|
Post by Anni on Apr 27, 2018 14:01:10 GMT 2
Vähän erilainen perjantai 27.4.2018 AnniPerjantai oli aina ollut mun lempipäivä. Oli ihana vajota ajatukseen, että koko viikonloppu oli vielä edessä. Etenkin, kun se oli meillä molemmilla vapaa. Vedin torkkupeittoa paremmin päälleni, vaikka Mikon vartalo hohkasi kuumana selkääni vasten. Suljin silmät ja yritin vajota takaisin uneen, johon olin vaipunut naurettavan nopeasti lyhyen tallireissun päätteeksi. Mikon ratsastaessa Chapmanin ja Zorbeksen mä olin ottanut Vigon liinaan ja pyöritellyt ruunaa kentällä pitkän harjaustuokion päätteeksi. Ronaldon vuoksi sekin oli mulle ihan tarpeeksi rankkaa, tai ainakin syyksi nukkua päiväunet perjantai-illasta. Mikko oli tullut klassisesti vain myötäeläjäksi lepuuttamaan silmiään. Nyt mies kuitenkin korahteli unissaan, säpsyillen takanani koko ajan syvempään uneen vajoten. Kuuntelin hetken askelia portaikossa. Jääkaapin ovi kävi ja Siru kolisteli hetken astiakaapilla. Askelten kopistessa takaisin portaissa mä huokaisin syvään ja yritin saada unen päästä kiinni vielä kerran. Ensin mä luulin, että se oli unta. Raotin vastahakoisesti silmiäni, kuulostellen ovikelloa. Oliko se oikeasti soinut? "Mmmh", Mikko murahti hiuksiini, kun kallistin päätäni miehen suuntaan. "Tuliko se sun tilaus?" Mun täytyi hetki miettiä, että mikä helvetin tilaus. Sitten mä muistin tilanneeni syöttötuolin ja pari muuta pienempää tavaraa Ersolan ainoasta vauvantarvikkeita myyvästä liikkeestä. Ne olivat mainostaneet ilmaista kotiinkuljetusta, ja ilmeisesti sitä tehtiin kellon ympäri. "Mä menen", mumahdin haukotuksen lomasta, vääntäytyen hitaasti ylös sängystä. Yritin sukia pörrööntyneitä hiuksia siistimmiksi manaten hiljaa mielessäni latvojen kuivuutta. Raskaus ei ollut kohdellut niitä hyvin ja mä olin yhä useammin havahtunut ajattelemaan, miltä pitkä polkka näyttäisi. "Ter-", aloitin raottaessani ovea mahdollisimman pirtsakasti hymyillen. "Terveppä terve", Jani hörähti suuri kori sylissään niin reippaasti, etten mä kyennyt kuin toljottamaan etuovella seisovaa miestä ja sen perässä nauravaa ihmisjoukkoa, josta mä tunnistin pelottavan monet kasvot. MikkoOlinko mä nukahtanut? Ilmeisesti. Oliko mut juuri jätetty yksin päiväunille, perjantaina? Ilmeisesti. Kuulinko mä juuri Jani Kallion äänen. Ilmeisesti. Mä haroin partaani enemmän tai vähemmän hämmentyneenä. Siru oli kipittänyt ennätysvauhtia yläkerrasta ja luovi mun edeltä eteiseen, josta kantautui Lehtomäen perjantaille hyvin epätavallista hälinää. Ovi pysyi auki porukan tulviessa sisään. Mä heilautin hämmennykseltäni kättä Matiakselle, joka oli kaapannut siskonsa tuttavalliseen karhunhalaukseen. Jani marssi päättäväisesti mua kohti, mutta mä onnistuin tavoittamaan Annin katseen ennen kuin hukuin parhaan kaverini halaukseen. Mitä helvettiä. Varpajaisbabyshowerit”, mä kuulin toistavani epäuskoa äänessäni. Meidät oli istutettu vierekkäin sohvalle. Koko Lehtomäen olohuone oli täynnä porukkaa: tutut jätkät bändistä, muutama susikalliolainen, lähimpiä sukulaisia. Jani Kallio näytti nauttivan pyörittäessään koko sirkusta voitonriemuinen hymy kasvoillaan. Mä vilkaisin vieressä kyhjöttävää Annia irvistäen. ”Voi kyllä!” Kallion ääni kumisi Sirun kikatuksen yli miehen hoputtaessa Joonasta ja Erkkaa kantamaan vaipoista koottua kyhäelmää olohuoneen pöydälle. ”Me meinattiin et te, tota, kaipaatte vähän... niiku...” Joonaksen ääni vaipui jätkän esitellessä bändin nimellä varustettuja mustia bodyja. Anni peitti tirskahduksensa kämmensyrjäänsä. ”Onhan ne... hienoja”, mä sain urahdetuksi. ”Viihdykettä!” Jani jatkoi toisen lauseen loppuun tönäisten Joonasta kylkeen, saaden aikaan melkoiset naurunremakat. AnniMä yritin pitää katseeni mustissa bodyissä ja vaippakakussa, suunnitellen samalla nopeinta reittiä väkijoukon poikki makuuhuoneeseen. Miten ne olivat tulleet näin varoittamatta? Mikko näytti ajamattoman partansa ja collegehousujensa kanssa kotiinsa erakoituneelta ukolta, eikä mun edustus ollut yhtään parempaa. Sotkuiset hiukset, nuhjuinen vanha neule ja reikiintyneet legginssit. Sanotaanko näin, että me molemmat oltiin oltu edustavampiakin. "Älä karkaa mihinkään", tutunpuoleinen ääni nauroi makuuhuoneen ovenraosta. Olin jo heittäytynyt vaatekaapin oven suojiin siltä varalta, että joku bändipojista olisi päättänyt häiritä mua kesken vaatteidenvaihdon. "Veera?" ähkäisin tunnistettuani kasvot. En ollut huomannut naista väkijoukossa saatika osannut odottaa, että Jani oli tavoittanut kiireisen hevosnaisen. "Aikamoista", nainen virnuili katse kummussa, jonka sain kiskottua tummanpunaisen puuvillamekon suojiin. "Auta selvittämään nämä", ähkäisin nakaten sängylle pudottamani hiusharjan Veeraa kohti, yrittäen epätoivoisesti selvittää toisella kädellä latvojen suurta takkupalloa. Mikko sujahti makuuhuoneeseen mun jälkeeni. Suljin oven perässäni häkeltyneesti hymyillen, palaten ihmisjoukon luo olohuoneeseen. "Oho, minne Siru on lähdössä?" ihmettelin Matiakselle, jonka katse oli pudonnut vatsalleni. "Jani oli järjestänyt sille jotain ohjelmaa kaverin kanssa", broidi mumahti vähän poissaolevana. Ilmeisesti tulevat kummintehtävät alkoivat konkretisoitua."Vau", inahdin Vionan ojentaessa mulle liilan kuoren maireasti hymyillen. "Tämä lahjakortti oikeuttaa kampaajakäyntiin ja manikyyriin", luin hiljaa mumisten odottavien katseiden edessä, tuntien punan kohoavan poskipäille silkasta hämmennyksestä. "Mammatukka voi olla ihan kätevä", Viona naurahti kujeillen, kumartuen sitten supattamaan korvaani lupauksen seuraneidin ja virallisen tukihenkilön roolista. "Ei sun olisi tarvinnut", ähkäisin hymyillen, vilkaisten vaivihkaa vieressäni istuvaa Mikkoa. MikkoKampaajalahjakortti? Mun kulmat painuivat kurttuun. Miksi Annin tukkaa pitäisi leikata? Mä hipaisin ihan ohimennen Annin pitkiä hiuksia, olihan ne jonkinmoinen tavaramerkki pienellä naisella. Mä olin avaamassa suuni kysyäkseni sitä vanhassa vara parempi-henkeen, kun Viona jatkoi samaan hengenvetoon: "Ja isukillekin vähän jotain!" Mustatukkainen kaivoi kassistaan pinon lappuja, jotka paljastuivat ruusukkeiksi. Hevoskilpailujen ruusukkeiksi. Paitsi, että niihin oli kirjoitettu tylsän tavallisen voittajan sijaan lakonisia toteamuksia kuten tuleva mummi, tuleva kummi ja tuleva äityli. Pinolle ei näkynyt loppua Vionan napatessa päällimmäisen ruusukkeen. Mä en ehtinyt vetää edes henkeä, kun mun paidanrintamukseen oli kiinnitetty Tuleva isi <3. Mä tuijotin sitä ruusuketta leuat raolleen jämähtäneinä. Ihan kuin joku baby showerin vieraista ei sitä muuten olisi tajunnut. Ihan kuin mä olisin tarvinnut siitä muistutusta. Matias näytti mun onnekseni vielä vähän enemmän pahoinvoivalta siitä kaikesta hössötyksestä. Annin veli yritti pysytellä etäällä vaipoista, joihin vieraat kirjoittelivat vinkkejä tulevaan vanhemmuuteen (osa enemmän, osa vähemmän), tuttipullojuomapeleistä ja nimiehdotuksille pyhitetystä purnukasta. Anni oli toipunut alkujärkytyksestä annimaiseen tapaan pikavauhtia ja luovi ihmismassan seassa luontevasti hymyillen. "Eikö silmät sidottuna suoritettu vaipanvaihtokilpailu hotsita?" Mä kuulin Veeran naurahtavan etäämmällä seiskelevan Matiaksen kylkeä tökäten. Eksyneen näköinen mies örähti jotain epämääräistä, saaden Veeran nauramaan hersyvää nauruaan. "No, tuleva isukki! Tuuppa nyt näyttämään mistä se härkä pissii", Kallion nauru remahti samalla hetkellä kun järkälemäinen koura laskeutui mun hartialle. "Tai ainakin miten siitä sinappitehtaasta selvitään kuin miehet." Olihan siitä jo kymmenen vuotta, kun Sirun vaippoja oli vaihdeltu. Mä irvistin Kallion sitoessa mun silmät, mutisten jotain onko pakko suuntaista. Mun paras kaveri kuitenkin tönäisi mut tuttavallisesti lähemmäs Lehtomäen ruokapöytää, johon oli levitetty kasa vaippoja ja Sirun vanha nukke valmiina toimintaan. "Pakko se on kesälläkin", Kallio röhisi haparoidessani kohti pöytää. Voi helvetti. "Vieläkö voi perua...", murahtelin itsekseni suupieli nykien tuntiessani vaippapaketin kämmenen alla. "No se taitaa nyt olla vähän myöhäistä", Jani hörähteli, kirvottaen hihityskuoron naisväeltä. AnniJani oli toki osoittanut kyntensä hääjärjestelyissä, mutta nämä pirskeet vakuuttivat mut uudestaan. Jälkijunassa paikalle ilmestynyt Sinna pyöritteli silmiään, kun porukka kasaantui seuraamaan Mikolle langetettua tehtävää kuin Lehtelä vaipanvaihtajana olisi ollut maailman kahdeksas ihme. Pyörittelin sormissani saarekkeelle aiemmin laskemaani lahjakorttia. Sipsikulhoa täyttävä Viona huomasi ilmeeni ja hivuttautui lähemmäs itsekseen virnuilleen. "Joko mennään heti alkuviikosta?" nainen ehdotti ovela hymy huulillaan ja mä osasin vain nyökätä. Olin kaavaillut hiustenleikkuuta jo niin kauan, että olin jo miltei jänistänyt koko suunnitelmasta. "Mä olenkin aina halunnut kokeilla jotain lyhyempää", naurahdin vilkaisten olkani yli Jania, joka oli nauroi voitonriemuisesti vapauttaessaan Mikon vihdoin ohjelmanumeron parista. Vaikka mä olin odottanut rauhallista perjantai-iltaa kotona perheen kesken, en mä olisi voinut olla onnellisempi siitä ihmisjoukosta, joka oli valloittanut Lehtomäen. Iloinen puheensorina kantautui terassille saakka, kun hivuttauduin haukkaamaan happea tupakalle laahustaneen Janin perässä. "Varo vaan, ettei pikkumies saa myrkkyjä", Kallio murahti ottaen reilun välin tupakkansa kanssa. Virnistin miehelle, joka hoitaisi kummintehtävät takuuvarmalla, mutta silti rennolla tunnollisuudella. Mikon katse pysähtyi muhun palatessani sisälle. Jäin odottamaan miestä takan edustalle, hymyillen sinisten silmien tiiviille katseelle. "Viona houkutteli varaamaan kampaajan heti alkuviikolle", pihahdin suupieli nykien Mikon kietoessa kätensä ympärilleni. Mies murahti itsekseen, mutta kumartui painamaan huulensa poskelleni. Enää mä en osannut ujostella sitä muiden katseiden edessä ja suurin syy vasetonta nimetöntäni koristavien sormusten lisäksi oli kumpu, joka toi päivä päivältä suureman esteen välillemme. Ujostelukin taisi olla tässä vaiheessa vähän myöhäistä. MikkoVaikka Anni painautui mua vasten, se jäi osittain kummun verran kauemmas. Se kai oli niitä pieniä yksityiskohtia, joihin ei vaan ikinä tottuisi. Niitä, jotka sai typerän hymyn huulille kerta toisensa jälkeen. Mä irroitin toisen käden vaimoni ympäriltä sipaistakseni pitkän kiehkuran korvan taa pieni virne huulillani. ”Tää muuttaa paljon”, murahdin puolittain itsekseni, hipaisten kumpua, Annin katsetta omastani päästämättä. Kumarruin vielä vähän alemmas, madaltaen ääntäni vaimoni onnellisuudesta murahdellen, ettei lähelle parkkeeranneet Veera ja Matias kuulisi. Anni puri alahuultaan naurahtaen, painoi poskensa mun hartiaa vasten. ”Onhan se jännää kun peilikuva muuttuu”, mun vaimoni mumahti, välittämättä vähääkään kenenkään katseita. Mun käsi laskeutui naisen ristiselälle, mutta liike pysähtyi Erkan kolistellessa paikalle. ”Sori nyt vaan Anniseni, tarttee toi tuleva isukki saada varpajaissaunaan”, Erkka mölisi saaden Annin kohottautumaan vähän vastahakoisesti irvistäen. ”Elä huoli likka, kyllä me palautetaan se sulle”, Erkka nauroi pukinpartaansa sukien. Mut istutettiin oman tynnyrisaunani lauteille puoliväkisin. Ei sillä, kai mä olin jo vähän ollutkin sen Janin lupaileman virkistyksen tarpeessa. Toisaalta mä olin valmistautunut viettämään - harvinaista kyllä - koko viikonlopun vaimoni ja vanhemman tyttäreni kanssa. ”Kyl maar sä nyt yksille voit varpajaistes kunniaks Reunaan lähtee?” Jani koppasi mut käsivartensa alle melkein aitoa huolta äänessään. Mä sihautin tarjotun kaljan auki virnistäen. ”Sori”, hymähdin, ”Anni voittaa.” Saunan täytti epäuskoisten huutojen kuoro. ”Dude! Nää voi olla sun ensimmäiset ja viimeiset varpajaiset.” ”Gotta be true lovin’ ettei voi edes yksille lähtee.” Mä nojasin kyynärpään polveen itsekseni virnuillen, miettien, miten mä sen voisin selittää laumalle äijiä, joiden suhteet naisiin oli kestäneet muutamasta minuutista muutamaan viikkoon. AnniKoska Jani oli Lehtomäellä kuin kotonaan, mies oli jollain aikaa luikkinut saunanlämmitykseen ja ennen kuin mä ehdin kissaa sanoa, oli Mikko roudattu miesporukalla pihalle. Hetken mä tuijotin haikeasti eteiseen, mutta Veera korjasi tilanteen tarjoilemalla mulle jonkun holittoman drinkin. "Tyttöjen aikaa", nainen virnisti, eikä mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin virnistää takaisin. Babyshower-osio tuntui käynnistyvän kunnolla vasta miesten kaikottua saunaan: ensin me luettiin nimiehdotuksia ja seuraavassa hetkessä mä istuin sohvalla maistelemassa Vionan tarjoilemia pilttejä. "Yyyh", irvistin mauttoman ruokapiltin kohdalla tuntien tarvetta sylkäistä lusikallinen pois suusta. Sinna pyöritteli silmiään kaljapullo kourassaan Veeran ja tallilaisten nauraessa enemmän tai vähemmän vahingoniloisina. "Joko kohta riittää?" ähkäisin Vionalle, joka nyökkäsi suupieli nykien. "Minkä ikäinen Matias on?" viereeni hivuttautunut Veera uteli. Muu porukka oli kasaantunut istumaan pöydän ääreen sillä aikaa, kun mä olin hakenut yläkerrasta niiden vaatiman lapsuusajan valokuva-albumin. "Mua muutaman vuoden vanhempi", vastasin yrittäen pitää kasvoni peruslukemilla. Olin huomannut kaksikon vaihtaneen ensin katseita ja myöhemmin jopa lauseita, eikä kysymys siten tullut yllätyksenä. "Aijaa", Veera mumahti muina naisina, jääden tuijottamaan puhelintaan mietteliäänä. Miesväki palasi talolle äänekkään naurun saattelemana. Vilkaisin leveästi hymyilevää Mikkoa, jolle saunavuoro poikien kanssa näytti tulleen tarpeeseen. "Me haluttais kovasti lainata tota sun ukkoasi", Erkka hörähti mun puoleeni kumartuneena. "Sen kun", ähkäisin hiljaa, vilkaisten vaivihkaa kelloa. Mua väsytti taas, eikä mulla ollut mitään käryä, olisiko mun vielä lähdettävä saunaan. Mikko”Ei se mihinkään lähde, koitas nyt uskoa jo”, Jani pisti välin ennen kuin mä ehdin kunnolla edes rekisteröidä koko tilannetta. ”Ai?” Annin tummien silmien katse siirtyi muhun hämmentyneenä. ”Lähtee lähtee!” Erkka älähti, iskien kouransa mun hartialle. Mun kurkusta pääsi tahaton älähdys. Anni yritti peittää haukotuksen kätensä alle, siinä juuri onnistumatta. ”Mulla on täällä... asioita hoidettavana”, mä virnistin hellästi Annille. Babyshowervieraat liukenivat paikalta melkein yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Ennen kuin me oikeastaan edes tajuttiinkaan, me istuttiin kahdestaan sohvalla, kuunnellen talon vallannutta rauhaa lähes typertyneinä. Koska Jani oli siivonnut Sirunkin pois jaloista, läpitunkeva hiljaisuus ympäröi meidät. Mä valahdin sohvalle rennommin, sulkien silmät hetkeksi. ”Melkoista”, mutisin silmät kiinni. Mä tunsin Annin jalkojen laskeutuvan syliini. Raotin silmiä, vain hymyilläkseni lämpimästi tummatukkaiselle, joka oli asettunut makuulle sohvalle. Mä laskin kouran vaimoni sirolle säärelle, hieraisten ihoa. ”No... mitä ne ehdottivat? Ronaldolle?” Mä huokaisin ovelasti hymähtäen huomatessani Annin aprikoivan katseen pysähtyneen lasikippoon, joka oli täynnä vaaleansinisiä, siististi taiteltuja lappuja. ”Eikö Ronaldo olisi ihan hyvä”, Anni huoahti valuen vielä vähän rennommin mun syliin. Mä kurotin muutaman lapun purkista, antaen kirjainten putoilla tajuntaani. ”Aleksi. Leevi. Joel, Kaapo, Eemeli. Joakim. Mikko Junior? Just. Lehtelä 2.” ”Se kuulostaa Sinnalta”, Anni tirskahti. Mä huomasin vaimoni tarkkailevan mun ilmeitä jatkaessani nimien ääneenlukemista. Anni haukotteli vetäessäni peitonkulmaa paremmin toisen ylle. ”Noin vaan olisit antanut mun mennä? Jättää sut yksin tänne?” Murahdin ilkikurinen virne suupielessä nykien. Mä laskin käteni vaimoni ympärille, huvittuneena toisen päälakea suukottaen. Anni vain tuhahti, mutta painautui mua vasten hiljaa huokaisten. ”Myönnä pois vaan, tykkäät kuitenkin”, madalsin ääntäni hiljaiseen murahdukseen huulet tummia hiuksia hipoen. Anni tönäisi mun rintaa, sen käsi jäi mun rinnalle. ”Tollo”, nainen mutristi huuliaan ylös mun silmiin katsoen. Mä käytin tilaisuuden hyväksi kumartumalla suutelemaan tuttuja huulia, leveästi virnuillen. Ei, mä en olisi vaihtanut sitä pientä hetkeä mihinkään. En edes tuulettumiseen jätkien kanssa, kuinka paljon mä sitäkin ehkä olisin tarvinnutkin. ”Mitkä ne sun asiat sitten oli?” Anni rypisti kulmiaan, mun poskea hipaisten. Mun suupieli venyi vielä vähän kurittomampaan hymyyn antaessani käsien laskeutua alemmas yöpaidan helmalla. ”Sinä.”
|
|
|
Post by Anni on May 6, 2018 12:10:28 GMT 2
Sunnuntaiyllätys 6.5.2018 MikkoMä vedin takkia niskaan kuullessani askeleet portaikosta. "Mitä sä näin aikaisin hereillä?" Hymähdin hiljaa Annin kurottaessa varpailleen suukottaakseen mun sängen peittämää poskea. Nainen veti neuletakin helmoja ympärilleen. Vaikka toukokuu oli tuonut mukanaan aavistuksen lämmöstä ja vihreämmästä luonnosta, Lehtomäen kellarikerros oli ja pysyi hyisenä. Varsinkin varttia vaille kuusi sunnuntaiaamuna. "Tulin antamaan hyvänhuomenensuukon", Anni kujersi mun huulia tavoitellen. "Vai niin." Mun oli kuitenkin vaikea pitää virnettä poissa suupielestä. "Tuutko sitten mukaan talliin, rouva Lehtomäki?" Harjoittelijoiden lopetettua aikaisemmin kevättalvella mä olin hoitanut Lehtomäen lähinnä yksin. Silja vuokraili Vigoa ja autteli aina ehtiessään, ja Anni teki sen mitä pystyi. Suurin vastuu tallitöistä jäi kuitenkin mun harteilleni. Toisaalta se oli mulle tuttua, olinhan mä hoitanut Jürgenin talleilla yhden osastollisen ratsuja ja auttanut omaa isääni pienestä pitäen. Rutiini oli muotoutunut itsellään: mä heräsin ennen Sirua ruokkimaan ja viemään hevoset ulos. Vein Sirun kouluun, siivosin karsinat ja tarhat. Joskus mä ratsastin Zorbesin, Chapmanin tai asiakashevosia jo ennen Sirun kouluaamua, joskus vasta iltapäivällä. Sinä sunnuntaiaamuna mä olin suunnitellut ratsastavani Chapmanin eilisistä kisoista palauttavan sileäntreenin tallitöiden lisäksi ennen kuin Siru - tai Anni - heräisi. Mä pääsin siihen pisteeseen, että puolella tallilla oli heinät edessään, kun mun suunnitelmat heittivät volttia. Meeran karsinalla Ikeapussi jäi roikkumaan mun kädestä kuin mä olisin unohtanut, miten se toimii. "Hmm?" Anni ynähti Vigourin karsinalta. "Shh", mä hymyilin hiljaa, viittoen naista lähemmäs. AnniAamutallissa oli ihan omanlaisensa tunnelma ja vaikka sänkyyn jääminen olisi miten houkuttanut, mä olin vääntäytynyt ylös ja kiirehtinyt Mikon perään nopean aamupalan jälkeen. Hevosten hörähdykset (siis kaikkien muiden paitsi Vigon) ja höristetyt korvat nostattivat hymyn huulille väkisinkin. "Mitä?" ähkäisin hiljaa, yrittäen tulkita Mikon ilmeestä, mitä hyssyteltävää miehellä oli. Mä tajusin karsinan Meeran valtakunnaksi hiippaillessani lähemmäs niin, että saatoin kurkistaa karsinaan kaltereiden lomasta. "Mitä?" ynähdin toistamiseen katseen kohdistuessa Meeraan ja tamman vieressä kyyhöttävään mustaan möykkyyn, joka oli ilmeisesti aikeissa nousta ylös. Että sellainen sunnuntaiaamu. Meera oli pyöräyttänyt varsan maailmaan ihan yllättäen, koska edes päivittäisen tarkkailun myötä meistä kumpikaan ei ollut huomannut mitään varsomisen merkkejä. "Onneksi hän ei ollut vastassa eilen", naurahdin hiljaa, lumoutuneena pienestä tähtipäästä, joka kampesi jaloilleen niin päättäväisesti, ettei se voinut olla ensimmäinen yritys. Meera toljotti meitä selvästi aamuheiniään odottaen, nostaen lopulta turpansa rapsutusetäisyydelle. "Sehän siitä olisikin puuttunut", Mikko naurahti yhtä hölmistyneenä, viitaten eilisen kisa-aamun häsellykseen. Lehtomäen uusin tulokas oli pieni mutta pippurinen tammavarsa. Mä en saanut katsettani irti siitä pienestä ihmeestä, joka hapuili emänsä nisää lyhyt hännänpätkä vispaten. "Miten se voikin olla noin pieni", kihersin painautuen Mikkoa vasten. MikkoMä kiersin käteni viereen painautuneen naisen ympärille. Se pieni ele tiivisti koko hetken. Oli räpäytettävä silmiä piilossa Annin katseelta. Mä en ollut varautunut Meeran varsomiseen vielä pariin viikkoon. Niin vain kimo oli päättänyt pyöräyttää Lehtomäen kevään ensimmäisen varsan, pikkuruisen mustan tamman. Se oli paitsi Meeran ensimmäinen, myös yli kahteenkymmeneen vuoteen Lehtomäen kasvatti toisessa polvessa. Ja ensimmäinen kasvatti, jossa rouva Lehtelä oli osallisena. Mun käsi hakeutui kuin itsellään vaimoni takin helman alta kummulle. Niin. Tänä vuonna Lehtomäelle syntyisi muitakin pikkuisia. ”Onhan se”, myönsin Annin päälakea suukottaen, hymyillen naisen parilla oktaavilla kohonnutta äänensävyä. Jokin asia sai todella olla koskettavaa, että Anni Lehtelä antoi sen kuulua äänessään, miehen edessä varsinkaan. Edes omansa. Annin käsi laskeutui mun omalleni, eikä kumpikaan sanonut sitä ääneen, vaikka ajatus leijui ilmassa. Mä kumarruin suutelemaan Annin huulia, hymy omillani. ”Sille pitäisi antaa ihan oikea kasvattajanimi” , Anni henkäisi mietteliäs katse silmissään. Mun käsi pysähtyi Chapmanin estesatulalla, jonka nahkaisella pinnalla vesi vaahtosi kylmänä. ”Kasvattajanimi?” Hymähdin, jatkaen varusteoperaatiota vähän hajamielisin vedoin. Tummatukkainen jäi tuijottamaan ulos satulahuoneen ikkunasta, josta piirtyi näkymä kentälle ja tarhoille. Muut hevoset olivat päässeet aikataulusta vähän myöhässä tarhaan - muut paitsi Meera ja varsa, jotka odottivat eläinlääkärin käyntiä sisällä. ”Jotain mistä ihmiset tuntevat sen radoilla juuri sun... meidän kasvatiksi”, Anni kohotti katseensa muhun. ”Ai niin kuin Chapmanin eilen?” Mä en voinut olla virnistämättä. Nyt sille oli jo helppoa nauraa. Eilen se ei ollut vähääkään huvittavaa. Mä olin varautunut siihen, ettei Chapman osaisi ottaa ensimmäisiä kenttäkilpailujaan rauhassa, mutta kai mä olin toivonut kouluosuuden edes vähän lieventävän pahinta terää. Ei. Aluksi ori oli jäänyt steppamaan lähtökarsinaan, ja tajuttuaan vihdoin vapautensa koittaneen, se olisi päihittänyt minkä tahansa risuestelaukkahevosen ja lällätellyt päälle. Kun se lopulta oli ottanut hylyn hyppäämällä ohi neljänneksi viimeisellä esteellä (sillä jolla mm. mun vaimoni oli katsomassa), mä olin keksinyt jo viisitoista eri tapaa tuottaa meetvurstia. AnniKuin Chapman eilen. Voi hyvä luoja, mä olisin mieluummin halunnut olla ajattelematta Mikon ja Chapmanin eilistä maastoestesuoritusta. Mä olin ihan tosissani luullut, että Mikko lähtisi kisoista ambulanssilla. Vaikka koulu- ja rataestekoe oli mennyt vielä kohtuudella, oltiin me molemmat tiedetty, että maastossa voisi tapahtua kirjaimellisesti mitä vain. Chapman oli nuori, räjähdysaltis ori, joka oli järjen sijaan siunattu nopeudella ja reaktiivisuudella. Kun Mikko ja Chapman olivat ennättäneet näköpiiriini radan viimeisellä osuudella, mä olin lopettanut hengittämisen ihan vaistomaisesti. Muistin elävästi vaahdon mustanruunikon ryntäillä ja sen silmänvalkuaiset, jotka välähtelivät orin yrittäessä riuhtoa ohjia Mikon käsistä. Vauhtia oli ollut aivan liikaa ja mä olin vastustanut halua kirmata radalle pysäyttämään se hullu nelijalkainen, koska mä en ollut halunnut sen koituvan aviomieheni kohtaloksi. "No jotain sinne päin", ähkäisin suupieli nykien, vaikkei muisto räväkän kiellon ja sen jälkeisen sivuloikan tehneestä Chapmanista lämmittänyt mieltä. Mikko oli kuitenkin sinnitellyt kyydissä ja saanut hikisen orin kuriin siinä määrin, että miehellä olisi mahdollisuus orin kontrollointiin seuraavalla radalla - siis jos mä enää ikinä laskisin ratsukkoa sellaiselle. Miten mä olin itse joskus voinut painella maastoesteradalla, jos tällä hetkellä pelkkä ajatuskin karmaisi? "Mitenhän mä uskallan hypätä enää minkään esteen yli, kunhan pääsen takaisin satulaan?" mumahdin puoliääneen. Mun Chapmanin suitsia rasvanneet sormet pysähtyivät hetkeksi, kun jäin ajattelemaan sanojani itse. "Kuinka niin?" Mikko murahti vähän huvittuneesti, jääden silti odottamaan vastausta silmät pykälän kaventuneina. "Mä olen kuullut, että äitinä rimakauhu iskee helpommin tai jotain", huoahdin tuskin kuuluvalla äänellä, haluamatta uskoa väitteeseen. Mä olin juuri edellisellä kaudella noussut Meten kanssa 130-luokkiin ja nyt mulla oli tamman lisäksi Vigo, jonka kanssa sille tasolle olisi helppo vakiintua. Ei mulla olisi aikaa nössöilyyn syksyllä, kun Ronaldo olisi turvallisesti mahan ulkopuolella eikä mikään enää estäisi mun treenaamistani. MikkoMun satularasvaa kurottanut käsi hipaisi Annin kättä ja pysähtyi sanoihin, jääden leijumaan ilmaan. Äitinä rimakauhu iskee helpommin. Mun kulmat kurtistuivat ajatuksen pureutuessa eilisten tapahtumien läpi. Olinko mä muuttunut ratsastajana Sirun myötä, tullessani isäksi? Siru kantokoppineen oli kiertänyt mun mukana kisapaikalta toiselle parin ensimmäisen vuoden ajan. Arvokisojen kiertäminen asiakashevosilla oli ollut ainoa tapa tuoda tyttärelle maidonkorvikkeet pöytään. Mutta mä olin jättänyt kenttäkisat ja vuosien myötä siirtynyt kilparadoilta kokonaan kentänlaidan toiselle puolen. Ja tässä mä taas olin, kiillottamassa kisaratsun varusteita. Mä nappasin rasvan, pyöräytin sienellä satulan nahkaa. "Hmh", murahdin Annin sanoille, vilkaisten mietteliääksi muuttuneen naisen ilmeitä. "Kai se on totta, että lapsen myötä haluaisi pysyä ehjempänä, kun joku on susta riippuvainen", myönsin puolittain virnistäen. Toisaalta mä uskoin vaimoni tahtoon enemmän kuin moneen muuhun asiaan tässä maailmassa. "Mutta sä pääset omaan tasoosi ennen kuin huomaatkaan." Anni mutristi huuliaan, ripustaen Chapmanin suitset koukkuunsa. Siro käsi siirtyi hajamielisenä kummulle, kuin pohtien mun sanojani. Mä nousin hiljaa ylös, nostin satulan paikalleen ja kiersin käteni vaimoni ympärille. "Onhan sulla laadukkaat ratsut ja ihan ikioma valmentaja", muistutin huulet poikamaisessa virneessä päälakea suukottaen. Anni"En siitä laadukkaasta tiedä, mutta valmentaja ainakin", lohkaisin itsekseni virnuillen. Mikko tuhahti hiuksiini ja tunsin sormien lipuvan takin helman alle kutittamaan vyötäröä. "Lopeta!" kiljahdin yllättyneenä, pujahtaen pois Mikon syleilystä. Miehen sinisissä silmissä oli poikamainen pilke, kun näytin sille kieltä. "Eläinlääkäri taisi tulla", mies huoahti vilkaistuaan ulos ikkunasta. Sekä Meera että tammavarsa voivat hyvin ja se oli helpotus meille molemmille. Ulkona oli alkanut sataa, joten kaksikko sai jäädä sisälle. Varsa oli kaiken hyvän lisäksi tullut maailmaan etuajassa, joten sille ei tehnyt pahaa keräillä voimia tallin suojissa. "Olisi pitänyt laittaa Mettekin paksuksi", naurahdin mua kohti kävelevälle miehelle. "Olisi tuplasti varsoja." Mikko oli käynyt saattelemassa eläinlääkärin, joka oli heti ensitöikseen onnitellut meitä katse kummussa. Ilmeisesti mies oli käynyt Lehtomäellä iät ja ajat, koska oli tuntenut Meerankin entuudestaan. "Eiköhän täällä ole kohta pienokaisia ihan yllin kyllin", Mikko virnisti kahmaisten mut kainaloonsa. Mikko lupautui ratsastamaan Vigon, kun Silja ilmoitti autonsa hajonneen. Mä autoin käytävälle kiinnitetyn ruunan varustamisessa äristen hampaitaan esittelevälle ruunalle niin tomerasti, ettei Mikko saanut hillittyä nykivää suupieltään. "Pysyy tämän talouden miehet kurissa", ähkäisin näpräten satulavyötä kiinni. "Ronaldolle voit puhua ehkä vähän pehmeämmin, muru", Mikko totesi huvittuneena, napaten ruunani kankisuitset käsiinsä. Mikko ja Vigo täydessä kouluvarustuksessa oli erityislaatuinen näky ja mun oli pakko napata salakuva kentällä työskentelevästä ratsukosta. Sade oli tauonnut hetkeksi, mutta harmaat pilvet eivät olleet kaikonneet taivaalta. "Meeralla on niin kivan napakka nimi, ettei varsallakaan voi mitään kovin pitkää olla", mietin ääneen Mikon ratsastaessa päädyn ohi. Mies pysäytti Vigon kulmaan, peruutti eteeni ja kääntyi puoleeni syvään huokaisten. "Kyllä me ehditään miettiä sitä", mies naurahti. "Sehän syntyi vasta. Ei Ronaldonkaan ristiäisiä pidetä samana päivänä." Vigo narskutteli malttamattomana kuolaimia, kun Mikko siirsi ruunan raviin jättäen mut hymyilemään yksikseni. Miten mä selviäisin pojan nimen päättämisestä, jos otin näin paljon kipinää varsan nimeämisestä?
|
|
|
Post by Mikko on May 9, 2018 9:28:57 GMT 2
8.5.2018 Ronaldo Lehtelä MikkoAnnin viimeinen kolmannes oli alkanut varkain, vähän ennen Chapmanin kenttäkisoja, kenenkään noteeraamatta. Me tajuttiin se oikeastaan kunnolla vasta neuvolassa. Anni oli yhä oma, pieni itsensä, enkä mä oikein pystynyt hahmottamaan, mihin se pikkuruinen nainen piilotti vauvan. Ronaldo oli kuitenkin kätilön mukaan jo kolmisenkymmentä senttiä. Kolmekymmentä? Mun oli täytynyt heti vastaanottohuoneen oven sulkeuduttua laskea molemmat kädet kummulle, ihan vain todetakseni, että se oli ihmeellistä. Että mun vaimoni sisällä ihan todella kasvoi pieni ihmisalku - eikä enää edes ihan niin pienikään. Mut oli täyttänyt lämmin fiilis, puhdas onni. ”Mitä sä mietit, muru?” Anni hymähti haarukan kilahtaessa lautaselle. Mä hätkähdin ajatuksistani, nostin katseen kummusta vaimoni uteliaana tuikkiviin silmiin. ”Mmmh”, laskin käden Annin kädelle pöydällä. Lounasruokalassa kaikui puheensorina ja naurunremakat, jotka olivat muuttuneet tasaiseksi taustahelinäksi ja tuudittaneet ajatukset omille teilleen. Hivelin kahta sormusta kulmia kurtistaen. Vaikka mä pystyin jakamaan Annille koko elämäni, mun oli yhä välillä vähän vaikea puhua niin henkilökohtaisista tunteista. Anni oli raottanut tiensä kymmenen yksinäisen vuoden muodostaman muurin taakse, mutta oli asioita, joita mun oli välillä vaikea myöntää itsellenikään. Mä vilkaisin vaimoni tummia silmiä kulmain alta. ”Pikkuinen tulee kolmen kuukauden kuluttua”, sain sanotuksi vähän ääni tummana. ”Vielä kolme kuukautta aikaa nauttia tällaisista hetkistä”, Anni naurahti, puristaen mun kättä. Oli kieltämättä harvinaista istua keskellä päivää lounaalla ihan kahdestaan. Mä kurotin pöydän yli suukottamaan Annin huulia, pieni hymy omillani. ”Täytyy ottaa kaikki irti”, murahdin pehmeästi tutuille huulille. AnniNeuvolassa me molemmat oltiin havahduttu todellisuuteen: meitä asuisi Lehtomäellä kolme enää vaivaiset kolme kuukautta. Mä en käsittänyt, kuinka kolmekymmentä senttiä pitkä ihmisenalku pystyi asumaan mun sisällä. Tai kyllähän mä käsitin niistä potkuista, selkäkivuista ja huonosti nukutuista öistä (jatkuvasta vessassa ravaamisesta puhumattakaan), mutta silti. Se oli häkellyttävää. "Mmm-h", hymyilin katsellen Mikon syvänsinisiä silmiä lähietäisyydeltä. Tuntui hassulta istua lounasravintolaan kesken työpäivän piipahtaneiden ihmisten keskellä vailla kiirettä. Siinä missä muut vilkuilivat kellojaan, me katseltiin ohi lipuvia ihmisiä ja aurinkoa, joka pilkahteli esiin pilvimassojen takaa saaden autoilijat kääntämään aurinkolipat alas. Lounaspaikan lasagne oli ollut taivaallista ja mun teki mieli vyöryä autolle. "Voidaanko käydä pikku kävelyllä? Tekee mieli olla pystyssä", mutisin Mikkoa vilkaisten. Mies nyökkäsi tarjoten kättään, johon mä tartuin huojentuneesti hymyillen. Ronaldo oli aloittanut päiväjumppansa oltuaan hissukseen neuvolassa - ujostellut, kuten kätilö oli naureskellut. Onneksi mä olin ehtinyt syödä, koska istuminen kovalla puupenkillä pikku jalkapalloilijan kanssa ei ollut erityisen miellyttävää. Tuulessa oli ihan uudenlaista lämpöä, mikä kieli lähestyvästä kesästä. Mä olin survoutunut nahkatakkiin, joka ei tietenkään ollut mahtunut kiinni, mutta suuren huivin kanssa se riitti. Kengiksi mä olin alkanut yhä useammin valita lenkkarit, koska kaikki tukevuus oli kultaakin kalliimpaa. "Mä haluan koiran", inahdin nähdessäni pienen, valkean karvaturrin kadun toisella puolella. "Olisipahan kävelyseuraa." "Kesällä sä saat ulkoiluttaa vaunuja kyllästymiseen asti", mies huomautti, saaden mut hymähtämään: ehkä koira ei ihan mahtunut tulevaan varsa- ja vauva-arkeen. MikkoAnni nojautui lähemmäs, vilkaisten ylös mun silmiin pitkien ripsiensä lomasta. ”Olisi se silti ihana”, nainen mumahti. Mä en ehtinyt vastata mitään, kun joku rollaattoriaan kadulla ulkoiluttanut vanhempi nainen huomasi Annin takin liepeiden välistä pilkottavan kummun. Harmaahapsinen suli aurinkoiseen hymyyn, toivotellen onnea ohi kulkiessaan. Anni vilkaisi mua taas vaivihkaa, virnistellen itsekseen. ”Mitä?” Mä murahdin, pysähtyen vähän matkan päähän hiirenkorville puhjenneen koivun hailakkaan varjoon. ”Yhtäkkiä on vaan niin helppo kuvitella sut nuorena lykkimään Sirun rattaita ja virnuilemaan ohikulkeville tytöille”, Anni suipisti vähän huuliaan ovela pilke silmissään. Mä vain tuhahdin. ”Ihan varmasti te keräsitte katseita, jos tämäkin kerää jo”, tummatukkainen jatkoi hiillostamistaan pilke silmäkulmissaan syveten. Anni laski kädet mun rinnalle, kurottautui lähemmäs. Poski tuntui pehmeänä mun omaani vasten. ”Kunhan ne katseet pysyy elokuussa kurissa”, nainen suhahti, huulet mun sänkeä hipaisten. ”Ehkäpä ne keskittyy poikaan”, mä virnistin toispuoleisesti, ”onhan sillä sun geenit.” Annin kirahdus peittyi mun huulten alle laskettuani tarkkaan laskelmoidusti kourani denimille. Auringonsäteet maalasivat makuuhuoneen seinille kultaisia juovia, saivat sen näyttämään avarammalta. Mä makasin päiväpeiton päällä, käsi pään alla. Hymyilytti. ”Jännittääkö sua?” Pieni ääni sai mut liikauttamaan päätä niin, että mä saatoin katsoa vaimooni. ”Sun tarve koiralle, vai? Kyllä tänne mahtuu.” Anni tönäisi mua tuhahtaen kylkeen. ”Ei, tollo”, nainen painautui kuitenkin lähemmäs kainalossa. ”Elokuu. Ronaldo.” Ilmat pakeni keuhkoista niin että ruskeat hiukset heilahtivat pilvenä mun rinnalle. ”Jännittää”, mä myönsin. Huulille kohosi hellä virne sipaistessani hiukset pois vaimoni kasvoilta. Jätin sormet piirtämään kuvioita kapealle hartialle, paidan alta piirtyvälle solisluulle, käsivarrelle, jonka ympäri mun sormet menisi helposti. Mä halusin koskettaa kumpua, tuntea poikani liikahdukset, mutta mun käsi oli jumittunut vaimoni olalle. Potku tuntui kyljessä pienenä hipaisuna, toi taas lähemmäs sen faktan, että kesän loputtua me makoiltaisiin näin kolmestaan, Ronaldo meidän välissä. Mun suupieli kohosi takaisin hymyyn. ”Entä sua?” Mun ääni oli hellä kuiskaus, kun mä vihdoin laskin kämmenen hitaasti Annin vatsalle, suljin silmät. Terävä potku sai mut nielaisemaan. Mua ihan oikeasti jännitti. Ei ainoastaan se pojan kohtaaminen, niiden piirteiden näkeminen, äänen kuuleminen. Oli vielä niin paljon, mikä voisi mennä vikaan, niin paljon mitä pitäisi tehdä ennen elokuuta. Anni"Joka päivä", vastasin kiertelemättä faktaa sen enempää. Mikko oli mun aviomies ja kuului kai enemmän kuin asiaan, että mä jaoin sen kanssa ilot ja surut. Huomasin nopealla vilkauksella Mikon ilmeen vakavoituneen. Pujotin sormet miehen sormien lomaan ja yritin valita oikeat sanat ennen kuin saisin kuulla sitä perinteistä tsemppipuhetta. "Hyvällä tavalla, mutta silti", pihahdin juuri, kun Mikon huulet raottuivat. Mies veti syvään henkeä ja nyökkäsi ymmärtäväinen katse silmissään. "Mä mietin sille koko ajan kaikkia C-alkuisia nimiä", myönsin Mikon kysyttyä virnuillun, joko Meeran varsa oli nimetty. "Voihan se olla joku muukin", mies huomautti. Mä nyökkäsin ajatuksiini vaipuneena, yrittäen muistaa, minkä nimi-idean olin illalla saanut juuri ennen nukahtamistani. "Entä pojalle?" Mikko jatkoi virnuiluaan ja mun oli tarkistettava, oliko se kysynyt sitä tosissaan. Ilmeisesti. "Topias?" "Mulla oli sen niminen koulukaveri." "Jooa?" "Liian.. Joonas." "Leon?" "Ai niinku Seat??" Se oli epätoivoista: me molemmat heiteltiin nimi-ideoita, tyrmäten niitä vuoron perään. Lista Eetusta Panuun ja Einariin oli ollut pitkä, mutta mitään yhteistä suosikkia ei ollut vielä löytynyt. "Onneksi meillä on vielä aikaa", huomautin huvittuneena. "Tai muuten tästä tulee oikeasti Ronaldo. Ronaldo Lehtelä, annetaan Sirun keksiä toinen nimi."
|
|
|
Post by Anni on May 15, 2018 19:26:30 GMT 2
Ikioma 14.5.2018 MikkoMua suoraan sanottuna hävetti. Aluksi mä olin ollut vaan vähän nolona, sitten mua oli vituttanut. Ei kukaan ollut täydellinen, kyllä mä sen sisäistin. Mutta miten mä olin voinut unohtaa sen? Se oli mokailua jo ihan omassa luokassaan. Annin kummun olisi luullut olevan varsin näkyvä muistuttaja joka ikisenä aamuna ennen sitä yhtä aamua. Mutta ei. Mä olin unohtanut Annin ensimmäisen äitienpäivän. Mä pyörittelin mielessäni eri vaihtoehtoja, joilla korvata pikku kömmähdys vielä siinäkin vaiheessa, kun mä sammutin Jeepin moottorin Lehtomäen autotalliin. Pöytävaraus Annin lempiravintolaan? Ronaldon vuoksi Anni ei kestänyt joidenkin ruokien hajua. Treffit johonkin kahvilaan? Tylsää. Sitä paitsi, joka paikassa ei ollut saatavilla kofeiinitonta vaihtoehtoa. Mikään liikunnallinen treffi-idea ei tullut edes kysymykseen pikkupalloilijan iskujen muuttuessa joka päivä kipakammiksi ja vaimon olon tukalammaksi. Joku romantikko lähettäisi kukkia vaimonsa työpaikalle treffikutsun muodossa. Mutta me molemmat pyöritettiin Lehtomäkeä, enkä mä kokenut olevani ihan niin korni. Mitä helvettiä odottavat pariskunnat edes tekivät treffeillään?? Turhautunut urahdus pääsi ilmoille riuhtaistessani alaoven auki vähän turhan voimalla. Mä potkin ratsastussaappaat jalasta, kelaten hiljaa mielessäni oikeita sanoja. Niitä ei vaan ollut. Omantunnontuska oli varjostanut mun koko päivää, johon oli sisältynyt niin paikallisten kisojen tuomarointia kuin nuorien ratsutusta. Mä en edes uskaltanut katsoa kelloa kivutessani rapatut portaat yläkertaan, luonnottoman hiljaiseen taloon. Televisio piirsi olohuoneen seinille sinisiä valojen ja varjojen kuvioita, saaden mut seisahtumaan olohuoneen levennetylle oviaukolle. Viltin alle popkornkulhon kanssa käpertynyt hahmo sai mun suupielen nykimään. Mä nojasin käsivarren seinään. "Mitä sä katsot?" Hymähdin hiljaa, tahtomatta rikkoa sitä pientä kuplaa. AnniMä en tiennyt, miten Mikko oli onnistunut hiipimään portaat ylös niin, etten ollut kuullut mitään. Tai ehkä mä olinkin, mutten ollut kyennyt television tuijottamiseltani rekisteröimään askeleita. "Videoita. Meidän häistä", vastasin tyytyväisesti hymyillen. Mikon toinen kulma kohosi, mutta mies hivuttautui lähemmäs sohvaa ja istuutui lopulta viereeni katse ruudussa pyörivässä pätkässä. Yksi mun serkuistani oli kuvannut ja editoinut meille häälahjaksi videon. Mä olin katsonut sen läpi häämatkan jälkeen, mutta tänään kirjahyllyssä komeilevaa hääkuvaa katsellessa mulle oli iskenyt tarve katsoa video uudestaan. "Sä missasit vihkimisen", huomautin kohottaen popparikulhoa sen verran, ettei viereeni ahtautunut mies keilaisi sitä polvellaan. "Ehkä mä pärjään", Mikko murahti hiuksiini, saaden mut hymyilemään. Kun sä itse esiinnyit videolla, sitä oli vähän vaikea katsoa. Mä kuvittelin tottuneeni oman tekemisen katsomiseen ratsastusvideoiden muodossa, mutta häämekossa heiluminen näytti jälkikäteen miltei yhtä häkellyttävältä kuin miltä mekossa edustaminen oli hääpäivänä tuntunut. "Sä puristat mun kättä rystyset valkeina", huomautin suupieli nykien videon zoomautuessa lähemmäs kesken häävalssin. Reinon biisi nosti ihokarvat pystyyn vielä kotisohvallakin ja mun popcornia jauhavat leuat pysähtyivät hetkeksi, jotta kuulisin sanat paremmin. Siinä kappaleessa oli jotain maagista ja se sai mut vaistomaisesti sipaisemaan ranteeseen tatuoituja sanoja. MikkoVai että häävideoita. Mä todella puristin Annin kättä videolla kuin se olisi ainoa mut todellisuuteen edes jollain asteella sitova oljenkorsi. Ehkä se olikin ollut. Muisto siitä päivästä sai sydämen hypähtämään rinnassa yhä. Mä saatoin yhä tuntea sen kämmeniä kylmentäneen jännityksen - mä olin hääpäivän aamuna ollut täysin varma, ettei meistä kummastakaan oli siihen. Että me ei uskallettaisi tehdä sitä, ei kaikkien edessä. Mutta niin me vain oltiin tehty se. Menty naimisiin, luvattu toisemme toisillemme. Niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin.
Mä tartuin viltin alla vaimoni käteen, kohotin sen syliini vain hivelläkseni kahta sormusta. Me oltiin oltu aika tarkalleen kolmisen kuukautta aviopari. Moni asia oli muuttunut häiden jälkeen, eikä Annin raskauden paljastus vähäisimpänä. Kolme kuukautta olivat vierähtäneet huomaamatta. Samalla ne olivat olleet mun elämäni onnellisimpia - niin kuin se puolitoista vuotta, jonka pieni tummatukkainen nainen mun elämässäni oli ollut. "Taisit säkin vähän jännittää", mä lopulta murahdin ilkikurinen virne huulille kohoten häävalssin viimeisten sävelten kaikuessa kuulumattomiin kellariravintolan holvikaariin ja naisen hukuttautuessa mun syleilyyn. Mä muistin sen hetken elävästi. Kuinka onnellinen mä olin ollut. "En yhtä paljon kuin sä", Anni tuhahti huuliaan mutristaen. "Sä olit järjettömän kaunis", mä murahdin pehmeästi sivuuttaen vaimoni piikit, sipaisten tummat hiukset toiselle olalle. " Olet." Anni"Kiitos", hymähdin räpytellen hämmentyneesti silmiäni. Mä en varmaan ikinä oppisi sinisten silmien intensiiviseen katseeseen, jonka edessä oli väkisinkin riisuttu kaikista suojakuorista. Mutta mä viihdyin ihossani. Olin tuntenut oloni kauniiksi hääpäivänä ja se näkyi videoilta hymyn muodossa. Se tunne oli mulla silläkin hetkellä, kasvaneesta vauvakummusta huolimatta. Hiustenleikkuu oli vain vahvistanut tunnetta, että äitiys voisi epäilyistäni huolimatta pukea mua. Video loppui klippiin, jossa mä kallistin päätäni tavoittaakseni tuoreen aviomieheni katseen. Mä olin koroillakin auttamattomasti lyhyempi, mutta Mikon pehmeää hymyä katsoessa tiedostin jälleen, ettei sillä ollut väliä. Ettei millään ollut enää väliä. Millään muulla kuin sillä, että se mies oli ottanut mut elämäänsä. Välillä mä havahduin ajattelemaan elämääni Lehtomäellä: se oli ollut onnellista ja monellakin tapaa tapahtumarikasta. Ja silti mä muistin ensimmäisen vierailuni talossa kuin eilisen. Muisto hymyilytti. Mä muistin kaikki ne ajatukset, joita olin silloin ja ylipäätään Mikon seurassa käynyt läpi. Mikko oli ollut mulle valmentaja, kielletty hedelmä, jonka katsominenkin oli yhdessä välissä tuntunut väärältä. Kaiken järjen mukaan musta ei olisi pitänyt olla siihen: parisuhteeseen, yhteenmuuttoon, kihlautumiseen, avioliittoon saatika perheen perustamiseen. En mä ollut uskaltanut uskoa siihen itsekään. Mutta tässä mä olin. Puolessatoista vuodessa mä olin kasvanut henkisesti enemmän kuin aikoihin ja tajunnut viimein, ettei vakiintuminen ollut pahasta. Että se saattoi oikeasti olla sun elämäsi paras ratkaisu. "Ajattele tästä vuosi taaksepäin. Kaikki oli niin uutta ja epävarmaa", huoahdin hiljaa, sivellen Mikon kämmenselkää peukalollani. Mikko"Mmm... Silloin mä vasta suunnittelin sun kosintaa", myönsin ääni vähän epävireisenä. Oli oma askeleensa kosia toista, suunnitella siitä hetkestä täydellistä ja kerätä kaiken rohkeutensa sen yhden pienen kysymyksen esittääkseen. Mutta oli ihan eri asia puhua siitä. "Kuinka pitkään sä sitä oikein haudoit?" Anni tirskahti, mun kättä hivellen. Hento kosketus tuntui hyvältä, vaikka keskustelu kääntyikin arkaan paikkaan. Tummissa silmissä välkehti. Kumpikaan ei enää seurannut ruudulla pyörivää koostevideota, jossa juhlat olivat vasta alkamassa, ainakin Erkan vielä suhteellisen asiallisesta olemuksesta päätellen. Annin kysymys sai mut kääntämään katseen hyllynreunalle aseteltuihin valokuviin, jotka pitivät sisällään paljon. Ensimmäisessä kuvassa Anni istui mun sylissä Lehtomäen kesäillassa, kihlajaispäivänä, ja toisessa me seistiin Kellarin tiiliseinän edustalla vastavihittyinä. Jos hääjännitys oli ollut oma lukunsa, kosimista ei tarvinnut edes mainita. Ne kaksi päivää oli ollut mun elämän kuumottavimpia. "Niin kauan että mä uskalsin tehdä sen", murahdin lopulta hiljaa, siirtäen katseeni hitaasti takaisin odotuksesta välkehtiviin silmiin. "Vaikea kuvitella Mikko Lehtelää jännittämässä", Anni naurahti, painautui mua vasten vilttinsä alla. "No, muuta kuin kaikessa omiin häihinsä liittyvässä, ilmeisesti." Tuhahdin Annin hiuksiin, kiedoin kädet pienen vartalon ympärille. "Onneksi mun ei enää ikinä tarvitse tehdä sitä", mumahdin puoliääneen, kirvoittaen tummatukkaisen huulille uuden naurahduksen. "Eikö edes kukkasia?" Anni tuhahti naurunsekaisesti. Mä vilkaisin olkani yli keittiöön mun perässä tassutellutta naista, joka oli kietaissut viltin harteidensa yli. Se oli oikeastaan aika helvetin suloinen ilmestys siinä keittiön ovensuussa pää kallellaan seistessään. Kukkasia? Mun kulmat kurtistuivat yrittäessäni tavoittaa vaimoni ajatuksenjuoksua, joka oli karannut iltapalasta kukkiin. " Eihelvetti." Mä olin unohtanut sen jo toisen kerran. Jumalauta. Mun oli nojattava kyynärpää saarekkeeseen ja kasvot käsiin ähkäisyn karatessa huulilta. Totuus oli, että häämuistot olivat saaneet mut aivan totaalisesti unohtamaan koko äitienpäiväepisodin. Miten Lehtomäen isän- ja äitienpäivät olivatkin niin tuhoontuomittuja nykyään? "Dementikko", mä kuulin vaimoni pihahtavan vain hetkeä ennen käsien kiertymistä ympärilleni. "En mä edes halunnut viettää äitienpäivää ennen kuin poika on täällä viettämässä sitä meidän kanssa." Mä hieraisin ohimoita ennen kuin suoristauduin vaimoni käsien välissä toinen kulma vähän koholla. "Ai?" Mun suupieli nyki vähän väkisinkin. Jos Anni oli ihan tosissaan, mä olin stressannut ihan turhaan puolitoista päivää erilaisia tapoja hyvittää vaimolle peruuttamatonta mokaa. "Mä kun meinasin jo tyhjentää sulle Ersolan kukkakauppiaan ja varata parhaan ravintolapöydän." AnniMikon sanat saivat mut virnistämään. Mä olin yrittänyt pitää mölyt mahassani, koska itsehän mä olin pitänyt matalaa profiilia koko eilisen. Mulle äitienpäivä olisi todellinen vasta ensi vuonna, kun poika olisi todistamassa sitä mahan paremmalla puolen. Sirun askartelema kortti oli tosin muistuttanut mua siitä, että pelkästään Sirun vuoksi äitienpäivää olisi voinut viettää - jos Mikko olisi siis muistanut sen. "Enköhän mä pärjää. Sitä paitsi Siru teki mulle kortin", totesin nyökäten keittiötasolle aseteltuun korttiin, jota Mikko ei ollut tajunnut. Mies näytti hölmistyneeltä tihrustaessaan mintunvihreää korttia, johon Siru oli taiteillut mut ja Vigon. Tytön omien sanojen mukaan Vigo oli piirroksessa kerrankin hyvällä tuulella, ihan äitienpäivän vuoksi. "Jos sä teet mulle iltapalaa ja hierot hartioita, me ollaan sujut", kujersin saarekkeeseen nojaten. Kofeiiniton latte tuoksui taivaalliselta ja mä olin enemmän kuin hyvilläni, että saatoin nauttia sen ilman pelkoa yöunien menettämisestä. "Ronaldo valvotti taas viime yönä", kerroin haukotuksen lomasta. Pojan nukkuma- ja valveillaoloajan oli alkanut hahmottaa, ja useimmiten ne sattuivat aivan väärin päin mun rytmiini nähden. Sammutin television ja yhdistin sen sijaan puhelimeni olohuoneen kaiuttimiin. Olin alkanut Hannen antamasta vinkistä soittaa maha-asukkaalle musiikkia, jonka avulla poika saattaisi synnyttyään rauhoittua helpommin. Lista sisälsi kaikkea perinteisistä tuutulauluista mun kuuntelemiini biiseihin ja hymyillen valitsin niistä yhden. Mul on tää työ Joka kestää niin myöhään Ja mua syö Se etten ehdi taaskaan vierees ja Mul on nää syyt Mitkä tekee must herkän ja epäselvän Mut sä annat mulle aikaa nytMikkoMua hymyilytti olohuoneen täyttäneet hiljaiset, pehmeät sävelet. Mä laskin tarjottimen olohuoneen lasipöydälle hiljaa, tahtomatta häiritä silmänsä sulkenutta vaimoani, joka oli valloittanut sohvan jälleen. Mun kulmat käväisivät rypyssä katseen pysähtyessä kummulle Annin käsien alla. Huoli nosti joka päivä päätään itsepintaisemmin; poika alkoi toden teolla tehdä vaimoni olosta epämukavan, enkä mä pitänyt siitä. Mä en kuitenkaan halunnut lisätä Anni taakkaa, vaan hautasin huoleni joka päivä syvemmälle. Sen sijaan mä keskitin tahdonvoimani pitääkseni huolta pienistä asioista, kuten iltapalasta. Kun mä sinnittelen nipinnapin Sä otat vastaan mun kyyneleet Mä oon ollu ihan pilipali Mut sä lämmität kun kylmenee Sä oot enemmän ku tiedätkäänAnni nojasi mua vasten hieroessani sen hartioita ja alaselkää hellin kosketuksin. "Kyllä mä ensi vuonna muistan", lupasin poikamaisesti virnuillen. Ainakin mä toivoin niin. "Ehkä jos sä laitat puhelimeen muistutuksia", Anni virnuili, laskien ohimon mun hartiaa vasten. Mä annoin käsien liukua kangasta pitkin alemmas, kummun ympärille. Mä muistin, miten se kumpu oli aluksi mahtunut mun yhteen käteen. Nyt mä tarvitsin jo kaksi kättä pidelläkseni sitä. "Hmph", mä ehkä murahdin, mutta mun huulilla oli hymy painaessani ne vaimoni päälaelle. Anni oli pyytänyt mua laulamaan pojalle. Mä olin yrittänyt väittää vastaan sanomalla, etten mä ollut mikään laulaja, mutta Annin muistutus mun tekemästä sopparista bändin kanssa vesitti kaikki vastaväitteet. Aluksi se oli tuntunut oudolta - vaikka mä olin laulanut Sirulle sen ollessa vauva, oli eri asia, kun joku muu oli kuulemassa. Se oli henkilökohtaista. Sitä lauloi sydämestään, vaikka mun ääni olikin hiljainen ja tumma. "Tehdään susta muusikko, poika", mutisin hetken hiljaisuuden rikkoen. Painoin huulet kummun sileälle iholle virnistäen. "Kunhan ei basistia." Anni"Just", tuhahdin silmiäni pyöräyttäen. Mikko virnisti kumpua vasten, kääntäen päätään sen verran, että tavoitti katseeni. "Entä jos keskityttäisiin vaan hevosiin?" ehdotin vihjailevasti. "Tai jalkapalloon", Mikko lisäsi virnuillen. Elokuu tulisi hujauksessa. Mä havahduin siihen kännykän kalenteria selaamalla. "Kuulitko sä, kun se neuvolantäti puhui synnytysvalmennuksesta?" pihahdin hiljaa. Mikko nyökkäsi muhun katsomatta ja mä tiesin siitä, että mies oli aivan samoissa tunnetiloissa kuin minäkin. Mitä helvettiä - synnytysvalmennus?? Oltiinko me ihan aikuisten oikeasti menossa sellaiseen? Mikon seurassa mun oli kuitenkin mahdollisuus päättömän stressaamisen sijaan keskittyä vain olemiseen. Kuunnella miehen hengitystä ja tuntea rintakehän kohoilu posken alla. Mies korjasi asentoaan niin, että mä saatoin painautua sen kainaloon entistä tiiviimmin. "Kyllä me selvitään. Ei se voi olla sen kummempi kuin mitkään muutkaan valmennukset", Mikko naurahti hiljaa ja mä saatoin kuvitella itseironisen virneen miehen kasvoilla. "Mmm, et sä sen kummempi olekaan", vastasin muina naisina. Vahvat kädet kiertyivät oitis ympärilleni ja nostivat mut pelottavan helposti. Mä huomasin tuijottavani sinisiä silmiä lähietäisyydeltä. "Enkö?" Mikko murahti niin lähellä, että mä tunsin ilmavirran kasvoillani. "Et", virnistin. Miehen kurkusta kumpusi murahdus, kun painoin huuleni sängen peittämälle poskelle ja kuiskasin aviomieheni korvaan, että oikeasti se oli mulle kaikki kaikessa. Sä oot mun ikioma Se ainoo mihin nojaan Se joka korjas hajoavan Mä olin ojassa katollaan Mut sä oot mun ikioma Joka laitto pimeään valoja Otti mun taakasta osan Ja mursi pinnan kivikovan
|
|
|
Post by Anni on May 17, 2018 11:11:03 GMT 2
Keväthälinää 16.5.2018 Mikko ”Isiii!” Sirun kimakka huuto rikkoi äänivallin kauan ennen kuin tyttö tömisteli olohuoneeseen pyjamassaan, erinäisiä vaatekappaleita ilmassa heiluttaen kuin valkoista lippua. ”Isi nyt on paha tilanne.” ”No?” Murahdin laskien puhelimen kädestäni vähän kulmaani kohotellen. Se kolahti olohuoneen lasipöydälle tytön jo tunkiessa mun syliin sohvalle. Jos mahdollista, mun ilme muuttui vielä pykälän kysyvämmäksi. Siru ei ollut varsinaisesti ollut mun perässäni viimeiseen pariin vuoteen, ja vielä vähemmän Annin myötä. Se oli nykyään brunette rouva Lehtomäki, joka joutui kestämään pellavapään yllätyshalaushyökkäykset. ”Mulla ei oo mitään vaatteita”, Siru huokaisi dramaattisesti housuja ilmassa heilauttaen. ”Ne on kaikki liian pieniä.” ”Lainaa Annilta?” Mä ehdotin suupieli nykäisten. Pörrötin tyttäreni tukkaa, se todella oli viimeisten kuukausien aikana pyrähtänyt silmissä pidemmäksi. Ei menisi kauaa, kun tyttö ohittaisi äitipuolensa. ”Suostuukohan se”, Siru mutisi puoliääneen. Tytön ilme kirkastui sen loikatessa mun sylistä. Mä jäin tuijottamaan vaaleiden kiharoiden pompahtelua tytön kadotessa paikalta ihan yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, epämääräinen kasa vaatteita sylissäni. ”No, löytyikö sille tytölle jotain päälleen?” Hymähdin matalasti vaimoni palattua kauppakassien kanssa kotiin. Tummatukkainen oli halunnut tehdä täsmäiskun Ersolan Citymarkettiin ja heittänyt Sirun kouluun siinä samalla. Mä olin saanut ratsastettua asiakashevosen ja juoksuttanut Chapmanin sillä aikaa. ”Mhh-m”, Anni ynähti, nojautuen mua vasten. ”Onneksi satuin säästämään yhtä vähän pieneksi jäänyttä mekkoa. Siru oli onnesta soikeana. Lupasin viedä sen viikonloppuna Ideaparkkiin.” ”Mmm”, mumahdin, laskien käden Annin ristiselälle. Suukotin naisen päälakea huulet hymyssä. ”Kiitti.” ”Sitä se perhe kai tekee”, Annin suupieli kohosi suloiseen virneeseen naisen kohottaessa katseensa mun silmiin. Kumarruin suukottamaan sen huulia hellä hymy huulilla. ”Miten meidän kuopuksen aamu?” Mun hymy lämpeni vielä pykälällä kämmenen pysähtyessä kummulle neuletakin väliin. Anni"Yllättävän rauhallisesti", vastasin hymyillen. "Pari potkua kotimatkalla, ei muuta. Meillä oli puhetta, että äiti tekee tänään tallitöitä." Mä en ollut varma, hymyilyttikö Mikkoa enemmän ajatus musta kummun kanssa tallilla punkamassa vai se, että olin tituleerannut itseäni äidiksi. Olin käyttänyt sitä sanaa aika säästeliäästi, mutta kesän ja lasketun ajan hiipiessä joka päivä lähemmäs sekin titteli alkoi tuntua todellisemmalta. Musta tammavarsa ravasi tarhassa lennokkain askelin. Mä rakastin varsan katselemista ja siitä pienestä ihmeestä oli kovaa vauhtia tulossa mun ikioma lellipentu. "Fallon", totesin Mikolle, kääntämättä katsettani Meeran kylkeen työntyneestä varsasta. "Hmh?" mies murahti ymmärtämättä, mistä mä puhuin. "Siitä tulee Fallon. Mä keksin sen ajaessa", selvensin mainitsematta, kuinka iso merkitys eilisiltaisella Netflix-hetkellä oli nimen keksimiseen ollut. "Aijaa?" Mikko virnisti, muttei ainakaan uskaltanut vastustaa tahtoani. Pesin rehuastioita tallin edustalla. Auringonpaiste lämmitti hupparin selkää eikä haitannut yhtään, ettei mokoma vaatekappale mahtunut kiinni. Mikko nosteli rehusäkkejä Jeepin takakontista ja miehen urakkaa katsellessa mä tajusin, että kaikista epäilyksistä huolimatta me oltiin pystytty pyörittämään talliarkea mun raskaudesta huolimatta. "Nyt näitä ei tarvitsekaan pestä hetkeen", naurahdin kumotessani viimeisen astian kuivumaan. Nyt ne olisi taas hyvä täyttää uusilla rehuilla ilman huolta siitä, että pohjimmaiset rehut tarttuisivat kiinni tahmaiseen laariin. "Kiitos", Mikko virnisti kumartuen suukottamaan huuliani ohimennen kivennäissäkki sylissään. Sulo seurasi hölmistyneenä, kun marssin orin tarhan portille ja rapistelin porkkanapussia. Ruunivoikko oli tuottanut paljon iloa tarhanaapurilleen Chapmanille, joka oli tähän asti joutunut tyytymään Vigon nuivaan seuraan. Jäisi nähtäväksi, saisiko kolmikosta laidunporukkaa, sillä ainakin Sulo ja Chapman tulivat selvästi toimeen keskenään. "Tule, höntti. Pääset hemmoteltavaksi", naurahdin Sulolle, jonka oli rauhoittunut ihmeellisesti Lehtomäellä. Ilmeisesti lande-elämä sopi orille enemmän kuin hyvin, koska enää sen ei tarvinnut stressata hälinästä ja ihmismäärästä. MikkoKatselin huvittuneen hellä hymy huulillani vaimoni puuhasteluja keltaisen poninsa kanssa. Muisto oriin varsin vetreästä jousituksesta sai mut yhä pudistelemaan päätä. Mun oli vaikea kuvitella Annia sen otuksen kanssa radoille - oli ehkä kaikken kannalta parempi, että nainen oli hankkinut Meten niihin puuhiin. Niinä hetkinä, kun Anni ratsasti Sulolla, mä tunsin varsin elävästi luissani, miltä Annista tuntui seurata mun ja Chapmanin ratoja. ”Mitä?” Tummatukkainen naurahti Sulon turpaa silittäen. Ori oli sidottu käytävälle hellittäväksi vaimoni sanoin. Musta se toimitus näytti lähinnä slow motion-versiolta tavallisesta harjaushetkestä. Mitä nyt ori kääntyi vähän väliä höpläämään omistajansa tukkaa, helmoja tai huppua se pölähtänyt ilme suurissa silmissään. ”Kunhan katselen vaimoani”, virnistin silmää iskien, jatkaen lattian luuttuamista pieni virne huulille jämähtäen. Anni vain tuhahti, mutta mä kuulin sen naurahtavan hiljaa jotain enemmän ponilleen kuin mulle. Pöly kohosi auringonvalossa kimaltavina pilvinä oriin karvasta Annin viimeistellessä työnjälkiään. Sulo päästi pitkän huokauksen, heilautti kapeaa kaulaansa niin että kettingit kilahtivat hiljaisessa tallissa. ”Lehtomäki on tehnyt sille hyvää”, huomautin, nojaillen Zorbesin karsinanoveen. Mä jatkoin vähän matalammin: ”Tekisipä vaan kaikille.” ”Hmh”, Anni mumahti, päästäen kauneudenhoitorutiineihinsa kyllästyneen Sulon viimein ketjuista. Tummissa silmissä tuikki naisen vilkaistessa mua. ”Mä voin puhua vain omasta puolestani.” Mun suupieli nyki ristiessäni kädet rinnalle. ”Niinkö?” AnniMikon huulille kohosi tyytyväinen virne ja hetken mä pystyin muistamaan, kuinka niihin tummansinisiin silmiin katsominen oli ollut jännittävää ja kielletyä. Nyt mä kuitenkin vastasin haastavaan katseeseen samalla mitalla, koska sattuneesta syystä mun vasenta nimetöntäni koristi kaksi miehen ostamaa sormusta ja mun vatsassani kasvoi Lehtomäen toinen perillinen. Ehdin juoksuttaa Suloa hetken irtona kentällä. Ori pörhisteli omiaan, intoutuen pari kertaa pukittamaan niin komeasti, että mun kaipuuni satulaan hiipui pykälän. Silja oli onneksi jaksanut - ja uskaltanut - auttaa Sulon liikutuksessa, jotta orin liikunta ei jäänyt pelkästään juoksutuksen varaan. "Joo joo, voit jo rauhoittua", tuhahdin rallitteluaan jatkaneelle orille, jonka huomio käntyi kuitenkin sadasosasekunnissa porkkanaan, jonka olin kaivanut taskustani. "Ahmatti", huomautin ruunivoikolle, joka hölkkäsi luokseni kuin koiranpentu, korvat uteliaasti pystyssä. Sulon jälkeen oli Zorbesin vuoro tarjoilla vauhtia. Mikko oli puhunut estetreeneistä ja pystyttänyt pituushalkaisijalle sarjan, mutta ratsukon alkuverryttelyä katsellessani toivoin, että treeni painottuisi sileään. Zorbes oli vapaapäivän jäljiltä tulta ja tappuraa ja väläytteli silmänvalkuaisiaan hännän halkoessa ilmaa napakoin vedoin. "Ei kai se säikähtänyt mua?" Silja huikkasi säikähtäneenä, kun Zorbes yritti pukittaa kesken laukkaympyrän Vigon vuokraajan suljettua autonsa oven. Pudistin päätäni irvistäen, kääntäen sitten katseeni takaisin punaiseen paholaiseen, joka työllisti aviomiestäni kaikin mahdollisin keinoin. Kunnes yhtäkkiä palaset loksahtivat paikalleen. Mikko kevensi istuntaa Zorbesin höllätessä vihdoin parinkymmenen minuutin kestäneen taistelun päätteeksi. Tamma rentoutui kauttaaltaan ja mutusteli kuolainta rytmikkään laukan tahdissa, näyttäen pätkittäin jopa paremmalta kuin koskaan. MikkoZorbes laukkasi venyttäen tyytyväisen pärskähdyksen saattelemana. Mä taputin tamman kevyesti hionnutta kaulaa ennen kuin päästin sen käyntiin. Punotut nahkaohjat valuivat sormien välistä päästäessäni tamman rentoon käyntiin. Piirtopää hidasti aitaan nojaavan Annin kohdalla, näyttäen melkein kiinnostuneelta naisen taskuun jääneistä Sulon herkuista. ”Jos et kuitenkaan”, mumahdin tammalle, jonka tiukkaan inhoon vetäytynyt turpa käväisi hiukan liian lähellä vaimoani. Zorbes oli väläytellyt ajoittain uusia puolia; nykyään se lähti joinakin päivinä ihan mielellään töihin. Me päästiin yhä useammin siihen kuplaan, jossa kaikki tapahtui yhteisymmäryksessä. Zorbes oli niitä harvinaisen herkkiä hevosia, joiden kanssa pääsi hiomaan liikkeitä lähestulkoon pelkällä ajatuksella. Mutta se vaati hintansa. Zorbesin hermot eivät kestäneet pienintäkään muutosta rutiineissa, vähäinenkin poikkeavuus tavanomaisesta sai sen varpailleen. Väliin mä jopa säälin tammaa. Ei se ollut sen vika, että se oli käynyt läpi urheiluhevosbisneksen nurjat puolet. ”Mitä sille tapahtuu?” Annin kysymys rikkoi kuplan, sai tulipunaisen tamman herpaantumaan ja kauhaisemaan ilmaa kavioillaan esteiden välissä. ”Soo...” mutisin matalasti tammalle, jonka korvat pysyivät pitkin niskaa vielä siinäkin vaiheessa, kun jätin treenit sikseen ja siirsin tamman isoon, letkeään raviin uralle. ”Mitä?” Huikkasin Annin suuntaan, päästäen Zorbesia venyttämään kaulaansa vielä vähän. ”Että onko Jürgenilla jotain suunnitelmia tuolle? Koska se hakee sen takaisin?” Mä hiffasin Annin takaa-ajatukset nopeammin kuin nainen ehti kallistaa päätään sillä suloisella tavalla, jolla se yleensä kalasteli vastauksia multa kiperissä tilanteissa. Kuka niitä ruskeita silmiä olisi voinut vastustaa. ”Eipä kai”, päästin lopulta ilmat keuhkoista. ”Se soitteli viime viikolla, eikä sillä ollut mitään kiirettä saada tammaansa takaisin. Kai se alunperinkin lykkäsi sen mulle vain päästäkseen eroon.” Virnistin itsekseni, taputtaen hien tummentamaa kaulaa. ”Mutta entä kun Ronaldo tulee...?” Annin kysymys oli niin hiljainen, että leuto kevättuuli vei sitä mennessään. Mä huomasin sivusilmällä ohi ratsastaessani naisen mietteliääksi muuttuneen ilmeen ja käden, joka oli unohtunut hupparin liepeiden väliin. Niin. Zorbes ei varsinaisesti ollut mikään perhehevosten mallikuva. Se oli kiivas urheiluhevonen, joka vaati jokapäiväistä treeniä, muuttumattomat rutiinit - ja oikeanlaista käsittelyä. Mä olin suunnitellut tekeväni Lehtomäen yksin vielä silloinkin, kun Ronaldo tulisi, mutta Anni oli oikeassa. En mä pelännyt polttavani kynttilän loppuun, mä halusin olla paikalla. En kuntoutettavan kisakoneen satulassa. ”Kyllä me jotain keksitään”, murahdin hypätessäni alas uraa kiertävän tamman selästä. AnniNyökkäsin Mikon sanoille, vähän turhautuneena siihen lipsautukseen, joka oli karannut huuliltani. Mulla ei oikeastaan olisi ollut varaa kyseenalaistaa Zorbeksen läsnäoloa Lehtomäellä, kun olin itse kiikuttanut keltaisen pönttöpääni tallin täytteeksi. Loppujen lopuksi se oli osoittautunut fiksuksi ratkaisuksi, koska mä halusin tarjota Sulolle mahdollisimman stressittömän elämän ja sitä Lehtomäellä asuminen sille oli. Jäin hetkeksi seuraamaan Siljan ja Vigon verryttelyä. Tyttö oli saanut mustaan ruunaan hyvän tuntuman kevään aikana, vaikka huonoimpina päivinä ratsastaja olikin näyttänyt nieleskelevän kyyneleitä treenien päätteeksi. Vigour oli kaikessa potentiaalisuudessaankin haastava ratsu, joka turhautui herkästi perusasioiden jankkaamisesta ja jättäytyi siten helposti puolelle liekille. Silja taas oli kaivannut nimenomaan sitä perustyöskentelyä ja välillä mä olin toivonut, että olisin päässyt käymään itse Vigon selässä pystyäkseni neuvomaan tyttöä entistä paremmin. "Entä syksyllä, kun sä voit taas ratsastaa? Mikä Vigon tilanne on?" Silja kysyi täysin yllättäen, käyntiväistön päätteeksi. Vaaleanpunaiseen huppariin sonnustautunut tyttö näytti pyöritelleen kysymystä hetken mielessään, ainakin odottavasta katseesta päätellen. "Ööm, mä ratsastan sillä?" ähkäisin vähän hämmentyneenä, tajuten vasta sitten, että Silja tiedusteli asiaa vuokrauksensa kannalta. Hetken tyttö näytti pettyneeltä, kunnes mä ehdin jatkaa lausettani. "Mutta apu ei olisi pahitteeksi. Mulla on siinä kuitenkin poika, muut hevoset ja mahdollisesti jonkun verran töitäkin." Silja nyökkäsi huomattavasti vapautuneemmin hymyillen, siirtäen Vigon napakasti raviin. "Mä voin ratsastaa Sulonkin huomenna, jos tarve!" tyttö ilmoitti reippaasti, enkä mä voinut kuin naurahtaa kiitollisena. "Silja haluaa jatkaa Vigon kanssa syksylläkin", kerroin Mikolle käsittäen tilanteen kunnolla vasta talliin päästyäni. Kesän kuviot oli jo sovittu: Silja liikuttaisi Vigoa pääsääntöisesti ainoana ratsastajana, auttaen samalla tallitöissä. Mikko pystyisi auttamaan ruunan liikutuksessa sen minkä ehtisi, mutta päävastuu olisi Siljalla. "Niin ne asiat järjestyy", huokaisin painaen poskeni käytävälle pysähtyneen aviomieheni rintakehää vasten.
|
|
|
Post by Mikko on May 19, 2018 9:55:20 GMT 2
19.5.2018 AnniSe oli ollut tehokas kolmituntinen: ensin me oltiin kierretty viisi eri vaatekauppaa yhdellä kahvitauolla, aika monella vessatauolla ja päädytty lopuksi syömään. Siru oli raahannut mukana kahta suurta muovikassillista uusia vaatteita, joihin tyttö mahtuisi ilman joka aamuista taistelua ja hampaiden kiristelyä. "Oli tosi kivaa", tyttö huokaisi Audin etupenkillä. "Isin kanssa tää olis ollu ihan hirveetä." Mikolla oli ollut aamupäivällä valmennus, jonka vuoksi me oltiin suunnattu Sirun kanssa shoppailemaan kahdestaan. Mä olin jaksanut yllättävän hyvin ja se oli suurimmilta osin Sirun reippauden ansiota: tyttö oli antanut mun istua monessa liikkeessä ja sovittanut vaatteita itsenäisesti, kuten ison tytön kuuluikin. "Haluaisitko sä tulla tänään tallille?" ehdotin kodin lähestyessä. Siru vilkaisi mua kummastuneena, laskien puhelimen syliinsä. "No joo", tyttö huokaisi. Me oltiin Mikon kanssa useampana iltana mietitty Pumban kohtaloa, koska Siru ratsasti poniaan niin harvoin ja alkoi kasvaa pitkäksi Pumballe. "Fallonia täytyy kohta opettaa riimuun. Ja harjaukseen. Ja nostamaan jalkoja", puhelin yrittäen saada Sirua innostumaan edes ajatuksesta varsan kanssa puuhailusta. Fallon oli fiksu ja hyvätapainen varsa, joten opastuksella Siru voisi hyvinkin olla apuna varsan kanssa. Lisäksi siinä sivussa olisi hyvä saada tyttöä taas innostumaan ratsastuksesta ja vihjata hienovaraisesti, että kesällä treenit voisivat jatkua esimerkiksi Meeran kanssa. MikkoCapetzen varsa oli syntynyt varhain sinä aamuna. Se oli voimakas orivarsa, aivan yhtä punainen kuin emänsäkin. Salaa mä olin toivonut tammavarsaa, joka voisi jatkaa emänsä linjaa Lehtomäellä - se jäisi hyvin todennäköisesti emänsä viimeiseksi. Capetze oli jo kaksikymmentä, se oli palvellut mua koko ikänsä, enkä mä halunnut pitää sitä päivääkään liian pitkään. Sukkajalkainen varsa pääsisi parissa päivässä Fallonin seuraksi laitumelle. Ne jäisivätkin tämän kesän ainoiksi lehtomäkeläisiksi varsoiksi; Celeste oli jäänyt tyhjäksi. Mä olin valmentanut ajatuksiini vaipuneena. Tohelo olisi pian siinä vaiheessa, että sen viikko-ohjelmaan sisältyisi enemmän treenipäiviä kuin vapaita. Mä en kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen kimon liikeratoihin, joissa yhä näkyi viimevuotisen puikkoluuepisodin jättämä varjo, vaikka eläinlääkäri oli luvannut tammalle täyspäivisiä treenivuosia. Mun kulmat olivat painuneet syvempään ryppyyn ratsukon ylittäessä esteen toisensa perään, murahdellessani ohjeita yhä syvemmälle omien ajatusteni alle hukkuen. "Isii kato!" Sirun hihkunta kaikui pihan halki Audin oven pamahtaessa kiinni. Mä päästin Tohelon pidemmälle liinalle rentoon hölkkään vilkaistessani kentänlaidalle tupsahtavaa tytärtäni olkani yli. "Katonyt", tyttö mankui heilutellen ilmassa muovikasseja, joiden lukumäärään ei ihan yhden käden sormet riittäneet. Tohelo pysähtyi jalat harallaan tuijottamaan ilmassa välkkyviä muovikasseja. "Kiva", murahdin, maiskauttaen kolmivuotiaan uudelleen liikkeeseen. Ravi nousi holtittoman hypähdyksen kautta. Harmaa tamma jatkoi liinan päässä juoksemista kaula ja häntä jännittyneellä kaarella. Nuu oli saatu myytyä, mutta mulla oli vielä alle ratsuikäiset Leo ja Fictiv. Pitäisinkö mä molemmat? Leo oli jo sen verran isokokoinen, että siitä ehkä voisi kasvaa vielä mulle itselleni sopiva ratsu radoille. Mä huomasin pohtivani, halusinko mä enää ylipäänsä kilpailla, kun Ronaldo tulisi, Tohelon hidastaessa käyntiin. Jos mä halusin, ei ollut mitään järkeä myydä kaikkia varsoja. Huomasin silmäkulmasta kentän laitaan nojailevan hahmon vaihtuneen Anniin. Missä välissä Siru oli kadonnut? Mä päästin ilmat keuhkoista, annoin Tohelolle luvan tulla uralta keskelle. Silitin tamman valkoista otsaa huoahtaen. Anni raotti huuliaan kysymykseen, mutta mä vilkaisin naista vähän iloton hymy huulillani. "Mä en tiedä mitä näiden kanssa pitäisi tehdä", myönsin, viitaten muutamina edellisinä iltoina käytyihin pitkiin keskusteluihin Sirun ponista ja Lehtomäen varsoista. Ronaldo tiesi ylimääräistä rahanmenoa, eikä mun ainoan kilpakuntoisen ratsun esityksillä näillä näkymin tienattu edes kaurarahoja. Anni"Kyllä me ratkaisu keksitään", vastasin yrittäen hymyillä mahdollisimman rohkaisevasti. Tohelo kuikuili suuntaamme epäilevänä, enkä mä ihmetellyt sitä yhtään Sirun heilumisen päätteeksi. "Käydään Siru vaihtamassa vaatteet, niin isi saa sillä aikaa juoksuttaa Tohelon loppuun", hymähdin Falloniin huomionsa kiinnittäneelle tytölle. Vigo nuilotti tarhassaan ja mun oli pakko napata kännykällä kuva ruunan kyllästyneestä ilmeestä. Siru katseli Pumbaa mietteliäänä enkä mä voinut kuin arvailla tytön reaktiota ajatukseen ponin lähdöstä. Mikko oli vielä kentällä Tohelon kanssa, joten mä houkuttelin Sirun mukaani talliin. "Hei me unohdettiin ne harjat takakonttiin!" Siru hihkaisi niin, että tallikäytävällä kaikui. "Oho, niinpä unohdettiinkin. Jaksaisitko sä hakea?" virnistin nakaten tytölle auton avaimet. Mikko katseli hevostarvikeliikkeen muovikassia epäröiden. "Monet harjat alkaa olla kauheassa kunnossa", tokaisin Sirun kaivellessa neonvärisiä pölyharjoja pussista satulahuoneen pöydälle. "Nää on Fallonille", tyttö ilmoitti esitelleen isälleen kirkkaanvioletteja harjoja, jotka oli itse valinnut. "Ja tuo Chapmanille", virnistin nyökäten keltapinkin riimunnarun suuntaan. "Saatiin se kaupan päälle kun ostettiin kaksi purkkia satulasaippuaa." Mikon ilme ei ollut kovin vakuuttunut, kun Siru työnsi räikeänvärisen riimunnarun Chapmanin harjapakkiin ja selitti samalla, kuinka hyvin ori erottuisi sen kanssa jatkossa kisapaikoilla. "Soititko sä jo Vionalle? Pumbasta?" kysyin Mikolta ääntäni madaltaen. Siru oli jo kiirehtinyt edeltä Meeran ja Fallonin tarhalle, koska tarkoituksena oli antaa tytön harjata Meera ja tutustua samalla varsaan. Mikko Mun katse oli jämähtänyt riemunkirjaviin varusteisiin. ”Mm-mh”, murahdin puoliääneen vastaukseksi Annille, joka odotti vastausta silmiään siristellen, päästämättä katsettaan Sirusta. ”Älä mene takaa!”, tummatukkainen sihahti samalla hetkellä kun Siru oli alittamaisillaan tarhan aitaa aivan Meeran takaa. ”Kyl mä osaan”, pellavapää huoahti silmiään pyöräyttäen. Meeran niskaan liimautuvat korvat ja ilmaan nouseva takajalka sai tytön kuitenkin toisiin aatoksiin. ”Äidit voi olla tarkkoja jälkikasvustaan”, hymähdin vähän matalasti vaimoani vaivihkaa vilkaisten. Anni pääsi vielä juuri ja juuri sähkölankojen välistä, muttei menisi varmaan montaa viikkoa, kun Ronaldo rajoittaisi liikkumista entisestään. Tummatukkainen loi muhun vähän hassun katseen olkaansa yli. ”Sä saat käydä moikkaamassa Pumbaa vaikka joka päivä”, huoahdin ääni tavallista hiljaisempana, kun se keskustelu ei ollut edennyt mihinkään. Siru oli ollut yhtä hymyä Fallonin kanssa. Enkä mä suoraan sanottuna edes muistanut, koska mä olisin nähnyt tytärtäni niin onnellisena tallilla viimeksi. Se oli paitsi kasvamassa ohi ponimitoista - kohta Annistakin - myös kyllästynyt Pumban hoitamiseen ilman ratsastusta, joka oli jäänyt Sirun aloitettua tanssimisen koulukavereidensa kanssa. Jos multa kysyttiin, Pumba olisi pitänyt myydä heti. ”Mut en mä haluu et Pumba myydään!” Siru parahti, iskien lasinsa pöytään niin että mehua loiskahti pöydälle. ”Sä olet liian pitkä sille”, huoahdin, laskien haarukan ja veitsen lautaselle, nojautuen syvemmälle tuoliin. Se väittely oli kestänyt koko illallisen ajan, eikä Anni ollut sanonut mitään enää pitkään aikaan. Toisaalta mitäpä siihen olisi sanonut? Lehtelät olivat tunnetusti itsepäisiä, eikä mun tytär tehnyt siitä poikkeusta. ”Enkä! Pumba voi olla lemmikki, niin kuin nytkin”, Siru veti terävästi henkeä, purren huultaan sen näköisenä, ettei kyyneleet ollut enää kaukana. En mä mielelläni ollut myymässä tyttäreni ponia, mutta se oli jo melkein puoli vuotta ollut lemmikki, eikä se musta ollut reilua ponille itselleen. Varsinkaan niin energiselle kuin Pumba. ”Elämässä pitää joskus tehdä vaikeita ratkaisuja”, sivuutin vastalauseet hiljaisen tasaisella äänellä, ristien kädet rinnalle. AnniMukava varsahetki oli katkennut aika tehokkaasti siihen uutiseen, että Pumba lähtisi ennen kuunvaihdetta Susikallioon. Ensin kesätyöläiseksi leireille, syksyllä opettajien arvion mukaan tunneille. Jos Pumbasta ei olisi tuntiponiksi, sitä voisi aina kaupitella jollekin reippaalle junnulle pikkuluokkien rusettikoneeksi. "Anni", Siru henkäisi juuri, kun luulin välttyneeni isän ja tyttären väliseltä draamalta. "Kai sä ymmärrät ettei me voida myydä Pumbaa? Ei se tykkää mistään Susikallion tyhmistä ratsastajista!" Sirun äänessä oli jo vivahde itkua, mutta tyttö oli selvästi päättänyt niellä kyyneleensä viimeiseen saakka. Musta tuntui pahalta katsoa niihin epätoivoisiin, muhun kaikem toivon ladanneisiin silmiin. "Siru", huokaisin raskaasti, kuulostaen omaankin korvaani pelottavan äidilliseltä. "Pumba on niin laadukas poni, että ei ole sille tai meille oikein, että se seisoo koristamassa pihaa. Pumbasta on vielä iloa monelle lapselle, ihan kuten siitä oli sullekin." Mä ehdin vilkaista Mikkoa, ennen kuin ensimmäinen kyynel vierähti Sirun poskelle. Tyttö vältteli katseitamme ja siitä, että se istui yhä pöydässä eikä ollut painellut raivoamaan yläkertaan, saattoi päätellä Sirun sisimmässään ymmärtävän tilanteen. "Me puhuttiin, että sä voisit auttaa Meeran liikutuksessa kunhan se palaa mammalomalta", kerroin Sirulle pehmeästi hymyillen. Tyttö ei nostanut katsettaan, muttei myöskään tiuskinut vastaan. "Ja Susikalliolla on myös isompia poneja, jos haluat jatkaa syksyllä tunneilla", Mikko totesi hiljaa. Hetken me kaikki oltiin hiljaa. Mä jäin miettimään Mikon sanoja ja niissä piillyttä toivetta siitä, että Siru haluisi jatkaa ratsastusta. Mietin väkisinkin, mikä olisi pojan kiinnostus hevosia kohtaan tulevaisuudessa: tulisiko siitä isänsä kaltainen ratsastaja? Tai mun? "Musta ainakin olisi tosi kivaa heppailla taas yhdessä", sanoin hymyillen. Sirun kulmat kurtistuivat ja tyttö pyyhkäisi kyyneleet kämmenselkäänsä. "Ai niinku ratsastaa yhdessä? Miten sä voit Ronaldon takii?" tyttö tivasi. Mikko naurahti yhtä yllättyneenä kysymyksistä kuin minäkin. "Siis kunhan Ronaldo on syntynyt", naurahdin. "Eiköhän isi tai mummo ehdi katsoa sun pikkuveljeä sen aikaa, että me päästään yhdessä tallille." MikkoAnnin vakuuttelut saivat munkin suupielen nykimään. Mä laskin käden vaimoni selän taakse, hypistelin kangasta. "Ei se ainakaan Hollantiin joudu", Siru huokaisi lopulta, jäänsiniset silmät hämärässä keittiössä kimaltaen. Mä loin tyttäreeni pehmeän katseen. Se ymmärtäisi ajan kanssa. "Mut en mä mihkään hikisille tunneille haluu", tyttö ilmoitti niin tomerasti noustessaan pöydästä, että mä en osannut kuin katsoa hölmönä. Siru pyyhkäisi kyyneleet poskiltaan katse vakavana. "Mä haluun ihan oikean oman hevosen sitten, ettäs tiiätte." "Vai että hevosen", mä puhahdin hiljaa Sirun oven kolahdettua kiinni yläkerrassa. Anni tirskahti, nousi mun käsivarren alta siivoamaan illallispöytää. Mä rypistin kulmia lukujen viilettäessä silmien ohi. Siristin silmiä. Ei, ei ne luvut sen kauniimmiksi muuttuneet. Miten helvetissä isä oli onnistunut pyörittämään tuplaten isompaa siittolaa ja perhettä siinä sivussa? Vaikka Viona ostaisikin Pumban, ei me siitä saataisi koko ostohintaa pois. Korkeintaan viitisen tonnia. Ja sittenkin jonkun pitäisi toukokuun ajan ratsastaa ponia rutiiniin. Sitten oli vuotias Leo ja ensi talvena satulaan laitettava Fictiv. Ehtisinkö mä treenata Chapmania, Zorbesia, Toheloa, varsoja ja asiakashevosia ja hoitaa pientä perhettäni? Olisiko mulla varaa siihen. "Sun pitäisi muru hankkia lukulasit", Annin ääni helähti mun excelkuplaani, rikkoen ajatuksenvirran. Ratkaisut lipuivat tavoittamattomiin, enkä mä saanut kiinni enää mistään. "Lasit”, toistin epäuskoa äänessäni laskiessani läppärin näytön alas. "Tolla siristelyllä sulla on kohta sellaiset päänsäryt ettei susta ole kuin makaamaan", pölyjä pyyhkineen tummatukkaisen hymy säteili ihan liian vahingoniloisesti. "Varaa nyt vanhainkoti samalla", murahdin matalasti, mutta mun suupieli nyki tarttuessani vaimoni lantioon ja vetäessäni sen syliini nojatuolille. "Tosin en mä makaamista valittaisi, jos sä olisit siinä..." Anni tuhahti niin että mä tunsin lämpimän ilmavirran niskassani. Kädet kiertyivät mun ympärille naisen valuessa parempaan asentoon mun syliini. Rätti putosi lattialle mun läppärin viereen. "Älä stressaa, pupu", Anni huoahti lopulta, laskien poskensa mun rinnalle. "Kyllä me pärjätään." Mun kurkusta pääsi epävireinen murahdus, käsi pysähtyi vaimoni ristiselälle. "Pärjätään. Mutta mä haluan vain parasta sulle ja pojalle. Ja Sirulle. Mun perheelle."
|
|
|
Post by Mikko on May 23, 2018 19:50:23 GMT 2
21.5.2018 Jani the Hevosmies MikkoSiru oli koko viikonlopun papattanut hevosista. Joku sen luokkakaveri oli vuokrannut ihan oikean kokoisen hevosen Susikalliolta. Tyttö oli käynyt läpi hevosen suunnilleen karva karvalta rekisteriotteen tarkkuudella, mutta multa oli mennyt ohi säkäkorkeudet ja nimet. Siis kaikki muu, paitsi se jäänsinisiin silmiin syttynyt kipinä. Mä olin luonut tytön intoon mukaan lähteneeseen Anniin vähän toppuuttelevia katseita. Mä en antanut sijaa millekään ajatukselle. Yhdessä hetkessä tyttö mieli tanssimaan, seuraavassa hakemaan ruusukkeita lähialueen kaikista kisoista. Mä olin vain kohautellut olkiani, kun se vihdoin oli (epäsirumaisen arasti) väännellyt käsiään ja kysynyt ihan hiljaa, voisiko se saada Pumballe hevoskaverin. Joten kun Jani Kallio rojahti treenikämpillä kulahtaneelle nahkasohvalle ja kysyi kummisetämäisen viattomasti Sirun kuulumisia, mä töksäytin sen. "Se haluaa taas satulaan", murahdin, vajoten syvemmälle sohvan selkänojalle. Anni vilkaisi mua vähän kummissaan. Ehkä se odotti mun hihkuvan innosta päästessäni taas poni-isäksi kentänlaidalle. Jos multa kysyttiin, sen tytön pitäisi palata satulaan ratsastustunneilta. Kukaan ei ottaisi pahasti takkiinsa, kun se lopettaisi tunnit tanssin, nyrkkeilyn tai vaikka hitto oopperalaulun vuoksi. Sitä paitsi, pieni Riku-kuuri olisi ollut ihan paikallaan, mä mietin vähän poikkipuisesti. "Aijaha?" Jani naurahti partaansa hieraisten. "Mihin se tanssi unohtui?" "Mhh-hrm", mä murahtelin. Ruskeiden silmien katse vaelsi Anniin, tai paremminkin sen kumpuun. "Eipä noista Lehtelöistä muuhun taida ollakaan, että varo vaan Anni, kohta teillä on sellainen shitlanninponikin pihassa", Kallio hörähti läimäyttäen kätensä Annin olalle. Nainen vain irvisti, vilkaisten mua olkansa yli. Mun suupieli nyki vaarallisesti. " Shetlanninponi", korjasin yskähtäen. AnniNaurahdin Janin heitolle shitlanninponeista, miettien hetken aikaa sopivaa vastaheittoa. "Jospa kummisetä maksaisi", virnistin huuliani mutristaen, pidätellen naurua Janin kauhistuneen ilmeen edessä. Sehän tästä vielä puuttuisikin, että kummisetä-Kallio työntäisi lusikkansa valmiiksi sekavaan soppaan. Mikko oli ollut yllättävän kireä Sirun hevosintoilua kohtaan. Tottakai mä ymmärsin sen, ettei Sirun kaikille inspiraationpuuskille voinut antaa periksi - enhän mäkään ollut lapsena saanut omaa ponia, vaikka olin kuinka vääntänyt kättä asiasta. Jos Siru olisi harrastanut ilman taukoa Pumban kanssa, tilanne näyttäytyisi kaikille varmasti aivan uudessa valossa. Mutta toisaalta mä olin raskaana ja hormonien vuoksi pelottavan innostunut ajatuksesta. Lisäksi Lehtomäellä oli juuri ne puitteet, joiden takia mä en ollut saanut omaa nelijalkaista ennen kuin olin itse aikuisena sellaisen ostanut. Hevostaustainen isä, samanmoinen äitipuoli ja oma talli pihassa oli aikamoinen lottovoitto, jos hevoset kiinnostivat lainkaan. Oven kolahdus sai mut hätkähtämään ajatuksistani. Joonas pölähti treenikämpälle ensin, perässään tupakkaa sauhutteleva Erkka. "Hei!" Jani ärähti huitaisten kädellään Erkkaa kohti. "Täällä on siunatussa tilassa oleva nainen! Älä yhtään altista mun kummipoikaa tuollaisille savuille." Joonas oli valahtanut vitivalkoiseksi ja alkanut huitoa savua pois kuin olisi itse ollut sen aiheuttaja. Erkka sen sijaan örähti jotain, kääntyi kannoillaan ja marssi takaisin jupisten jotain treenikämpän pyhittämisestä. Mikko"Joillekin tää mesta oli pyhä jo ennen pyhiä naisfiguureja", Erkka jupisi oven kolahtaessa kiinni sen selän perästä. Mä en voinut olla huomaamatta äänessä piillyttä ivaa. Mun toinen kulma kohosi Annin katseen kääntyessä takaisin. Kuin automaattiohjauksella mun käsi laskeutui sohvan nojalta vaimoni ympärille. Mä en tiennyt, mikä Erkkaa risoi, mutta Anni oli saanut osansa bändin draamasta. Ja enemmänkin. "Totaa... Saako siihen koskee?" Joonas oli hiipinyt paikalle kuin aavelaiva sumussa, melkein yhtä hämillään kuin vuosi sitten Tampereella pinkit stringit kädessään, vilkuillen vuoroin mua ja Annin vatsaa. Kun kumpikaan ei sanonut mitään, jätkä jatkoi sopertaen: "Mä niinku, en koskaan oo... Tai siis, en niiku oo nähny oikeeta vauvamahaa, ja mä aattel-" "Totta kai", Anni heläytti nauruaan pidellen, siirtäen käden mun reidelle. "No mitä mies?" Hymähdin ristien kädet rinnalle. Erkka viritteli rumpujaan, tuskin kiinnittäen huomiota muhun. Tai Anniin, joka oli jäänyt sohvalle koko muun bändin ihmeteltäväksi kuin vauvamaha olisi yhtä harvinainen näky kuin shitlanninponi olympia-areenalla. Janin ääni nousi oktaavilla miehen pitäessä jöötä kummisedän oikeudella. "Ei oo paljoo reeneissä näkynyt", Erkka lopulta puhahti, saaden mun katseen kääntymään Annista takaisin rumpaliin. "Tässä ollut vähän kaikenlaista", kurtistin vähän kulmia virneen palatessa huulille. Vähän kaikenlaista oli aika lievä ilmaus kuvaamaan kulunutta vuotta. Häät, Annin raskaus... Mitä se vuosi vielä toisi? Nyt oli kuitenkin vasta toukokuu. "Kunhan kaikenlainen ei estä tulemasta studiolle", Erkka murahti hymyttömänä. Mä olin luvannut solistiksi yhdelle levylle, ja vaikka en ollutkaan päässyt kovin moniin treeneihin, mä aioin silti lupaukseni pitää. AnniSeurasin sivusilmällä Mikon ja Erkan keskustelua yrittäen epätoivoisesti kuulla siitä jotain Janin ja Joonaksen kilpapuhelun päälle. Ronaldo-parka oli varmaan ihan ihmeissään, kuka mölisi kilpaa tulevan kummisedän kanssa, jonka ääni oli tullut taatusti tutuksi. Erkan tympääntyneestä ilmeestä pystyi päättelemään tyhmempikin, ettei mies ollut tyytyväinen siihen, että käyntimme oli yksi niistä harvoista Mikon käynneistä treenikämpillä pitkiin aikoihin. Mä olin monesti yrittänyt patistaa miestä menemään, mutta aina oli tullut jotain muuta - milloin valmennusta, ratsastusta tai mun huonovointisuutta ja sänkyyn hautautumista. "Pitäisikö meidän lähteä?" kysyin Mikolta yrittäen viestittää katseellani, että treenikämpän ilma alkoi olla liian paksua ja aiheuttaa päänsärkyä. Jani tarttui käteeni, kun hetkenkään hapuilun jälkeen en päässyt punnertamaan itseäni ylös upottavalta nahkasohvalta kummun vuoksi. "Mmm, lähdetään vaan", mies murahti kietaisten käteni ympärilleni. Mies vaihtoi vielä viimeiset sanat Erkan kanssa matalasti mumisten, huikaten sitten kevyemmät moikat muille bändiläisille. Audi seisoi parkissa tanssistudion edessä. Me oltiin saatu viimeinen parkkipaikka kadun varresta rakennuksen läheltä, koska moni muukin oli tullut hakemaan lastaan tanssitreeneistä. Valmistauduin henkisesti Sirun tuloon, koska todennäköisesti tytön hevosintoilu ei ollut ainakaan laantunut. Aamupalapöydässä tyttö oli selittänyt suu vaahdossa edellisiltana löytämästään täysverisestä, jolle jopa mä olin osannut antaa nopean, kivuttoman täystyrmäyksen. "Tulitteko te Erkan kanssa yhteisymmärrykseen?" kysyin varovasti, kun ajatuksiinsa vaipunut Mikko ei ollut sanonut sanaakaan treenikämpiltä lähtemisen jälkeen. Mikko"Mmh", mä urahdin, laskien puhelimen kädestäni keskikonsolille. Vilkaisin vähän syrjäkarein naista, joka oli joutunut treenikämpillä melkoiseen vauvahöykytykseen. Toisaalta piipahdus treenikämpille olisi voinut mennä monella muullakin tavalla huomattavasti paremminkin. "Mit-" Annin kysymys jäi kesken Sirun tempaistessa takaoven auki. "Ääh isii mä oisin halunnu etupenkille", tyttö mankui heittäen treenikassin käsistään liioitellun dramaattisesti. "Sä tiedät että Annille tulee huono olo takana", huoahdin, tarkistaen taustapeilin pakittaessani Audin ulos tanssistudion pihalta. Ignoorasin Sirun kielen jatkamalla sujuvasti: "Miten tanssissa meni?" "Emmä jaksa mennää enää ens viikolla", Siru huokaisi yhteen hengenvetoon, tutkaillen jotain puhelimensa näytöltä. Uutta hevosta, epäilemättä. "Eikös teillä ole kevätjuhlaesityskin ihan pian?" Anni rypisti kulmiaan. " Mjoo..." Musta ratsuponi tapitti kameraan isot räpsysilmät kiiluen. "Kato nyt isiiiii", Siru monkui, istuen mun syliin kuin kymmenvuotias tekisi niin ihan joka päivä, tunkien puhelintaan suunnilleen mun naamaan kiinni. Mä urahdin vaimeasti. "No on söpö", murahdin, työntäen laitetta kauemmas. "Innokas poni-isi", Anni tirskahti nojatuolilta, laskien tabletin käsistään seuratakseen tilanteen kehittymistä. Mä kiristelin leukoja. "Eikös sun pitänyt hevosta katsoa?" Rypistin kulmia. "Isi myönsi just et mun pitää kattoa heppaa!" Siru kääntyi mun sylissä hihkumaan voitonriemuisesti Annille. Voi perkele. AnniSiru oli liekeissä: ensin tyttö oli ilmoittanut tylsistyneensä tanssimiseen ja nyt se oli keplotellut isänsä puhumaan hevosten katsomisesta. Siru oli noin kolme kertaa ovelampi kuin mä olin koskaan tuossa iässä ollut."Olethan sä jo pitkä", huomautin väliin, välttämästä katsomaan tummemman sinisiin silmiin. Siru nyökkäsi tomerana, ponkaisi ylös Mikon sylistä ja kipitti luokseni. "Saanko mä lainata tota?" tyttö kysyi nyökäten sylissäni lepäävän tabletin suuntaan. "Ilman muuta", hymähdin, vältellen jälleen Mikon katsetta. Siru oli hetkessä surffaillut itselleen listan hevosia. "No ei me Utsjoelle lähdetä", Mikko urahti päätään pudistellen, kun Siru esitteli ensimmäistä löytämäänsä puoliveristä. Seuraavana esittelyyn tuli haflinger Kainuusta, jolloin jopa mä kohotin toista kulmaani. "Entä tää?" Siru puhahti esitellen järkälemäisen hannoverruunan kuvaa. "Aivan liian iso", Mikko tokaisi, vaikka ruunan sijainti olisikin ollut melko lähellä. Lopulta me oltiin rajattu aluetta, jolta hevosta lähdettäisiin alkuun katsomaan. Siru oli pian löytänyt Tampereen Hevoskeskuksen sivut ja löysi myyntilistoilta useammankin sopivankokoisen ratsun. "Mä kävin siellä tunneilla silloin, kun asuin Tampereella", kerroin hymyillen muistojen tulvahtaessa mieleeni. "Siellä on tosi ammattitaitoiset opettajat ja henkilökunta, uskon että hevosetkin ovat laadukkaita." Mikko nyökkäsi sanoilleni, eikä Siru näyttänyt enää pysyvän nahoissaan. Mä aloin vähitellen käsittää, miksi Mikko oli niin hevosenostoa vastaan. Jos katsoi asiaa kaiken ostoruljanssin ulkopuolelta, jo pelkkä Sirulle soveltuvan hevosen rajaaminen oli vaikeaa. Ensinnäkin tyttö oli pitänyt taukoa ratsastuksesta syksystä saakka, käyden satulassa vain silloin tällöin. Oli vähän epäselvää, mikä Sirun taitotaso tällä hetkellä oli, etenkin, kun tyttö oli siirtymässä poneista hevosiin. Toisekseen Sirun käyttöön tarvittiin samaan aikaan varma mutta kapasiteetikas ratsu. Mistään pystyynkuolleista ex-tuntihevosista ei vain olisi kisaratojen menestyjiksi, mikäli Siru haluaisi tähdätä sinne, kun junnuvuosiakin oli vielä roimasti jäljellä. Toisaalta kumpikaan ei halunnut kontolleen kuumaa herkkistä, jonka kanssa Sirua ei voisi jättää hetkeksikään vahtimatta. "Anna isin katsoa välillä", sanoin Sirulle, kun tyttö oli tuhissut katse tabletissa tarpeeksi kauan. MikkoMurahdin hiljaa itsekseni Annin sanoille, ottaen kuitenkin tarjotun tabletin vastaan. Mä vedin Annin perässäni syliini istuessani uudelleen sohvalle, hevospalstoja selatakseni. Anni kirahti mun eleelle, jääden kuitenkin mun käsivarsien väliin huoahtaen. "Älä luulekkaan että mä lähtisin tähän yksin", kuiskasin matalasti vaimoni hiuksiin, ettei vähän kauemmas norkoilemaan jäänyt Siru kuulisi. "Oot aika helppo", Anni käänsi päätään niin, että saattoi katsoa mua silmiin alahuultaan purren. Mä tuhahdin hiljaa, mutten saanut pidettyä sitä virnettä poissa suupielestä. Mä suukotin vaimoni otsaa. Oli mun vuoroni tuhahtaa. Mä nautin siitä pienestä naisesta hohkavasta lämmöstä, unohtaen välillä hevospalstat niin pitkäksi aikaa, että tabletin näyttö ehti sammua. Joka kerta Anni päästi tuhahduksen ja naurahduksen sekaisen äännähdyksen, painautuen aina pikkuisen lähemmäs mun sylissä. Lopulta mä selasin myyntihevosia enää hajamielisesti, keskittyen enemmän hamuamaan huulilla vaimoni niskaa hiusten alta. " Mikko", Anni inahti lopulta, kääntyen mun sylissä niin, etten mä yltänyt sen niskaan saati nähnyt niitä pirun hevosia. "Mä en pupu usko että sieltä ainakaan löytyy hevosia." "Piti tarkistaa", virnistin matalasti ilkikurisuus silmissä asti laskiessani tabletin käsistäni. Mun kädet löysivät helposti tiensä vaimoni ympärille, valmiina unohtamaan kaikki ostoaikeenpuolikkaatkaan. "Mulla on studio silloin", yskähdin Sirun yrittäessä kinua ensimmäistä koeratsastusta jo parin päivän päähän. "Ja isillä ja Annilla on tärkeää menoa huomenna", Anni huomautti, ennen kuin Siru ehti sitä edes ehdottaa. Se oli ensimmäinen synnytysvalmennus, joten kai se meni Sirun hevosenostoaikeiden edelle. Tummien silmien katse pysähtyi muhun vähän epäröivänä, enkä mä osannut kuin vastata siihen ihan yhtä suurella epävarmuudella. "Mä sovin huomenna jotain", päätin keskustelun huulta purren. Anni"Ai niistä Tampereen hevosista?" kysyin hiljaa, Sirun tanssiessa erävoittoaan olohuoneen matolla. "Jep", Mikko murahti ja hymy alkoi hiipiä munkin huulilleni. Ei vain hevosten, vaan tallin ansiosta - toivottavasti paikalle sattuisi mahdollisimman paljon tuttuja. "Voidaan pyörähtää meillä kahvilla. Tai syömässä, äiti varmaan kokkaisi mielellään", hymähdin saaden Sirun hihkaisemaan riemusta vielä kerran. Siru oli lähtenyt intoa puhkuen tekemään viimeisiä kotiläksyjään, joita ei ollut ehtinyt tehdä loppuun Millan luona ennen tanssituntia. Mä korjasin asentoani Mikon kainalossa, painautuen miestä vasten tyytyväisesti huokaisten. "Mitä?" mies uteli vähän hölmistyneenä, kun pujotin viileät sormeni miehen paidanhelman alle jääden pyörittelemään etusormea vatsalihaksia vasten. "Mietin vaan, että mitähän tästä taas tulee. Lehtelät hevoskaupoilla", irvistin päätäni kallistaen, väläyttäen kuitenkin huvittuneen virneen aviomiehelleni, joka miltei pyöritteli silmiään sanoilleni. Ajatus Sirun koeratsastuksesta sai mut innostumaan ihan uudella tavalla: se oli kokemus, jota en ollut päässyt kokemaan yhdenkään lapsen kanssa. Kyyneleet yrittivät kihota silmiin ihan yllättäen ja mun oli pakko kääntää päätä sen verran, ettei Mikko nähnyt ilmettäni. Laskin sormet kummulle, vajoten ajatuksiin ja tulevaisuudensuunnitelmiin, joita pojan syntymä toisi. "Saa nähdä, että mille kaupoille pikkumies meidät vie", pihahdin vähän epävireisenä. "Anni muistuta isiä huomenna, että se soittaa niistä hevosista", Siru papatti vielä peiton altakin. Hymyilin huvittuneena tytön sanoille, hapuillen valokatkaisinta. "Yritähän nukkua, et muuten jaksa ratsastaa koko viikolla", vitsailin pirullisesti virnistäen, saaden vastaukseksi tuhahduksen. "Hyvää yötä", toivotin hymyillen, napsauttaen valot pois varmana siitä, ettei Sirun into ainakaan laantuisi yön aikana yhtään.
|
|
|
Post by Anni on May 27, 2018 9:53:30 GMT 2
Tampereella 25.5.2018 AnniSiru tuhosi eväsleipiä ja rahkaa yllättävällä ruokahalulla siihen nähden, ettei tyttö ollut pysyä turvavöissään jännityksen vuoksi. Tyttö oli päässyt koulusta jo puoliltapäivin, koska viimeinen matematiikan koe oli pidetty aamupäivällä ja oppilaat päästetty kevätpäivän viettoon heti ruokailun jälkeen. Me oltiin ennakoitu hernekeittopäivää tekemällä Sirulle eväät, ettei tyttö vetäisi itkupotkuraivareita ensimmäisen koeratsastuksen mahdollisen flopin johdosta. "Joko me ollaan kohta perillä?" Siru tivasi takapenkiltä. Epäsirumaisesti tyttö ei räplännyt puhelintaan, vaan tarkkaili maisemaa auton ikkunan läpi kuin sen kokoinen hevoskeskus olisi voinut jäädä kymmenvuotiaalta huomaamatta. "Vartin päästä", vastasin vilkaistuani kännykän karttasovellusta ihan vain varmistaakseni, etten muistaisi liittymää väärin. Tampereen hevoskeskus oli suuri, mutta silti lämminhenkinen paikka. Mä olin ehtinyt ratsastamaan siellä suhteellisen paljon, niin vakiotunneilla kuin myyntihevosia liikuttamallakin. Suurin osa myyntihevosista kävi tunneilla, mutta muutamat olivat olleet tunneille liian vaativia. "Tuo on päätalli, eikös Miia pyytänyt meidät sinne?" tarkistin Mikolta, joka nyökkäsi vastaukseksi. Mies oli ollut ihmeen vaitonainen puhelustaan, enkä mä tiennyt yhtään, mistä hevosista se oli sopinut koeratsastukset. "Isi kerro nyt!" Siru alkoi tuohtua, kun ei tallia lähestyessään tiennyt lainkaan, millaiset vaihtoehdot tyttöä odottivat. Mä laskin käteni Sirun hartioille, mutisten sille hymyillen pyynnön hengittää syvään ja rauhoittua. "Joo joo", Siru tuhahti, hidastaen puolijuoksunsa kävelyksi. Päätalli oli yhtä valoisa kuin olin muistanutkin. Ensimmäisessä karsinassa varustettavana seisova kirjava ratsu ei näyttänyt tutulta, mutta mä uskoin, että löytäisin tallilta edes yhden tutun hevosen. Vaikka keskukselle tuli paljon myyntihevosia, oli vakiotuntihevoskanta silti laaja. "Moi, tulitteko koeratsastamaan?" tuttu ääni heläytti ja mun oli pakko väläyttää hymy valmiiksi. Punahiuksisen naisen katse kääntyi Mikosta muhun ja vihreät silmät laajentuivat yllätyksestä. "Anni!" Miia älähti yllättyneenä, kun marssin hymyssä suin halaamaan tuttua tallinomistajaa. Mikko”No mutta Anni”, punatukkainen älähti hoksatessaan Annin pyöristyneen vatsanseudun ennen kuin meitä oli virallisesti edes esitelty. Anni virnisti leveästi mua kohden, tarraten mun käteen kiskaistakseen lähemmäs ilmeisesti-Miiaa, jonka kanssa mä olin nopeasti puhunut puhelimessa pari päivää sitten. ”Tässä on Mikko, mun aviomies, ja Siru, tytärpuoli”, Anni hymyili aurinkoisesti ojentaessani käden punatukkaiselle naiselle, joka tutkaili seuruetta kiinnostuneen yllättynyt tuike silmissään. ”No jopas”, Miia sai sanotuksi mun kättä puristaen. ”Kaikkea sitä näkeekin kun vanhaksi kasvaa. Että ihan perhe. Etkä edes häihin kutsunut!” ”Niin pääsi käymään”, Annin nauru helähti tallin avaralla käytävällä. Mä en lähtenyt tulkitsemaan parivaljakon välejä sen enempää, vastasin vain Annin aidon sädehtivään virnistykseen hellästi. ”Tää on 12-vuotias oldenburgsukuinen ruuna”, Miia esitteli ensimmäisen kokelaan kohdalla. Valkoisesta karsinasta kurkisti sitäkin vaaleampi ruuna, jonka pitkät korvat saivat sen näyttämään vähän pölähtäneeltä, kuin juuri päiväunilta heränneen aasin. ”Onhan se koulusukuinen, mutta ehdottomasti meidän Severi on enemmän esteille kuin kouluaitojen sisään. Tuota... Pääsekös toinen vanhemmista testaamaan myös?” Vihreiden silmien katse kääntyi paljon puhuvana mun suuntaan. Mä mittailin arvioiden Severiksi ristittyä ruunaa, nyökäten sitten hitaasti. Se oli suunnilleen samaa koko luokkaa kuin Sulo, mutta mä saisin parissa kierroksessa riittävästi infoa. ”Siru saa mennä ensin”, totesin tytön palatessa innosta hehkuen vaaleanpunaisen harjapakin kanssa. ”Severi on tosiaan tehnyt meillä tunteja pari vuotta, mutta se menee täällä ihan hukkaan”, Miia jatkoi puhetulvaansa, joka muistutti erehdyttävästi erästä toista vihreäsilmäistä tallinomistajaa. Valkoinen ponikokoinen puoliverinen ravasi uraa pitkin kaula pitkänä kuin Riku pahimpina päivinään. Mä vilkaisin Annia pienesti irvistäen. ”Tästä tulee vielä pitkä päivä”, mä kumarruin kuiskaamaan, laskien käden tummatukkaisen ristiselälle. Maneesissa ei ollut penkkejä kuin katsomon puolella, ja nainen oli välttämättä halunnut tulla aitojen sisäpuolelle voidakseen olla täysillä mukana. Sen, mitä ratsastamatta pystyi. Anni nojautui mua vasten, päästäen pitkän huokauksen huultensa välistä. ”Ota vaan tuo pieni ristikko, jos siltä tuntuu!” Miian huuto kantautui toiselta puolen maneesia, jossa nainen oli valmistellut Sirulle pienen radan. Mä muistin elävästi kuinka Pumba oli tarjoillut Sirun viimekertaisella estetunnilla lennä-kuin-leppäkeihäs-näytöksen. Mun leukapielet kiristyi ihan tahtomattanikin. AnniSirun ja Severin esteenylitys oli jokseenkin mielenkiintoista katseltavaa: Siru ratsasti tomerasti ristikkoa kohti, muttei muistanut pitää pohjetta kiinni aivan loppuun asti ja lähestyminen laski kuin lehmän häntä. Severi kyllä kiipesi polvenkorkuisen esteen yli, mutta Siru oli auttamattoman jäljessä ja horjahti satulassa jatkaen matkaa esteen jälkeen puoliksi ruunan kaulalla. Loppua kohti Siru alkoi saada edes vähän tuntumaa taskukokoisen ruunan ratsastukseen. Tytön tasapaino horjui Severin kasvaneessa liikkeessä, mutta keskittynyt ilme Sirun kasvoilla ei herpaantunut hetkeksikään. Ryhtikin oli korjaantunut parin hypyn jälkeen kuin itsestään ja kaikesta Sirun tekemisestä huokui, kuinka se yritti todistaa meille pystyäkseen omistamaan hevosen. Mikko kävi satulassa testaamassa askellajit läpi, jonka jälkeen oli aika jättää Severi tallitytölle ja suunnata talliin varustamaan seuraavaa potilasta. "Tämä Dolly on vähän kipakampi tapaus, mutta on nuo meidän junnut sille pärjänneet", Miia kertoi piirtopäisestä, sirosta trakehnertammasta, jonka Siru oli väen vängällä vaatinut testattavaksi. Mikko oli myöntynyt siihen pitkin hampain ja todennut mulle kotona, että oppisipahan. "Onpa se ihana", Siru huokaisi, kun tummanruunikko näpelsi tytön hupparin huppua korvat uteliaasti pystyssä. Mun katse oli jämähtänyt Dollyn suoraan ratsunharjaan ja tamman tarkkaavaiseen olemukseen. Siru mittasi jalustimia tärkeän oloisena, Miian kiikuttaessa jakkaran tamman viereen. "Tuo on kyllä niin kapea, etten nouse selkään", Mikko totesi katse miltei ponikokoisessa tammassa. Miian kertoman mukaan sen säkä oli vähintään 155 senttiä, mutta kapeus teki tammasta pienemmän näköisen. "Oho", Sirun huulilta karkasi, kun Dolly väisti sivulle tytön jalan lipsahdettua pois jalustimesta ennen ponnistusta satulan. Miia ohjasi tamman takaisin jakkaran eteen, mutta mä huomasin pienen epäröinnin ilmestyneen Sirun kasvoille rohkeasta hymystä huolimatta. MikkoSirun kasvoilta näki, ettei se antaisi periksi, ettei se ikinä myöntäisi olleensa väärässä ponin suhteen. Jäänsiniset silmät painuivat kapeiksi viiruiksi tytön vihdoin päästessä Dollyn selkään. Mä olin jo alunperinkin tiennyt, miten siinä tulisi käymään. Mun huulilta karkasi pitkä huoahdus tamman syöksähtäessä ravinsekaiseen käyntiin heti Miian otteen kirvotessa ohjista. Kun Siru ei saanut tammaa edes kaviouralle, mä vilkaisin Annia. Nainen ei kuitenkaan huomannut sitä, niin tiiviisti se seurasi tytärpuolensa edesottamuksia ruunikon flättärisatulassa. Anni puri huultaan kuin pitääkseen ratsastuksenopettajaminänsä kahlittuna. Se oli juuri Anni, joka lopulta lopetti sen farssin. Tummat hiukset heilahtelivat naisen kipittäessä pienen maneesin poikki toinen käsi vatsaa tukien. ”Siru! Ota seis”, Anni hihkaisi jo kauan ennen kuin saavutti ratsukon, joka ei ottanut selvää toisistaan. Sirulla oli aina ollut loistava tasapaino, mutta puolen vuoden tauko näkyi epämääräisenä huojumisena, eikä tyttö saanut tammaan senkään vertaa tuntumaa mitä tuntien kangistamaan ruunaan. Dolly oli laadukas tamma, mutta siihen hetkeen se sopi Sirulle yhtä hyvin kuin shetlanninponi mulle. ”Oltais me voitu se ottaa, kyl mä oisin parissa vuodessa sille pärjännyt”, Siru ynähti maneesin kuitusekoitepohjaa saappaankärjellään potkiskellen. Kypärä roikkui tytön sormista ihan yhtä lannistuneena kuin koeratsastuspäivän ilmapiiri. Mä murahdin itsekseni, epäilemättä. ”Dolly ei olisi sopinut Lehtomäelle”, yritin kääntää Sirun ajatukset omasta pärjäämättömyydestä. Ristin kädet rinnalle syvään huokaisten. ”Jos sä vielä jaksat, niin Miialla olisi yksi hevonen jäljellä.” AnniSiru alkoi näyttää epätoivoiselta, kun tyttö talutti Dollyn talliin. Tammaa ei ollut tarvinnut kuin kävelyttää hetken - maastakäsin - koska ratsukko ei ollut päässyt työskentelyssään puusta pitkälle. "Hei, mä käyn katsomassa noita poneja, tuun kohta", ilmoitin Mikolle, joka käveli pettyneen tyttärensä vieressä kasvot peruslukemilla. Tarhassa palloilevat ponit eivät näyttäneet tutuilta yhtä lukuunottamatta. Rautiaan piirtopäisen ponin nimi ei muistunut mieleen, koska en ollut ratsastanut sillä, mutta olin nähnyt sen monesti kiertämässä kaviouraa tunneilla. "..bongasin tuon Lehtomäen maasturin parkkipaikalta", kuulin naisäänen selostavan, ja käännyin automaattisesti ympäri paikantaakseni äänen lähteen. Läsipäistä, loimeen käärittyä ponia taluttava nainen katsoi mua vähintään yhtä kysyvänä, kun jäin ihmettelemään kaksikon puheenaihetta. "Ai, te tiedätte Lehtomäen", ähkäisin varovasti hymyillen, koska en tiennyt yhtään, oliko kaksikon keskustelu tapahtunut hyvässä hengessä vai ei. Lippispäinen, nuorempi tyttö katosi paikalta mua vähän vanhemman naisen taluttaessa ponin tarhan portille. "Juu, katseltiin ratsutuspalveluita ponille. Harmi että Lehtomäen omistaja taitaa olla liian pitkä tälle", nainen naurahti ja vasta silloin mä tajusin avonaisen takin alta pilkottavan vauvavatsan, joka ei ollut vielä lähellekään niin iso kuin mulla. "Lehtomäellä on nykyään kaksi omistajaa", totesin hymyillen, ojentaen käteni. "Anni Lehtelä." Hetken rupattelun jälkeen nainen osoittautui Kirstiksi, jonka veljentyttären Ennin olin nähnyt aiemmin. "Enni lähtee loppukesästä ainakin kolmeksi-neljäksi kuukaudeksi vaihtoon Espanjaan, joten me tarvittaisiin ponille kuski. Se joutaa kesäksi laitumelle, mutta tuon ikäisenä sitä ei viitsisi enää syksyllä seisottaa, menee potentiaali hukkaan." Mä olin ymmärtänyt Kirstin puheista, että poni oli naisen ja veljentyttären yhteisessä käytössä ja sillä oli startattu koulua lähinnä helpon B:n tasolla, kerran A:takin. "Kunhan mä kesällä saan tämän pikku-ukon maailmaan, mulla olisi kyllä tilaa ratsutettavalle. Tai voin mä sillä kilpaillakin, sopimuksen mukaan", ehdotin vähän jännittyneenä. Mitähän Mikko sanoisi, kun mä järjestin parhaillaan lisäohjelmaa vauva-arjen ratoksi? MikkoMä nojailin kädet puuskassa läheisen karsinan oveen. Siru maleksi käytävää pitkin Miian vanavedessä, raahaten kyllästyneennäköisenä jälleen uutta harjapakkia. Punatukkainen laski kulahtaneen yleissatulan telineeseen karsinanoveen. "Pommista me puhuttiinkin puhelimessa", Miia vilkaisi muhun silmiään arvioivasti kaventaen. Mä nyökkäsin hitaasti Sirun ilmeen kirkastuessa kuin jouluaattona. " Pommi", tyttö mutisi itsekseen Miian raottaessa vielä yhtä karsinaa. Oveen oli kiinnitetty käsin pinkillä tussilla kirjoitettu lappu, jossa luki vain r. Boom Boom Pow. Puhelimessa Miia oli kertonut puoliverisen olevan vasta kahdeksan, mutta sitäkin kokeneempi. Se oli sen verran pienirakenteinen, että oli tehnyt Miialle lähinnä junnujen kanssa töitä. " Isi tää on ihan SU-PER-TYL-SÄ", Siru sihahti karsinasta Miian kadottua jonkin asiakkaan luokse satulahuoneeseen. Mä suoristauduin nojaamasta oveen, vilkaisin raolle jääneen oven taakse. Musta poni seisoi karsinannurkassa toista takajalkaa lepuuttaen, jalat vähän harallaan. "No?" Murahdin suupieli väkisinkin nykien. Pommi haukotteli Sirun harjatessa kapeaa kaulaa. "En mä halua ratsastaa tällä." Tyttö näytti ratsastuskypäränsä lipan muodostaman varjon alla vielä tympääntyneemmältä kuin hetki sitten. Käsi valahti alas, ja mä olin melko varma, ettei Siru saisi poniaan tänään. Pommi tönäisi Sirun hartiaa, kuin käskien jatkamaan maailmanhistorian pitkäveteisintä harjailutuokiota vielä vähän. Miia auttoi Sirun lyhyen isä-tytär-keskustelun jälkeen jälleen satulaan. Mun mielessä käväisi, että Siru oli sen päivän aikana ratsastanut enemmän kuin koko vuonna. Mun ehkä pitäisi palkita se ihan vaan siitä hyvästä, että se ylipäänsä jaksoi vielä kavuta satulaan, vaikka sen naama alkoi olla jo pettymyksestä sinertävä. Musta ruuna oli Miian mukaan satakuutisenkymmentä senttinen, mutta sen verran lahnamallinen, ettei Siru näyttänyt sen selkään pätkääkään liian kirpulta. Mun huulet nytkähtivät virneeseen Sirun paukauttaessa ponin kylkiä, että se liikahtaisi edes pois jakkaran viereltä. Mä näin, miten Siru jupisi itsekseen ponille, jonka isot korvat liikahtivat taaksepäin kuin hidastetussa filmissä. Sirun ilme kirkastui askel askeleelta. Kuten Miia oli lupaillutkin, Pommilla oli kivan tasaiset liikkeet, ja mun silmään siinä olisi potentiaalia pienellä laitolla. Olihan se tehnyt jonkinaikaa tuntitöitä, mutta sillä voisi olla vielä annettavaa radoillekin. Miian sanoin sillä oli silmää esteille, eikä ollenkaan hullumpi tekniikka. Mä huomasin silmäkulmasta maneesiin palaavaan Annin, päästin naisen sujahtamaan käsivarren alle. "Mihis sitä kadottiin? Missasit varsin tylsän hoitohetken." Hymähdin pehmeästi kumartuen suukottamaan vaimoni päälakea. Anni"No itseasiassa", aloitin viipyillen, mielessä edelleen Kirstin kanssa hetki sitten käyty keskustelu. "Mä saan todennäköisesti asiakashevosen syksyksi. Tai no ponin." Mikko urahti kysyvästi ja käänsi katseensa Sirun viimeisestä ratsukokelaasta muhun. "Kuusivuotias welsh part bred ruuna, tarvitsee syksyksi lainakuskin ja no, sä olet vähän liian pitkä. Enkä mä enää silloin näin paksu", selostin silmät tuikkien. Me ei kuitenkaan jatkettu keskustelua enää pidempään, sillä Siru oli saanut ratsunsa liikkeelle ja tömisti kohti samaa ristikkoa, jonka oli päässyt aiemmin ylittämään Severillä. Mikko mutisi mulle ratsun, Pommin, tiedot ja mä nyökkäilin hyväksyvästi. Vaikka ruuna ei olluy alkuun sytyttänyt Sirua, näytti tyttö tyytyväiseltä mustan ruunan selässä. "Se oli Siru hyvä hyppy", kehuin tytön ylitettyä esteen toistamiseen. Pommin tasaisessa laukassa Sirun itsevarmuus näytti kymmenkertaistuneen ja Pumban kanssa saavutetut opit palautuneen tytön mieleen. "Tää on kyllä aika kiva", Siru pihahti miltei täristen innosta. "Saanko mä ratsastaa vielä?" "Tottakai, täytyyhän se testata kunnolla", Miia naureskeli väläyttäen meille rikostoverillisen virneen. Siru pulppusi uudenlaista intoa taluttaessaan Pommia maneesilta talliin. Tyttö puheli rauhalliselle ruunalle niitä näitä ja kaksikko oli hellyttävä näky talsiessaan vieretysten. "Se taitaisi olla aika passeli", hymähdin Mikolle, jonka ilme oli pehmentynyt pykälän Pommin koeratsastuksen myötä. Ilmeisesti ruuna oli läpäissyt Mikonkin kriteerit ja jos Miia antaisi tarpeeksi pitkän koeajan, me saatettaisiin lähteä tallilta papereiden kanssa. "Tuolla on Seppo", hihkaisin vielä ennen talliin astumista katseen osuessa tuttuun, violettiloimiseen poniin. Mikko vilkaisi osoittamaani suuntaan todennäköisesti kuvitellen, että bongailin vanhoja kaksilahkeisia tuttuja ponien sijaan. "Se poni", nauroin miehen ilmeelle ja tajusin, että into kupli munkin sisälläni. Syksy toisi tullessaan paitsi luvan ratsastaa, todennäköisesti myös uuden ponikaverin. MikkoYhtäkkiä mun ympärilläni parveili ei yhtä vaan kaksi innostunutta ponityttöä. Jos Sirun kasvot olivat kirkastuneet kuin taikaiskusta, ei ruunikon ponin näkeminen käytävällä aiheuttanut ainakaan yhtään vähemmän innostunutta reaktiota Annin ruskeissa silmissä, jotka tuikkivat jo valmiiksi. "Voi sua", mutisin huulet hellässä hymyssä kumartuessani suikkaamaan nopean suukon vaimoni huulille. Mä hymyilin niitä vasten. "Olisi vissiin pitänyt ottaa Vigon tilalle joku puolta pienempi yksilö." Mä en kuitenkaan ehtinyt kysellä enempää Seposta saati osallistua kummankaan mun tyttöni iloon, kun Miia viittilöi kohti satulahuonetta. Siru pärjäsi Pommin kanssa hyvin ilmankin, se ei edes huomannut mun katoavan paikalta. "Me tullaan huomenna uudestaan, kopin kanssa", lupasin ääntäni madaltaen ratsastuskouluasiakkaiden pelmahtaessa satulahuoneen ovesta sisään. Miia moikkasi asiakkaitaan hymyillen, nyökäten sitten hyväksyvästi. Läpikuultavaan paperiin oli kirjoitettu molempien nimet. Mä sain kopion lisäksi hevospassin ja rekisterin, jotka mä delegoin eteenpäin vaimolleni tavoittaessani sen käytävältä juttelemasta suunnilleen mun ikäisen naisen kanssa. "Isii", Siru vinkui Pommin karsinan nirskahtaessa kiinni. Ruuna jäi rouskuttamaan heiniään varsin elämäänsä tyytyväisen näköisenä. Mä en voinut olla miettimättä, oliko sillä koskaan huonoja päiviä Sirun tarratessa mun paidanhelmaan vaativa ilme silmissään. "Isi voidaanko me tulla katsomaan Pommia vielä uudestaan? Me voidaan vaikka jäädä Kiviniemille yöksi, vai mitä Anni?" Siru pusersi yhä mun paitaa katsoessaan Annia niin anovasti, että nainen tirskahti. "Ei voida", totesin ykskantaan, mutta mun suupieli nyki uhkaavasti. "Miksei, isi mä tykkäsin siitä!" Pienet kulmakarvat rypistyivät ja mä olin melkein varma, että se pillahtaisi kohta itkuun keskellä vierasta tallia. "Me haetaan se huomenna kotiin", mä lopulta myönsin hiljaa naurahtaen, tyttäreni tukkaa pörröttäen. Sirun silmät laajenivat hitaasti faktan iskostuessa sen tajuntaan. " Isi!", tyttö kiljahti niin että jopa Pommin karsinasta kuuluva rouskutus lakkasi hetkeksi. Siru syöksähti halaamaan ennen kuin mä ehdin torua sitä huutamisesta tallissa. Mä laskin kädet tyttäreni harteille vähän hölmistyneenä, huomaten sivusilmällä Annin pyyhkäisevän silmäkulmaansa. Mä hymyilin naiselle hellää hymyä. "Vai Seppo", murahdin huulet poikamaisessa virneessä suunnatessani Audin kohti Kiviniemiä. Sirun kiihtyvä papatus meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta mä annoin tytön innostuksen purkautua omaa tahtiaan. Anni rutisti sylissään kahta allekirjoitettua paperia niin hölmistyneen onnellinen hymy huulillaan, etten mä voinut olla naurahtamatta hiljaa. Mitä tarvittiin tytön - tai vähän vanhemmankin tytön - onnellisuuteen. AnniFiilis oli enemmän kuin hölmistynyt, kun yhden paperin sijaan mukaan olikin tarttuneet kahdet paperit. Mikko oli kertonut Kirstille omista asiakasprojekteistaan ja Lehtomäen puitteista, sekä sivunnut mun kisa- ja ratsastuksenohjaajauraa vakuuttaen naisen lopullisesti siitä, että Lehtomäki oli hyvä syyskoti sievälle poniruunalle. "Mä tein paperit ponista", ilmoitin ensimmäisenä. Äiti ilmestyi eteiseen suu auki ja isän nauru kaikui olohuoneessa. "No en mä sitä omaksi ostanut, se tulee ratsastettavaksi syksylle", jatkoin, kun äidin ällistys ei ottanut loppuakseen. "Ja mä sain HEVOSEN!" Siru ilmoitti saaden meidän reissun kuulostamaan siltä kuin perhe Lehtelän arkeen kuuluisi reissut lähialueille hevosenostoaikeissa. Äiti oli loihtinut iltaruoaksi uunilohta ja kermaperunoita. Siru olo raaskinut jättää kännykkänsä juuri ja juuri pois ruokapöydästä, koska kaverit latoivat kyselyitä uudesta hevosesta. "Me ajateltiin, että voisikohan Siru jäädä yöksi? Sillä on joka tapauksessa vaatteet koulupäivän jäljiltä, ettei tarvitse ratsareissa olla, ja hammasharjan voi hakea tuosta kaupasta. Me tultaisiin päivällä kopin kanssa ja haettaisiin Pommi kyytiin samalla reissulla", selostin porukoille, jotka olivat jaksaneet kuunnella Sirun paasausta Pommin erinomaisuudesta. "Tottahan toki", isä naurahti ja sai Sirun suupielet kohoamaan entisestään. Mä vilkaisin vaivihkaa Mikkoa, joka ajatteli varmasti samaa kuin minäkin: ilman höyryävää Sirua kaikki sujuisi kotona tänään ja huomenna paljon helpommin. MikkoMä hymyilin Samille ja Johannalle, jotka ottivat lievästi-sanottuna-innostuneen Sirun vastaan vastalauseitta. Oli suoranainen helpotus jättää taukoamatta uudesta hankinnastaan papattava tyttö Kiviniemille. Mä huokaisin syvään Audin hurahtaessa pehmeästi käyntiin. "Jospa tuo innostuisi vaikka lätkästä", huoahdin Annin vilkaistessa mua kysyvästi pelkääjänpaikalta. Nainen oli heti autoon istuttuaan etsinyt kaiken mahdollisen ja mahdottoman tulevasta ratsastettavastaan. Mä virnistelin itsekseni vähän toispuoleisesti. Jos Siru ei olisi malttanut yhtä yötä, miten Anni saattaisi odottaa kokonaista puoli vuotta? "Sä teet Sirusta aika onnellisen tytön", Annin hiljainen ääni hätkäytti mut ajatuksistani. Mä olin niin keskittynyt nurkkakarsinan tyhjentämiseen, etten mä ollut huomannut tummatukkaisen hiipineen talliin. Se oli kotiin päästyään hilpaissut sisälle suihkuun, kun mun suunta oli kohti iltatalleja. Mä olin ottanut hevoset sisään ja ruokkinut ne kaikessa rauhassa. Jopa Zorbes oli tuntunut nauttineen seesteisestä kevätillasta, tamma oli täysin tapojensa vastaisesti hidastellut talliin tulemista. "Sirustako vaan?" Mä virnuilin nostaessani viimeisen rehusäkin tyhjästä karsinasta, johon oli ollut helppo sysätä väliaikaissäilytykseen päivittäistä tavaraa. Nyt sillä karsinalla olisi taas tähdellisempää toimitettavaa. "Hmh", Anni mumahti mun käsien eksyessä säkkien sijaan vaimoni ympärille, ohuen neuletakin liepeiden alle. Huulet kohosivat kuitenkin tuttuun virneeseen mun käsien pysähtyessä pyöreälle takamukselle. "Ehkä Ronaldostakin, kun se pääsee ekaan lätkäjoukkueeseensa", Anni suipisti huuliaan painautuen mua vasten. "Tai futis." "Sä hoidat sen shetlanninponin", mä nauroin matalasti vaimoni huulia vasten - koska let's face it, mä saatoin haaveilla kiekkoilusta tai syöttelystä oman poikani kanssa, kun mä todennäköisesti tulisin kuitenkin taluttamaan sen ensimmäiseen puomiluokkaansa.
|
|
|
Post by Mikko on May 29, 2018 12:16:45 GMT 2
30.5.2018 Mä nostin käden otsalle auringon eteen nähdäkseni pienestä rekasta peruuttavan ruunan edes jotenkuten. Se oli toinen asiakashevonen, joka tulisi mulle myyntivälitykseen ratsutettavaksi. Jürgenin mukaan nuoressa ruunassa kyti potentiaalia, jota Hollannissa ei yksinkertaisesti ehditty leipoa esiin. Sillä oli talli täynnä. Koska mulla alkoi olla asiat suhteellisen selvinä Lehtomäen omien hevosten osalta, asiakasprojektit olivat enemmän kuin tervetulleita. Sitä paitsi, kaikki raha oli tarpeen, kun Ronaldokin tulisi jo reilun parin kuukauden kuluttua. "Sorry man, don't really got any time to chat up", de Vroom kohautti olkiaan ojentaessaan sysirautiaan liinaa mun suuntaan. Mä tartuin siihen vähän hämmentyneenä, nyökäten vanhalle kollegalle. "Have to deliver this one to Laine before the ferry goes", mies viittilöi koppiin jäänyttä kimoa kohden. "His name is Lux, by the way." Joten mä jäin yksin Lehtomäen pihaan rautiaan kanssa. Sen karva kiilsi auringonvalossa lähes mustana. Mä arvioin sen nopeasti suunnilleen Vigourin kokoiseksi, joskin tuplaten leveämmäksi yksilöksi. Ruunan lihakset värisivät kiiltävän karvan alla sen vetäessä Suomen ilmastoa keuhkoihinsa, pää korkealla kaareutuvan kaulan jatkeena. Mä laskin käden sen kaulalle, vetäen syvään henkeä. "Sulla taitaa olla kielikylpy edessä, Lux", mutisin silkkisten, lyhyiden jouhien kieppuessa lempeässä tuulenvireessä. Sysirautiaan korvat painuivat niskaa pitkin hetkeä ennen kuin se päästi kumean hirnunnan ilmoille, ihan vain ilmoittaakseen, että Hollannissa oli lämpimämpää. Tai kauniimpi kieli. Tai että se ei ymmärtänyt, miksi hitossa se oli raahattu Hollannin paratiisista Suomen perämetsiin, Lehtomäelle. Mistä näiden ajatuksia tiesi. "Isi? Mikä toi on?" Siru älähti taluttaessani Luxia noin kolmattakymmenettä kierrosta kentän ympäri, jotta se vertyisi edes hiukan. Ruuna oli väsynyt matkan jäljiltä, se oli selvä. Mä olin kuitenkin odottanut Jürgenin kasvatilta vähän, no, eloisampaa olemusta. "Lux", murahdin, katsellen arvioiden ruunan askellusta. Se riiputti vähän päätään, puhalsi ilmat keuhkoistaan pysähtyessään Sirun kohdalle aidan viereen. Rautiaan silmänvalkuaiset muljahtelivat sen yrittäessä päätellä, olisiko pienestä suomalaisesta olennosta vaaraksi. Joko ruuna oli liian väsynyt reagoidakseen, tai sitten sitä ei pahemmin kiinnostanut. "Ihme jättiläinen", Siru huokaisi, suunnaten sen enempää rupattelematta koulureppu yhä selässään kohti oman hevosensa aitausta. "Mahtaa olla shokki sinänsä tulla kiskaistuksi Suomeen", murahtelin puoliääneen katse sysirautiaassa, joka yritti naamioitua parhaansa mukaan karsinansa valkoisiin seiniin. "Onko se hollantilainen?" Anni rypisti kulmiaan, molemmat kyynärpäänsä karsinanoveen nojaten. Lux ei ollut vielä koskenutkaan heiniinsä. Ehkä ne oli liian suomalaisia. Nyökkäsin. "Estehevonen?" Anni jatkoi kyselyään. Hetken mä mietin, miten se jaksoi yhä intoilla uudesta hevosesta, mutta vilkaisu t-paidan alla pyöristyvään vatsaan käänsi mun huulet hymyyn. "Puhdas estehevonen", virnistin, kiertäen käden vaimoni ristiselän yli. "Pääset säkin sen selkään, jos en saa myydyksi kesän aikana." "Ihan kuin et saisi", Anni kääntyi mun käsivarren välissä maireasti hymyillen, kurottautuen suukottamaan mun lyhyen parran peittämää leukaa. Mä murahdin hiljaa, kääntäen päätä sen verran, että Annin huulet osuivat mun omiini leuan sijaan. Kevyt henkäys mun huulia vasten sai mun suupielen venymään pieneen virneeseen. "Saat - saatte - auttaa", virnistin pehmeästi vaimoni huulille. Lux heilautti häntäänsä kuuluvasti.
|
|
|
Post by Anni on Jun 3, 2018 21:53:02 GMT 2
2.6.2018 AnniMe oltiin päästy lähtemään Laineilta aikataulussa. Mikko oli valmentanut kaksi yksityisratsukkoa alkuiltapäivästä ja mä olin saanut herätellä ratsastusintoa katsomossa. Välillä mä olin melkein heittäytynyt pitkälleni ulkokentän reunalla nököttävään terassituoliin, jonka päällä kisakansa varmasti seuraisi kesän kisoja enemmän kuin mielelläni. Ronaldon potkunyrkkeily alkoi ottaa voimille, vaikka mä tottakai yritin nauttia jokaisesta hetkestä irvistyksistä huolimatta. Audi nieli asfalttia kauniissa auringonpaisteessa. Espoo -kylttejä vilahteli ohi säännöllisesti, kun me lähestyimme määränpäätä: Hannen ja Ilarin kotia. Hanne oli saanut toukokuun puolella maailman kauneimman pienen tyttölapsen. Pelkkä pienen prinsessan ajatteleminenkin nostatti hymyn huulille: Ronaldo oli tainnut saada tyttöystävän jo ennen syntymäänsä. Koska koko kevään suunniteltu vierailu Espooseen oli vain venynyt ja venynyt, oli kutsu käynyt vauva-arjesta huolimatta ja toimi Mikon valmennuskeikan kanssa täydellisenä kombona. Mikko parkkeerasi auton vierasparkkipaikalle pienelle parkkipaikalle. Rivitaloalue näytti siistiltä enkä mä malttanut odottaa Hannen hehkuttaman asunnon näkemistä. Pariskunta oli alkuvuodesta remontoinut kotiaan ja saanut siitä kuuleman perusteella omannäköisensä. Sen kaksikon tuntien vastassa ei siis olisi pelkkää mustaa ja valkoista. Mikko”Mitä mietit?” Hymähdin pieni virne huulilla sammuttaessani Audin moottorin. Mä olin saanut tallivaatteet vaihdetuksi Laineiden pukkareilla, joten kai mä olin valmis vierailemaan Hannella ja Ilarilla. Anni nyt oli aina siisti, vaikka se olisi juuri tappanut tallilla puoli päivää raskauden kolmannella kolmanneksella. Hiussuortuvakaan ei ollut huonosti, pieni hehku poskilla korosti niiden siroutta. Sitä mä en tiennyt, olinko mä henkisesti valmis tähän. Kohtaamaan kaveriperheen tuoreen vauva-arjen, joka oli varsin elävä muistutus siitä, että Anni todella oli viimeisellä kolmanneksella. ”Hmh?” Ruskeat silmät ponnahtivat vaaleasta rivitalosta muhun. ”En mitään. Millainenhan niiden sisustus on?” Mun suupieli nyki. Se jos mikä oli tyypillistä Annia, papattaa sisustuksista, kun mä itse mietin jotain ihan muuta. Pudistin matalasti hymähtäen päätä, kumarruin keskikonsolin ylitse suukottamaan vaimoni ohimoa. ”Mennään ottamaan selvää.” No. Se oli sanalla sanoen värikäs. Ei mikään värioksennuksen kakofonia, vaan oikeastaan ihan viihtyisä. Niille. Kasveja, seinille ripustettuja näyttäviä matkamuistoja ja second hand-sohva. Juuri sellaista, kun niiden voisi kuvitellakin tykkäävän - sellaista, joka saisi lähinnä kohottelemaan kulmia Lehtomäellä. Mä en kuitenkaan ehtinyt tuijottaa seinällä komeilevaa afrikkalaistyyppistä maskia silmiin montaa sekuntia oven lävähtäessä auki, kun Hanne jo tömäytti mut reippaaseen halaukseen. ”Ihana nähdä teitä kahta, vihdoin ja viimein!” Nainen haukkoi henkeä naurunsa seasta. Hanne päästi mut otteestaan kääntyen salamana mun vierellä vähän jännittyneenä seisovan Annin puoleen. ”Ja voi että mikä massu. Meidän likka saa ihan kohta kaverin!” Mä virnistin vähän kauempana pahoittelevasti irvistävälle Ilarille. Ei me montaa kertaa nähty välimatkojen vuoksi, mutta jotenkin mä silti olin jo tottunut siihenkin puoleen Annista. Oikeastaan oli hyvä nähdä se hymy naisen kasvoilla. AnniHanne oli sanalla sanoen valloittava persoona ja tartutti sen hetkessä muihin. Ensin nainen oli sulkenut mut lämpimään halaukseen ja seuraavana hetkenä ihasteli kumpua haltioituneesti huokaillen. "Mulla on jo ikävä omaa", Hanne naurahti hiljaa, väläyttäen mulle leveän hymyn. Peppi kuikuili meitä huoneensa ovelta, luoden etenkin Mikkoon harkitsevia katseita. Sohvalla mun vieressä istuvan miehen kasvoilla oli huvittunut hymy taaperon arvioivan katseen edessä ja mä tajusin miettiväni vain sitä ilmettä, jolla Mikko tulisi katsomaan meidän pikkuistamme. Aivan kohta."Juotteko te kahvia?" Ilari huuteli keittiöstä. Mikko sipaisi käsivarttani noustessaan ylös, murahtaen menevänsä avuksi. Mä jäin vähän hölmistyneenä tuijottamaan aviomieheni perään, jota myös Peppi napotti yhtä kummastuneena. "Täällä tämä pikkuprinsessa jo heräilee", Hanne heläytti makuuhuoneen ovelta. Mä nousin hitaasti ja suhteellisen vaivalloisesti ylös, sipsuttaen olohuoneen poikki hämärään makuuhuoneeseen. Pinnasänky oli leveän parisängyn vierellä ja mun katse osui Hannen syliinsä nostamaan kääröön, joka ähisi unisena omiaan. Mun huulilta pääsi vain pieni henkäys, kun näin pienen tyttövauvan kasvot ja pienenpienet sormet, jotka hapuilivat omiaan. "Ei varmaan tarvitse erikseen pyytää, mutta pidätkö häntä pienen hetken?" Hanne naurahti ja ennen kuin mä ehdin reagoida, pieni ihmisenalku lepäsi käsivarsillani Hannen käännyttyä hoitopöydän puoleen. Istuin sohvalla katse sylissäni tuhisevassa tytössä. Peppi oli ujuttautunut viereeni ylpeänä isosiskona ja vierastus tuntui olevan tipotiessään. "Kahvi alkaisi olla valmista", Ilarin ääni ilmoitti. Mä oletin, että mulle oli omat tarjoiluni, mutta sillä hetkellä se oli aika toissijaista. Huomasin Mikon ilmestyneen olohuoneeseen Ilarin vanavedessä, enkä mä edes yrittänyt piilotella hymyäni. MikkoVaikka mä miten olin jo yhden lapsen isä, vaikka Anni miten oli pitkällä raskaana, siinä hetkessä oli jotain pysäyttävää. Siinä, miten Anni hymyili aitoa, tahatonta, hymyä, miten sen silmät eivät malttaneet laskea pientä nyytiä sen sylissä. Siinä, miten se katsoi mua käärön yli. Siinä, mitä ajatuksia sen silmien takana sillä hetkellä liikkui. Mun kasvot sulivat hymyyn ennen kuin mä tajusin liikahtaa naista kohden. ”No, esitteletkö meidät?” Mä virnistin harppoessani pienen olohuoneen toiseen päähän. Annin sylissä tuhiseva tyttövauva sai mun hengityksen salpautumaan vedon, kahden, ajaksi. Kohta se näky olisi Lehtomäen todellisuutta.
”Et sä ihan noin lunkisti ottanut Vanessan kanssa”, murahdin pehmeästi niin hiljaa, ettei kukaan muu kuullut, saatuani kropastani taas kiinni. Mä laskin käden vaimoni harteiden taa sen horjahtaessa vähän noustessaan ylös vauva sylissään. ”Aika moni asia on muuttunut”, Anni kuiskasi, varoen herättämästä Hannen ja Ilarin kuopusta. Nainen painautui mua vasten, hetken me vain seistiin siinä toisen nukkuessa levollinen ilme pikkuruisilla kasvoillaan. ”Millaista se nyt on ollut, kahden lapsen kanssa?” Anni hymyili kofeiinitonta cappucinoaan sekoitellen. Rivitalokämpän keittiö oli pieni, me mahduttiin juuri neliskanttisen pöydän ympärille, kun syöttötuoli oli siirretty syrjään. Ilari irvisti Hannen naurahtaessa vähän väsyneesti. ”Unettomia öitä on vielä, ja onhan Peppi välillä aikas mustis”, nainen lopulta myönsi. Mä seurasin keskustelua vähän sivummalta, nyökäten väliin, hymyillen toiseen. Mun katse oli kuitenkin jumittunut keittiön nurkkaan ahdettuun syöttötuoliin, jonka päälle oli unohtunut ruokalappu ja pieni muovilusikka. Yhtäkkiä kesä ei ollut ikinä tuntunut niin lyhyeltä. AnniKahviin keskittyminen sen pienen ihmeen jälkeen oli vaikeaa. Hymyilin Hannelle myötätuntoisesti, kiittäen hiljaa mielessäni sitä, että Siru oli jo kymmenvuotias. Vaikka se ei tietenkään estäisi Sirua mustasukkailemasta, ainakin tyttö oli kykeneväinen huolehtimaan monista asioista itsenäisesti. Vilkaisin Mikkoa, jonka katse oli jumiutunut syöttötuoliin. Mies kävi todennäköisesti läpi hyvin samanlaisia asioita kuin mä ja sen huomaaminen hymyilytti. Vaikka me molemmat oltiin onnellisia ja äärimmäisen jännittyneitä samaan aikaan, molemmat valmistautuivat kesään omalla tavallaan. Ilari irvisti myötätuntoisesti, kun pysähdyin puoleen matkaan tuolilta noustessani. Alaselästä oli lähtenyt viiltävä kipu, joka oli saanut mut ähkäisemään puoliääneen. "Hanne oli melkein vuodepotilaana viimeiset viikot", mies totesi vakavana. Mä nyökkäsin pöydänreunaan tukeutuen, suoristaen sitten selkäni Mikon käsien kietoutuessa ympärilleni. Koska mä olin vielä kävelykuntoinen ja todennut moneen kertaan, että pieni liikunta piti selän parempana, Hanne pakkasi pikkuprinsessan vaunuihin nopean syöttösession jälkeen. Peppi pääsi omiin rattaisiinsa, jotka mä sain eteeni. "Pärjäättekö varmasti?" Ilari varmisteli kulmiensa alta. "No pärjätään tietenkin!" Hanne nauroi silminnähden huvittuneena miehensä holhoamisesta. Mä sen sijaan huomasin Mikon katseen viipyvän kummussani, mutta mies ei sanonut sanaakaan väläyttäessäni tutuille kasvoille vakuuttelevan hymyn. Peppi oli sipannut rattaisiin ehkä kymmenen minuutin kävelyn jälkeen. Rattaat kulkivat asfalttitiellä vaivattomasti ja me pystyttiin Hannen kanssa keskittymään olelliseen, eli jutteluun. "Sano vaan heti, jos alkaa käydä voimille", nainen tokaisi kesken vauvakeskustelun. Mä nyökkäsin hymyillen, jatkaen tarinaa Ronaldon huoneen sisustamisesta. "Se oli niin hirvittävän jännää odottaa Peppiä", Hanne huokaisi onnellinen hymy huulillaan. "Teillä Mikko sentään tietää mitä odottaa." Mä nyökkäsin taas, tuntien pakostakin helpotusta naisen sanojen myötä: Mikko todellakin tiesi mitä tuleman piti. MikkoMä olin vähän omissa ajatuksissani Annin lähdettyä Hannen ja tyttöjen kanssa kävelylle. Ilari esitteli jotain kasarileffakokoelmaansa, mutta mä murahtelin jotain hajamielistä. Kaksi kuukautta, ja meillä pitäisi olla syöttötuolit, pinnasängyt ja tuttipullot valmiina. Mä tiedostin olevani yhtä läsnä kuin siinä aina-ei-voi-voittaa-pokerimainoksessa, mutta mä en silti pystynyt siihen. Kaksi kuukautta, ja Ronaldo syntyisi.
Siinäkin vaiheessa, kun jokin raita oli jo loppupuolella, mä tuijotin ruutua oikeastaan mitään näkemättä. Mä havahduin siihen, etten mä muistanut leffasta yhtään mitään, vasta oven käydessä. "Hei", Anni pihahti virnistykseen kaartuneiden huulten raosta tehdessään tilaa mun viereen sohvalle. Mä tajusin lopputekstien pyörivän ruudulla ja Ilarin kadonneen Hannen avuksi eteiseen. Mun katse harhaili takaisin tuttuihin ruskeisiin silmiin. "Joko te tulitte?" Mä urahdin hiljaa, kiertäen käden naisen ympärille. "Oltiin me toista tuntia ulkona", Anni nauroi, tönäisten hellästi mun rintaa. "Reippaat", hymähdin suupieli nykien. Vauva-arki oli ehkä kolahtanut mun ihon alle vähän luultua lujemmin, mutta tummatukkainen näytti nauttivan siitä kaikesta. Sen kasvoilla sädehti rentoutunut hymy naisen laskiessa poskensa hetkeksi mun rintaa vasten, mun kainaloon painautuen. "Poiketaanko kauppakeskuskessa?" Vilkaisin pelkääjänpaikalla tyytyväisenä hymyilevää vaimoani, joka loi muhun vähän pitkän katseen. "Täh? Haluutko sä shoppailemaan?" Anni irvisti epäuskoisena. Kohautin olkia. "Ronaldolle pitäisi vielä ostaa vaippoja, pari tuttipulloa, toiset -" Mun lause katkesi Annin käden laskeutuessa mun reidelle huvittuneen naurahduksen saattelemana. "Mennään vaan, isukki. Jos sua ei haittaa vähän hitaanpuoleinen eteneminen." Mä murahdin hiljaa, vaimoani sivusilmällä vilkaisten. Mun huulet kaartuivat hymyyn laskiessani käden Annin kädelle.
|
|
|
Post by Mikko on Jun 7, 2018 18:46:44 GMT 2
7.6.2018 MikkoKura lensi kavioista pilvinä ruunan laukatessa kohti kentälle pystytettyä trippeliä. Tähtipää nykäisi kaulaansa alas kuin kysellen lupaa pukittamiseen. Mä pidin tiukasti vastaan antamatta milliäkään periksi. Mä jouduin kääntämään sen voltille, ottamaan uudestaan linjalle, mutta loppujen lopuksi Luno venytti hallitulla loikalla esteen yli. "Inga on varmaan ihan tyytyväinen", Annin ääni huikkasi kauempaa kentän laidalta päästäessäni ohjat valumaan sormien välistä taputtaessani ruunan kaulaa. Se oli kevyesti hionnut, vaikka treeni ei ollut kovin raskas ollutkaan. "Jaa-a", murahdin päästäessäni Lunon sille ominaiseen, korkeaan raviin. Mä olin tähän mennessä työskennellyt sen kanssa lähinnä rentoutta hakien ja muodon kanssa pelaten; vaikka mun asiakkaan hevonen oli laadukas, se oli syksyllä sattuneen haverin jälkeisellä sairaslomalla pudottanut lihaksia ja kehittänyt ongelmia ratsastettavuuteen. "Ota Vigolle vaan lyhyempää laukkaa jo!" Annin huomio kääntyi kentän toisella laidalla laukanneeseen Siljaan ja Vigoon. Mä väläytin tytölle hymyn hypätessäni alas Lunon selästä. Lettipäinen Pilvi keikkui tallipihalla seisovan Celesten paljaassa selässä. Tallipihalla ohjat pitkänä kököttävän ruunikon korvat sojottivat sivuille ja turpa värähteli inhosta, kuin tamma pohtisi elämänsä tarkoitusta ihan tosissaan. Tyttöjä se ei näyttänyt häiritsevän lainkaan. "Ei saa", Mia kikatti Capetzen tunkiessa turpaansa tytön taskuun. Capetzen sukkajalkainen orivarsa seurasi tiiviisti emänsä kannoilla, joten me oltiin annettu lupa talutella tammaa varsoineen tallin alueella Celesten seurana. Celesten korvat painuivat syvempään luimuun Lunon stepatessa ohi. Mä vain nyökkäsin tervehdyksen Lehtomäen virallisille kesätytöille itsekseni murahdellen. Mä muistin yhä elävästi, kuinka ne jo vanhemmat tammat olivat nuoruudessaan olleet kovapäisiä urheiluhevosia. Nyt se muisto sai vain mun suupielen nykimään. "Miten sujui?" Mä hymähdin Annin tassutellessa varjoisan tallin puolelle. Mä olin ehtinyt Annin ja Siljan tunnin aikana purkaa Lunon tarhaan ja ottaa Luxin käsittelyyn. Raudikko seisoi vapaana käytävällä, kaulaansa roikottaen. Isot korvat kääntyivät hitaasti Annin suuntaan. Mä jatkoin pitkiä vetoja kiiltävällä karvalla, vilkaisten kaulalle heitettyä riimunnarua. Lux ei tähän päivään mennessä ollut osoittanut heräämisen merkkejä, mutta mä en halunnut ottaa riskejäkään. "Pitää kohta tehdä lähtöä", huoahdin vilkaistuani rannekelloani, pyyhkäisten otsaa t-paidan peittämään olkavarteen. Lux saisi viettää vapaapäivää. Käänsin katseen ruunaa rapsuttavaan vaimooni pieni hymynväre huulille kohoten. "Haluatko tulla mukaan?" AnniKentällä seisominen tuntui selässä ja mä olisin kaikista mieluiten vain vaappunut sisälle pitkälleni. Silti, Mikon hymyillessä ja mun ajatusten harhaillessa Siruun mä huomasin vastaavani myöntäävästi. "Täytyy vain hakea vesipullo, muuten mä oon valmis", hymähdin perään. Siru oli epätavalliseen tapaan hiljainen koko matkan. Mä en pystynyt edes arvailemaan kaikkia tytön mielessä vallitsevia ajatuksia: se oli menossa tapaamaan isovanhempiaan ensimmäistä kertaa kunnolla, niin, että tiesi Marjon ja Karin sukulaissuhteen. Vanhempi pariskunta oli ottanut alkuviikosta yhteyttä ja kertonut tulevansa mökkeilemään Ersolaan pariksi viikoksi. Selasin Facebookin syötettä ajatuksiini vaipuneena. Rullaus pysähtyi bongatessani Laineiden kesän suurimpia kisoja varten luodun tapahtumasivun, johon Erika oli klikannut osallistumisen. Samaisissa kinkereissä mä olin startannut viime kesänä Metellä: oliko siitä oikeasti vasta vuosi? Seuraavaksi mun katse vaelsi kummulla lepäävään käteen, jonka nimetöntä koristivat kaksi sormusta. Herranjumala. Oliko siitä jo vuosi? Hymyilin ajatukselle itsekseni, vilkaisten vaivihkaa autoa ajavaa Mikkoa. Vuoteen mahtui paljon. Ajatukset kisoista surrasivat päässäni sekoittuen muistoon päivästä, jolloin Mikko oli polvistunut mun eteeni. Kuuluiko sellaista päivää juhlia jotenkin, jos oli jo ennättänyt naimisiin? Ensi kesänä mä haluaisin taas kilpailla. Mä tiesin enemmän kuin hyvin, että kisakuume iskisi jo syksyllä. Mulla oli syksyksi paljon haaveita, jotka pyörivät vauva-arjen ja ratsastuksen ympärillä, luonnollisesti. Mikko"Jännittääkö?" Mä vilkaisin taustapeilistä Sirua, joka sen sijaan, että olisi papattanut omiaan tai keskittynyt puhelimensa näpräämiseen, tuijotti ulos takapenkin ikkunasta hämmentävän hiljaisena. Mä olisin niellyt sen tavallisena, jos Siru olisi hihkunut innosta päästessään vihdoin tapaamaan isovanhempiaan äitinsä puolelta. Ne ihmiset olivat tytön ainoa kosketus biologiseen äitiinsä. Mutta samalla mä olin valmis laittamaan pääni pölkylle siitä, että Siru piti Annia enemmän äitinään kuin Sariannea koskaan. Pienet kulmakarvat rypistyivät. "Onko mun ihan pakko?" Siru kysyi hiljaisella äänellä. "Jos ne ei tykkääkään musta?" "Ei", mä hymähdin vähän lakonisesti. "Ja kuka nyt ei susta tykkäisi." "Mitä sä mietit?" Kumarruin virnistämään vaimoni poskea vasten naisen pysyessä Siruakin hiljaisempana vielä siinäkin vaiheessa, kun Audin ovet painuivat kiinni vilkkaan kadun varressa. "Siitä on kohta vuosi kun sä kosit", Anni räpäytti silmiään vähän häkeltynyt värähdys äänessään. Mä avasin suuni, mutta Siru pamautti Audin takaoven kiinni ja pihahti meidän suuntaan jotain menemisestä tänään eikä huomenna. Annin hiljaiset sanat jäivät kuitenkin pyörimään mun mieleeni pitäessäni kahvilan ovea tytöille ja seuratessani perässä pieneen kuppilaan. Siru halusi hoitaa koko tilauksen, enkä mä vastustellut. Tyttö kysyi Annille kofeiniitonta lattea ylpeä virne kasvojaan valaisten, halusi kantaa kaikkien ostokset valitsemaansa pöytään. Myyjä kommentoi jotain suloisesta perheestä, Anni vain hymyili, mä urahdin puoliääneen. Oliko siitä todella jo vuosi? "En mä sua Italiaan voi viedä, mutta kyllä me jotain keksitään", kumarruin kuiskaamaan ääni vähän epävireisenä Annin hiuksiin istuessani naisen vierelle Sirun valitseman ikkunapöydän ääreen. Anni ei ehtinyt sanoa mitään, kun Marjon ja Karin äänet käänsivät huomion toisaalle. "No hei", Marjo heläytti hoksatessaan meidät nurkkapöydästä. Sirun silmät lävähtivät suuriksi. Olihan tyttö nähnyt heidät, enemmän vahingossa kuin tarkoituksella, mutta ei ne olleet varsinaista yhtä keskustelua käyneet. Mä tunsin Annin käden etsiytyvän omalleni pöydällä. "Moi", Siru kuulosti epätavallisen varovaiselta, mutta se sentään hymyili. AnniMun ajatukset kiersivät kehää kisojen ja ratsastuksen ympärillä, enkä mä edes yrittänyt pysyä mukana keskustelussa, jota alkoi muodostua tasaisen varmasti. Ja koska suurin osa sanoista vaihdettiin nimenomaan Sirun ja tytön isovanhempien välillä, en mä olisi muutenkaan halunnut häiritä. "..ostamassa mansikoita torilta", kuulin Mikon päättävän lauseen. Pöytään laskeutui hiljaisuus ja mä tajusin jokaisen neljän silmäparin katseiden kääntyneen muhun. Vilkaisin Mikkoa tyhjentyneen kahvikuppini takaa, jääden odottamaan, että mies selventäisi tilanteen mullekin. "Käydään ostamassa mansikoita", aviomieheni virnisti kulmiaan kohotellen ja mä nyökkäsin vaistomaisesti. Siru hymyili meille, kun seurasin Mikkoa kahvilan ovelle edelleen vähän häkeltyneenä. "Sirusta näki kilometrin päähän, ettei se tarvinnut meitä enää", Mikko totesi oven tömähdettyä kiinni perässämme. Tuuli pyöritteli hiuksiani ja kermanvaalean maximekon helmaa, kun kiedoin sormet Mikon käsivarren ympärille ja painauduin miestä vasten. "Hmh, vai niin", hymähdin mietteliäänä. Varjossa tuuli tuntui viileältä ja mä olin tyytyväinen ratkaisuuni yhdistää mekkoon farkkutakki. Ersolan tori oli hiljainen muutamaa vanhusta lukuunottamatta. Tähän aikaan päivästä tori hiljeni yleensä muutamaksi tunniksi, mutta niinä aurinkoisina kesäiltoina, kun myyjiä riitti, aukiolle eksyi yleensä hyvin porukkaa. "Täältä Ersolan makeimmat mansikat, maistakaa vaikka", pyylevä mies röhähti nauramaan lähimmän teltan pöydän takaa. Mä hymyilin itsekseni napatessani käteeni täydellisen pyöreän mansikan, jonka makeus todellakin yllätti. "Taivaallista", henkäisin leveästi hymyillen. MikkoMä ojensin miehelle kympin, tajuten sitten muistavani sen torikauppiaan jo niiltä ajoilta, kun mä laukkasin sänkipellolla ensimmäisellä ponillani. Mun onnekseni se ukko ei tainnut tunnistaa mua. ”Ei nämä taida ihan kotimaisia vielä olla”, Anni hymähti astellessaan toinen käsi takinliepeillä kohti jokirantaa. Mä pysähdyin naisen eteen, nappasin rasiasta mansikan ja työnsin sen vaimoni suuhun suupieli nykien. ”Hei!” Anni kirahti, mulkaisten mua pahasti. Mä kiersin kädet vaimoni pitkän hameen peittämälle selkämykselle virne aavistuksen heltyen. Kumpu jäi meidän väliin, ja mä jouduin kumartumaan suudellakseni Annin huulilta mansikan maun. Mä muistin, miten me oltiin kihloja seuraavana päivänä syöty mansikoita Positanossa, ja se muisto sai mut hymyilemään vaimoni huulille. Ohikulkijat ehkä katsoivat kun mansikkarasia riippui Annin kädessä, mutta mua kiinnosti sillä hetkellä vain se hento makeus tutuilla huulilla. ”Mä aion varata ensi kauden alkuun jotkut kivat pikkukisat”, Anni ilmoitti huultaan purren. Lokki laskeutui joentörmälle, jonka vedenpinnalla auringonsäteet leikkivät. Auringon lämmön tunsi jo iholla. Mun ajatukset risteilivät tulevassa kesässä, murahdin vähän yllättyneenä siitä miten pitkälle Anni oli omissaan päätynyt. Me oltiin istuttu siinä joenvarren penkillä jo jonkin aikaa, Anni mun käsivarren alla. ”Laineilla varmasti on jo talvella jotain”, virnistin vaimoni sanoille, hipaisten farkkutakin peittämää olkaa. ”Pikkukisat”, Anni tuhahti, töinäisten mua kylkeen. ”Daubelle sitten seuraavaksi”, mä jatkoin virnuiluani, saaden vaimoni tukahduttamaan ynähdystään. Anni pyöräytti silmiään, nojaten kuitenkin poskensa mun rintaan. ”Mun kisakalenterissa on jotain sulle ja Vigollekin sopivaa”, lupasin, antaen käden laskeutua käsivarrelta kummulle, jota se mekko korosti. Mun koura ei enää yltänyt kummun yli, ja mä mietin, ilmoittelisiko Ronaldo itsestään. ”Eiköhän me pikkumiehen kanssa pärjätä hetki kentän laidalla.” Anni nauroi, ja sen naurun kuuleminen sai lämpimän tunteen leviämään syvemmälle kuin auringon. AnniMikko oli heti juonessa mukana, vaikka mä en ihan ollut ajatellutkaan lähteväni Hollantiin saakka kilpailemaan - en ainakaan ensimmäisten kisojen joukossa. Ajatus nostatti kuitenkin sopivan, vatsanpohjaa nipistelevän jännityksen, koska mä olin jo ollut lähellä sitä matkaa, kun mä olisin itsekin päässyt ratsastamaan kilpaa Suomen rajojen ulkopuolella. Se reissu ei kuitenkaan ollut ehtinyt edes alkaa ja mun hymy koki kolauksen ajatusten kiiriessä pidemmälle. Möykky. Pala nousi kurkkuun ja teki hengityksestä katkonaista. Mun käsi hakeutui automaattisesti kummulle, koska mut valtasi pelko siitä, että niin voisi tapahtua uudestaan. Miten mä olin pystynyt ottamaan raskauden tähän hetkeen saakka niin rennosti? Miten mä en ollut edes ajatellut, että... Ensimmäinen pyrki ulos silmäkulmasta. Mun oli mahdoton säädellä tunnetilojani ja vaikka siinä ei ollut mitään väärää, mä en olisi halunnut pilata sitä onnenhetkeä. Mä kuitenkin tiesin liiankin hyvin, että kyynelten piilottaminen sinisiltä silmiltä olisi mahdotonta. Mä keräilin itseäni hetken, räpytellen ne muutamat kyyneleet pois. Pyyhkäisin silmäkulmaa nyyhkäyksen karatessa huulilta ja nostin katseeni hitaasti Mikkoon. Mua vastassa olevassa katseessa näkyi säikähdys. "Älä hätäile", pihahdin yrittäen hymyillä rohkaisevasti. "Mä vaan.. Tää vaan iski päin näköä. Viime syksy." Mä en saanut puserrettua enempää sanoja suusta, mutta mä toivoin, että mun kummun peittävää mekkoa näpräävät sormet kertoivat tarpeeksi. MikkoMun huulten raosta pakeni hämmentynyt äännähdys, ennen kuin palaset loksahtelivat mun päässäni. Voi helvetti. Oliko mun pitänyt muistuttaa Hollannista, syksystä? Mun hymy katosi varjon tieltä. Mä en sanonut mitään, mä en osannut sanoa mitään, kun mä kiedoin toisenkin käden vaimoni ympärille. Anni hautasi kasvonsa mun rintaan, eikä kumpikaan sanonut mitään. Mun katse siirtyi hitaasti kangasta myttäävistä sormista kauemmas jokivarteen mitään näkemättä. Mä osasin vain pidellä Annia siinä. Ajatus siitä, että kaikki se odotus, potkut ja toiveet loppuisivat, sai mun hengityksen katkonaiseksi painaessani huulet tummien hiusten sekaan. "Kaikki on hyvin", mä murahdin hiljaa ääni vähän tummana, ihan yhtä paljon sanoakseni, ettei Annin tarvinnut miettiä mitä se voisi tai ei voisi tehdä mun edessä - mä olin jumalauta sen aviomies - ja vakuutella. Molempia. Tuuli heilautti Annin hiuksia mun kasvoille. Kuin mun sanojen vakuudeksi mä tunsin töytäisyn kättäni vasten. Mä en ollut edes huomannut laskeneeni sen vaimoni kummulle, mutta se pieni potku sai molemmat naurahtamaan hiljaa. Anni kohottautui mun käsien välissä. Suudelma maistui suolaiselta, mutta mä en välittänyt. Se, että Anni hymyili mun huulille laskiessaan käden mun omalleni, merkitsi mulle enemmän. Mä erkanin Annin huulista vähän vastahakoisesti, nostin käden sen sirolle leualle. Mä näin tummien silmien takana risteilevien tunteiden sekamelskan, jonka nainen oli tähän saakka onnistunut pitämään poissa päiväjärjestyksestä. "Älä mieti sellaisia, jooko?" Mun silmät kapeni metsästettyäni vaimoni katseen. Hipaisin peukalolla alahuulta. "Anna mä kannan sen taakan. Kiltti." AnniOli musertavaa, kuinka nopeasti sellainen muisto pystyi täyttämään mielen turruttamaan aistit niin, ettet sä osannut kuin itkeä. Yhtä lailla oli kuitenkin hämmentävää, kuinka joku pystyi täyttämään sen muiston luoman tyhjiön lämmöllä, jonka kanssa jaksoi hymyillä surunkin läpi. "Kannetaan yhdessä", mumahdin katse sinisissä silmissä, joiden katse oli rauhoittanut mut satoja kertoja aiemminkin. Me käveltiin kahvilaa kohti hitain askelin. Kummallakaan ei ollut kiire mihinkään, koska joen varrella kohdatun hetken jälkeen oli pykälän vaikeampi palata nykyhetkeen. "Onkohan Siru jo valmis lähtemään kotiin?" mietin puoliääneen, kun tutun kahvilan kyltti ilmestyi näkyviin. Mikko kohautti olkiaan, muttei vaikuttanut ottaneen koppia sanoistani: me molemmat tarvittiin hetkemme, kun kyse oli syksyisestä. "Joo, lähdetään vaan", Siru puhahti, kun Mikko tiedusteli tytön halukkuutta palata kotiin. Sirun ilmeestä oli vaikea päätellä tytön senhetkisiä fiiliksiä - pellavapää hymyili, mutta siinä hymyssä ei ollut sitä normaalia, sirumaista valovoimaa. "Oli ihana tavata", Marjo heläytti Sirulle, joka vain nyökkäsi mietteliäänä. Pariskunta oli kertonut mökkinsä sijainnin ja luvanneet ottaa Sirun - ja meidät - kyläilemään jos tyttö vain niin haluaisi. Mä en tohtinut udella liikaa kotimatkan aikana, sillä Siru oli selvästi vajonnut omiin maailmoihinsa. Niissä maailmoissa taidettiin olla me kaikki kolme, sillä radion lisäksi autossa ei kuulunut pihahdustakaan. "Voidaanko mennä hetkeksi pitkälleen?" hymähdin puolittain hymyillen Mikolle, joka oli jäänyt nojaamaan saarekkeeseen katse kalenterissa. Mies nosti katseensa muhun ja suu suli pehmeään hymyyn. "Voidaan", mies murahti vetäen mut lähelleen. Huulten painautuessa otsalleni mun oli helppo unohtaa päivän tapahtumat ja ajatukset, joiden haikeus teki olon raukeaksi. Koska loppujen lopuksi mulla oli todellakin elämässäni ihminen, jonka kanssa mä saatoin jakaa kaiken.
|
|
|
Post by Anni on Jun 9, 2018 9:10:08 GMT 2
9.6.2018 AnniAuringonvalo pyrki makuuhuoneeseen sinnikkäänä, saaden mut kiskomaan peiton hetkeksi silmien suojaksi. Uni oli jäänyt viime yönä vähemmälle, koska Ronaldo oli pitänyt mua hereillä potkuillaan enkä ollut pojan väsähdettyä löytänyt asentoa, jossa selkää ei olisi juilinut. Uusimpana ominaisuutena öihin olivat ilmestyneet pienet polttelevat nipistykset, joiden mä en halunnut alkavan kunnolla vielä hetkeen. Muistin yöltä sateen ropinan kattoa vasten - ilmeisesti sää oli parantunut aamuyöstä. Mä muistin myös Mikon tasaisen hengityksen, jonka kuuntelemiseen olin lopulta nukahtanut. Liikautin peittoa sen verran, ettei se peittänyt korvaa ja kuuntelin hiljaista taloa. Olikohan Mikko jo keittämässä aamukahvia, vai kenties ennättänyt jo tallille saakka? Käänsin hitaasti kylkeä ja säpsähdin tajutessani Mikon nukkuvan edelleen. Miten se hengitti niin hiljaa, etten mä ollut kuullut? Virne kohosi huulilleni katsellessani tyyntä ilmettä aviomieheni kasvoilla. Kuin pisteeksi i:n päälle Ronaldo aloitti aamujumppansa. "Huomenta, unikeko. Täällä kaivataan jo isiä", kuiskasin huulet Mikon poskea tavoitellen. MikkoUnikeko. Mä heräsin tuttuun ääneen, joka tuntui lämpimänä ilmavirtana mun poskella vain hetkeä ennen kuin mä tunsin huulten pehmeän kosketuksen. Annin sanat ja hellä kosketus saivat mun huulet kaartumaan hymyyn ennen kuin mä sain edes silmiä auki. Mä olin tainnut nukkua tavallista pidempään, se tuntui koko kroppaan levinneenä raukeutena. Mua vastassa oli tuikkiva pari ruskeita silmiä. "Huomenta", mun ääni oli tahaton murahdus yön jäljiltä. Uni katosi mielestä kuin kaiverrus aaltojen pyyhkäisemänä rantahietikolta, enkä mä enää edes yrittänyt tavoittaa sitä. Makuuhuone täyttyi valosta, joka sai vaimoni sädehtimään. Tummat hiukset levisivät valtoimenaan tyynylle naisen kääntyessä puolittain selälleen, käsi kummulla. Mä kohottauduin toisen kyynärpään varaan, hivelin yöpaidan ohuen kankaan peittämää ihoa, joka suojeli mun ja Annin poikaa. "Miten sitä tänään voidaan?" Mä annoin huulten kääntyä toispuoleiseen virneeseen laskiessani kämmenen kummulle. Kangas oli rypistynyt mun käden alla, mutta mä tunsin silti sen pienen tönäisyn mun kättä vasten. Se sai yhä mun sydämen lyömään vähän epätahtiin. Mä kumarruin alemmas, painoin huulet samaan kohtaan paljaalle iholle. "Ethän sä valvottanut äitiäsi kauheasti, pikkuäijä?" AnniMikko oli herännyt sanoihini ja vaikutti ilmeisen tyytyväiseltä herätyskelloa pehmeämpään herätykseen. Mua hymyilytti miehen sormien löydettyä nopeasti tiensä kummulle, joka värähteli pikkumiehen potkujen tahdissa. "Valvoin mä useamman tunnin, en katsonut kelloa", myönsin väsyneesti hymyillen, koska asia tulisi hyvin suurella todennäköisyydellä paljastumaan jo päivällä haukotusten muodossa. Vaikka yksin valvominen keskellä yötä oli tylsää ja monella tapaa uuvuttavaa, mä yritin kuitenkin nauttia maha-ajasta vielä kun pystyin. Hanne oli painottanut samaa ja kertonut, kuinka lapsen syntymän jälkeen mahaa oikeasti jopa kaipasi. Mä olin naureskellut asialle todeten, että pääsisinpähän satulaan, mutta ehkä fiilis olisi toinen sitten loppukesästä. "Nyt vessaan ja sit kahvia", totesin hymyillen, kumartuen painamaan nopean suukon Mikon huulille. Sängystä ylös kampeutumisesta tuli päivä päivältä vaikeampaa, mutta onneksi jenkkisängystä saattoi pudottautua jaloilleen. Mä tunsin oloni pingviiniksi vaappuessani makuuhuoneesta vessaan selän vihoitellessa huonosti nukutusta öistä ja epämääräisistä asennoista. MikkoMä jäin makaamaan sängylle Annin hivuttauduttua ylös. Mä nostin käsivarren pään alle, päästäen syvään ilmat keuhkoista. Ei ollut mun tapaista nukkua pitkään, mutta Lehtomeän laidunkausi antoi mulle aikaa. Se oli luksusta, johon mä en ollut tottunut. Ja kaikesta huolimatta mä en myöskään ollut tottunut näkemään vaimoani noin huonona. Sen näki sokeakin kilometrin päähän, ettei sillä ollut helppoa. Unettomat yöt eivät helpottaneet sitä ollenkaan. Sitä toivoi pystyvänsä auttaa jotenkin, ja samalla mä tiedostin, että Anni ei ollut varsinaisesti sitä tyyppiä, joka nautti paapottavana olemisesta. Mä olin ottanut tavaksi treenata aamun varhaisina hetkinä, enkä mä halunnut sinäkään aamuna poiketa rutiineistani. Mä laskeuduin hiljaisen talon rappuset man caveen, laskeuduin penkille ja otin tukevan otteen raudasta. Vaikka velat Daubelle oli maksettu ja laidunkausi alkanut, mä suhtauduin vakavasti tuleviin kisoihin. Mutta mitä lähempänä Annin laskettu aika oli, sitä vaikeampaa keskittymisestä tuli. Rauta kilahti pitimilleen. Kahvi tuoksui huumaavana nojatessani keittiön ikkunalautaan, katse kauempana laitumissa. Ikkunaa kiertävistä murateista tipahteli yöllisen sateen jättämiä kastepisaroita. Mä kuuntelin kahvikoneen hiljaista porinaa, hörppäsin omaa kahviani ajatuksiin vaipuen. "Mitä sä haluat tänään tehdä?" Kuulin sanovani puoliääneen enemmän miettien kuin kysyen. AnniOdotin kahvin valmistumista katse hitaasti lasiin valuvassa höyryävässä nesteessä. Mikon kysymys oli mennä multa ohi katseen pysähtyessä pöydälle jääneeseen kalenteriin. Ei hemmetti. Oliko meillä tänään kihlajaispäivä? "En mä tiedä", hymähdin napattuani valmiin kahvin käteeni. Kuums juoma poltti sormia korkean lasin läpi, joten laskin sen hetkeksi käsistäni ja kohdistin kaiken huomioni mieheen, joka oli polvistunut eteeni tasan vuosi sitten. "Jotain kivaa sun kanssa", heläytin kumartuen lähemmäs. Mikon huulilta maistui kahvi ja pieni sänki pisteli sormiani nostaessani ne miehen kasvoille. "Mitä vuosipäivänä kuuluu tehdä? Vai juhlitaanko me vain häiden vuosipäivää?" naurahdin pienesti virnistäen. MikkoMä vilkaisin Annin kalenteria hämmentynyttä ähkäisyä peittelemättä. Oliko siitä todella jo vuosi, kun mä kosin Annia? Mun katse kohosi kalenterin sivulta hitaasti vaimooni, jonka silmissä tuikki. Sirot sormet kiertyivät kahvikupin ympärille ja aamutakki peitti juuri ja juuri yöpaidan verhoaman kummun. Aataminomena liikahti, mutta mulla ei ollutkaan sanoja. Se oli yhä vähän uskomatonta. Mä, Mikko Lehtelä, yksinäisyyteen paatunut yh-isä, olin löytänyt elämääni naisen. Niin kauniin, että se sai mun sydämen lyömään ohi, vaikka me oltiin ei vaan kihloissa, vaan naimisissa. Ikkunasta pilkistävän aamuauringon säteet kultasivat Annin hiukset ja korostivat sitä kumpua. "Mmm", mä sain murahdetuksi räpäyttäen silmiä. Mä kiersin kädet kapeille harteille. Mun suupieli nyki. "Ei tämä nyt ihan Positanoa vastaa, mutta kätilö varmaan kuristaisi mut jos veisin sut lentokoneeseen." Aamupala oli nopeasti katettu takapihan terassille. Tuuli humisi puissa, mä kiersin käden viltin sisään kääriytyneen vaimoni ympärille. "Pikku-Positano", vitsailin, hivellen Annin käsivartta. Mä halusin tehdä meidän ensimmäisestä kihlojen vuosipäivästä erityisen. Ja kun lentokoneet oli poissa pelistä, terassibrunssi oli kai ihan hyvä alku. AnniOli ollut samaan aikaan huvittavaa ja herttaista, kuinka puihin Mikko oli vuosipäiväheitostani mennyt. Mies oli todennäköisesti muistanut asian vielä aiemmin, mutta unohtanut päivän siihen herättyään. Se ei kuitenkaan haitannut mua, koska en mä olettanut, että jokaisena vuosipäivänä - etenkään kihlajaisten - olisi luvassa mitään erikoisempaa ohjelmaa. Nojasin pääni Mikkoa vasten ja suljin hetkeksi silmäni. Tuuli pyöritteli hiuksia, joiden lyhyyteen olin jo ehtinyt tottua. Elämä oli helpompaa, kun hiuskiehkurat eivät jatkuvasti löytyneet kasvoilta tai takkuuntuneet. "Mulla on nälkä", pihahdin hymyillen. Onneksi aamupahoinvointi oli jäänyt viimeisellä kolmanneksella kokonaan pois ja aamupalasta oli jälleen tullut hetki, josta saattoi oikeasti nauttia. Kasasin leivän päälle täytteitä lautaselta, johon Mikko oli asetellut leikkeleet ja juustoviipaleet sen sijaan, että olisi kantanut molemmat pöytään paketteineen päivineen. Katsoin miestä pöydän yli hymyillen: en mä tarvinnut mitään ihmeellistä niin kauan kuin mulla oli sellainen mies. MikkoAnnin kasvoille kohonnut hymy sai koko naisen sädehtimään. Vai oliko se raskaus? Mua vähän jo huvitti muistaa, miten vaikeasti koko raskaus oli alkanut. Mä en ollut saanut mielestäni Sirun odotusta. Menneisyys oli taas mutkistanut kaikkea. Hitto, mehän oltiin haluttu sitä. Nyt, kun sitä ei enää ollut kuin pari hassua kuukautta jäljellä, musta tuntui, että mun pitäisi olla enemmän mukana siinä. Mä halusin olla. Oli miten oli, Annin hymy sai lämpimän tunteen leviämään rintaan. Mä laskin kahvikupin terassipöydälle hiljaista murahdusta peitellen. Mun käsi tavoitti Annin pöydällä lepäävän käden. Siron käden iho tuntui pehmeältä mun omaani vasten. Mä hipaisin niitä kahta sormusta, jotka mä olin pujottanut vasempaan nimettömään. Sen vuoden aikana moni asia oli muuttunut, me oltiin muututtu. Silti, mä seisoin yhä niiden kaikkien sanojen takana. "Nämä merkitsee paljon", mä murahdin puoliääneen, vaikka mä tiesin Annin tietävän sen. Mun sormi oli pysähtynyt sormusten päälle kun mä kohotin katseeni vaimooni. AnniMun katse seurasi Mikon sormia, jotka laskeutuivat vasemman käteni päälle ja koskettivat sormuksia. Sitten mä vastasin sinisten silmien katseeseen pää täynnä ajatuksia, joita en ollut havahtunut ajattelemaan pitkiin aikoihin. Oltaisiinko me tässä, jos Mikko ei olisi vuosi sitten polvistunut mun eteeni? Olisiko meistä ollut siihen ilman sitä lupausta? "Mmm", hymähdin peittelemättä hymyä huulillani. Kallistin päätäni katse Mikon silmissä viipyillen. Sen lisäksi, että vuoden takainen kosinta oli vakuuttanut mut lopullisesti siitä, että Mikko oli halunnut ja halusi jatkossakin olla kanssani, se oli ollut jonkinlainen todiste myös muille. Mä en ollut koskaan tuntenut tarvetta todistella mitään tekemisiäni kenellekään, mutta valmentajaan ihastuminen ja myöhemmin rakastuminen oli väkisinkin lyönyt jonkinlaisen maalitaulun selkääni. Siemaisin suureen lasiin tehtyä lattea niin ajatuksissani, että maitovaahtoa jäi ylähuuleeni. Naurahdin asialle siristäen silmiäni auringonpaisteessa ja sen sijaan, että olisin pyyhkinyt suuni mustavalkoiseen Marimekon servettiin, loin haastavan katseen Mikkoon. "Oho", pihahdin muka viattomasti. MikkoMun kurkusta pääsi pinnallinen murahdus Annin pihahtaessa haastava virne huulillaan. Se oli kuin kutsu, jota ei oikeastaan edes tarvittu. Mä nousin hitaasti, kiersin pöydän päästämättä vaimoni katsetta omastani. Mun sisällä kohahti tuttu tunne, joka sai järkevät ajatukset pakenemaan mun mielestä kuin niitä ei ikinä olisi ollutkaan. "Maitoparta", murahdin huulet toispuoleiseen, kiusoittelevaan virneeseen venyen kyykistyessäni Annin eteen. Mä pidin Annin tiiviissä katseessa vielä silloinkin, kun mä kohotin peukalon hitaasti vaimoni huulelle. Huulen kaari tuntui pehmeältä mun sormen alla, eikä mulla ollut kiire. Huulet raottuivat odotuksesta mun kumartuessa hitaasti lähemmäs. Mä suljin silmät, antaen suudelman venyä hitaana, yhtä raukeana kuin se aamu. Yöpaidan kangas liukui silkkisenä mun sormien alta samaan tahtiin kuin mä unohdin, miten hengitetään. " Mun maitoparta", korjasin ääni vähän kähenneenä, huulet yhä Annin huulia hipoen. Pieni keho mun käsivarsien välissä värähti, kun sängen peittämä poski osui Annin iholle huulten hamutessa sen kaulaa. Mä tunsin sen sävähdyksen ja peitellyn äännähdyksen jo niin hyvin, että se sai mun virneen vain syvenemään. AnniMikon huulten laskeutuessa kaulan herkälle iholle mun oli vaikea pysyä aloillani. Mun sormet hakeutuivat miehen hiuksiin, kun kokosin viimeisiä itsehillintäni rippeitä pysyäkseni tuolilla sen sijaan, että olisin syöksähtänyt aviomieheni syliin terassille. Hapuilin vuorostani miehen t-paidan helmaa, hivuttaen sitä hitaasti ylöspäin. Mikon huulet olivat taas omiani vasten ja mun oli vaikea muistaa, miten me oltiin edes päädytty terassille. Mä kuulin askeleet vain sekunteja ennen Janin reipasta tervehdystä. Se oli kuitenkin tarpeeksi siihen, että pystyin vetäytymään Mikon syleilystä ja kääntämään katseeni säikähtäneenä parrakkaaseen mieheen, jonka takaa kurkki Joonas. Mistä lähtien ne kaksi olivat alkaneet tehdä yllätysvisiittejä meille?"Me vähän arveltiinkin, että te olette kotona", Jani hörähti, vaikka miehen kasvoilta paistoi kiusaantuneisuus. Se kääntyi murahtamaan jotain Joonakselle, joka pystyi tuskin katsomaan meihin päin. Mä kiskoin vilttiä yöpaitani peitoksi ja hörppäsin lattea huomaten, että se oli jäähtynyt sitten viime siemauksen. Mikko”Vähän tässä aurinkoa otetaan”, yskähdin virnuillen Kalliolle, joka mutisi jotain selkänsä taakse parhaansa mukaan piiloutuvalle Joonakselle. Mun T-paita oli päätynyt Annin viereen terassin penkille, eikä alkukesän lämmöt nyt ehkä aivan tarjonneet auringonottomahiksia. Varsinkaan terassin puolivarjossa. Anni yritti hymyillä lattelasinsa takaa, mutta sokeakin huomasi sen katseen jämähtäneen jonnekin mun rintalihasten kohdille. Viimeistään siitä, miten se vältteli jätkiä ja näpräsi mun paitaa. ”No ei me asumaan jäädä, kuhan nakattiin nää oikeaan osoitteeseen”, Kallio jatkoi, heittäen mustan muovikassin mun suuntaan. Mä nappasin ilmasta kahisevan pussin, joka oli ilmeisen täynnä paperia. Mun kulmat painuivat ryppyyn. ”Mi-” Mun lause jäi kesken Joonaksen silminnähden kerätessä itsensä syvään henkeä vetäen: ”Fanipostia!” ”Bändille”, Joonas lisäsi henkäisten kuin me ei muuten olisi sitä tajuttu. ”No ei kun vauvalle”, Jani muljautti silmiään saaden Joonaksen ähkäisemään toinen kulma ylhäällä. Kihlajaispäivän terassibrunssi muuttui yhdessä muovipussintyhjennyksessä pöydälle levinneeksi pinoksi fanipostia. Mun suupieli nyki avatessani ensimmäistä. ”Maailman söpöimmälle laulajalle, xoxo”, mä luin, yrittämättäkään pidätellä sitä rinnasta kumpuavaa naurua, johon Jani ja Anni yhtyivät. Joonaksen koko huomio oli sen sijaan pöydän kulmalla roikkuvassa vaaleanpunaisessa pitsissä. ”Tota... jos te ette, niinkun, haluu tota, mä voin kyllä viedä kotimatkalla ton roskiin...” bändin nuorin jäsen takelteli sanoissaan. Mä vilkaisin sitä vähän pitkään. ”Vaikka kehystäisit seinälle”, murahdin suupieli nykien. Mun katse siirtyi ovelana Anniin. ”Eiköhän mulle riitä yhden tytön hepenet.” AnniJani oli tukehtua kahviinsa Mikon heiton myötä, kun taas Joonaksen punahtuneisuus syveni entisestään. Oli aika käsittämätöntä, kuinka tunnelma ja tilanne terassilla oli viimeisen parinkymmenen minuutin aikana muuttunut: ensin mä olin saanut aviomieheni jakamattoman huomion, mutta sitten mun oli täytynyt jakaa se useiden, tuntemattomien naishenkilöiden kanssa. Ja silti mua nauratti, kun vastasin Mikon katseeseen. Jos totta puhutaan, Mikon bändistä lähtemisen jälkeen mä en ollut juuri ajatellut miehen musiikkiuraa. Nyt, kun mies oli hetkellisesti palannut bändiin, mä en ollut edes havahtunut ajattelemaan, millaisia seurauksia solistin roolista voisi olla. Aiemmin mä olisin saattanut olla mustasukkainen moisista huomionosoituksista, joista yhtä Joonas oli sullomassa silmiään hämmentyneesti räpytellen taskuunsa, mutta nyt mua vain huvitti. Suurimmat syyt tälle ajatusmallille lepäsivät mun vasemmassa nimettömässäni ja potkiutuivat vatsassani.
"Pikkumies haluaa huomiota kummisedältä", hymähdin sormet kummulla. Janin katse oli salamana vatsassani, kun Joonaksella kesti hetki tajuta, mistä mä edes puhuin. Jani myhäili jotain itsekseen, kun korjasin asentoani tuolilla ja päätin, että pelkässä yöpaidassa hilluminen puolen bändin edessä alkoi tuntua jo vähän liian tuttavalliselta. "Mä käyn pukemassa päälle jotain.. mukavampaa", heläytin katse mieskolmikossa. "Käykää toki keittämässä lisää kahvia, jos vaan maistuu." MikkoAnni nousi vähän vaivalloisesti terassin penkiltä, eikä sen poistuminen jäänyt keltään huomaamatta. T ai lähinnä sen silkkinen yöpaita, joka ei jättänyt liikoja arvailujen varaan. Edes bändin nuorimmalta jäseneltä, joka tarkkaili mun vaimoni selkämystä niin kauan, kunnes mä rykäisin suupieli nykien. "Ei siitä varmaan mitään spotify-ykköstä tule, mutta ollaan myyty aika kivasti", Jani paljasti vähän salamyhkäinen ilme kasvoillaan. Mä kohotin toista kulmaani hymähtäen kahvikuppini takaa. "Mun osuus rojalteista menee suoraan pikkutyypin tilille", virnistin ääntäni madaltaen, "Anni ei tiedä sitä vielä." "Vauvan", Jani loi Joonakseen pitkän katseen. Jätkä napsautti suunsa kiinni kysymyksensä niellen. "Mä odotan vaan keikkoja", Joonas huokaisi syvemmälle tuolille vajoten, lippis silmille keikahtaen. Keikkoja. Bändi ei ollut ollut päällimmäisenä mun mielessä, sattuneista syistä. Mä purin huulta, murahdin jotain vessasta noustessani ylös ja napatessani paidan penkiltä. Mä olin vajaa vuosi sitten lomauttanut itseni siitä kaikesta, koska hevosura oli ottanut uutta tuulta alleen, ja koska mulla oli ollut muita prioriteetteja elämässäni. Nyt ne prioriteetit olivat taas kiilamaassa niiden parin keikan ohi, joille soppari vielä mut sitoisi. Hitto."Täällä kaikki ok?" Mä murahdin pehmeästi, nojaten käsivarren makuuhuoneen ovenkarmiin. Yöpaita oli viikattu siististi päiväpeitolle, enkä mä olisi tiennyt Annin olevan siinä huoneessa muutoin kuin avonaisista vaatekaapin ovista. Mä en saanut katsettani irti siitä yöpaidasta. Ajatukset eivät ottaneet rauhoittuakseen, kulmat rypistyivät. Haroin tukkaa ja ristin kädet rinnalle, nojaten yhä ovenkarmiin. "En mä tiedä, Anni..." mutisin puoliääneen odottamatta vastausta aiempaan kysymykseen, "mä en taida olla ihan yhtä innoissani keikoista kuin Joonas." AnniMä en ollut ehtinyt edes tulla mihinkään lopputulokseen päivän asuni kanssa, kun Mikko oli jo pölähtänyt makuuhuoneeseen. Mies vaikutti poissaolevalta, mutten ehtinyt heittää Mikon hetki sitten heittämää kysymystä takaisin, kun mies oli jo mutissut syyn vakavalle ilmeelleen. "Hmh", huoahdin kietoen käteni miehen ympärille välittämättä siitä, ettei mulla ollut edelleenkään mitään kunnollista päälläni. Kallistin päätäni tavoittaakseni Mikon katseen rauhoittaakseni miehen huolen. "Kyllä mä sen tiedän", hymähdin hiljaa. Mun olisi tehnyt mieli lisätä, etten mäkään ollut innoissani ajatuksesta Mikosta keikoilla, mutta en mä voinut sanoa niin. En, vaikka ajatus siitä, että mä jäisin yksin pikkumiehen kanssa Mikon keikkareissujen ajaksi tuntui kauhistuttavalta. "Kyllä me pärjätään", hymyilin. Olisi voinut luulla, että meillä olisi ollut tarpeeksi sumplittavaa vauva- ja hevosarjen järjestelemisessä, mutta ainahan yhtälöön yksi keikkakiertue mahtui. Pyörähdin takaisin vaatekaapille kaivaen esiin pitkähihaisen trikoomekon. Vedin harmaan kankaan vähän vaivalloisesti kummun yli, naurahtaen hiljaa. Jos mä jotain odotin, niin entisiin mittoihin palautumista. "Ja sitä paitsi", aloitin pujottaen sormet Mikon sormien lomaan. "Joonas nyt on innoissaan noin niinkuin kaikesta, johon liittyy naisia." MikkoMä puristin hellästi siroja käsiä omissani. ”Naisia?” Mä kohotin toista kulmaa vino virne huulille pyrkien. ”Mä taidan jättää ne puuhat kokonaan Joonakselle”, virnistin matalasti, kumartuen suukottamaan tuhahtavan vaimoni huulia. Huulet tuskin koskettivat toisiaan, mutta mä silti suljin silmät sen suudelman ajaksi. Jos totta puhuttiin, mä en olisi halunnut jättää Annia yksin hetkeksikään. Mitä lähempänä laskettu aika oli, sitä vähemmän mä halusin olla vaimostani erossa. Varsinkaan hikisissä pubeissa niiden kuuluisien fanilaumojen piirittämänä.
”Mä en ikinä tee lapsia”, Joonaksen ääni ilmoitti oktaavia tavallista korkeammalta terassin lasioven liukuessa auki. Mä vilkaisin jätkää toinen kulma koholla istuessani penkille Annin perässä. ”Onhan se tekovaihe varmaan oikein mukavaa, eikö?”, Jani virnisti mun suuntaan, saaden Joonaksen kasvot helahtamaan tomaatinpunaisiksi. Mun rinnasta pääsi naurahdus pudistellessani päätäni jätkien jutuille. Kai niitä oli vähän ikävä ollut. ”Anni se tässä suurimman työn tekee”, virnuilin, vetäen naisen vähän lähemmäs vierellä. ”Koeta nyt Anni pitää huolta tosta sun siipastas”, Jani vannotti lähtökuopissaan, katse tummatukkaisessa, joka nojasi terassin seinään. Mun suupieli nyki Janin pokan pitäessä ennätyspitkään. ”Että se muistaa myös treenata. Ronaldo häpeäis silmät päästään kun sen isäukko nolais ittensä ihan täysin.” Anni"Hmh, niin varmaan", hymähdin suupieli nykien, toisen käden hakeutuessa kummulle Janin sanojen myötä. Tuntui hätkähdyttävältä ajatella, että kesän loppuun mennessä se pieni ihme olisi oikeasti niin iso osa meidän elämäämme, ja että tulevaisuudessa me Mikon kanssa voitaisiin oikeasti olla noloja vanhempia. Ja vanhempia ylipäätään. "Sillä on myös mun hevonen treenattavana", lisäsin hetken hiljaisuuden jälkeen, väläyttäen Janille viekkaan hymyn. Mies tuhahti jotain ja Joonaksen kasvoilta paistoi taas puhdas hämmennys. Miten sen ikäinen mies ei voinut pysyä kartalla yhdestäkään keskustelusta? Taloon laskeutui hiljaisuus kaksikon kadottua pihatielle Janin vanhalla Volvolla. Mä vajosin sohvalle haukotellen, vaikkei kello ollut edennyt vielä edes iltapäivän puolelle. "Tuntuu tyhmältä väsyä näin nopeasti", huoahdin katse astioita sisälle kantavassa Mikossa. Mun olisi tehnyt mieli auttaa miestä, mutta huimaus ja vihlova selkä yhdistettynä Marimekon lahjaksi saatuihin astioihin ei välttämättä olisi ollut kovin kannattava yhdistelmä. "Yhtä hölmöä on vaan istua tässä, vaikka on meidän kihlajaispäivä", totesin hiljaa, koska ajatus hiipi taas mieleeni. Olisiko meidän pitänyt juhlistaa päivää jotenkin? Mihin mä muka kykenisin tässä tilassa? Yhtäkkiä tuntui maailman suurimmalta synniltä heittää hukkaan niin merkittävä päivä. Mun hymy oli haihtunut, kun laskin katseeni kumpuun, jonka pinnalta ehdotti aika-ajoin värähdyksiä Ronaldon potkujen tahdissa. Mikko”Hölmöä?” Urahdin keittiöstä olohuoneen suuntaan, jonne Anni oli jo ehtinyt leiriytyä. Mä vilkaisin olkani yli naista. Mun tiskikonetta päälle laittava sormi jäi puoleen matkaan; kumpuaan ilmeettä tuijottavan naisen kasvoille oli kohonnut tumma varjo. Mä napsautin koneen päälle, heitin rätin kädestäni syvään huokaisten. ”Älä murehdi rakas”, mumahdin hiljaa laskiessani käden kapeille harteille. Nainen ei hievahtanutkaan, piteli vain vatsaansa mietteliäs katse ruskeissa silmissä. ”Hei”, mä murahdin pehmeästi, laskin käden Annin leualle kohottaakseni sitä niin, että mä näkisin sen silmät. Tummien silmien takana pyörteili niin monta tunnetta ja ajatusta, että mä melkein murahdin puoliääneen. ”Näitä päiviä tulee vielä”, mä sanoin hiljaa, pieni hymynväre suupielessä. ”Enkä mä vaihtaisi tätä mihinkään”, mä jatkoin, laskien varovasti kouran vaimoni käden vierelle kummulle. Tutuksi käynyt liikahdus mun käden alla syvensi hymyä mun huulilla. ”Tämä on juuri se kihlajaispäivä, jota mä haluan viettää. Sun kanssa. Juuri näin.” Ehkä me olisi voitu varata hotelli jostain päin Suomea, tehdä pöytävarauksen hulppeaan ravintolaan tai tehdä jotain spesiaalia, josta kertoa villejä tarinoita vanhainkodissa, mutta mä en osannut kaivata mitään sellaista pidellessäni vaimoani kainalossa Lehtomäen olohuoneessa. Siinä päivässä oli jo kaikki ainekset spessuun, ja tasaiseen tahtiin liikahteleva kumpu mun käden alla oli vain yksi monista. Koska siitä siinä kaikessa oli kysymys. Me ei tarvittu mitään, että me voitaisiin olla yhdessä. Me oltiin, ja se riitti saamaan typerän onnellisen hymyn jämähtämään mun huulille.
|
|
|
Post by Anni on Jun 9, 2018 19:39:02 GMT 2
10.6.2018 AnniSe päivä oli tuntunut normaalia pidemmältä. Oikeastaan musta alkoi vähitellen tuntua, ettei se päivä ollut loppua ollenkaan. Kello lähenteli seitsemää ja ilta-aurinko maalaili juovia keittiön kaappeihin sälekaihdinten lomasta. Mä puristin smoothielasia kaksin käsin, koska kaikki päivän sisälläni vellonut suru tuntui puskevan uudestaan pintaan ja mä pelkäsin, ettei mulla olisi voimia pitää korkeaa juomalasia kädessäni. Tessa oli löytynyt aamulla laitumelta kuolleena. Mä olin nähnyt laitumelta palanneen Mikon ilmeestä, ettei kaikki ollut hyvin: vaikka miehen kasvot olivat olleet peruslukemilla, sen silmistä oli paistanut huoli. Hetkeä myöhemmin mä olin käsittänyt tilanteen ja rekisteröinyt Cortadon sydäntäsärkevän hirnunnan, ja ensimmäinen kyynel oli vierähtänyt poskelle varoittamatta tulostaan. Me oltiin vietetty päivä oikeastaan aika omissa oloissamme: Mikko oli järjestellyt asioita ja jo iltapäivällä orivarsa oli päässyt Meeran ja Fallonin seuraan. Onneksi viisas Meera oli ottanut Cortadon hoivaansa, eikä Fallon ollut alkanut mustasukkailla uudesta ottoveljestään. Mä olin nyyhkinyt milloin mihinkin hevoseen nojaten, tuntien pahimmat epätoivon hetket Sulon harjaushetken lomassa. Sulon kanssa mulla oli ollut onnea, ettei jännevamma ollut pakottanut mua tekemään raskasta päätöstä orin suhteen - ainakaan vielä. Istuuduin pöydän ääreen tuntien Ronaldon potkut selkeinä. Kaiken surun keskellä mun oli täytynyt yrittää pitää stressi loitolla, koska sitä mä tässä tilassa vähiten kaipasin. Se oli kuitenkin vaikeaa, koska mulle hevoset olivat perheenjäseniä ja yksilöitä, joita jäi kaipaamaan. Joillekin ne ehkä olivat vain osa yritystä, mutta Lehtomäellä ne olivat paljon enemmän. MikkoMun korvissa soi Cortadon kimeä hirnunta joka kerta, kun mä pysähdyin. Mä näin verkkokalvoillani maassa makaavan Capetzen viereen jääneen orivarsan, jonka tummista silmistä paistoi eksyneen hätäännys joka kerta, kun mä pysähdyin. Joten mä en pysähtynyt. Mä olin hoitanut Capetzen ruhon laitumelta ja totuttanut Meeran uuteen varsaansa ennätysajassa. Mä olin ehtinyt nähdä sieluni silmin kaikki mahdolliset skenaariot, mutta kärpäskimo oli nuuhkaissut tuttua varsaa korvat hörössä, päästäen sen nisälle empimättä. Ihan kuin se olisi tiennyt hetken vakavuuden. Hetken mä olin vain seissyt laitumella tamman vierellä, taputtanut sen silkkistä kaulaa ja tuijottanut kahta kimon ympärillä telmivää varsaa. Ja hengittänyt. Ehkä Capetzen sydän oli vain pettänyt. Tammassa ei ollut illalla näkynyt mitään tavallisesta poikkeavaa, enkä mä halunnut avata sitä. Mä yritin olla ajattelematta koko asiaa, mutta joka kerta, kun mä pysähdyin, en tehnyt töitä, en suunnitellut tulevan leiriviikon tunteja tai en sopinut jotain puhelimessa asiakkaiden kanssa, kaikki ajatukset valuivat alitajunnasta peittäen mielen jokaisen sopukan tulvaveden lailla. Capetze oli ensimmäinen hevonen, jonka mä itse olin ratsuttanut radoille, ja jonka kanssa mä olin voittanut Euroopan kisaradat. Nyt sitä ei ollut. Totta kai mä olin tiennyt sen päivän koittavan, mutta mä olin aina suunnitellut, että mä olisin saattamassa tammani viimeiselle matkalle metsän laidassa, tarjonnut sille viimeiset kaurat. Annin poskille vierähtäneet kyyneleet olivat sinetöineet sen tyhjiön, joka mun sisälle oli muodostunut aamun varhaisina hetkinä. Sen tyhjiön, jota mä olin paikkaillut pitämällä itseni kiireisenä, olemalla pysähtymättä koko päivänä, olemalla kohtaamatta vaimoani koko päivänä. Mä tiesin, miten vaikeaa se olisi. Lopulta mun oli kuitenkin pakko riisua tallikengät alakerran eteiseen ja nousta rapatut portaat sisälle taloon. AnniKuulin alaoven käyvän ja hetkeä myöhemmin portaikosta kantautuivat hitaat askeleet. Mun sydän jätti pari lyöntiä välistä, kun valmistauduin kohtaamaan aviomieheni katseen. Mikä siinä jännitti? Se, etten mä löytäisi oikeita sanoja? Sinisten silmien katse kiersi keittiössä, pysähtyen lopulta muhun. Mä vastasin katseeseen osaamatta edes räpäyttää silmiäni. Koska mulla ei ollut sanoja, mä nousin ylös vähän vaivalloisesti ja kävelin Mikon luo kietoen käteni tämän ympärille. Miehen hengitys oli rauhallinen, kun laskin pääni sen rintakehää vasten ja suljin hetkeksi silmäni. "Mä olen niin pahoillani", huoahdin tuskin kuuluvalla äänellä. Mun olisi pitänyt sanoa ne sanat jo aamulla, mutta silloin Mikko oli paennut tilannetta niin taitavasti, ettei mulle ollut tarjoutunut sopivaa hetkeä. Miehen käsi silitteli selkääni, aivan kuin mä olin se, jolle Tessan poismeno aiheutti suurempaa surua. Kai se oli jokin miesten juttu.Mä katoin Mikolle alkuillastani tekemän ruoan pöytään, vaikkei mulla ollut mitään hajua, halusiko mies syödä. Istuin vaitonaisena pöydän ääressä odottaen, että Mikko avaisi keskustelun. Mä en halunnut laittaa miestä ahtaalle, mutta samaan aikaan halusin saada sen puhumaan. Tessa oli viettänyt viime vuodet Lehtomäen äititammana ja vaikka olikin sen vuoksi ollut hieman sivummalla, tammalla oli ollut oma rooli arjessa. Tessan jättämää aukkoa ei paikattaisi helposti enkä mä uskonut, että Mikko halusikaan sitä paikattavan. MikkoMä söin Annin ruokaa, mutta mä en maistanut mitään. Viimeistään se hiljainen halaus Lehtomäen keittiössä oli saanut mut tajuamaan, kuinka suuri merkitys Capetzella oli mun elämässä ollut. Niin paljon kuin se oli ollut enemmän mun työkaveri kuin hevonen tai lemmikki, oli mulla silti tyhjä olo. Pitkä huokaus karkasi mun rinnasta haarukan kilahtaessa lautaselle. Mä nousin sanaakaan sanomatta, ladoin astianpesukoneen. Kuuntelin kahvinkeittimen porinaa. Tiedostin sen hiljaisuuden, joka keittiössä velloi, mä tiedostin yhä pöydän ääressä istuvan vaimoni. Se näpräsi paitansa helmaa, mä melkein kuulin sen ajatukset. Mä laskin kouran Annin hartialle, hivelin t-paidan kaula-aukon paljastamaa ihokaistaletta peukalolla. Se tuttu tuoksu sai mut vetämään henkeä, särkemään sen hiljaisuuden muurin. "Onneksi Meera hyväksyi Cortadon", murahdin hiljaa. Purin huulta. Smoothia. Mitä hittoa mun olisi pitänyt sanoa? Vuodattaa muistoja kahden vuosikymmenen edestä? Iloita, että me vietettäisiin tuleva viikko intensiivistä hevoselämää yhdessä? Että mun kiinnostus hevosia kohtaan oli kokenut kolauksen, että mun pitäisi sparrata itseni aamulla kaikkien odottomalle valmennusleirille, kaivaa ammatti-minä esiin ja unohtaa vuorokaudessa? Mä tiesin siinä loppujen lopuksi käyvän niin. Sinulla on muisto tältä päivältä.Mun kurkusta pakeni puolittainen murahdus laskiessani puhelimen keittiön pöydälle. Facebookin muistoissa koreili kuva 18-vuotiaasta musta ja Capetzesta, joka seisoi kuljetussuojissaan ja Dauben loimessa Lehtomäen pihalla pää korkealla ilmaa haistellen. Mä annoin Annin nähdä sen kuvan, mä annoin sen pienen hymyn kohota huulille. "Aika menee nopeaan", mä vain sanoin, ääni vähän hiljaisena. En mä olisi halunnut, että Anni joutuisi sellaisen keskelle, en nyt kun Anni odotti Ronaldoa. Sille Capetze ehkä olikin ollut aina vain Lehtomäen vanha siitostamma, mutta mulle se oli ennen kaikkea hevonen, jolla mä olin saavuttanut asemaani. "Löytyyköhän niitä tuloksia vielä", mietin puoliääneen ajatuksen iskostuessa mieleeni, selaten Googlen puolelle kulmat rypistyen. AnniHymyilin Mikon näyttämälle kuvalle urheasti, vaikka miehen surullinen hymy saikin kyyneleet polttelemaan silmäluomieni takana. Mulla oli voimaton olo ja oli turhauttavaa, kuinka sanaton mä siinä tilanteessa olin. Niinpä mä vain seurasin, kuinka Mikko naputteli Googleen Tessan nimen ja alkoi selata hakutuloksia. Parkkeerasin itseni sohvalle vetäen läppärin viereeni. Mikko kumartui katsomaan löytämiäni tuloslistoja kiinnostuneena. "Onkohan Reinolla jo paljonkin tuloksia?" kysyin ajatuksen ilmestyttyä päähäni. Orin myymisestä Daubelle oli vierähtänyt aikaa, eikä Reinoa oltu ostettu Daubelle pihakoristeeksi. Me löydettiin Reinon tulokset helposti. Mua alkoi hymyilyttää, kun Mikon yllättynyt ilme muuttui tyytyväisyydeksi ja nähdessä orin sijoitukset, joita oli suhteessa startteihin kertynyt ihan hyvä määrä. Klikkasin välilehden piiloon palaten Tessan tulosten puolelle. Mä en osannut edes arvailla, mitä Mikon päässä sillä hetkellä liikkui. "Sirullekin täytyy kertoa", huoahdin väsyneesti. Laskin käteni Mikon sohvan selkänojalla lepäävälle kämmenelle ja kallistin päätäni tavoittaakseni takanani seisovan miehen katseen. MikkoAnnin katseeseen jämähtänyt tumma varjo sai mun sydämen heittämään kuperkeikkaa. Hetkeksi mä unohdin sen mun ammattini varjopuolen muodostaman tyhjiön; Annin ei tehnyt hyvää stressata, ei tässä vaiheessa. ”Älä murehdi, kulta, mietitään sitä myöh-” mun lause katkesi puhelimen mun toisessa kädessä tärähtäessä soimaan. Hetken mä vain tuijotin näytöllä välkkyvää nimeä epäuskoisena. Vincent Leber. Annin käsi puristui tiukemmin mun omalleni. Yksi vilkaisu tummiin silmiin kohonneeseen kysymykseen riitti paljastamaan, että sekin oli nähnyt sen. Mitä helvettiä? Viime kesäisen episodin jälkeen mä en ihan heti olisi uskonut saavani sunnuntai-iltana puhelua ex-kollegani veljenpojalta. Joka muun muassa oli yrittänyt vikitellä mun silloista kihlattuani. ”Lehtelä”, mä murahdin vihreää luuria painettuani, laittaen kaiuttimelle asetetun puhelimen sohvan käsinojalle. ”Hallo! We nemen met Argon een week met Hans mee. Zou je zomerbanen hebben?” Mä jouduin hetken sulattelemaan puhelimen sylkemiä yli-innokkaita hollanninkielisiä sanoja. Siitä oli aikaa, kun mä olin hollantia puhunut. ”Ummh... You are on the speaker”, mä murahdin ennen kuin edes kunnolla sisäistin niitä sanoja. Argon? Hitto. Mä olin unohtanut koko hevosen. AnniVincentin soitto Mikolle oli asia, jonka mä vähiten odotin tapahtuvan. Viime kesänä poika oli toki väläytellyt kiinnostuksestaan tulla töihin seuraavanakin kesänä, mutta kevään mittaan ei ollut kuulunut minkäänlaista yhteydenottoa ja me oltiin ajateltu, että Vincent halusi pysyä Hollannissa. Mä en ymmärtänyt Vincentin puheesta kuin Hansin ja Argonin nimet, joten loin kysyvän katseen Mikkoon. "In a week?" Mikko urahti kulmat kurtussa ja mä aloin hahmottaa tilannetta: olivatko Vincent, Hans ja Argon, Andrea Coppon valkoinen ori, tulossa Suomeen viikon päästä? Mikko möngersi puhelimeen jotain englannin ja hollannin sekoitusta, eikä Vincentin puheensorina ottanut loppuakseen. Mä muistin Mikon kertoneen häiden jälkeen, kuinka Andrea oli tarjotellut Argonia meille Suomeen eläkepäivikseen, kun orin kisaura alkaisi hiipua. Me oltiin nähty ori vuosi sitten, kun Mikko oli Italian reissulla startannut Argonilla estekilpailuissa. "No? Mitä se sanoi?" tivasin, kun Mikko päätti puhelun mietteliäs ilme kasvoillaan. Siniset silmät kääntyivät muhun hitaasti ja mä näin miehen kasvoilta, kuinka se punnitsi sanojaan. "Andrea haluaa, että me otetaan Argon nyt", Mikko murahti, jatkaen selostusta siitä, kuinka orille järjestyisi kyyti Hansin tuodessa myyntihevosia Suomeen. Vincentin roolina oli olla vain innokas välikäsi, joka sai loistavan tilaisuuden kysyä kesätöitä tutulta tallilta. "Huomenna?" toistin epäuskoisena, kun Mikko lisäsi, että meidän täytyi päättää huomenna, tulisiko Argonista vahvistus Lehtomäkeen. Tessa oli menehtynyt viime yönä ja nyt Mikko joutuisi tekemään nopean päätöksen uudesta hevosesta. "Vincent voisi kuulemma jatkaa syksylläkin, siitä voisi olla apua", Mikko huokaisi, vaikuttaen vähintään yhtä hämmentyneenä tilanteesta. MikkoJos siinä ei ollut tarpeeksi sulattelemista, että meillä olisi viikko aikaa - keskellä leiriviikkoa - järjestellä Coppojen miljoonaoriille tilat Lehtomäeltä, me saataisiin samassa paketissa yli-innokas teinipoika. Missä sellaista majoittaisi? Susikalliolla? Liikaa hevostyttöjä. Lehtomäellä? Liikaa Sirua. "Sittenhän meillä on oikea oriasema pystyssä", Anni hymähti kulmat vähän kurtussa nostaessaan hitaasti vesisankoa maasta. Mä ehdin napata sen vaimoni käsistä ennen kuin se ehti selkäänsä suoristaa. "Hmph", murahdin, tietämättä olinko kovinkaan innoissani asiasta. Miten Chapman ottaisi uuden tulokkaan vastaan, itseään huomattavasti vanhemman - ja suuremman - oriin? Oikeastaan Coppojen prioriteettina oli tyhjentää talleja nuoremman polven tieltä, mutta alustavasti oli puhuttu, että Argon voisi ottaa vastaan tammojakin. "Saisihan siitä kivoja varsoja kotiinkin", huokaisin lopulta, kun tummien silmien utelias katse ei antanut periksi. Anni seurasi mun kannoilla laitumia rajaavia polkuja. Molempien katseet oli suunnattu Chapmanin laitumen taakse jäävään tyhjään aitaukseen. Mä kohautin olkia, tukkaa haroen. Mun suunnitelma purkaa päätä pitkällä lenkillä iltahämärässä tuntui koko ajan etäisemmältä. Anni nojasi tyhjän laitumen aitaan, mietteliäänä huultaan jäytäen. Mun päivän aikana vähän huomaamatta kohonneet muurit sulivat, mitä pidempään mä sitä naista katselin. Tummien hiusten tuttu tuoksu tulvahti mun nenään kiertäessäni varovasti kädet Annin vyötärölle. Nainen hätkähti, tummissa silmissä välkähti sen vilkaistessa mua olkansa yli. Se laski kätensä mun käsivarsien ympärille. "Mä en halua jäädä menneeseen. Mä tahdon katsoa tulevaisuuteen, sun kanssa", murahdin hiljaa vaimoni hiusten sekaan. Mä olin valinnut olla yrittäjä hevosalalla. Välillä se oli vanhan vaihtumista uuteen, muutamassa tunnissa. Viimeisten kuukausien aikana se oli ollut yhteisiä iltaruokintoja ja yhteisiä päätöksiä, enkä mä voinut sanoa katuvani sitä.
|
|
|
Lehtomäki
Jun 16, 2018 6:21:20 GMT 2
via mobile
Post by Anni on Jun 16, 2018 6:21:20 GMT 2
15.6.2018 Anni Vaikka mä kuinka olin nauttinut leiriviikosta tähän mennessä, pieni irtiotto ei tehnyt pahaa. Isä oli ollut huolissaan kuultuaan, että leiri sattui samalle viikonlopulle kuin koko kesän kohokohta juhannuksen rinnalla - isän kuuskymppiset. Niistä kemuista mä en olisi raaskinut jäädä pois mitenkää päin, mutta onneksi leirin vetovastuu helpotti irtautumista sen verran, että me oltiin voitu jättää omat tuntimme illalta pois. Jeep kulki mökkitiellä sujuvasti. Siru napotti takapenkillä vähän vaitonaisena kesämekossaan, jonka olin ostanut tytölle pari viikkoa sitten. Samalla olin löytänyt itselleni mukavan mutta kauniin tummansinisen maksimekon, johon kumpukin mahtui vaivattomasti. “Ketä sinne tulee?” Siru kysyi yllättäen, kun matkaa oli jäljellä enää muutama kilometri. Vilkaisin vaivihkaa Mikkoa, ennen kuin käännyin katsomaan Sirua. “No mun vanhemmat ja Matias tietenkin.. Annan perhe, muistathan sä Simon ja Mintun häistä? Sauli, Sinikka, Topi, Eevi ja Artturi.. Unohdinkohan mä jonkun?” vastasin nauraen. Tuntui ihanalta jo tässä vaiheessa, että ehtisin nähdä niin monta sukulaista vielä ennen pikkumiehen saapumista. Vaikka juhliin ei päässeet läheskään kaikki sukulaiset, jotka olivat tulleet häihimme, saataisiin porukalla varmasti yhdet kuuskymppiset juhlittua. Äiti oli nähnyt juhlien eteen vaivaa ja se näkyi heti pihaan päästyämme. Joka nurkkaa koristivat erilaiset kukkaruukut täynnä kesäkukkia ja terassille oli katettu korea ruokailupöytä erillisine tarjoilupöytineen. Grillipaikalta kantautui ruoantuoksu ja isä heilautti kättään grillipihtejä heilutellen heti meidät nähtyään. Mikko Jeepin moottori ehti hädin tuskin sammua, kun Siru jo ponkaisi ylös autosta. Mä katsoin tyttäreni perään toinen kulma vähän koholla. Toisaalta, sellainen Siru oli aina ollutkin, sen mielialat vaihtuivat spontaanisti, aina yhtä varoittamatta. Ehkä sille teki vain hyvää päästä pois hevosten luota, unohtaa hetkeksi kaiken. Jeepin takaovi kumahti voimalla kiinni. Mä laskin käden ratilta, vilkaisten sivusilmällä vieressä vähän hiljaisena istuvaa Annia. Sen katse oli siirtynyt viipottavan Sirun selästä mökin pihamaahan. Mä muistin sen loivasti järvelle viettävän pihan, ne pari rantasaunan vierustalla kasvavaa koivua. Ja etenkin sen syrjäisen ladon, jonka yläkerrassa me oltiin yövytty, ja sen kuutamon järvellä, jossa mä olin kannatellut kihlattuani suudelman ajan. Mun suupieli nyki uhkaavasti katseen laskiessa Annin vatsalle, jolle tummansininen kangas laskeutui kauniisti. ”Mitä?” Tummatukkainen kurtisti vähän kulmiaan, käsi jo pelkääjänpaikan ovenkahvalla. ”Kuka olisi arvannut mitä vuodessa ehtii tapahtua”, mä virnistin, voimatta vastustaa kiusausta iskeä pienesti silmää. En mä tiennyt, muistiko Anni juhannuksesta Kiviniemien kesämökillä, mutta mä muistin. Elävästi. Oikeastaan se tuntui ihan helvetin hyvältä. Olla hetki pois töistä, olla niiden kanssa, jotka mulle merkitsi. Mun käsi lepäsi Annin ristiselällä niiden pakollisten oi, onpa se jo iso! ja koska se tulee?-päivittelyjen aikana. Me seistiin mökin suomassa varjossa, mä pinnistelin muistiani tunnistaakseni kaikki Annin sukulaiset, tosin mä luovutin suunnilleen neljänsien serkkujen kohdalla. ”No tulkaas nyt toivottamaan isäukolle onnea!” Johanna Kiviniemen ääni kajahti peremmältä pihalta. Kaikesta siitä työviikon väsymyksestä huolimatta Annin kasvoille levisi niin lämmin hymy, etten mä itsekään voinut olla hymyilemättä meidän kävellessä pihan poikki, mun käsi yhä vaimoni ympärillä. Anni Yritin hymyillä sukulaisille mahdollisimman leveästi porukan pakkautuessa ympärillemme ihailemaan kumpua, jotta sekin olisi tehty. Mä en halunnut kuitenkaan viedä huomiota isästä, joka oli juhlansa ansainnut. “Anni tässä sullekin Pommacia”, Siru vouhkasi otettuaan äidin tarjoamalta tarjottimelta kaksi holitonta vaihtoehtoa. Mä olin pukannut Mikkoa kylkeen varmistaakseni, että mies testaisi minkä kuohuvan porukat olivat tällä kertaa valinneet. “Kiitos muru”, hymyilin Sirulle, joka kuikuili terassin toisella puolella nököttävien lasten suuntaan. Simo ja Minttu olivat molemmat nuorempia, mutta luultavasti jotain yhteistä tekemistä löytyisi silti. “Että kiitos vaan kun tulitte”, isä naurahti lyhyen mutta ytimekkään puheen päätteeksi. Mun silmäkulmat olivat meinanneet joka tapauksessa kostua jo ihan siitä syystä, että oli taas ihana olla perheen lähellä. “Missä Matias on?” ähkäisin ajatuksen ilmaannuttua mieleeni. Miten mä en ollut voinut huomata, että mun isoveljeni puuttui juhlijoiden joukosta? “Tulossa, ei päässyt lähtemään töistä aikataulussa ja käski olla odottelematta”, äiti vastasi pahoittelevasti hymyillen. “No mutta iltaa”, tuttu ääni kajautti mökin kulmalta, kun mä olin ruokaa odotellessa jäänyt juttelemaan Anna-serkun kanssa. Matiaksen kasvoilla oli leveä hymy, kun syöksähdin enemmän tai vähennä ketterästi halaamaan isoveljeä, joka tuntui vielä pidemmältä kuin yleensä. Suuret käsivarret kiertyivät ympärilleni ja mä mietin taas, miksi en nähnyt sitäkään ihmistä useammin. Toivottavasti kummipoika olisi hyvä syy sille.“Iltaa”,varovaisempi ääni tervehti ja Matiaksen vetäytyessä kauemmas mun katse osui pitkään vaaleaverikköön, joka loisti keltaisessa mekossaan muista vieraista erottuen. Mikko Mulla kesti hetki tajuta, että se blondi ei ollutkaan yksi Annin serkuista tai kaukaisemmista sukulaisista, joita mä en vieläkään kaikkia ihan tuntenut. Mä tajusin sen vasta Annin ilmeen huomatessani. Sen toinen kulma kohosi ihan vähän, niin vähän, ettei sitä olisi huomannut ellei tuntisi naista niin hyvin. Matiaksen naurahdus katkaisi vähän kiusallisen hiljaisuuden. ”Tää on Tytti”, Matias naurahti, blondin ojentaessa kättään Annin suuntaan. Ne oli tavanneet nyrkkeilytreeneissä. Matias oli halunnut testata jotain uutta ja päätynyt parin frendin kanssa paikalliselle nyrkkeilysalille. Tytti oli tarkalleen ottaen ollut niiden ohjaaja. Nyrkkeily oli jäänyt, ja niin oli Tyttikin. Mun suupieli nyki uhkaavasti vilkaistessani vaivihkaa sivusilmällä Annia, joka hörppi soodaansa Matiaksen ja Tytin juttuja kuunnellen, pieni hymy huulillaan. ”Te ootte ilmeisesti… naimisissa?” Tytti hymyili vilkuillen vuoronperään mun nimetöntä ja Annin vatsanseutua. ”Ne meni helmikuussa naimisiin”, Matias kumartui supattamaan blondin korvanjuureen, ihan kuin me ei kuultaisi. Annin veli jatkoi ylpeä hymy huulilleen nousten kohottautessaan takaisin täyteen pituuteensa: ”ja musta tulee elokuussa kummisetä.” Kiviniemien mökin lisäksi mä muistin elävästi Matiaksen exän, Auran. Mua yhä vähän puistatti. Hitto mä toivoin, että Tytti olisi eri sarjaa. Ei se vaikuttanut auramaiselta, tosin kukapa olisi arvannut tapahtumien kulkua etukäteen? Mä hörpin lasistani keskittäen huomioni takaisin Anniin. Me istuttiin ison koivun suomassa varjossa Matiaksen ja Tytin kanssa, juttua riitti. ”Miten sä pärjäilet?” Mä kumarruin lähemmäs ääntäni madaltaen, nojaten kyynärpäät polviin. Hipaisin huomaamattomasti pöydän alla sinistä kangasta. AnniMä en tajunnut, kuinka mut oli pidetty pimennossa Tytistä. Porukoiden ilmeistä päätellen niillä oli ollut vihiä Matiaksen löydöstä, vaikka molemmat loivatkin vielä melko uteliaita katseita naisen suuntaan. Tytti vaikutti kaikin puolin sydämelliseltä ihmiseltä ja kiitos Matiaksen hurahtamisen urheiluun, parilla oli jo tässä vaiheessa paljon yhteistä. Siru oli löytänyt juhlan nuorimmat mukaansa ja kolmikko viiletti ympäri pihaa milloin frisbeen, milloin Annan perässä. Mä seurasin serkkuni hymyä tämän kopatessa tyttärensä syliin: siinä oli äidinrakkautta aidoimmillaan. Ajatus hätkähdytti, koska kaiken ratsastuskuumeilun keskellä mä olin tyystin unohtanut ajatella, kuinka mun mahassani vielä toistaiseksi kasvava pieni ihminen voisi vaikuttaa suuresti siihen, kuinka usein mä haluaisin satulaan. “Hyvin”, hymähdin Mikolle, joka oli kumartunut lähemmäs. Vilkaisin sinisiä silmiä, jotka poukkoilivat kasvoillani skannaten pientäkin merkkiä siitä, että miehellä olisi aihetta huoleen. Oli hätkähdyttävää, kuinka Mikko oli oppinut tuntemaan ne pienetkin eleet, joista tiesi, että mä bluffasin. Nyt mulla ei kuitenkaan ollut aihetta siihen, koska olo oli hyvä ja mä olin saanut nukuttua pari viimeisintä yötä ihan hyvin. Isä oli taas ylittänyt itsensä grillailuissaan ja ruoka kelpasi juhlaväelle. Mä hymyilin isälle pöydän yli santsatessani salaattia, joka oli kylläkin todennäköisemmin äidin käsialaa. Olin juuri kommentoimassa huvittuneesti Matiaksen annoskokoa, joka oli ehdottomasti enemmän tankkauspäivän kuin dieetin kokoluokkaa, kun tunsin nipistyksen vatsassani. Se aaltoili hetken, palaten sitten kovempana kipuna, jota mä en kuitenkaan päästänyt kasvoilleni. “Mä käyn.. Tuolla”, mumahdin vieressä istuvalle Mikolle, nousten pöydästä kivusta välittämättä. Supistukset hellittivät hetkeksi, kun pääsin liikkeelle, mutta jo aitan taakse päästyäni ne palasivat. Mä nojasin seinään toivoen, että saisin ne kuriin ennen kuin kukaan tajuaisi: en mä halunnut pilata isän juhlia huolestuttamalla muita turhaan. Mikko Mä katsoin loittonevan sinisen selkämyksen perään. Anni katosi sen serkkuporukan taakse. Mä rypistin vähän kulmia, oliko sillä kaikki ok? ”Isi!” Sirun kimakka kiljahdus käänsi mun huomion Annista pellavapäähän, joka nyki mun paidanhelmaa. ”Isi saanko mä jäädä tänne yöksi mun uusien kamujen kaa?” Tyttö siritti jäänsiniset silmät suurina. Mä vilkaisin sen vanavedessä seuranneita lapsia, joiden nimiä mä en yrityksistä huolimatta saanut päähäni. ”No sitä sun täytyy kysyä Samilta”, mä naurahdin hiljaa, pörröttäen tyttäreni tukkaa. En mä oikeastaan ollut kovinkaan vakuuttunut siitä kuinka hyvä idea se olisi, mutta saisipahan lapset hetkeksi tyytyväisiksi. Mä yritin luovia tietäni pihan poikki tsekkaamaan vaimoni tilannetta, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Sirun jälkeen Sami pysäytti mut, työnsi bissetölkin mun suuntaan leveä virne kasvojaan koristaen. ”No mitäs Lehtomäelle?” Annin isä tenttasi virne tietäväiseksi muuttuen. Se läimäisi mua selkään. Mä suhautin kaljan auki. ”No mitäs sinne”, virnuilin takaisin, jatkaen vähän kepillä tunnustellen: ”Sirulle pitäisi keksiä kesälomapuuhaa.” Mä luulen Samin tajunneen mun vihjauksen, koska se rykäisi, ”Joo, kyllä tekin Annin kanssa kohta pääsette vähän lomailemaan.” ”Hei”, mun murahdus oli vähän pahoitteleva. Mä laskin käden tutun aitan punaiseen seinään nojaavan Annin hartialle. ”Kaikki hyvin?” Se oli pysäyttävä näky. Ei sitä osannut varautua kohtaamaan vaimoaan nojaamasta seinään sen näköisenä, että lähtölaskenta ei ollut kaukana. Anni vain nyökkäsi vähän hiljaisena, mutta ei se vastustellut, kun mä laskin Samin tuputtaman tölkin voikukkien sekaan ja kiersin käden sen kapeiden harteiden yli, vetäen sen kiinni muhun. Mä en sanonut mitään; mitä mä olisin voinut? Mä tiesin sen vaimoni ilmeestä. AnniMä olin ehtinyt olla yksin ehkä viisi minuuttia, mutta se oli tuntunut ikuisuudelta. Mikon käsien kiertyessä ympärilleni mut kuitenkin valtasi helpotus ja seuraavassa hetkessä kipu alkoi kaikota. “Ronaldolla taisi vain olla ikävä isiä”, naurahdin varovasti, odottaen uutta aaltoa. Sitä ei kuitenkaan tullut ja mä uskalsin henkäistä syvään, koska olin viime minuutit kaikista opeista huolimatta miltei pidätellyt hengitystäni. Nojasin päätä Mikon rintakehään nauttien varjon viileydestä ja tutun partaveden tuoksusta, joka rauhoitti mut kerta toisensa jälkeen. “Tai sitten mä säikähdin liikaa Matiaksen uutta naista”, puhahdin huvittuneena, enemmän kuin huojentuneena siitä, että tilanne oli ohi. Että Ersolan sairaala ei kutsunut ihan vielä.“Tyttiä?” Mikko murahti ilmeisen huvittuneena. Mä nyökkäsin hitaasti toivoen, että Tytti olisi Matiakselle Se Oikea - toisin kuin edeltäjänsä. “Miten sä jaksat?” Matias kysyi kulmat kurtussa. Mies oli vetäytynyt sivummalle viereeni heti ihmisten ilmoille palattuamme ja jo pelkkä isoveljen läsnäolo antoi kummasti voimaa. “Vähän vaihtelevasti”, hymähdin urheasti hymyillen, ottaen vastaan Mikon tarjoaman vesilasin. Mies ojensi mulle perään vesimeloniviipaleen vinottainen hymy huulillaan, enkä mä osannut kuin pudistella päätäni. “Mä olen raivannut loppukesään ja syksyyn pari viikonloppua, että pääsen irrottautumaan töistä”, Matias kertoi oluttaan hörppien. Nyökkäsin kääntäen katseeni automaattisesti Tyttiin, joka istui edelleen pöydän ääressä vähän jännittyneesti hymyillen, luoden meihin kiinnostuneita katseita. “Ne on siis kummipoikaviikonloppuja”, isobroidi tarkensi kurkkuaan karhaisten ja mun suu oli loksahtaa hämmennyksestä auki. “Aaa, joo, tottakai”, ähkäisin naurun lomasta. Onnittelulaulu kaikui mökin pihalla ja kantautui todennäköisesti tyynen järven pinnalla naapurimökille saakka. Jälkiruokapöytään oli panostettu vähintään yhtä paljon kuin pääruokaankin ja huomasin monien luovan kiinnostuneita katseita mansikkakakun ja kahden erilaisen juustokakun suuntaan. “Onneksi mä voin santsata luvan kanssa”, virnistin Mikolle, joka oli pölähtänyt vierelleni. Äiti oli kuullut kommenttini ja hymyili mulle kakkulapio kädessä, hätyytellen sitten isän aloittamaan täytekakun. MikkoMä katselin, miten Annin isä leikkasi kakusta roiman siivun juhlaväen hurratessa. Mä kiersin käden Annin ristiselälle, mutisten sen hiusten sekaan jotain muistoista kakunleikkaamisesta. Tuntui hullulta, että häistä ei ollut kuin muutama hassu kuukausi. Siitäkin oli vasta vuosi, kun mä kosin Annia. Moni asia oli muuttunut sen yhden vuoden aikana, ja seuraavien parin kuukauden aikana vielä useampi asia muuttuisi. Pysyvästi. Me käveltiin kakkulautasten kanssa sivummalle. Järven pinta kimalsi tyynenä hailakassa ilta-auringossa, jonka säteet saivat Annin hiukset hohkamaan kultaa. Mun käsi lepäsi vaimoni selällä sen sujauttaessa kengät jalasta ja kokeillessa vettä varpaillaan. ”Kylmää”, Anni sihahti, sen huulille kohosi lämmin hymy Sirun kipittäessä veteen uusien kavereidensa kanssa niin että vesi roiskui. Pisaroita roiskui meidän suuntaan. Anni sipaisi yhden mun sängeltä. ”Ei syvälle”, mä muistutin Sirua, vaikka mun ääni katosi tyttöjen kiljuntaan. Annin käsi lepäsi yhä mun poskella, enkä mä katsonut järvelle. Tummissa silmissä risteili niin monta tunnetta, etten mä tiennyt, mitä mun vaimoni päässä sillä hetkellä liikkui. ”Pari vuotta ja meidän poika kirmaa tyttöjen perässä”, mä murahdin suupieli nykien. Ajatus sai lämpimän aallon leviämään rintaan; kaiken sen jännityksen ja odotuksen keskellä mä pysähdyin kerrankin tajuamaan, kuinka onnellinen mä siitä olin. Siitä kaikesta. Sukujuhlat ehkä olivat omiaan tuomaan esiin sen puolen, joka liian usein jäi huolten jalkoihin. Että mökkipihalla ihan oikeasti olisi kohta yksi perheenjäsen lisää. Mä kumarruin lähemmäs, tunsin hengityksen osuvan mun iholle ennen kuin se katkesi. Mä kuroin ne viimeiset sentit, suutelin mun vaimon huulia hitaasti, sitä hetkeä vaalien.
|
|
|
Lehtomäki
Jul 18, 2018 8:55:18 GMT 2
via mobile
Post by Anni on Jul 18, 2018 8:55:18 GMT 2
18.7.2018 AnniMua väsytti, mutta ei kuitenkaan. Olo oli raukea, mutta onnellinen. Mun oli hyvä olla.
Nostin katseeni Mikkoon, jonka kesäparralle mä olin nauranut koko kuluneen viikon. Kaikkien selkäkipujen, supistusten ja voimattomuuden keskellä mies oli ollut se tukeva voima, jonka kanssa mä olin jaksanut läpi epämukavien päivien. Vaikka raskaus oli ollut se mitä mä - me - oltiin toivottu, sen lähennellessä loppuaan mä olin jo alkanut malttamattomana laskea päiviä elokuulle, jolloin se kaikki hankaluus vaihtuisi silmänräpäyksessä pelkkään onneen ja vauva-arkeen.
Aamuaurinko loi ensimmäisiä säteitään verhojen takaa ja sai mut siristämään silmiäni - tuntui, että me oltiin oltu sisällä ikuisuus. Samaan aikaan aika tuntui vierähtäneen nopeasti, koska vastahan vuorokausi oli vaihtunut. Vastahan me oltiin saatu uutinen mun raskaudestani. Vastahan me oltiin menty naimisiin.
Mikon sormi laskeutui mun kädelleni ja kosketti sormusta, josta oli tullut kaikin tavoin lähtemätön osa mua. Katsoin syvänsinisiin silmiin osaamatta pukea sanoiksi sitä tunnetta, joka mut oli täyttänyt. Mikon kasvoilta kuitenkin näki, ettei mun tarvinnut sanoa mitään: se ajatteli aivan samaa.Mikko"Joo, istu vähän syvemmälle satulaan ja reilumpi tuntuma", ohjeistin ratsastajaa, joka keikkui nuoren kimon selässä vähän eksyneen näköisenä. Siinä missä Annin laskettu aika läheni, mä olin sulkenut sitä päivä päivältä kauemmas mielestäni puolitahattomasti. Ei sillä, ettei se olisi ollut mulle iso juttu - koska se jumalauta oli - vaan suunnilleen kaikki Ersolan ja lähikylien ratsukot olivat keksineet hyvässä käynnissä olevan kisakauden. Mua oli pyydetty jopa koulupainotteisen ratsukon avuksi, kun suurin osa lähiseudun muista valmentajista nautiskeli mojitoja altaanreunoilla. Ratsastuskoulun hiljeneminen kesätauolle ei enää painanut niin paljon vaakakupissa. Mä yskin kentän hienoa hiekkapölyä keuhkoistani puhelimen värähtäessä taskunpohjalla. “Ota vaan reipasta ravia isosti eteen-alas”, huokaisin tytölle, joka ei paininut ihan samassa sarjassa tuoreen hevoshankintansa kanssa nostaessani luurin korvalle. “Mm?” “Moi muru”, Annin äänessä oli tavallista ohuempi sävy, mutta mun huomio oli kimossa, joka väisti esteen varjoa isolla loikalla. “Istu alas, älä vedä suusta.” “Koska tuut kotiin…?” “On mulla tässä vielä yksi ratsukko”, huoahdin, vilkaisten rannekelloa. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta, vaikka kello läheni jo puolta kahdeksaa. Ilma ei ollut viilennyt pätkääkään, ja päivä kentänlaidalla alkoi tuntua kuumottavalla iholla. “Tota… Sun ehkä tarvisi tulla jo.” “Hmm?” Oliko Sirulle käynyt jotain Pommin kanssa? Mä en kuitenkaan ehtinyt kysyä mitään, kun iso kimo esitteli jo seuraavia kevätjuhlaliikkeitään. “Ota pienemmälle voltille, älä jää vetämään suusta.” “- nyt.” Mä kuulin vain lopun Annin lauseesta. “ Mitä?” Mä en ehkä koskaan elämässäni ollut ajanut niin lujaa, soittanut niin montaa puhelua ratin takaa tai ylipäänsä tehnyt mitään niin nopeasti. Sumu täytti mun pääni, mä tajusin, etten mä muistanut koko kotimatkasta mitään pysäyttäessäni Jeepin vähän liian lähelle talon seinää. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään väliä. Hitto, millään ei ollut mitään väliä. “Anni?” Mä en ollut tuntea omaa ääntäni vaimoni avatessa talon oven vaivalloisesti. Mä tempaisin oven auki, ja se sumu mun mielessä vain tiheni. Ei se voinut vielä tulla.AnniMikko tuntui tehneen töitä yötä päivää. Miehen kalenteri oli pursunnut valmennuksia koko kesäkuun, mutta heinäkuun alku oli ollut ruuhkaisin. Päivät kotona Sirun kanssa tai yksin olivat tuntuneet pitkiltä etenkin siksi, ettei musta ollut enää kunnolla töihin. Muutamat pidetyt kouluvalmennukset ja Siljan kevyt koutsaaminen kotikentällä olivat olleet ihan tarpeeksi mahan kanssa, kun ei tiennyt missä asennossa olisi hyvä olla. Irvistin itsekseni ruokapöydässä, kun tunsin polttavan kivun, joka aaltoili vatsasta alaselkään ja jalkoihin. Sirun toinen kulma kohosi ja makaronilaatikkoa suuhun kuljettava haarukka pysähtyi puolimatkaan. “Mikä sulla on?” tyttö täräytti kummastuneena, vaikka olisi voinut luulla, että mun tukala oloni oli jo enemmän sääntö kuin poikkeus. “Mahaa vähän vihloo”, yritin heittää kepeästi, vaikka todellisuudessa mun olisi tehnyt mieli parahtaa ääneen. “Tyhmä Ronaldo”, Siru tuhahti katse kummussa, jonka takia mä en päässyt enää kovin lähelle ruokapöytää. Siru oli jo mennyt nukkumaan, koska ilmeisesti iltainen ratsastus Pommilla oli väsyttänyt tytön. Mä sen sijaan olin viivytellyt suihkuun menoa odottaen, että olo tasottuisi ja seisaallaan olisi edes vähän helpompaa olla. Supistukset olivat varjostaneet kesäpäiviä jo pidemmän aikaa, mutta tänä iltana ne tuntuivat normaalia pahemmilta. Kätilö oli viime käynnillä hymyillyt myötätuntoisesti ja todennut, ettei mun kuitenkaan tarvinnut huolestua: ne kuuluivat asiaan. Lopulta mä hinauduin suihkuun toivoen, että lämmin vesi helpottaisi selän kramppeja. Portaat eivät olleet mukavin etappi, mutta mä olin selviytynyt alakertaan tähänkin asti. Pitkän suihkun päätteeksi oli mukava kääriytyä aamutakkiin, vaikkei se meinannut enää yltää kiinni, ja kietoa kosteat hiukset pienen pyyhkeen sisään. Supistus iski niin yllättäen, että mä ähkäisin ääneen ovenkahvaan tarrautuen. Haukoin hetken henkeäni yrittäen pitää hengityksen tasaisena, kun tajusin kivun yltyvän toistamiseen. Seuraavaksi mun katse osui lammikkoon kylpyhuoneen lattialla ja siinä vaiheessa mun oli vähän vaikea ajatella järkevästi. Portaat ylöspäin sen järkyttävän poltteen kanssa olivat yksi mun tähänastisen elämäni kauheimpia kokemuksia, mutta ei mulla ollut muutakaan vaihtoehtoa. Puhelin lojui saarekkeella, johon mä nojauduin soittaakseni Mikolle, jonka valmennukset olivat vielä todennäköisesti kesken. “Se syntyy nyt”, sopersin puhelun päätteeksi uskomatta sanoja kunnolla itsekään: laskettuun aikaan oli vielä yli kaksi viikkoa, eikä poika ollut viime neuvolakäynnillä osoittanut mitään merkkejä kiireestä. Kätilö oli jopa todennut, että toivoi Ronaldon kasvavan ihan laskettuun päivään saakka pienen kokonsa vuoksi. Mä en ehtinyt ajatella Sirua tai mitään muutakaan odotellessani Mikkoa. Mun kaikki voimat menivät siihen, että mä pysyin a) tajuissani ja b) järjissäni saarekkeen äärellä. Jos olisin voinut, olisin hakenut sairaalakassin makuuhuoneesta - sen mä olin sentään pakannut jo kesäkuun alussa, koska Hanne oli kertonut, että sen kanssa kannatti ennakoida. Se ajatus irvaili mulle siihen asti, että mä kuulin moottorin jylinän ulkoa ja pikkukivien ropinan Mikon jarruttaessa jossain talon edustalla. Jotenkin mun onnistui laahustaa ovelle, jolle Mikko oli syöksynyt ennätysajassa. Mä olin saanut pidettyä paniikin poissa siihen saakka, mutta aviomieheni ilmeen nähdessäni hätä läikähti sisälläni: ei Ronaldon pitänyt syntyä vielä. Poika oli vielä liian pieni.“Siru nukkuu”, ähkäisin eteisen seinään tukeutuen. “Mä luulin ensin, että ne on vain pieniä supistuksia.. Sitten ne ei ollutkaan enää niin pieniä. Ja lapsivesi tuli.” Puhuminen oli vaikeaa, mutta mä sain viittilöityä Mikon hakemaan mulle kesämekon ja Adidaksen putkikassin, joka oli siihen saakka nököttänyt makuuhuoneen nurkassa odottamassa. “Nyt… Kohta alkaa olla kiire”, pihahdin uuden supistuksen tehdessä tuloaan. Mä kuulin avonaisen oven raosta toisen auton äänen, vilkaisten Mikkoa ihmeissäni. MikkoMä toimin sen sumun ympäröimänä. Mä en nähnyt kunnolla, mun koti tuntui vieraalta. Kaikki tuntui oudolta, kuin mä seuraisin tapahtumia jostain katonrajasta. Transsissa. “Ehdinkö mä ajoissa?” Janin kajahdus porautui mun tajuntaan, saaden mut hätkähtämään. Tuntui, kuin mä olisin hakenut sairaalakassia puoli vuotta puolen minuutin sijaan. “Juuri ja juuri”, Annin ääni muuttui hetki hetkeltä tuskaisemmaksi. Mä en tuntenut sitä ilmettä mun vaimoni kasvoilla. Se oli pelkkää tuskaa. Ruskeissa silmissä häilähti varjo, joka sai mun kroppani nytkähtämään liikkeelle. “Mennään”, murahdin, kietaisten käden vaimoni ympärille, jättäen Kallion hölmistyneenä Lehtomäen eteiseen. Se sanoi jotain meidän perään, mutta mä en saanut sanoista selvää. Mä yritin keskittyä ohi viilettävään asfalttiin ja nopeusmittariin, joka ei suostunut pysymään sallitussa kahdeksassakympissä. Ihan vain sulkeakseni ulos ne terävät hengenvedot, joita Anni ei saanut pysymään poissa huuliltaan. Mä melkein tunsin, miten se yritti piilotella multa viimeiseen asti sitä kipua, fyysistä ja henkistä. Miksi Ronaldo tuli nyt jo? Ei se voinut tulla, ei vielä. Ronaldon ajan ei pitänyt vielä olla. Mutta niitä henkäyksiä edes Anni ei saanut pysymään poissa huuliltaan. Sairaalan käytävällä leijaillut desinfiointiaineen haju tunkeutui keuhkoihin ja levisi outona levollisuutena kroppaan. Mä pidin kättä Annin selällä tutun kätilön kiirehtiessä paikalle. “Teille on valmiina huone hieman peremmällä”, kätilö selitti kulmat kurtussa ohjatessaan meitä käytävää pitkin syvemmälle sairaalaan. Anni vilkaisi mua, ja ruskeissa silmissä viipynyt katse väänsi mun vatsanpohjaa uuteen uskoon. Kaiken järjen mukaan mun olisi pitänyt ajatella, että musta tulee isä, taas. Anni synnyttää. Mä näkisin mun poikani ihan kohta, mä saisin pidellä poikaani sylissäni. Mutta kun kätilö auttoi sairaalavaatteet mun vaimoni päälle, mun huulilta karkasi vain: “Ronaldo ei voittanut mestaruuksia. Onkohan se huono enne?” Mut valtasi järjetön tarve päästä pois. Vaaleankellertävät seinät, joille ilta-aurinko maalasi raitojaan, tuntuivat kaatuvan mun niskaan. Yhdessä hetkessä mä yritin pois, törmäsin kätilöön, ja seuraavassa Anni puristi mun kättä niin lujaa, että mä olin melkein valmis katsomaan proteesikuvastoa. AnniAjomatka oli mennyt pienessä, kivuliaassa kuplassa enkä mä ollut varma, miten olin onnistunut soittamaan sairaalaan. Tutun kätilön ääni oli helpottanut oloa hetkellisesti, mutta rauhoittanut kunnolla vasta sitten, kun olin saanut tutun naisen näköetäisyydelle hiljaisessa rakennuksessa. Mun keskittymiseni meni hengittämiseen, kivun sietämiseen ja Mikkoon, joka oli hetken näyttänyt siltä, että aikoisi paeta paikalta ennen kuin Ronaldon saapumiseen oltiin edes ehditty alkaa kunnolla valmistautua. Niinpä mä ripustauduin miehen käteen, joka toi turvaa paniikin ja ympärillä parveilevien ihmisten keskellä. Osa musta toivoi, ettei poika syntyisi vielä ja tämä olisi vain ollut väärä hälytys, kun taas toisaalta mä halusin kaiken jo olevan ohi. Mulla oli avuton, ahdistunut olo, eikä sairaalaympäristö auttanut tilannetta lainkaan. Aurinko ei ollut tuntunut kadonneen taivaalta kuin hetkeksi, vaikka aikamääreet tuntuivat menettäneen sinä yönä merkityksensä. Yhdessä hetkessä mä olin ollut varma, ettei kipu helpottaisi koskaan enkä mä pääsisi enää pois siitä huoneesta, kun taas seuraavalla hengenvedolla kätilö oli heläyttänyt lämpimät onnittelut pienen pojan johdosta. Mä olin hapuillut katseellani Mikkoa kuullessamme ensimmäisen parkaisun, jonka pienin Lehtelä oli päästänyt ilmoille. Ronaldo ei ollut täyden kympin poika ja mut oli vallannut pelko henkilökunnan kuskatessa poika suoraan lisätutkimuksiin. Me oltiin juuri menneellä viikolla juteltu Hannen kanssa keskosista ja keskoskaapeista, enkä mä halunnut edes kuvitella katselevani lastani seinän läpi sen sijaan, että saisin pojan syliini. Kun pieni nyytti oli palautettu huoneeseen ja mä olin saanut pojan lähelleni, olin rauhoittunut ensimmäisen kerran kahteentoista tuntiin. MikkoSitä oli vieläkin vähän vaikea uskoa. Että poika todella oli syntynyt. Aamuaurinko loi hailakoita säteitään pieneen huoneeseen, jossa Anni yhä piteli mun kättä. Se oli unenomaista. Se kaikki, häistä odotukseen, tuntui yhdeltä pitkältä unelta, epätodelliselta. Mä sipaisin tumman suortuvan kasvoilta, joilla mä olin sen yön aikana todistanut niin monta tunnetilaa. Mä havahduin siihen tunteeseen. Vahvuuteen. Meillä oli vihdoin se, mitä me oltiin haluttu. Yhteinen lapsi. Kaikki väsymys, shokki ja risteilevät ajatukset pyyhkiytyivät pois kätilön tuodessa pojan takaisin. Mä olin saanut katkaista napanuoran, mutta heti sen jälkeen poika oli viety pois. Se kaipuu Annin silmissä oli ollut jotain ihan uutta, jotain, mitä mä en ollut niissä nähnyt. Kaipuu hävisi vasta, kun kätilö laski pienen nyytin vaimoni käsivarsille. Mä olisin voinut vain seistä ja katsella sitä näkyä. Valkoisen kankaan välistä näkyi vain tummia hiuksia ja pikkuruinen käsi, enkä mä aivan voinut käsittää sitä. Tummien silmien katse kohosi muhun, ja mä tiesin meidän molempien ajattelevan niin. Mun huulille kohosi hellä hymy kumartuessani painamaan huulet vaimoni otsalle. Niin käsittämätöntä kuin Annin ja pojan näkeminen oli ollut, melkein käsittämättömämpää oli saada pidellä sitä nyytiä. Mun omaa poikaa. Se oli pieni, niin pieni, että se mahtui mun kämmenille. Kurkusta pakeni henkäys, kun mä hipaisin ensimmäistä kertaa poikani poskea. ”Jos jalkapalloura ei lähde, tehdään susta paras esteratsastaja”, mä mutisin, toivoen, ettei muut kuin poika sitä kuullut. AnniOlisin voinut katsella Mikon ja pojan hetkeä vaikka koko päivän, ellen olisi itse alkanut kaivata pienokaista lähelleni sillä sekunnilla, kun Mikko oli ottanut nyytin vastaan käsilleen. Poika näytti vielä vähän pienemmältä isänsä käsivarsilla, joille tulisi mahtumaan vielä pitkään. Oli hämmentävää ajatella, että Lehtomäellä asuisi tästä päivästä eteenpäin neljä ihmistä. Me ehdittiin olla kolmistaan hyvän aikaa, ennen kuin Mikko sai Janilta viestin, että lähtisi tuomaan Sirua sairaalaan moikkaamaan pikkuveljeään. Mikon huulilla komeili hymy, joka lämpeni entisestään sinisten silmien kääntyessä muhun. Mies istui sairaalavuoteen laidalla ja katseli poikaa, joka ynähteli mun sylissäni pienet silmät kiinni, vääntelehtien välillä kuin varmistaakseen, että meidän molempien huomio oli hänessä eikä missään muussa. Mä sain aamupalan vuoteeseen ja ajatus luksuksesta huvitti: todellisuudessa jo pelkkä sämpylän syönti tuntui vievän kaikki voimat pitkän yön jälkeen. Olin juuri kysymässä, haluaisiko Mikko syödä toisen leipäpalasen, kun huoneen ovelta kuului napakka koputus. Ennen kuin kumpikaan ehti kunnolla reagoida, Siru oli ilmestynyt ovenrakoon pitkän kummisetänsä kanssa. Molempien kasvoilla oli jännittyneen odottava hymy, kun kaksikko pujahti huoneeseen katse meissä. MikkoSirun hymy hyytyi sillä sekunnilla, kun jäänsinisten silmien katse kiersi pienen huoneen ja putosi lopulta Anniin, tai paremminkin Annin syliin. Tyttö vain tuijotti, enkä mä voinut olla varma, tuijottiko se pikkuveljeään vai Annin ranteen sairaalaranneketta. Mä en kuitenkaan ehtinyt reagoida mitenkään ovelle jähmettyneeseen vanhempaan lapseeni, kun Kallio läimäytti kouransa mun olalle. “Onneksi olkoon nyt sitten, perhe Lehtelä”, mies puhisi jännittyneenä laskiessaan kukat ja kortin sängyn vieressä nököttävälle pöydälle jotenkin ihan liian jäykästi. Mä hymähdin hiljaa, nyökkäsin kummisedälle luvan astella peremmälle. Oli kohtuu huvittavaa nähdä raavaan miehen tavallisesti melko peruslukemilla pysyvillä kasvoilla risteilevät ajatukset. Anni ei jaksanut vielä nousta ylös, hetken aikaa huoneessa vallitsi hämmentynyt hiljaisuus. Lopulta Jani nytkähti, nosti käärön äärettömän varovasti Annin sylistä. “No terve äijä”, Kallio urahti tuskin kuuluvasti. “Isi koska se tulee kotiin? Eihän sen huonekaan ole vielä kokonaan valmis…” Siru mutisi näpräten farkkutakkinsa helmoja. “Te voisitte kummisetäsi kanssa laitella sen loppuun”, virnistin, pörröttäen älähtävän tyttäreni tukkaa, “tai sitten pikkuveikka tulee sun huoneeseen.” Mun suupieli nyki Sirun kasvoille nousevan järkytyksen tahdissa. “Eikä!” Pellavapää älähti niin että Jani joutui suhahtamaan että se olisi hiljempaa. Pikkuveli oli nukahtanut kummisetänsä syliin autuaan tietämättömänä siskonsa ilmeestä, tai siitä, että joutuisi jakamaan kaiken jonkun kanssa. Mun mielessä käväisi, miten se tulisi olemaan Sirulle ehkä luultuakin kovempi paikka, mutta pieni ähkäisy Janin sylistä käänsi kaikkien katseet. “Sitä saa kohta alkaa suunnitella ristiäisiä”, Jani mutisi ristien kädet rinnalleen. Mies tuijotti huoneen ikkunasta mietteliäs katse ruskeissa silmissä, vältellen viimeiseen asti huomaamasta pikku-Lehtelän ruokahetkeä. Kallio hieraisi partaansa. Aiemman kummilapsensa se oli tavannut vasta ristiäisiä edeltävänä päivänä, enkä mä yhtään ihmetellyt miehen kasvoilla käytävää ajatusten sekamelskaa. Kaikki oli nyt erilaista, suunniteltua. Haluttua. “Päivä kerrallaan”, mä hymähdin, tajuten samalla hetkellä, että mulla oli sillekin päivälle valmennuskeikkoja. “Haluatko jotain kanttiinista?” Mä urahdin Annin suuntaan, huomaten yöpöydälle unohtuneen leivänpuolikkaan. Tummatukkainen pudisti päätään, mä kumarruin suukottamaan sen otsaa. “Älä karkaa”, hymähdin, tahtomatta jättää vaimoani ja poikaani hetkeksikään. “Mihin se meni?” Sirun ääni kuului, kun mä suljin ovea takaani. “Varmaan töihin”, Janin hörähdys hiipui kuulumattomiin. Mä olin valmis vannomaan, ettei tupakka ollut ikinä maistunut niin hyvältä kuin sinä keskiviikkoaamuna, kun mä hengitin raitista ilmaa keuhkoihini Ersolan sairaalan parkkipaikalla. Mä olin tarvinnut sen hetken, peruakseni valmennuksia ja tuomaroinnin, mutta myös ollakseni hetken yksin. Viime yö sai mun tupakkaa pitelevän käden yhä tärisemään. Mä kuulin Janin huudahduksen kauempaa sairaalan ovilta. Suljin silmät, vedin syvään henkeä. “No, isukki”, Kallio hymähti napatessaan röökin mun sormien välistä. “Helistimiä, vaippoja ja tuttipulloja. Ei tupakkaa.” “Mä jätän sen ilon sulle”, virnistin, “jos et kerro Annille.” “Ronaldosta tulee bändin uusi keulakuva, se on vissi”, Jani mörähti tyytyväisenä, jatkaen heti perään: “jahka se täältä loukosta pääsee kotio.” AnniIlmeet ja tunteet poukkoilivat Sirun kasvoilla niin tiuhaan tahtiin, että oli mahdoton pysyä kärryillä mitä tytön päässä liikkui. Mä yritin kuitenkin parhaani, koska musta tuntui, että mä olin sen Sirulle velkaa ja mä halusin, ettei se alkaisi missään vaiheessa tuntea oloaan ulkopuoliseksi pikkuveljensä viedessä väkisinkin aikaa muulta. Ensin huoneesta katosi Mikko, sitten Jani. Poika oli nukahtanut mun syliini ja vaikka kädet kramppasivat huonossa asennossa, mä en halunnut liikahtaa. “Tekeekö se mitään muuta kuin nukkuu?” Siru tuhahti sängynlaitaan nojaten, tutkaillen Ronaldon kurttuisia kasvoja. “Sun pikkuveljesi on vielä aika pieni”, hymähdin suupieli väsyneesti nykien. “Sen täytyy ensin kasvaa vähän, että siitä on sulle seuraa.” Siru näytti pettyneeltä ja huokaisi haluavansa olla Janin luona toisenkin yön. Mä olin vastaamassa tytölle suunnitelmasta, jossa Eila hakisi Sirun luokseen sairaalasta, mutta pellavapää oli jo kipittänyt ulos ja jättänyt mut kahden nukkuvan pojan kanssa. Vilkaisin puhelinta, joka oli täyttynyt onnitteluista. Mä epäilin tiedon lähteneen liikkeelle hevospiireistä, koska Mikko en-peru-valmennusta-vaikka-pää-olisi-kainalossa Lehtelä oli peruuttanut valmennuksiaan. Susikalliolaiset utelivat mun vointiani ja pähkäilivät ryhmäkeskustelussa kilpaa, kuinka nopeasti mä olisin taas satulassa. Ajatus hymyilytti, koska mä en ollut tajunnut ajatella sitä vielä itsekään: laskuri satulaan pääsemistä lähentyvistä päivistä oli nyt nollaantunut ja mä olin aika varma, että heti, kun lopputarkastus olisi tehty ja poika turvallisesti isänsä hoivassa, mä suorittaisin paluun satulaan joko Meten tai Vigon kanssa. Mikko ei ollut vielä palannut, joten mä suljin hetkeksi silmäni. Makasin sängyssä puoliksi kyljelläni, jotta poika mahtui turvallisesti viereeni kapalossaan. Kaiken järjen mukaan mun ei olisi pitänyt nukahtaa, mutta mä nukahdin silti. MikkoSiru hörppi mansikanmakuista pillimehuaan vähän mitäänsanomaton, tyhjä katse silmissään. Sinisten silmien katse poukkoili kanttiinin seinillä. Pitkä huokaus heilautti vaaleaa lainetta kasvoilta. “Kyllä se siitä”, Jani naurahti, taputtaen Sirun olkaa myötäeläen. “Eipäs”, pellavapää tuhahti, mulkaisten kummisetäänsä tuskastuneena, “ei mikään palaa enää ennalleen. Ikinä.” Punainen pillimehupurkki rutistui pienessä nyrkissä tytön tempaistessa ylös kahvilapöydästä. Mä huomasin sivusilmällä tutun hahmon, jonka syliin Siru kipitti kanttiinin poikki. Mä tavoitin Kallion katseen, joka vain kohautti kulmiaan. “Kun se pääsee opettamaan miten harjaa pidetään kädessä niin se unohtaa tuon vaiheen”, Jani myhäili tietäväisenä. Mä vain nyökkäsin - totuus oli, ettei meistä kukaan tiennyt millaista Sirun asemassa oli olla. Mä ja Kallio oltiin molemmat ainoita lapsia, ja Annikin oli pikkusisko. Meidän pitäisi vain löytää tasapaino tähän kaikkeen. Mä pudistin hiljaa päätäni. Nyt ei ollut aika miettiä mitään, nyt oli aika iloita siitä, että meidän poika oli täällä. Ja terve. Huoneen ovi avautui hitaasti, paljastaen näyn, johon mä en aivan osannut varautua: Anni nukkui levollinen ilme kasvoillaan vauva vierellään. Tuoreen äidin käsi oli lähellä kääröä, kuin varmistamassa, että se todella oli siinä. Mun huulille kohosi lämmin hymy, mä viittilöin muita olemaan hiljaa. Anni säpsähti kuitenkin hereille Sirun teatraalista huokaisua. “Anteeksi”, mutisin hellä hymy yhä huulilla kiirien. Sillä hetkellä mä toivoin vain, että me päästäisiin kotiin, että me voitaisiin olla se perhe, jota me niin kauan oltiin haluttu. Anni ei kuitenkaan pääsisi vielä pariin päivään, eikä liian aikaisin syntyneestä pojasta tiennyt, koska sairaalajakso jäisi taakse. “Sillä on isänsä silmät”, Eila huokaisi onnesta soikeana. Musta oli vähän nurinkurista, että mun mutsi oli paikalla ennen Annin perhettä, joka oli paljon enemmän perhe kuin Lehtelä-Korkealinnat ikinä. “Niiden väri muuttuu vauvana”, Siru ähkäisi silmiään muljauttaen, kuin se olisi aivan kyllästynyt koko vauvahösäykseen jo. Eila vilkaisi lapsenlastaan huvittuneena, kaapaten Sirun käsivartensa alle. “Jospa me jätetään isi ja äiti rauhassa pikkuveikan kanssa ja lähdetään jätskille koko porukka”, Eila ehdotti sovittelevaan sävyyn, luoden kaihoisan katseen Annin vieressä makaavaan pieneen kääröön. Ovi kolahti kiinni. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi vain tasainen tuhina Annin vierestä. “Isi ja äiti”, mä toistin Eilan sanat hiljaa, hölmö hymy suupielessä. Mä kyykistyin kahden mulle tärkeän ihmisen viereen, hipaisten pojan poskea ja ranteeseen kiinnitettyä pienenpientä ranneketta. Siinä se luki, meidän pojan nimi. Mun rinnassa läikähti lämmin aalto Annin käden laskeutuessa mun omalleni.
|
|