|
Post by Anni on Jan 20, 2018 13:37:45 GMT 2
Syntymäpäivänä 20.1.2017 AnniMatiakseen vierashuoneen levitettävä sohva tuntui vielä epämukavammalta kuin viimeksi. Mä käänsin kylkeä ja nappasin puhelimen käteen jakkaralta. Kello ei ollut vielä seitsemääkään ja väsymys vavisutti kehoa, mutta silti mä tiesin, etten saisi enää nukuttua. Mikko ♥ paikalla eilen klo 22.43Viimeisin viesti, hyvänyöntoivotus, sai hymyn huulille. Mä olin odotellut unta pitkälle yöhön, koska jopa se kehno sohva oli tuntunut jättimäiseltä ilman Mikkoa. Mä olisin niin pulassa viimeisenä yönä ennen häitä.Mä olin juuri katselemassa lähtevien junien aikataulua, kun kuulin kolinaa keittiöstä. "Keitä mullekin!" huikkasin ääni käheänä. Matiaksen örähdys oli vähintään yhtä vakuuttava: me oltiin molemmat oltu illalla toimistolla kahdeksaan saakka. Mun kontaktipäiväni olivat vähentyneet entisestään Mikon myötä, joten silloin kun niitä oli, palavereja oli aamusta iltaan. "Monelta sä lähdet?" Matias kysyi aamupalan jälkeen. Broidi nojasi parvekkeen oveen katsellen aamuaurinkoa ajatuksiinsa vaipuneena. "En mä tiedä, en ehtinyt vielä ostaa lippua", vastasin katse televisiossa, jossa pyörivät piirretyt saivat mut tuntemaan oloni vielä yksinäisemmältä - yleensä me katsottiin Paavo Pesusientä yhdessä Sirun kanssa Mikon pudistellessa huvittuneena päätään. Helsinki näytti kauniilta aamuisessa auringossa kylpiessään. Mä en tiennyt mikä oli ollut ratkaisevin tekijä, jonka vuoksi mä olin suostunut lähtemään Matiaksen mukaan lyhyelle aamulenkille. "Mä vihaan juoksemista", puhahdin jo ensimmäisen kilometrin jälkeen. Matias vilkaisi mua huvittuneena, kunnes lisäsi vauhtia ihan piruillakseen. Missä välissä se oli kehittänyt itselleen sellaisen kunnon?Kolme varttia myöhemmin mä makasin Matiaksen loftin sohvalla hiukset pyyhkeeseen käärittyinä. "Lisää kahvia?" Matias hörähti, kun en peitellyt haukotusta, joka tuntui kestävän pienen ikuisuuden. "Kyllä kiitos", huoahdin asentoa korjaten, vilkaisten puhelinta. Ei vieläkään mitään. MikkoTutuksi käynyt korkea kerrostalo piirtyi esiin viimeisen risteyksen takaa, saaden pienen hymyn mun huulilleni. Miten lyhyessä ajassa voi tulla ikävä toista? Yhdessä yössä. Mä en ollut nukkunut yhtään sen paremmin kuin edellisilläkään kerroilla erossa Annista. Se oli oikeastaan melkein naurettavaa. Aikuinen mies, eikä saanut unta ilman toista? Jep. Se oli vielä naurettavampaa, että mä nostin kytkintä ekstempore-ajelulle ennen kahdeksaa lauantaiaamuna. Tai olisi ollut, ellei olisi kyse Annin syntymäpäivästä. Josta nainen itse oli ollut totaalisen vakuuttunut, ettei se jaksaisi tai ennen kaikkea ehtisi viettää 25-vuotispäiväänsä millään tavalla. Mutta mä olin ollut hiljaa mielessäni eri mieltä alusta lähtien. Ajatus oli kypsynyt sen yksin nukutun (valvotun) yön aikana, ja mä olin kuin olinkin onnistunut tekemään viime hetken varauksen. Sirulla oli joka tapauksessa mummola-viikonloppu, joten mikään ei estänyt mua ajamasta Helsinkiin. Mun sormi pysähtyi alakerran summerille. Entä jos Anni olikin jo lähtenyt? Olisi vähintäänkin epäilyttävää pöllähtää tulevan langon ovelle lauantaiaamuna kello yhdeksän. Mä en kuitenkaan ehtinyt ajatuksessa pitkälle jonkun Matiaksen naapurin tallustellessa roskiksilta takaisin ovelle. "Huomenta" nuorehko nainen hymyili, enkä mä voinut enää perääntyä. Se vasta epäilyttävää olisikin ollut. "Et taida asua täällä?" Blondi hymisi mittaillen mua hississä melkein ahdistavan tarkkaan vihreillä silmillään. "Langon luo menossa" murahdin yrittäen hymyillä mahdollisimman rennosti. Jos se nyt mitenkään oli mahdollista - mitä jos Anni oikeasti oli jo lähtenyt? Mitä pirua mä sanoisin Matiakselle? " Mikko?! Mitä se täällä tekee?" Annin äänestä ei voinut erehtyä. Kuului takalukon rapinaa naisen räpistellessä ovea auki. Ne sekunnin matelivat, ja kun ovi meidän välistä vihdoin avautui, mä kaappasin tummatukkaisen syliini. "Hyvää syntymäpäivää, rakas" mä hymyilin suudelman sekaan. Mä huomasin kauempana keittiön seinään nojailevan Matiaksen ilmeen, enkä mä voinut olla virnistämättä kihlattuni huulille. AnniSyntymäpäivä. Koska mä olin edeltävät viikot paasannut Mikolle, ettei mun vanhenemistani tarvitsisi noteerata, mä olin automaattisesti sulkenut koko merkkipäivän pois mielestäni. Tähän asti se oli onnistunutkin - Matiaskaan ei ollut muistanut. Onnitteluviestitkin olivat pysyneet minimissä, koska oli vasta aamu. "Kiitos", huoahdin suupieli nykien. Olihan se nyt helvetin romanttista, että Mikko oli ajanut toivottamaan mulle hyvää syntymäpäivää. Eipähän ainakaan tarvitsisi matkustaa junalla. "Niin, tosiaan, onnea", Matias murahteli Mikon päästettyä mut otteestaan. Isoveli taputti mua vähän kömpelösti olalle, mutisten jotain myöhäisestä synttärilahjasta. "En mä halunnutkaan juhlia", naurahdin lohduttavasti. Mikko odotti olohuoneessa sen aikaa, että mä föönasin hiukset ja pakkasin tavarat, jotka olin reilussa vuorokaudessa onnistunut levittelemään pitkin Matiaksen asuntoa. "Ajakaa varovasti", veli hymähti ovella, ennen kuin huiskautti kättään viimeisen kerran. "Mähän ehdin ratsastaa Vigonkin", totesin tarmokkaana. Aamulenkki oli tuonut energiaa ja tuttuun Audiin istuminen nosti hymyn huulille. "Mmm, et ehdi", Mikko huomautti muhun katsomatta. Älähdin hiljaa, toljottaen kihlattuani kysyvästi. Mitä se oli nyt keksinyt? "Mennään nyt ihan ensimmäiseksi kahville, pitäähän sun nyt jotain hyvää saada merkkipäivänä", Mikko hymähti. Sinisten silmien katse kääntyi muhun ja käsi laskeutui polvelleni, ennen kuin Audi hurahti käyntiin ja nytkähti liikkeelle Matiaksen kerrostalon pihamaalla. Mikko"Ei sun olisi tarvinnut tehdä mitään" Anni parahti mun istutettua sen pieneen kahvilaan kävelykadun varrella. Mä tuhahdin hiljaa, hipaisten pöydälle laskettua kättä. "Totta kai mun pitää" virnistin, "millainen tuleva aviomies mä muuten olisin?" Anni tökki haarukalla pastellinsävyistä leivostaan tietämättä mitä sanoa. Mä jätin käden naisen kädelle, hivellen kultaista sormusta. Mä ehkä olin joutunut perumaan kaikki seitsemän valmennusta, joiden tulot olisi tulleet todelliseen tarpeeseen. Mutta Lehtomäen asiat alkoivat muutoin olla mallillaan: huomenna yksi vuosikkaista saisi ensimmäisen ostajaehdokkaansa vierailulle, ja vieläpä ennen ensimmäisiäkään varsalaatareita. Se oli aika hyvä saavutus. Jos varsa lähtisi ostajan mukaan, mun ei tarvitsisi ajella valmennuskeikoilla ihan niin paljon häiden jälkeen. "Täällä on niin kaunista" Anni mutisi katse kahvilan ikkunasta kadulle suuntauteena. Suuret, hiljalleen alas leijailevat lumihiutaleet sulivat kävelykadun lämmitykseen. "Mmhm" mä murahdin, juoden oman kahvini loppuun. "Haluaisitko sä käydä jossain?" Anni avasi suunsa sanoakseen jotain, kun mä kiirehdin lisäämään: "Mä tarjoan." Nainen pyöräytti silmiään, muttei aivan saanut pidettyä pientä hymynpoikasta pois huuliltaan kääntäessään katseensa käsiinsä, joiden väliin puristi kahvikuppiaan. "Voiperkelemikko" Anni veti henkeä kävellessään ulos kadunpätkän viimeisestä putiikista. Nainen kohotti tummaa paperipussia merkitsevästi ilmassa. "Mihin mä oikein joudun sun kanssas?" "Naimisiin" virnistin ilkikurisesti, laskien käden naisen lanteille. Mun käsi hakeutui lyhyen takin helman alle kumartuessani suukottamaan Annin ohimoa huulet yhä virneessä. Nainen vain tuhahti, tönäisten mua leikillään kauemmas. Mä pysyin kuitenkin lähellä, mulla ei ollut aikomustakaan laskea irti. "Sä lellit mut pilalle" Anni inahti kurkatessaan pussiin tungetun silkkikankaan alle. Lumihiutaleiden takaa paistava aurinko välkähteli uutuuttaan kiiltävissä kannuksissa ja plastrongissa, jonka koristeet olisi kelvanneet itselleen Englannin kuningattarellekin. "Onko Siru lellitty pilalle?" Mä huomautin ovela virne huulillani. Anni avasi suunsa ja napsautti sen saman tien takaisin kiinni. Mä nostin kättä kihlattuni ympäriltä sen verran, että saatoin vilkaista kelloa kävelykadun vaihduttua puistoksi. "Meidän pitää mennä" vakavoiduin, tarttuen kihlattuni käteen. "Ööö, Mikko? Sä ajoit ohi?" Anni katsoi kauas taakse jäävään Ersolan liittymään tummat silmät yhtenä kysymysmerkkinä. "En" mä murahdin pehmeästi, laskien käden naisen syliin. "No ajoithan." Mä loin naiseen merkitsevän katseen. "Ei me mennä kotiin." AnniKihla-elämän viimeisiä iloja: sä saat syntymäpäiväjuhlallisuuksia vaikka olet varta vasten käskenyt tulevan aviomiehesi unohtamaan koko päivän."Mitä?" ähkäisin katse Mikossa, jonka huulilla viipyi tyytyväinen virne. Mä olin ajatellut, että ehkä mä sittenkin ehtisin ratsastamaan Vigon - uudet kannukset olivat oitis inspiroineet mua suunnittelemaan tehokkaita sileäntreenejä. "Mmmh", Mikko vain mumahti, kun mä pusersin miehen etusormea edessä aukeavaa maisemaa tuskastuneesti pälyillen. Audi lipui järvimaisemalla varustetun kylpylähotellin pihaan. Mä kierrätin katsettani parkkipaikalla, joka oli miltei täynnä. Mikko hivuttautui jo ulos autosta, mutta mä istuin pelkääjän paikalla kuin mut olisi liimattu siihen. "Tuletko sä?" kihlattuni kumartui kysymään huvittuneella äänellään. Mä vain kohautin olkiani, täydellisen lamaantuneena siitä, että Mikko oli käyttänyt muhun taas niin paljon rahaa. Ihan kuin häissä ei olisi tarpeeksi menoja.Mutta se oli kuitenkin Mikon mulle järjestämä yllätys, joten mä en voinut kiukutella ja jäädä mököttämään autoon. Sen sijaan mä ulkoistin itseni, suikkasin suukon mua kysyvästi katsovan Mikon poskelle ja katsoin, kuinka se nappasi vaatelaukun auton takakontista. "Kiitti", hymähdin pyöräyttäen käteni Mikon käsivarren ympäri, seuraten miestä tumman rakennuksen pääoville. Tällä kertaa varaus Lehtelän nimellä toi meille tilavan kahden hengen huoneen. Ei hääsviittiä, ei kahta erillistä sänkyä tai bändipoikia. "Haarlem", mä mutisin itsekseni virnuillen Mikon jumahdettua eteiseen katsomaan samaa kuin minäkin: se oli oikeasti perinteinen hotellihuone. Oltiin me ehditty olla sellaisessa ennenkin, mutta huoneen oven lukon naksahdus oli joka kerta yhtä jännittävä hetki. Mikko Annin pieni virnistys sai muistot tulvahtamaan. Ehkä olisikin vain pari viikkoa siihen, kun me elettäisiin hotellielämää enemmänkin. Hääsviitissä. Tarkoituksella. Annin ajatukset taisivat kulkea samoja reittejä, sillä tytön huulilta purkautui henkäys mun käsien laskeutuessa tutulle lantiolle. "Voi vain toivoa, että me saadaan hääsviitit, kun me niitä tarvitaan" virnistin kumartuessani hitaasti lähemmäs. Ruskeissa silmissä välkehti naisen odottaessa jokaisella solullaan, että mä kuroisin ne sentit umpeen. Lopulta se ei kyennyt odottaa, vaan kurotti itse varpailleen suudellakseen mun huulia. Mä en saanut sitä matalaa murahdusta pidettyä poissa huuliltani. "Kolmetoista päivää" mä murahdin niille huulille, joita mä kolmentoista päivän kuluttua lupaisin rakastaa lopun elämääni. "Missä meidän oma allas on?" Anni kujersi käytyään huoneen läpi ja todettuaan, että se todella oli tavallinen hotellihuone. Ei ruusunlehtiä, ei jaettuja sänkyjä. Nainen asettui sängynlaidalle pää kallellaan. "Alhaalla" virnuilin, laskien esitteen rinnalleni. Anni vilkaisi sitä, sitten taas mua. Se kumartui lähemmäs, nappasi lehtisen mun käden alta ja asetteli itsensä sen lehden tilalle mun käsien alle. Mä katselin toimitusta hiljaa pihahtaen. "Tää normaalius on melkein outoa" Anni puri alahuultaan, sipaisten sormella mun huulta. Sormet jäi pienelle sängelle, enkä mä osannut enää tulkita tulevaa vaimoani: hetki sitten se oli vaikuttanut melkein pettyneeltä siihen, että mä en ollut kunnioittanut sen toiveita, nyt se tunki syliin melkein kehräten. "Olihan niissä yhdenhengen sängyissäkin tunnelmansa" mä murahdin virnuillen, pyyhkäisten hiussuortuvan kihlattuni kasvoilta. Anni naurahti, laskien poskensa mun rintakehälle. Mun sormet jäi pyörittelemään sitä samaa kiehkuraa. "Sä oot muuttanut mun elämäni ihan täysin, Mikko Lehtelä" Anni mumisi mun paitaani, nappeja näpräten. "Ilman sua mä olisin nyt varmaan yksin meikkaamassa Ersola Clubille." "Eikä Sinna ymmärtäisi, miksi sä kiukuttelet kaksvitosen muistamisesta" jatkoin virnuillen. Annin tuhahdus osui lämpimänä ilmavirtana mun rinnalle. "Ja säkö ymmärrät...?" Anni tuhahti. Mä tunsin, miten se keräsi paitaa sormiinsa. "En mä niin väittänyt" virnuilin, laskien käden naisen selälle, "mutta mä olen menossa sun kanssa naimisiin." Anni"Niinpä taidat ollakin", hymyilin itsekseni. Mun olisi tehnyt mieli kurottaa sormiani, avata paidan napit ja painaa huuleni niiden alla piilevää ihoa vasten. Mun teki myös mieli päästä pulahtamaan lämpimään veteen, koska me oltiin kuitenkin kylpylässä. "Kai sä pakkasit mulle uikkarit?" mutisin kuvitellen mielessäni tilanteen, jossa Mikko olisi onnistunut unohtamaan oleellisimman osan kylpylään mukaan pakattavasta vaatetuksesta. Mä tuijotin laukusta löytyneitä bikineitä kulmat kurtussa. "Mikko.. Mistä sä löysit nää?" ulahdin hiljaa. Mä suljin hetkeksi silmäni ja toivoin, että ne säälittävät kangaspalat olisivat voineet muuttua esimerkiksi peittäväksi uimapuvuksi. "Sun kaapista", kihlattuni murahti kysyvänä. Mä loin sinisiin silmiin nopean vilkaisun ja pidätin sitä turhautunutta huokausta, joka yritti kummuta rinnastani. Mä olin ostanut ne kermanvaaleat bikinit Madeiralta sovittamatta ideana saada mahdollisimman vähän rusketusrajoja. Loppupeleissä mä en kuitenkaan ollut kehdannut laittaa niitä kertaakaan päälle rannalle, koska a) ne peittivät oikeasti vain taktisimmat paikat, b) yläosa mahtui mun päälle vain nipin napin ja c) narukiinnitykset olisivat voineet räjähtää auki. "Mä en voi lähteä näissä", parahdin katse kylpyhuoneen peilissä. Mikko ilmestyi oviaukolle sen näköisenä, että oli valmis lausumaan sen kuuluisan no miksi et voi, nuohan näyttävät hyvältä -lauseen, mutta sanat näyttivät jämähtävän kihlattuni huulille sen katseen pudotessa niihin onnettomiin riekaleisiin ihollani. Miksi helvetissä mä olin ikinä roudannut ne Suomeen?Mulla ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja. Kiskoin huoneesta löytyneen aamutakin niin kireälle kuin mahdollista, ennen kuin astuin hotellin käytävään ja kipitin hissille mulkoillen virnuilevaa Mikkoa, jonka sormet eksyivät aamutakin verhoamalle alaselälleni. "Nähdään kohta", jupisin livahtaessani naisten puolelle hissin laskeuduttua alimpaan kerrokseen. MikkoMä nojailin kylpylän tummaan kaakeliseinään ajatuksiini vaipuneena. Mun ajantaju katosi veden värjäävien valojen muuttuessa kerta toisensa jälkeen sinisestä violetin kautta kultaiseen ja lukuisiin muihin väreihin. Kylpylässä ei ollut juuri muita, lapsiperheet olivat siirtyneet iltapalalle ja hotellilla järjestettävä konsertti veti loppua porukkaa puoleensa. Mä olin täällä kuitenkin vain kihlattuni vuoksi: en isänä, en bilettämässä. Anni hiipi naistenpuolen ovesta melkein huomaamatta. Tummat hiukset valuivat toiselle olalle, ja ne vaaleat bikinit saivat mut nielaisemaan. Ei ne kaapissa olleet ihan tuolta näyttäneet. "Täällä on kaunista" murahdin seuratessani naista isoimpaan altaaseen, joka kylpi koristeissa ja hämärässä väliloisteessa. Mä en saanut vastausta. Oliko Anni vihainen mulle? Mä en todellakaan ollut aikonut ottaa Annille vaatekappaileita, joita hädintuskin kehtasi vaatteiksi kutsua. "Joo" nainen lopulta puhahti, kadoten lämpimään veteen. Mä jäin katsomaan loittonevan selän perään, osaamatta lähteä mihinkään suuntaan. Lopulta mä päädyin suunnistamaan kuntouimareille tarkoitettua allasta kohden, jonka jylhässä yksinäisyydessä mä saatoin väsyttää lihaksiani kaikessa rauhassa. Mä onnistuin kuitenkin väsyttämään ajatukseni ennen kuin yksikään lihas edes muistutteli olemassaolostaan. Mä en nähnyt Annia missään. Jos se oli lähtenyt huoneelle. Sitten mä näin tutut tummat hiukset ja kapeat olkapäät pilkistävään syrjäisemmän porealtaan reunan takaa. Mä olin jatkamaisillani ties kuinka monetta kymmenettä kierrosta, kun mä näin sen: tumma silmäpari kyttäsi samaa kuin mä. Noin kahdenkymmenen metrin päässä Annista, mittaillen jokaista senttiä arvioiden. Mä melkein kuulin ne ajatukset. "Miten täällä pärjätään?" Mä virnistin vain kymmenen metriä ennen kuin se saalistajankatseinen jätkä olisi ehtinyt paikalle. Se päästi tummat silmät irti Annista vain mulkaistakseen mua, mutta mun avovaimoni selälle kiertyvä käsi sai sen uiskentelemaan loitommas. "Meinasin saada jo muuta seuraa" Anni katsoi mua haastavasti silmiin, "mihin sä hävisit?" "Sähän tässä katoamistemput teit" virnistin, päästäen naisen lähemmäs käsivarteni alla. Naisen huulilta purkautui pitkä huokaus, tummat hiukset kutitti mun iholla. Ulos jatkuva allas oli viileämpi kuin muut, mutta talviyön tähtitaivas oli sen arvoinen: mustan taivaan peitti tuhannet tähdet. "Oih" Anni henkäisi, painautuen mun lähelle kuin lämpöä hakien. Mä käännyin kohti naista, kietoen kädet tutuille lanteille. "Anteeksi ne... bikini... jutut" mä murahdin, suupieli nykien. "Et sä voinut tietää" Anni mumahti, painautuen vielä vähän lähemmäs. Annin hiukset hohtivat violettia valoa naisen kiertäessä kätensä mun harteille. Suudelma maistui kloorivedeltä ja palautti mun mieleen miten mä olin suudellut Annia juhannuksena mökillä, miten Aura oli melkein tullut meidän väliin viimeksi kylpylässä. Miten mä olin ensimmäisen kerran sanonut rakastavani sitä naista paljussa. "Mä rakastan sua, Anni" huokaisin huulten irrottua toisistaan muutaman sentin. Mun käsi katosi vaalean kankaan alle. Anni älähti, mutta kylmässä vedessä se ei tärinältään voinut muuta kuin pysytellä mun sylissäni. Mä nauroin matalasti kihlattuni huulille sen kirahtaessa: "niin mäkin sua. Perkele täällä on kylmä."
|
|
|
Post by Anni on Jan 28, 2018 13:58:41 GMT 2
Viinivieras 28.1.2018 VionaMaiskautin kuuluvasti, jotta Albin keräisi itseään edes vähän kohti nuoren pojan tuntumaa. "Ota vaan reilummin ohjaa lyhyemmäksi, jotta pääset vaikuttamaan pienemmillä avuilla", huokaisin kolmannen kerran sen saman vartin aikana. Albin oli vähät välittänyt satulassaan keikkuvasta pojasta, jatkaen uran rynkytystä löysänä kuin mummon sukkahousut. "Vähän ryhtiä siihen touhuun nyt!" Vaikka minulla oli sunnuntaisin vain muutama ratsastustunti pidettävänä, ne vetivät usein loputkin mehut. En enää tajunnut, miten joskus olin jaksanut vetää kaikki ratsastuskoulun tunnit. Saati sitten Lehtelä, miten mies jaksoi ajaa valmennusten perässä päivästä toiseen? "Äitiiii mitä ruokaa? Äiti missä mun supermies-sukat on? Äiti koska Anssi tulee kotiiiiiiin-" Robertin huuto katkesi luodessani jälkikasvuuni tiukan katseen. "Robert pue päällesi", ähkäisin pojan huitoessa olohuoneessa pelkissä pitkiksissä. "Kello on jo kolme. Äiti on ollut töissä ja ratsastamassa. Mitäs sä olet saanut aikaan?" "Katoin piirretyt", Robert ilmoitti silmät kirkkaana. Hieroin otsaa alkavan päänsäryn tehdessä tuloaan. Yritin luovia tietäni kohti keittiötä Vanessan kantokoppaa perässäni roikottaen, mutta Robert heitti sukat mun tielle. "Lopeta", pyysin mahdollisimman tasaisella äänensävyllä, vaikka todellisuudessa mulla nousi edelleen savu korvista ihan vaan koska Albin oli laiskotellut ja koska Aasi oli, no, aaseillut. Qashqaihin laskeutunut hiljaisuus oli musiikkia korville. Teki mieli kietoutua hiljaisuuteen, antaa sen viedä mukanaan kaiken muun. Keskikonsoliin oli unohtunut Vanessan kiireessä mukaan tempaistu tuttipullo. Nojauduin paikallaan seisovan auton penkkiin, suljin silmät, päästin ilmat keuhkoista. Ehkä Annika keksisi jotain? Mun oli luotettava siihen. En kestänyt edes ajatusta nousta kerrostalon portaat uudelleen, vain kohdatakseni kahden lapsen alle minuutissa aiheuttaman kaaoksen. Ei. Oli päästävä pois siistä, kaikesta. Yrittäjyydestä, hevosista, lapsista. Qashqai hurahti käyntiin suoristautuessani ratin takana. " Moimissäteidänviiniton??" AnniTalo oli hiljainen, koska Siru ei ollut vielä kotiutunut mummolasta ja Mikko oli valmennuskeikalla. Mä tuijotin televisiota ajatuksiini vaipuen, pystyen lukemaan sarjan tekstityksestä sanan sieltä ja täältä. Mutta mun oli tehtävä jotain, jolla sain ajatukset käännettyä pois kovaa vauhtia lähestyvästä hääpäivästä. Mua turhautti, etten mä pystynyt tekemään mitään. Suurin osa järjestelyistä oli niin hyvällä mallilla, että meidän osuutemme niihin oli päättynyt jo viikkoja sitten. Mekko odotti pääpäivää, sormukset olivat Mikon vastuulla. Istumajärjestystä mä kävin sipistelemässä vielä päivittäin, mutta isoja muutoksia ei tarvinnut enää tehdä. Ainoa, mitä mä saatoin tehdä, oli jäätävä stressaaminen. Ovikello soi. Mä olin vetää tuoremehut väärään henkeen silkasta yllätyksestä: Lehtomäellä kävi hyvin harvoin yllätysvieraita. "Moi missä teidän viinit on?" Viona täräytti yhteen hengenvetoon siinä kohtaa, kun ovella seisovan naisen olisi kuulunut tervehtiä ja antaa syy läsnäololleen. Mä tuijotin Susikallion omistajatarta saamatta sanaa suustani ja kiinnostuksesta laajenneet vihreät silmät kaventuivat virneen kohotessa Vionan huulille. "Kaapissa?" ähkäisin tajuten väistää ovelta sen verran, että mustahiuksinen nainen saattoi sujahtaa sisään. Vajaa kymmenen minuuttia myöhemmin Viona istui saarekkeen äärellä vähän eksyneen oloisena. Mä en ollut tohtinut kysyä syytä yllätysvisiitille, vaan kurottelin viinilasit keittiökaapin ylähyllyltä ja avasin punaviinipullon, joka oli ehtinyt pyöriä kaapissa vaarallisen kauan. "Mitäs tänne?" Viona tiedusteli kierrättäessään katsettaan keittiössä. Mä tajusin pähkäileväni, oliko nainen edes käynyt koskaan talon sisällä, koska kesällä pidetyt kihlajaiset oli juhlittu pihalla. "Hiljaista", virnistin kaataen viinilasit puolilleen. "Ehdin päivällä ratsastaa Vigon ihan pitkän kaavan mukaan, kun muilla on vapaapäivä. Mikko on Laineilla valmentamassa, Siru Eilalla." Viona nyökkäili, kohottaen lasin huulilleen. Seurasin pitkää siemausta, jota seurasi tuskin kuuluva huokaus. "Mitäs... sulle?" hymähdin varovasti, vetäen itselleni tuolin saarekkeen toiselle puolelle. VionaVasta Lehtomäen keittiön saarekkeella mieleen juolahti, että se oli saattanut olla huono idea. Lehtomäellä elettiin häävalmisteluja. Saarekkeelle oli unohtunut avonaisia häälehtiä, pöydälle oli levitetty istumakartat huolellisesti aseteltuine muistilappuineen. Siellä täällä näkyi pienempiä merkkejä valmistautumisesta: oli korutelineitä, meikkiesitteitä, 10 things you have to do on your honeymoon-listoja. Oli räpäytettävä silmiä. Tulisinko minä ikinä kokemaan sitä, jännitystä? Odotusta? Suoranaista stressiä elämänsä tärkeimmästä päivästä. Annoin katseen vajua tummiin silmiin, jotka tarkastelivat mua kiireestä kantapäähän, kuin pohtien, mitä hel-vet-tiä Viona Valera teki niiden kotona. Ex-säätönsä kotona. Nyt oli kuitenkin myöhäistä. Istuin jo niiden keittiössä jalka toisella polvella, pyöritellen viinilasia punaisten kynsien välissä. Suin mustat aaltoilevat kiharat toiselle olalle. "Anssi ei taida tulla takaisin", töksäytin sen, mitä en ollut voinut sanoa kellekään. Annikalle olin vihjannut, mutta edes itselleni en ollut sitä täysin myöntänyt. Puhalsin ilmat keuhkoista, rentouduin, unohdin paikan ja ajan. Koska nyt se oli sanottu. Nyt se ajatus ei ollut enää mun päässäni, se oli saanut lihaa ympärilleen. Annin silmissä välkähti ajatuksen iskostuessa naisen tajuntaan. "Oh-oho." Anni nappasi viinilasinsa käteensä, kulautti aika roimasti tummaa juomaa. "Ei se enää vastaa edes viesteihin", kohautin olkiani. Totta kai se teki kipeää. Anssi oli jo toinen mies, joka oli tehnyt mulle niin. Kadonnut. Lähtenyt. Mutta en halunnut jäädä lamaantuneena vilttikasojen alle pillittämään. Olin tehnyt niin jo kerran, enkä halunnut enää minkään miehen loukkaavan mua niin pahasti. Ennen kuin tajusinkaan, olin valuttanut Anni Kiviniemelle puolet mieshistoriastani. Rodrique, Anssi, miten mulle yksinkertaisesti riitti. Viinipullo oli puolillaan, kun lopetin. Anni tuijotti hiljaisena. Nainen ei ollut keskeyttänyt kertaakaan, oli vain kuunnellut erinäisten tunteiden välähdellessä kasvoilla. Viini maistui, molemmille. "Älä käsitä väärin, odotan teidän häitä", kuittasin virnistyksellä, kun Anni ei vieläkään sanonut mitään. "Joko sä olet muuten käynyt kasvohoidoissa? Tunnen pari tosi hyvää tekijää. Entä hieronnat? Häävalssi ei onnistu niskat jumissa." AnniEnsin Viona oli hiljentänyt mut toistamiseen avaamalla sanaisen arkkunsa miehistä, jotka yksi toisensa jälkeen olivat kadonneet naisen elämästä. Sitten nainen oli jatkanut muitta mutkitta tivaamaan häävalmisteluista ja kasvohoidoista, aivan kuin Anssin lähtö olisi toissijainen seikka. "En mä ole edes tajunnut ajatella sellaisia", puhahdin Vionan kysymykseen. Vihresilmäinen naurahti päätään pudistellen ja mä kurkotin kohti viinipulloa täyttääkseni vieraan lasin. Mä jäin ajattelemaan Vionan kertomaa, kun nainen kiersi kiinnostuneena Lehtomäen alakertaa. Kuinka Anssi oli kehdannut tehdä niin? Kuinka se oli pystynyt? Mulla oli mielipiteeni Anssista siltä ajalta, kun olin ollut tallityöntekijänä Susikalliolla ja senkin jälkeen oli kestänyt pitkään, että olin oppinut sietämään miestä yhtään enempää kuin oli pakko. No, tällaisilla tempauksilla sekin vähä sietokyky mureni hyvin nopeasti. "Hollannista tulee ihan hyvä porukka", naurahdin Vionan kysyttyä häävieraista. Naisen kulmat kohosivat kiinnostuksesta, joten jatkoin pudottelemalla nimiä. "Harmi kun ehdit jo ostaa sen aasin, Daubella olisi varmasti ollut potentiaalisia nuoria", virnuilin istahtaen sohvalle. "Minne sä jätit lapset?" hymähdin tummahiuksiselle, joka oli linnoittanut nojatuolin. "Yhdelle ystävälle", Viona vastasi väsyneesti hymyillen. Mä nyökkäsin myötätuntoisesti, kykenemättä kunnolla edes maalailemaan naisen käymää tunneskaalaa mielessäni. "Jos sä joskus tarvitset omaa aikaa, tänne kyllä mahtuu pari hoitolasta", hymyilin. "Tai mä voin tulla sun luo." Viona ei ehtinyt vastata, kun molempien huomio kiinnittyi alakerrasta kuuluvaan kolinaan. "Jaahas, tuleva aviomies kotiutui", virnistin kuunnellen, kuinka askeleen kumahtelivat kellarikerroksessa päättyen kylpyhuoneen oven vaimeaan pamahdukseen. VionaTuleva aviomies. Sukelsin syvemmälle ihan liian mukavaan nojatuoliin, antaen niiden ajatusten lipua jälleen mieleeni. Punaviini maistui tanniiniselta huulilla. Olisiko meistä Anssin kanssa ikinä ollut siihen? Mennä naimisiin. Eihän Anssi ollut edes kosinut, muistutin itseäni. Olisiko musta ollut siihen? Lupautua jollekin toiselle koko loppu elämäkseni? Rodriquen jälkeen? Se mies oli tehnyt mun päähän lähtemättömän ristiriidan koko loppuelämän lupauksista. Oliko niillä mitään merkitystä, jos toinen saattoi vain ottaa ja lähteä, jättää sormuksen lupauksineen keittiön pöydälle? Mun katse lipui sohvalla rennosti istuvaa Annia, joka antaisi sen samaisen lupauksen parin hassun viikon päästä. Kaiken sen stressin ja jännityksen alta kuulsi läpi aito onni. Se oli helkähtänyt naisen silmissä heti oven kolahdettua alhaalla. Mikkoa ei edes näkynyt mailla halmeilla, mutta Annin koko olemus oli muuttunut. Ehkä rakkautta oli vielä olemassa tässä maailmassa. Hymyilin Annille aidosti aitoa hymyä. Vaikka mun elämäni sillä hetkellä oli suoranaista paskaa, oli ihanaa, kun toisella oli mitä odottaa. "Robert ainakin tykkäisi jos pääsisi Sirun aarrearkkuihin käsiksi", hymähdin palaten aiempaan aiheeseen. "Tosin Siru ei välttämättä tykkäisi." Anni hihitti viinilasinsa takana. Olikohan ne vielä miettineet lapsia? Suunnilleen kaikki Ersolassa tiesi, millaista elämää Mikko oli elänyt Sirun kanssa ennen Annia. Olihan sille nostettava hattua. Se mies oli uskomaton. Mutta niin oli myös Anni. "Te olisitte kyllä Mikon kanssa ihan loistavat van-" lause jäi leijumaan ilmaan Mikon pöllähtäessä olohuoneeseen pelkkä pyyhe lanteilleen kietaistuna. Mies ei näyttänyt alkuunkaan tajuavan mun läsnäoloa. Lehtelä pörrötti tukkaansa jutellen niitä näitä jostain hevosesta, ilmeisesti valmennettavasta. Annin kasvot karahtivat tulipunaisiksi, joko mun kommentista tai tulevan aviomiehensä muotinäytöksestä. Nainen yritti epätoivoisesti viestittää toiselle vieraasta. Kun Mikko vihdoin tajusi mut, sanat loppuivat ja miehen huulet jäivät hämmennyksestä raolleen. "Moi." "-hemmat. Moi vaan sullekin", nauroin jatkaen lauseeni loppuun. Mun oli yhtäkkiä ihan hiton helppo ymmärtää, miksi Anni ei epäröinyt luopua lopusta elämästään villinä ja vapaana Mikko Lehtelälle. Ei sen miehen avut tainneetkaan loppua meriitteihin pärjätä lasten kanssa. MikkoPyyhkäisin hiukset pyyhkenkulmaan. Oli vähän helvetinmoista luksusta olla kotona jo tähän aikaan sunnuntaina. Ulkona oli jo pimeää, mutta Lehtomäen lämpimät valot olivat kutsuneet jo kaukaa pihatieltä. Tänään oli niitä iltoja, kun mä aioin kaapata kihlattuni syliini ja hautautua sohvalle, sulkea pois kaiken muun maailman. Koska häävalmistelutkin oli hyvällä mallilla ja Siru Eilalla, me saataisiin viettää iltaa ihan rauhassa. Kerrankin. Paitsi. Oli yksi helvetin iso paitsi. Mä seisoin olohuoneen karmiin nojaten pelkkä pyyhe päälläni. Ja tuijotin Viona Valeran smaragdinvihreitä silmiä, joissa käväisi hämmennyksen kautta puhdas huvittuneisuus. "Moi." No jopa oli smoothia. Käytännössä ilman rihman kiertämää ex-säädön edessä, tulevan vaimon nenän alla? Mitä pirua Viona edes teki meillä. Mun oli selvitettävä kurkkua, ettei häkellys olisi ottanut valtaa kasvoilla. Mun kirjahyllystä kun ei sattunut löytymään opusta Kuinka selvitä kiusallisista tilanteista."No... Mitäs tänne?" Haroin tukkaa enemmän tai vähemmän vaivaantuneena. Tuttujen ruskeiden silmien katse ponnahti muhun. Mä tajusin seisovani yhä ex-säädön edessä pelkässä pyyhkeessä. Hivuttauduin kohti makuuhuonetta siirtämällä painoa toiselle jalalle, toivoen hartaasti, ettei se pyyhe tekisi ohareita. "Piipahdin vaan kun kerrankin sain lapset jaloista", Viona heläytti iloisen hymyn. Nyökkäsin. Mutisin jotain vaatteista, liukenin vähän helvetin äkkiä paikalta. Hetken mä vain nojasin otsaa vaatekaapin oveen. Ihan tällaiseen vastaanottoon mä en ollut varautunut. Mistä lähtien ex-säädöt/työnantajat olivat piipahdelleet pahaa-avistamattomien ihmisten koteihin? Mä vedin syvään henkeä. "Antakaas sitä viiniä mullekin, tytöt", murahdin puolittaista virnettä tapaillen kaapatessani kihlattuni syliini sohvalle, ihan niin kuin olin suunnitellutkin. Paitsi että Viona Valera istui nojatuolissa. Mä olin kuitenkin päättänyt niellä sen läsnäolon ja kolausta saaneen itsetuntoni. Jos Anni oli iloinen vieraasta, ei mulla ollut mitään syytä kyhjöttää vaatekaapissa. Anni"Saat loput", virnistin nyökäten lasini puoleen. Tyhjä pullo nökötti yksinäisenä sohvapöydällä vaatien kaverikseen toista samanlaista. "Tai voit hakea meille lisää", Viona ehdotti muina naisina, korjaten asentoaan nojatuolissa. Mikko murahti jotain, mutta vääntäytyi ylös kosteita hiuksiaan haroen. Mä seurasin loittonevaa selkää katseellani, pystyen edelleen näkemään miehen ilmeen sen hönöttäessä keskellä olohuonetta pelkkään pyyhkeeseen verhoutuneena. "No?" Viona ähkäisi tirskahdusken paetessa huuliltani. Pudistelin päätäni itsekseni hihittäen, kurottautuen nappaamaan vajaan viinilasin käteeni. "Sun pitää joskus kokeilla Vigoa", hymähdin keskustelun käännyttyä sujuvasti hevosiin. Viona nyökkäsi merkitsevästi ja mä vilkaisin vaivihkaa Mikkoa, joka oli syventynyt lukemaan asiakkaaltaan tullutta viestiä. "Haluatko sä käydä tallissa? Mun pitäisi viedä päivitetty rehulista harjoittelijoille", mumahdin katse Vionassa. "Kyllä, sinne ei kihlajaisissa ehditty", Viona naurahti laskien lasinsa sohvapöydälle. Mikko jäi sisälle tyhjentämään viinilasiaan. Vedin Harcourin toppatakin päälleni alakerrassa, johdattaen Vionan autotallin läpi ulos. "Teillä on täällä aika mahtavat puitteet", nainen totesi kierrättäessään katsettaan pihalla. Mun teki mieli huomauttaa jotain mahtavista puitteista, jotka eivät mitenkään vetäneet vertoja Susikallion puitteille, mutta pidin suuni kiinni ja nyökkäilin huvittuneesti hymyillen. Ujutin uuden listan rehuhuoneeseen pyörähtäen sitten satulahuoneessa tervehtimässä iltatalliin tulleita tyttöjä. Viona katseli päivällä siistimääni tallikäytävää ja mä kiitin itseäni hiljaa mielessäni siitä siivouspuuskasta, joka mut oli aiemmin yllättänyt. VionaLehtomäen talli oli aina ollut siisti ja valoisa, mutta Annin käsiala näkyi silti. Talli oli vielä siistimpi ja siellä täällä näkyi sieviä koristeita; kellon vierelle ilmestynyt hevosenkenkä, kauniimmat nimikyltit. Viime kerrasta Lehtomäen tallissa tuntui olevan pieni ikuisuus. Olin käynyt hakemassa Leevin vuosia sitten. Silloin ratsu oli myyty pilkkahintaan, koska sen kasvattaja oli pitänyt minusta. Nyt asia olisi voinut kaihertaa, kun Anni johdatti kohti oman ratsunsa karsinaa onnellinen katse silmissään. Mutta sellainen Mikko Lehtelä oli aina ollut. Oikeastaan olin äärettömän onnellinen, että juuri Anni oli löytänyt Mikon. Matkoja, upeita hevosia. Sellaisen miehen Anni ansaitsi. Oli jo helpompi hymyillä, kun me pysähdyttiin Vigon karsinalle. "Ai jestas", mun huulilta pääsi pitkä huokaus. "On se vaan niin komea." Ruuna työnsi turpaansa kaltereiden välistä. Hipaisin sen silkkistä turpaa, vain hetkeä ennen kuin hampaat kolahtivat kalteriin. "Onhan siinä vähän särmää", Anni virnuili pitäessäni sormeni tallessa taskun puolella. Ovessa komeili ystävällinen muistutus olla koskematta eläimeen. "Eiköhän multa liikene päivä tai pari käydä vilkaisemassa, että herra Särmällä on kaikki kunnossa", iskin silmää, viitaten kaksikon tulevaan häämatkaan. Oikeastaan kaikki ylimääräinen, joka vei pois kotoa, oli vain tervetullutta. Keltaisen talon seinät kaatuivat niskaan ja arki kahden lapsen kanssa tarkoitti huonosti nukuttuja öitä ja olematonta aikaa itselleni. Pelkkä ajatus toisella tallilla rastamisesta sai hymyilemään. Anni"Ilman muuta, eipähän tarvitse tyttöjen stressata niin paljoa", hymyilin katse Vigossa. Ruuna oli esitellyt Vionalle niitä kuuluisia puoliaan, jotka olivat kantautuneet silloin tällöin korviini Susikalliolla saakka. Pienet tuntilaiset olivat nähneet Vigon käytöksen tallikisoissa ja siitä riitti jutunjuurta moniin hetkiin. Vessan ovi kolahti kiinni Vionan perässä ja mä harpoin eteisestä makuuhuoneeseen, jonka ovi oli raollaan. Mikko lojui epätavalliseen tapaan sängyllä viikonlopun posti vierellään. "Anssi otti ja lähti", mumahdin hiljaa, ääni vähän käheänä pakkasilman jäljiltä. Mikon katse kääntyi lehdestä muhun ja silmät kaventuivat kysymyksistä. "Lähti?" mies toisti epäuskoisena. Mä nyökkäsin vakavana, istuutuen sängyn laidalle hiljaa huokaisten. Mikko murahti jotain hipaisten kättäni, jonka mä vedin vaistomaisesti pois kuullessani lähestyvät askeleet. "Viona lupasi käydä ratsastamassa Vigon muutamana päivänä, kun me ollaan poissa", ilmoitin Mikolle Vionan ilmaantuessa ovelle vähän varoen. Mies hymähti vähän kireästi ja mä yritin hymyillä vihreiden silmien tarkkaavaisen katseen edessä kuin en olisi juuri jakanut syytä naisen yllätysvisiitille. "Laatuaikaa", Viona naurahti väsyneesti, kun nousin ylös ja nappasin Mikon jo lukemat lehtiset viedäkseni ne lehtilaatikkoon. "Vigon kanssa kaikki on laadukasta", virnistin ohittaessani Vionan.
|
|
|
Post by Anni on Feb 9, 2018 19:01:00 GMT 2
The last day before 9.2.2018 MikkoMä olin elänyt ne viikot sumussa. Valmennuksia, varsakauppoja, paperisotaa, Sirun asioita. Viimehetken hääjärjestelyjä. Mä tajusin sen vasta siinä vaiheessa, kun mä ajoin viimeiseltä valmennuskeikalta kohti Ersolan kultasepänliikettä. Mä parkkeerasin tuttuun ruutuun liikkeen kalteroitujen näyteikkunoiden eteen, mutta mä en päässyt ylös autosta. Jeepin radio pauhasi hiljaisena taustalla, mutta mä en kuullut juontajan sanoja. Huomenna se tapahtuisi. Me mentäisiin naimisiin. Mä tuijotin rattia puristavia sormia ja sitä tummaa sormusta, jonka Anni oli siihen pujottanut viime kesänä. Mä olen sitten ekana jonossa, jos Lehtelän jätkällä menee pupu pöksyyn. Oksan sanat kaikuivat mun päässäni. Mä puristin silmät kiinni, sammutin auton. Radio hiljeni ja se autoon laskeutunut hiljaisuus riipi mun sisuskaluja. Mä avasin silmät, ja se sormus oli yhä siinä. Mä istuin yhä Lehtomäen autossa kultasepän liikkeen edessä, ja mun yhä pitäisi vetää sormus sormestani. Mä räpäytin silmiä, vedin sen irti. Mun hetket Anni Kiviniemen kihlattuna oli kirjaimellisesti ohi. Mä osasin vain tuijottaa valkoista rinkulaa vasemmassa nimettömässäni kultasepänliikkeen omistajan tutkaillessa sormusta. "Joo kyllä tää hoituu" seppotaalasmaamainen mies jutteli rentoon sävyyn, ihan kuin sen edessä ei olisi viimeistä iltaansa ennen avioitumista viettävää miestä. "Hetkonen vaan." Hetkonen. Musta tuntui, että mä nojailin kultasepänliikkeen tiskiin yhden ihmiselämän ajan. Mä vilkuilin puhelinta, vilkuilin liikkeen ovea, naputin paljaalla sormella tiskin tummaa puupintaa. Ne puun tummat syyt saivat mut muistamaan, miten mä olin joutunut melkein raahaamaan Annin sisään loppukesästä, valitsemaan vihkisormusta. Nyt se samainen sormus napitti mua haastavasti lasitetulta pinnalta kaiverrettuna, valmiina. "Sorry man, tuli pieniä viivästyksiä" Jani Kallion tuttu ääni sai ilmat pakenemaan mun keuhkoistani. Mä käännyin virnistämään miehelle niin rennosti kuin mä osasin. "Ei se mitään, kunhan huomenna olet ajoissa." Mä hätkähdin sitä omaan ääneeni noussutta varmuutta. Bro hug sai mut tuntemaan oloni vähän vähemmän yksinäiseksi, mutta se myyjän liian tuttavallinen "Olkaa hyvä ja onnea huomiseen koitokseen"-lausahdus sai mun kädet tärisemään. AnniMä tuijotin itseäni keittiön ikkunasta heijastuvasta peilikuvasta. Ilme kasvoillani oli tuntematon: se oli sekoitus jännitystä ja silkkaa kauhua. Lehtomäki oli niin hiljainen kuin talo voi olla. Tuntui, ettei lattiakaan narahdellut villasukkieni alla, kun kävelin olohuoneen poikki makuuhuoneeseen. Äiti oli matkalla, ja Sinna tulisi suoraan iltatallista. Ne olivat tulossa pitämään musta huolta viimeisenä iltanani neiti Kiviniemenä.Siru oli unohtanut valot huoneeseensa. Tyttö oli lähtenyt vauhdilla mummonsa mukaan, koska oli yrittänyt viimeiseen asti vaatia lupaa jäädä yöksi kotiin. Anni mä haluan että sä laitat mun hiukset aamulla. Lopulta Eila oli luvannut yrittää parhaansa Sirun löytämän Youtube-videon avulla. Mä oikaisin rypistyneen päiväpeiton, nostin Sirun koulurepun tuolille ja sammutin valot. Yläkerta jäi pimeäksi, kun hipsuttelin portaita alakertaan kynsinauhojani jyrsien. "Oi, ovatpa ne kauniit", äiti ihasteli katse rakennekynsissäni, jotka olin käynyt ottamassa Ersolan keskustassa tutulla kynsiteknikolla. Mun kynsilleni ei oltu tehty mitään vuosikausiin, mutta Petra oli silti loihtinut niistä uskomattoman sirot ja tyylikkäät. "Jännittääkö?" mutsi hymähti, kun mä kykenin vain nyökkäämään seuraten katseellani laukkua, jonka äiti laski eteisen lattialle. Isä tulisi huomenna Matiaksen kyydillä, äiti oli ajellut töiden jälkeen Tampereelta mekon kanssa. "Vähän", irvistin hiplaten nimettömässä lepäävää sormusta, joka saisi huomenna kaverin. Äiti halusi välttämättä käydä laittamassa saunan päälle, joten mä rojahdin sohvalle kasvonaamiopakettien kanssa. Musta tulisi huomenna morsian. Vaimo.Siitä oli vain vähän reilu vuosi, kun mä olin istunut Reunassa estevalmentaja-Mikon tarjoamilla bisseillä. Se oli tuntunut kaikkine kiusallisine viboineen kutkuttavalta, mutta en mä olisi missään mielentilassa osannut kuvitella, että se olisi lopulta johtanut tähän hetkeen: häitä edeltävään iltaan. MikkoJani touhusi kuin edessä olisi vanhojen hyvien aikojen poikienilta: se availi sipsipusseja, asetteli kaljoja jääkaappiin ja pohti puoliääneen, vietättäisiinkö me mun viimeistä iltaa poikamiehenä pelaten vai katsellen roskaleffoja. Ilmeisesti multa ei kysytty. Mä istuin kulahtaneella nahkasohvalla nojaten kyynärpään polveen, seuraten välillä jätkän touhuja puolella silmällä. Sitten mä taas vilkaisin puhelimen näyttöä, mutta se pysyi itsepintaisen hiljaisena. Kiviniemi <3 viimeksi paikalla tänään klo 16:13. "Moro" mun tervehdys oli vähän vaisu Erkan ja Joonaksen valuessa sisään ahtaaseen yksiöön. Se ei johtunut siitä, ettenkö mä olisi iloinen nähdessäni jätkiä. Se johtui yksinkertaisesti siitä, että mun pää täyttyi ajatuksista, jotka mä olin siihen päivään mennessä kyennyt siinä sumussa päivä kerrallaan eläessäni välttämään. Mutta enää mä en voinut välttää niitä. Mä tartuin ähkäisten tarjottuun sipsipussiin, mutta mun käsi unohtui puolitiehen. Lopulta mä rapistelin pussin alas kädestäni kykenemättä maistamaan edes yhtä. Joonas äsähti mun olla hiljaa, mutta räjähti seuraavassa hetkessä nauruun roskaleffan päätähden räjäyttäessä vihollisten auton. Mä ehkä annoin Janin tarjota mulle kaljan, mä ehkä tuijotin ruudulla välkkyviä liekkejä ja kuuntelin jätkien kommentteja. Mutta mun ajatukset oli jossain ihan muualla. Mun pitäisi vaihtaa yhteystiedoissa Annin nimi. Ei se enää olisi Kiviniemi. Mun sormi tuntui tyhjältä nostaessani kaljatölkin huulilleni. Entä jos olisikin? Entä jos se ei ikinä tulisi alttarille? Entä jos se ilmestyisi WhatsAppiin, sanoisi, että häät oli peruttu? "Whooo, toi muija on ihan kuin Anni!" Erkka vislasi ruutuun ilmestyvän bruneten keinautellessa aseilla koristeltuja lanteitaan. "Onkohan silläkin huomenna sukkanauhan sijaan asevyö?" Joku virnuili, enkä mä voinut kuin urahtaa itsekseni. Mä nojauduin syvemmälle sohvaan, suljin silmät. "Mikäs sillä on?" "Äh, ehkä se jännittää huomista esitystään koko sukunsa edessä" Janin vastaus sai muut räkättämään. Mä en rekisteröinyt vittuilua, vaikka joku löi mua veljellisesti selkään. "Ei kun se miettii, että jättääkö se kuuma muija sen alttarille nuolemaan näppejään" Joonas lohkaisi, saaden jopa Janin mulkaisemaan sitä aika pahasti. Tietäisipä vaan, miten oikeassa se oli. AnniMutsin häähekumointi meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Kun Sinna liittyi seuraan, mun oli pakko hakea sille lasillinen viiniä jo ihan ennaltaehkäisyksi. "Etkö sä ota?" blondi älähti, kun huomasi, ettei mulla ollut kuin lasillinen vissyä. "En, päätä särkee", mumahdin katse sohvassa. Äitin hössötys taukosi siksi aikaa, että se tarjoutui hakemaan mulle särkylääkettä. "En tarvii", huoahdin. "Varmaan hartiat jumissa. Sauna auttaa." Sauna auttoi ehkä hartianseudun jumeihin, mutta mä olin edelleen ahdistunut. Ensimmäistä kertaa viikkokausiin mä ihan oikeasti kyseenalaistin valintoja, joita olin viimeisen vuoden aikana tehnyt. Me oltiin edetty ihan helvetin nopeasti. Kun me oltiin tavattu, mä olin juuri päässyt yli Strifestä. Mikko oli ollut yksinäinen yksinhuoltajaisä, joka oli koutsannut mut ja Meten yli siitä taloesteestä. Ilman sitä estettä, ilman niitä kaljoja, mä en välttämättä istuisi Lehtomäen saunassa. Mä olin onnistunut hukuttamaan kaikki epäröinnit stressiin ja hääkiireisiin, mutta nyt, kun kaikki oli mun alttarille kävelyä vaille valmista, mulla oli liikaa aikaa pohtia tätä kuviota. "Ajatella, huomenna teidän yhteinen elämänne vasta alkaakin", äiti henkäisi päästyään ulos kirpeään pakkasiltaan. Mun iho nousi kananlihalle, mutta kovien löylyjen jälkeen pakkasilman aiheuttama kihelmöinti tuntui hyvältä. "Seuraava askel onkin sitten varmaan perheen perustaminen", mutsi jatkoi puoliääneen. Sinnan silmät nauliutuivat muhun, mutta mä pudistin tuskin näkyvästi päätäni. Se Sinnan ilme oli tuonut syksyn tunteet pintaan. Mä puristin laudetta niin pitkään, että kyyneleet kihosivat silmiin väkisinkin. "Mä meen jo", sain mutistuksi ennen kuin rymistelin kylpyhuoneen puolelle henkeä haukkoen. Kyyneleet ja tukahdutetut nyyhkäykset katosivat veden kohinaan, eikä mun päässäni pyörinyt kuin yksi ajatus: oliko mun kohdunulkoinen raskauteni ollut se syy, miksi me oltiin kiirehditty naimisiinmenon kanssa?MikkoMä olin elänyt niin kiireessä, tehnyt töitä ja säästänyt rahaa häihin, etten mä ollut tajunnut ajan livahtavan ohi. Mä tuijotin seinälle kiinnitettyjä bändin julisteita, kun se iski mun tajuntaani. Mä menisin huomenna oikeasti naimisiin. Musta tulisi Annin aviomies. Annista tulisi virallisesti, laillisesti, Sirun huoltaja. Vaikka mä en ollut enää miltei vuoteen ollut yksin, mä olin sitä kuitenkin ollut viimeisen vuosikymmenen. Melkein koko Sirun elämän ajan. Millä mä kuvittelin osaavani olla mitään muuta kuin yksin? Huomisen jälkeen ei enää helppoa paluuta vanhaan olisi. Nahkasohva narahti mun noustessa ylös. "Mitä sä nyt?" Jani sihahti varoen häiritsemästä muiden elokuvahetkeä. Mä pudistin päätä, mutisin jotain röökistä. Kukaan muu tuskin edes huomasi mun kiskovan kenkiä jalkaan ahtaassa eteisessä. Asunnon ovi kolahti mun takana kiinni. Mä tiedostin, että kaiken sen epäilyn alla pesi piinaava tuska, jonka mä olin haudannut töillä. Tupakansavu poltteli keuhkoissa kuukausien polttamattomuuden jälkeen. Mutta mä tarvitsen sen yhden röökin. Mun koko järki oli siitä yhdestä savusta kiinni. Se rauhoitti mun mieltä, hidasti ajatuksenjuoksun vähän käsiteltävämmäksi. Mä nojasin lumiseen kaiteeseen, vetäen savua hitaasti keuhkoihini. Tuska siitä, että mä jäisin yksin. Että Anni jättäisi mut. Että me ei mentäisikään naimisiin. Mutta sitä tuskaa pahensi se, että mä tajusin miettiväni sitä omalle kohdalleni. Jos mä en pystyisikään kävelemään alttarille. Jos ne kaikki katseet saisivat mut tajuamaan, ettei musta olisi siihen. Olla kenenkään aviomies. Mä olin jo kerran ollut jonkun aviomies. Ja se joku oli ottanut yliannostuksen rauhoittavia. Mitä jos se olin mä? Mitä jos mua ei vain oltu tarkoitettu siihen, olemaan kenellekään aviomies? Mä en tiennyt, millaista oli olla jollekin aviomies silkasta rakkaudesta. Olisiko musta siihen. AnniSuihkun jälkeen mä kipitin portaat yläkertaan ja sulkeuduin makuuhuoneeseen. Peilikuvalla oli tällä kertaa punertavat, itkuiset silmät ja lohduton katse. Mä vedin päälleni pitkän collegemekon ja pujahdin kylpyhuoneeseen. Kylmä vesi tuntui pahalta, mutta mä huljuttelin kasvoni minimoidakseni silmistä johtuvat kysymykset. Ei kukaan halunnut, että tuleva morsian itkisi edellisenä iltana paniikkiaan. "Ootko sä nyt ihan varma?" Sinna kysyi. Nainen oli ilmestynyt saunasta vähän mun jälkeeni ja kääri hiuksiaan pyyhkeeseen. "Mistä?" ähkäisin. Sinna pyöräytti silmiään itsekseen tuhahtaen. "No tästä. Huomisesta. Hitto Lehtelästä." Mä en ollut tiennytkään, että kaasolla oli oikeus kysyä jotain sellaista. "Joo", pihahdin väistellen Sinnan katsetta. Sen suu raottui uhkaavasti, mutta napsahti kiinni äidin kolistellessa portaikossa. Mä nyrpistin nenääni juustolautaselle, joka oli ilmestynyt keittiön pöydälle. Aurajuusto oli mun suurin rakkaus, mutta sen vieressä lepäävä keltainen mötikkä sai hajullaan mun vatsalaukun kääntymään ympäri. "Etkö sä pidä siitä?" äiti naurahti ilmeelleni pyöräyttäessäni lautasta niin, että juuston lemu ei pistänyt nenään. "Jätän väliin", ähkäisin vakuuttuneena siitä, etten olisi ollut aamulla hääkunnossa sen juuston maistamisen jälkeen. Mä olin näprännyt puhelinta hermostuneena niin kauan, että Sinna oli turhautunut ja ottanut sen pois. Naisen kadotessa äidin perässä yläkertaan petaamaan itselleen vuodetta Sirun sänkyyn, mä nappasin kännykkäni takan reunalta ja heitin toppatakin päälleni eteisessä. Kaiuttimesta kantautuvat tuuttaukset tuntuivat normaalia pidemmiltä ja mä huomasin pidättäväni hengitystä. Mitä mä muka sanoisin? Mistä lähtien mua oli pelottanut soittaa Mikolle? "Hei", sopersin tutun äänen vastattua ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen. MikkoMä tuijotin puhelimen näytöllä loistavaa nimeä tietämättä, pitäisikö mun vastata vai ei. Mitä jos se soitti ilmoittaakseen, että oli muuttanut mielensä? Että ei halunnutkaan mun kanssa naimisiin, että se oli idioottimainen idea? Oot ihan kiva mies, mutta tää kaikki tapahtui liian nopeasti. Mä en olekaan vielä valmis, sä ansaitset jonkun valmiimman. Mä kuulin ne sanat päässäni Annin äänellä. Mun sormi tärisi painaessani vihreää luuria. Se olisi parempi ottaa vastaan nyt kuin alttarilla. Nyt, kun koko suku ei vielä ollut todistamassa. "Moi" mä yritin kuulostaa normaalilta, vaikka mä olin melko varma, että Anni tiesi mut jo ihan liian hyvin. " Hei" Annin ääni kuulosti pieneltä. Ootko sä itkenyt mä olin kysymässä jo pääni sisällä, kun mä muistin, millaisessa yhteydessä mä sitä jo kerran olin Annilta puhelimessa kysynyt. Mä suljin suuni, avasin sen kuunneltuani hiljaista suhinaa Lehtomäeltä. "Mitä sinne? Ootko sä ulkona, etkö sä palele?" Mä kuulin kysyväni, kuulostavan melkein normaalilta. Mutta mun käsi tärisi, ja mä olisin voinut veikata pääni, että Anni kuuli sen tärinän. " Joo tai siis en tai siis-" Anni sopersi hämmentyneenä. Se hermostunut naurahdus laukaisi tilanteen. Mä tajusin, etten mä ollut yksin niiden ajatusten kanssa. Vaikka se oli musertavaa, se oli helpottavaa. "Älä palelluta itseäsi" mä hymyilin, haluten jatkaa, ettei häämatkalla olisi kiva olla flunssassa. Mutta mä en saanut sanoja ulos. Olisiko mitään häämatkaa? " Ootko sä tupakalla?" Annin hermostunut naurahdus sai varmuutta naisen keksiessä, etten mäkään ollut sisällä. Mä yskähdin vähän, tiesin naisen kuulevan sen virneen mun äänestä. "Ehkä." " Tso tsot. Eikö me sovittu jotain... " "Sä et ole täällä altistumassa savulle" mä sanoin, ja mun ääni oli pelkkä kuiskaus. Yhtäkkiä ne kaikki haaveet, suunnitelmat perheestä, kaikki tuntui niin pieneltä, hauraalta. Katoavalta. Yksi lause, ja ne kaikki hiipuisi unohdettuna ilmaan. Mä huomasin tuijottavani hiljalleen leijailevia lumihiutaleita, enkä mä voinut ajatella että elämä oli kuin lumihiutale: se leijaili, poukkoili, kieppui, ja lopulta se suli pois. " Epäreilua" Anni kirahti, ja hetken kaikki tuntui taas tavalliselta. "Mulla on ikäv-" "Oisitpa sä täällä." Me sanottiin se lopulta samaan aikaan. Nauru oli hermostunutta, mutta se toi mukanaan huojennusta. Mut valtasi lämmin aalto, mä halusin sanoa, kuinka helvetisti mä halusin seistä alttarilla Annin vierellä. Miten mä halusin - mä tarvitsin - sen vaimokseni. Miten mulle oli aivan vitun sama, miten me oltiin edetty tähän pisteeseen aivan liian nopeasti, miten me oltiin koettu yhdessä vuodessa ihan liikaa, miten me ei todellakaan oltu valmiita tähän. Miten raastavaa oli olla yksi ilta, yksi yö, ilman Annia. Mutta ne sanat ei tulleet ulos mun kurkustani. Ne takertui kiinni, tuli ulos pihahduksena. "Mä rakastan sua, Anni Kiviniemi" mä sain sanotuksi ääni tuntemattomana, käheänä. Mä en pystynyt jäämään odottamaan vastausta, mä en pystynyt kuuntelemaan sitä linjan hiljaisuutta enää sekuntiakaan. Mä tajusin istuvani Janin kerrostalon pihalla aitaan nojaten vasta siinä vaiheessa, kun mies istui mun vierelle. Mä tajusin itkeväni vasta kun mun paras kaveri vuosikymmenten ajan veti mut karhunhalaukseen. "Mä olen Lehtelä harvasta asiasta niin varma kuin siitä, että te kaksi kyyhkyläistä jumalauta menette huomenna naimisiin." AnniMä tuijotin puhelimen näyttöä hämmentyneenä: oliko Mikko painanut luuria? Miehen sanat leijailivat päässäni, enkä mä saanut pyyhittyä pois sitä hermostunutta sävyä, joka kihlattuni äänestä oli kuultanut. Sitäkin jännitti. Me oltiin tässä yhdessä.Hetken kaikki tuntui taas hyvältä. Mä palasin sisälle, asettauduin muina naisina takaisin sohvalle ja nappasim palan suklaata suuhuni. Mutta mä tottakai unohdin viedä puhelimen takaisin takan päälle ja alakertaan palannut Sinna huomasi sen heti. "Peruitko sä häät?" blondi totesi kuivasti, virnistäen sitten ilmeelleni. Pudistin napakasti päätäni ja tartuin naisen ojentamaan viinilasilliseen. Mutsi puhui huomisesta taukoamatta. Jos meillä joskus olisi kerrottavana sille uutisia mummotettavasta, miten se ikinä malttaisi odottaa? Mummotettavasta. Oli niin helvetin hullua, että mä saatoin ajatella perheen perustamista silmää räpäyttämättä. Ihan samalla tavalla kuin mä olin menossa naimisiinkin huomenna. "Äiti rauhoitu", ähkäisin, kun mutsi hääri juustotarjottimen olohuoneeseen ja istahti nojatuoliin odottaen, että mä kommentoisin jotain sen arvailuihin morsiamen ryöstöstä. Mä toivoin vain, ettei Janilla olisi mitään liian korkealentoisia suunnitelmia. "Mä haluan vain selvitä huomenna alttarille", mutisin silmät kiinni, tietäen ilman näkemistäkin äidin kysyvän katseen. Mikko"Lehtelä! Morsiussaunaan, NYT!" Erkka ja Joonas karjaisi suunnilleen yhteen ääneen vetäessäni Janin asunnon oven kiinni perässäni. Jani pudisteli päätään, mutta mä pystyin jo naurahtamaan. Mulla ei ollut mitään käsitystä, kuinka pitkään me oltiin istuttu ulkona, mutta vähitellen mun rintaan pesiytynyt kolkko ote oli hellittänyt. Mun olo oli kuitenkin epätodellinen, liian kevyt. "Sauna auttaa" Jani kumartui murahtamaan, tönäisten mua kohti yksiön pientä kylpyhuonetta. Viina poltteli kurkussa, mutta se huuhtoi mennessään ajatuksia. Jossain vaiheessa mä huomasin nauravani mukana jätkien jutuille, mä onnistuin tyhjentämään kaikki kauhuskenaariot päästäni. Kunnes mä asetuin Janin nahkasohvalle mahdollisimman vähän epämukavaan asentoon. Hämärässä huoneistossa oli hiljaista Erkan ja Joonaksen häivyttyä. Jani kolisteli jotain keittokomeron puolella, mutta mä huomasin taas tuijottavani sitä bändin ensimmäistä keikkajulistetta, joka oli kehystetty myös Lehtomäen seinälle. Siitä oli melkein viisitoista vuotta. Janin julisteen reunat oli käpertyneet ja paperi kulunut. Vanhat hyvät ajat. Silloin, kun Sirua ei vielä ollut. Kun mä olin ollut kakara. Me kaikki oltiin oltu. Mun huulilta pakeni pitkä huokaus kääntyessäni selälleni vihlaisun saattelemana. Kiviniemi <3 viimeksi paikalla tänään klo 16:13Mä laskin puhelimen rinnalle murahtaen. Olikohan nainen suuttunut, kun mä olin lyönyt sille luurit? Mä en ollut pystynyt siihen. Miten mä pystyisin huomenna nousemaan alttarille, jos mä en kestänyt kuulla, että mun oma morsiammeni rakasti mua? Mitä. Vittua. Lehtelä. Kiviniemi <3 paikallaMä tuijotin näyttöä. Kiviniemi <3 viimeksi paikalla tänään klo 23:37 Mä huokaisin. Ja kun se teksti muuttui uudelleen paikalla, mä kirjoitin. Anni kirjoitti. Mä naurahdin hiljaa. Mä lakkasin kirjoittamasta. Odotin. Anni lakkasi kirjoittamasta. Ei hitto. Lopulta mä kirjoitin uudelleen: Mikko 23:39 Janin sohva ei ole ihan hirveän mukava. Ainakaan ilman sua...
|
|
|
Post by Mikko on Feb 25, 2018 18:16:30 GMT 2
25.2.2018 Back home AnniPaluu arkeen oli ollut melkoinen rysäys: me oltiin palattu kotiin aamulla ja nukuttu pari tuntia hyödyntäen sitä aikaa, kun talo oli vielä hiljainen. Sitten neiti Valera oli keskeyttänyt kauneusunet jokseenkin nolostuneella puhelulla, pyytäen Mikkoa paikkaamaan Gittaa poniopettajana. Ja sille tielle herra Lehtelä oli kadonnut. Mä olin ajatellut Metteä, Suloa ja Rennaa, mutta se tajuton väsymys ja kahden viikon pyykit - sekä viimeinen päivä, kun mun hevosia oltiin luvattu liikuttaa - olivat saaneet mut jäämään kotiin. Mä olin myös tajunnut unohtaneeni antaa Mikolle syntymäpäivälahjan, jonka olin piilottanut vaatekaappiini. Mä lastasin toista koneellista pyykkiä palaten ajatuksissani takaisin Balille. Loppuloma oli sujunut omalla painollaan: me oltiin vaihdettu majapaikkaa vielä kerran, tehty monen tunnin skootteriretki, syöty, naurettu, nautittu, uitu. Vietetty aikaa yhdessä. Viimeisinä päivinä Mikko oli jopa päässyt yli surffaustraumoistaan ja vuokrannut laudan, onnistuen nappaamaan pari pientä aaltoa. Niinä päivinä me molemmat oltiin vielä oltu niin irti arjesta, että Lehtomäen kellarikerroksessa nököttäminen tuntui epätodelliselta. Paluulennolla mä olin sortunut lukemaan työsähköposteja. Niitä oli tulvinut, vaikka Matias oli ilmoittanut kaikille, että mä olin häämatkalla. Mikko oli seurannut mun tuskaista huokailuani ehkä kymmenen minuuttia, napaten lopulta puhelimen mun kädestä. Silloin mä olin havahtunut ajattelemaan, mitä mä halusin mun työltäni. Tottakai töihin palaaminen lomalta risoi ketä tahansa, mutta silti? Mä olin kovaa vauhtia kasvamassa ulos isoveljen siipien suojasta, koska mä tiesin ehkä liiankin hyvin, että sen firma pärjäisi ilman muakin. Ja silloin Mikko oli ottanut ensimmäistä kertaa puheeksi, että Lehtomäestä voisi olla osakeyhtiöksi. Että mullekin voisi löytyä töitä.Kuuntelin kahvikoneen tasaista hurinaa taistellen väsymystä vastaan. Kaikki ajatukset töistä ja Lehtomäestä olivat yhtä puuroa, enkä mä saanut kiinni yhdestäkään. Puristus rinnasta oli helpottanut pykälän purettuani matkalaukut, mutta sen jälkeen tilalle oli tullut uusia huolenaiheita: milloin talo oli viimeksi siivottu? Mitä mun hevosilleni kuului? Missä mun uudet, uudella sukunimellä varustetut kortit viipyivät? Ovi pamahti kiinni Sirun perässä. Mä ehdin laskea kahvikupin pöydälle, kääntyen sitten vastaanottamaan mun luokse kengät jalassa kirmaavan tytön. "Missä isi on?" tyttö kiljahti halauksen lomasta. "Isi joutui lähtemään töihin. Se lupasi tulla nopeasti takaisin", hymyilin. Siru nyökytteli päätään innosta täristen, pyöräyttäen sitten repun selästään. "Anni kato mä sain biologian kokeesta täydet pisteet! Mä tarviin tähän allekirjoituksen! Sähän voit kirjoittaa sen, sähän oot kans mun huoltaja", Siru vaahtosi heiluttaen reunoista rypistynyttä koepaperia mun edessäni. Huoltaja. Arki oli totisesti alkanut. Mikko
Vilkun tasainen raksutus täytti Jeepin odottaessani viimeisten valojen vaihtumista. Jos mä olisin tiennyt mun ensimmäisen päivän kotona alkavan neiti Valeran hätäisellä soitolla Gittan poisjäännistä ja ponitunnin pidosta, mä olisin todennäköisesti jäänyt Balille. Tai vienyt lentokentälle vesipullon. Mitä tahansa. Mutta ei. Mä olin nukkunut ehkä silmäyksen vuorokauden lennon päälle ja ajanut Susikalliolle leukapieliä kiristellen. Ne riivatun ponit eivät olleet ihan se mun juttuni. Eikä olleet alkeistunnit. Eikä vanhemmat, jotka huolehtivat aina vain omituisemmista asioista, kuten siitä, sopiiko Pirkko-Pekan piponsävy ponin satulahuopaan ja taluttajan riimunvarteen. Mä olin kestänyt sen kuusikymmenminuuttisen lähinnä sen tiedon nojassa, että me todella tarvittaisiin joka ikinen sentti Balin jäljiltä. Loma oli hailea muisto mun naputtaessa rattia ja odottaessa autotallin oven rullautumista ylös. Ylhäällä talossa oli epäluonnollisen hiljaista ja pimeää, siihen nähden, että kaksi tyttöä oli jäänyt kahdestaan kotiin. "Ketään kotona?" Mä enemmän huokaisin kuin huikkasin kellarikerroksen ja asuinkerrosten erottamilta rapatuilta rappusilta. Talossa oli kylmä, ihan kuin siellä ei olisi kahteen viikkoon asunut kukaan. Mä olin kuitenkin käskenyt Janin pitää takan tulessa ja talon lämpimänä, ihan jo putkien takia. Toisaalta, jos jätkä unohti bestmanina sormukset, ehkä sen vahvuuksiin ei lukeutunut talon pystyssäpitokaan. Yläkerrasta kantautui vaimeaa musiikkia. Siru ainakin on kotona, mä irvistin ajatuksissani pohtien, oliko Anni palannut nukkumaan. "Täällähän sä olet" mä virnistin hellästi huomatessani silmäkulmasta keittiöön linnoittautuneen naisen. Mä suukotin naisen otsaa matkalla kahvinkeittimelle. "Siellä oli helvetinmoinen kaaos. Näköjän koko lafka kaatuu, jos estevalmentaja on pari viikkoa pois." Mä virnistin toispuoleisesti kaataen kahvia kuppiin. Anni ynähti jotain epämääräistä, plaraten jotain papereita. "Miten täällä sujuu?" Mä hymähdin kääntyen ympäri, jääden nojaamaan tasoon kahvikuppi kädessä. Anni"Hyvin", vastasin katse sinisissä silmissä. "Mä sain pestyä pyykkiä ja purettua tavarat." Mikko nyökkäsi kumartuen suukottamaan otsaani. Mä hymähdin itsekseni, koska olo oli kuin pienellä lapsella, joka oli tehnyt kotiläksynsä oma-aloitteisesti. Lapsesta puheenollen."Siru oli saanut bilsan kokeesta kympin", kerroin listaten post it -lapulle ostoslistaa kauppareissua varten. Mun ajatukset olivat kuitenkin allekirjoituksessa, jonka mä olin rustannut koepaperiin Sirun huoltajana. Mun käsi oli tärissyt sitä vaivaista allekirjoitusta kirjoittaessa niin paljon, että Sirukin oli ihmetellyt. Mä olin laittanut sen väsymyksen piikkiin, mutta palannut siihen tytön kadottua yläkertaan. Todellisuus oli vihdoin alkanut valjeta: arki jatkuisi sen pienen ihmisen huoltajana. Mä olisin vastuussa Sirusta ihan yhtä paljon kuin Mikkokin ja sillä hetkellä mun päähäni iskostuva ajatus oli pelottava. Mikko kertasi alkuviikon ohjelmaa ääneen. Mä tajusin taas miettiväni työkuvioita ja Mikko ehti tajuta sen, ennen kuin mä sain sen ahdistuneen ilmeen pois kasvoiltani. "Hei", mies murahti kulmat kurtussa. "Mitä sä mietit?" "Lehtomäkeä", huoahdin tajutessani, etten saisi välteltyä aihetta. Jos mahdollista, Mikko oli oppinut kahdn kahdestaan vietetyn viikon aikana lukemaan mua vielä paremmin. "Sä pärjäät varmasti", aviomieheni totesi kietoen kätensä ympärilleni. "Mieti nyt. Perheyritys." Mä suljin silmäni lämpimien huulten painuessa niskalleni. Tutut, kylmät väreet peittyivät kuitenkin turhautuneeseen huokaukseen, joka karkasi huuliltani. Mä en ollut mikään yli-ihminen, mutta nyt mun täytyi olevinaan olla huoltaja ja yrittäjä. Siis sen lisäksi, että mä yritin sopeutua elämään vaimona. "Haitko sä niitä puita?" Mikon kysymys oli viaton, kahvin kaatamisen lomasta heitetty, mutta se painui mun ihon alle. Mikä helvetin kotirouva mä olin? Luuliko Mikko, että ovelta lähtiessä mutistu kysymys oli jäänyt mun mieleeni kaiken väsymyksen ja kotiinpaluun tunteiden keskellä? "No en todellakaan hakenut", kivahdin. "Mulla on ollut tässä vähän muutakin." Mun silmissä kipinöi, kun loin tiukan katseen aviomieheeni marssien sitten kohti alakerran portaita käydäkseni siirtämässä seuraavan koneellisen pyykkiä kuivuriin, kuten kotivaimon kuuluikin. MikkoMä jäin tuijottamaan loittonevan selän perään kylmän tunteen noustessa verisuonia pitkin kohti sydäntä. Mä lamaannuin kahvikuppini kanssa. Olinko mä sanonut jotain väärää? Se hyytävä vihlaisu mun rinnassa ei ollut mitään muuta kuin huolta. Sitä samaa, joka oli noussut pintaan Balin vuoristoilla. Olinko mä kohdellut vaimoani heti alkuun päin helvettiä? Oli tämäkin alku arjelle. Oli tämäkin syntymäpäivä. "Kiitti" mä mutisin katsomatta mutsia aivan silmiin. Se laski varoen mun syliin sen pienen elämänalun, joka puhkesi lohduttomaan itkuun heti mun käsivarsille päädyttyään. Ehkä se ei pitänyt hevosenhajusta? Mutsi oli sitä mieltä. Faija sanoi, että se kuuluu asiaan. Että se lakkaa vierastamasta, kun mä lakkaan ramppaamasta kisoissa. Mä laskin katseen alas sinisiin silmiin, keinutin, silitin. Itku muuttui. Siitä lähti terä. Mutsi lähti, mä jäin taas yksin. Mä olin aina yksin. Vaikka mä täytin 20, mä olin yksin. Mä tuijotin loftin seinällä riippuvaa bändin julistetta ja mun päässä kumisi. Jere, Erkka, Jani ja muut jätkät oli yrittänyt saada mut viihteelle. Niin kuin kakskymppisen yleensä nyt kuuluu. Ottaa soossia. Naida jotain söpöä muijaa. Mä olin pudistellut päätäni, ottanut vastaan ne olan taputukset ja kestänyt sen. Mutta kun mä pääsin himaan, tuijotin sitä bändin julistetta ja istuin sohvalla yksin, mulla ei ollut enää mitään pitämässä sitä rinnassa vellonutta paskaa oloa poissa. Siru nukahti mun syliin. Mä katsoin niitä suljettuja silmiä, mä näin niissä rauhaa. Ei jätkät tiennyt. Jani ehkä, mutta porukoissa se oli aina erilainen. Se oli suostunut kummisedäksi, vaikka mun ja Sirun takia se joutui lykkäämään aikomuksiaan erota kirkosta. En mä ollut katkera, ettei sitä näkynyt. En mä voinut olla. Jätkät sentään oli muistanut. Siru haukotteli, avasi silmät raukeana. Mun suupieltä nyki. En mä ollut yksin.
Mun rinnasta pääsi syvä urahdus lamaannuksen poistuessa kehosta yhtenä sähköiskuna. Mun raajat tottelivat taas, mä harpoin portaat alas kellariin kulmat askel askelmalta syvempään rypistyen. Alhaalta kantautui kolinaa, Anni kuului lataavan pesukonetta jokaista kädenliikettä korostaen. "Anni?" Mä nojasin kädet rinnalle ristittynä kodinhoitohuoneen ovenkarmiin, lattian tummia laattoja tuijottaen. AnniMua turhautti, kuinka se riittämättömyyden tunne oli taas nostanut päätään. Yhdestä ainoasta allekirjoituksesta. Mikon ääni sai mut säpsähtämään. Poimin lattialle pudonneet märät sukat, nakkasin ne kuivuriin ja painoin luukun kiinni syvään huokaisten. Miksi mun piti tuntea kaikki niin suuresti?
"Sori", mutisin pystymättä katsomaan Mikkoa silmiin. Mä kuulin miehen hengenvedon, kuulin sen lähestyvät askeleet. "Ei mikään paras synttärilahja", huoahdin aviomieheni käsivarsien kietoutuessa ympärilleni. "Ethän sä viimeksikään antanut mitään", Mikko totesi huvittuneena, sivellen selkääni sormillaan. Mä tuhahdin miehen rintakehää vasten, muistaen vaatekaapissa nököttävän paketin. "Nyt annan", vastasin tökäten sormeni Mikon oikeaan rintalihakseen. Portaikossa mä suljin sisälläni vellovat tunteet pois, päättäen suoritua Mikon syntymäpäivän ehtoopuolesta draamatta. Eilan tuoma kakku oli korkkaamatta ja lahja antamatta, mutta ilta oli vielä mahdollista kääntää voitoksi. "Tässä", hymähdin taistellen hymyn huulilleni ojentaessa pehmeän, hopeiseen paperiin käärityn lahjan. Mikko kohotti kulmiaan, murahti jotain ja kumartui suukottamaan otsaani. "Siitä vois tulla sun onnenpaita tai jotain", pihahdin väliin miehen avatessa paketin, josta paljastui tyylikäs, tummansininen kisapaita. Mun mielessäni kävi kuva Mikosta ja Chapmanista esteen seassa, mutta mä pyyhin sen nopeasti pois. "Niinkö?" Mikko naurahti suupieli nykien, sinisten silmien katseen viipyessä paidan sijaan mussa. Mä vain nyökkäsin urheasti hymyillen, mutisin jotain mähaenniitäpuita tapaista ja liukenin eteiseen. Mä kuulin oven avautuvan uudestaan harppoessani talon vierustaa puukatokselle, jonne yksi naapureista oli tuonut uuden kuorman sillä aikaa, kun me oltiin oltu poissa. "Anna mä autan", Mikko sanoi, kun mä aloin pinota koivuhalkoja matkaan. Mun keskittyminen herpaantui hetkeksi ja suuri halko putosi suoraan kengälle. "Perkele", sihahdin kivun levitessä jalkaan armottomana. MikkoOnnenpaita. En voinut olla miettimättä, oliko Anni tarkoittanut sillä tulevia kisoja, joissa mä hyppäisin Dauben hevosilla. Vai sitä kertaa, kun mä nousisin Chapmanin satulaan kevään ensimmäisissä kenttäkisoissa? Mä päästin ilmat keuhkoistani nostaen pinon puita. Mä olin aina ollut huonompi ottamaan vastaan lahjoja kuin antamaan niitä. Nytkään mä en ollut ehtinyt edes kunnolla kiittää vaimoani, kun se oli jo kadonnut ovesta ulos. Mä hain oikeita sanoja, kun Anni kirosi. Hätkähdin ajatuksistani, luoden naiseen hämmentyneen katseen. Kalikka lojui lumessa naisen hyppiessä yhdellä jalalla. Mä pudotin halot sylistäni ja nappasin korin ennen kuin nainen ehti lopettaa pomppimistaan. Ei ollut mitenkäänpäin Annin tapaista pudottaa halkoa varpaille. Mä työnsin vielä yhden halon takkaan, ennen kuin sytytin sytykkeen. Tuli roihahti, antaen laihan lupauksen talon lämpenemisestä vielä tämän vuorokauden puolella. Mä huomasin tuijottavani tulen rauhallista tanssia ja pohtivani Annin käytöstä. Se oli kimpaantunut haloista, kadonnut, hakenut halkoja, kadonnut. Mun rintaan nousi pakottava tunne, se ei voinut olla pelkistä haloista. Ei Anni ollut sellainen. Se itse oli halunnut, että Lehtomäen siivoojasta luovuttiin. Se itse oli halunnut osallistua talon ylläpitoon. Mä haroin tukkaa, nousin ylös. Mistä lähtien Anni oli hermoillut kotitöitä? Siitä lähtien, kun me mentiin naimisiin. Syvä huokaus putosi mun huulilta. Oliko se sittenkin ollut virhe mennä näin lyhyellä varoitusajalla naimisiin? Katuiko Anni sitä jo? "Mikko..." Annin ääni oli ohut, mutta se sai mut silti kääntymään ympäri. "Meidän pitäisi kai puhua." Mun kyky hengittää hävisi niihin sanoihin. Me oltiin helvetti vasta aamulla palattu häämatkalta. Tänään oli mun syntymäpäivä.Anni seisoi olohuoneen oviaukossa, tuijotti varpaitaan. Mä tuijotin villasukan peittämää jalkaa, ja ainoa ajatus mun päässä oli, oliko se murtanut varpaansa. "Se Sirun allekirjoitus... Enmäpystytähän." Mun katse ampaisi kirjavasta villasukasta vaimoni kasvoihin. Mitä? Allekirjoitus? "Mikä?" Mä ähkäisin, mun kädet putosi sivuille. "Sirun kokeen allekirjoitus" Anni huokaisi, kuin mä olisin koko ajan tiennyt siitä. Mutta en mä ollut tiennyt. "Pyysikö se sulta sitä?" Mä rypistin kulmia. Ne kymmenen metriä meidän välillä, takalta ovelle, tuntui naurettavalta. Mun aiemmat ajatukset tuntui mahdottomilta. Miksi mä olin edes miettinyt sellaista? Mä harpoin ne metrit meidän väliltä, vedin itseään halaavan naisen itseäni vasten, välittämättä vähääkään, että se oli aika yksipuolinen halaus. Mun kädet kiertyi vaimoni ympärille, todellisuuden lipuessa hiljaisena mun tajuntaani. Ei Anni katunut naimisiinmenoa. "Mua pelottaa" Anni henkäisi, kuin lukien mun ajatukset. "Siruko?" Mä hymähdin hiljaa, painaen huulet vaimoni päälaelle. "Saat sen kuulostaan vähäpätöiseltä" Anni irvisti, katsoen mua ylös silmiin. AnniOlinpa mä nykyään miten Lehtelä tahansa, mä olin edelleen se sama, epävarma Anni - siis ainakin tällaisissa asioissa. Ei mun suunnitelmiini ollut koskaan kuulunut ei-biologisen lapsen huoltajuus, vaikka se tuntuikin tässä tilanteessa järkevältä, luontevalta ratkaisulta. Mutta jos mun olisi vaikea allekirjoittaa ei-biologisen huollettavani koepaperi, miten mä pärjäisin vauvan kanssa? Mun oman, biologisen lapseni, josta mun kuului automaattisesti huolehtia?Mikko näki sen rinnasta kumpuavan paniikin mun kasvoiltani ja veti mut tiukkaan halaukseen. "Hmh, ei siihen voi olla valmis. Siihen kasvetaan", mies mutisi hiljaa, lohduttavalla äänellä. Huokaus pakeni mun huulilta, kun pusersin aviomieheni paitaa sormieni lomaan ja toivoin, että se oli oikeassa. "Ai niin isi kato mä tein sulle Janin kanssa synttärikortin!" Siru hihkaisi portaikosta mun huudettua tyttö kakulle. Sirun ja Eilan pieni, mutta sitäkin suloisempi kermakakku oli nostettu pöytään kahvikuppien ja mehulasillisen kera, eikä Mikko saanut silmiään irti yksinäisestä kynttilästä, jonka mä olin tökännyt kakun keskelle. "No niinpä näköjään", Mikko naurahti Sirun ojentaessa suureleisesti turkoosia pahvinpalasta, johon oli liimattu kuva Pumbasta. Ei Chapmanista, Meerasta tai Mikon vanhoista tammoista, vaan nimenomaan Sirun itsepäisestä ponista. "Miltä se tuntui? Kasvattaa Siru?" mutisin tuskin kuuluvalla äänellä istuutuessani kulmasohvalle katse Mikossa, joka kohensi tulta. Siru oli kipittänyt yläkertaan pakkaamaan reppuaan alkavaa kouluviikkoa varten ja jättänyt meidät hetkeksi kahdestaan. Puut rätisivät takassa, kun Mikko huoahti ja sinisten silmien katse kääntyi hitaasti muhun. MikkoMiltä tuntui kasvattaa Siru. Mä katsoin niihin ruskeisiin silmiin, jotka vallannut hätäännys oli hiipunut uteliaisuuden tieltä, mutta mä en osannut vastata. Mä käännyin heittämään puun takkaan, suljin luukun ja nousin hitaasti ylös. Mä nojasin käden takan reunukseen päästäen ilmat keuhkoista. Mä suljin silmät, mutta se kysymys ei kadonnut. "Eikö me olla puhuttu tämä jo?" Mä yritin virnistäen kääntyessäni kohti sohvaa. "Mä olen kysynyt vaan kaipaatko sä niitä aikoja" Anni pudisti päätään mun rojahtaessa viereen sohvalle. Mä nostin käden selkänojalle, vilkaisten naista hellästi. "Tuu tänne" mä murahdin pehmeästi, haluten unohtaa kaiken aiemman. Mä halusin hetken vain tuntea Annin lähelläni. Nainen hivuttautui lähemmäs, laski poskensa hiljaa henkäisten mun rinnalle. Anni painautui mun kainaloon polviaan halaten. Mä laskin käsivarren rakastamani naisen ympärille, niellen sen kysymyksen aiheuttaman korventavan yksinäisyyden muiston. "Se oli yksinäistä." Mä aloitin hiljaa, antaen katseen lipua takkaan. Anni huoahti mun rintaa vasten, nosti käden mun paidan etumukselle. "Mulla oli mutsi ja faija, mutta niistä ei ollut oikein muuta apua kuin lastenvahdiksi. Siitäkin mä sain kuulla joka kerta. Mä lopetin hevoshommat hetkeksi, että mä saatoin olla Sirun kanssa ja opiskella kotona." Anni ei sanonut mitään, mutta mä en olisi sitä osannut toivoakaan. Mä en ollut puhunut niistä asioista kenellekään. Mä pidin äänen hiljaisena, vaikka yläkerrasta kuului netflixin tunnari. "Jani vietti ensimmäiset vuodet tavallista parikymppisen elämää. Se tuli oikeastaan osaksi vasta sitten, kun mun faija kuoli. Totuus on että mä olin aivan helvetin eksyksissä. En mä ollut sitä valinnut. Olla jonkun isä, jonkun koko maailma. Mä olin helvetti alle kaksikymmentä, kun mä jäin yksin Sirun kanssa. Lapsi vielä itsekin." Mutta se kaikki oli nostanut mut pikavauhtia pois omasta nuoruudesta. Mun oli täytynyt unohtaa itseni, keskittää koko maailma pieneen ihmiseen. Ehkä mä olinkin aluksi vihannut sitä: se vei multa kaverit, ammatin, harrastukset. Se vei mun koko elämäni, jonka olisi pitänyt vasta olla alullaan. Mutta ne päivät vieri valvotusta yöstä toiseen, syötetystä äidinmaidonkorvikkeesta toiseen. Vähitellen katkeruus muutti muotoaan, lopulta mä vain rakastin sitä. Mun omaa tytärtäni. Mä halusin sille sen kaiken, mitä mulla ei ollut: rakkautta. Hyväksyntää. Maailman, jossa on hyvä olla. Kun mun viimeiset sanat katosivat, jäi enää vaimea elokuvan taustameteli ja takan hiljainen rätinä. Mä olin lakannut hivelemästä vaimoni käsivartta, mun käsi oli unohtunut lepäämään viltin alla vaimoni ympärille. Nainen oli käpertynyt mun syliin, enkä mä ollut ihan varma, oliko se edes jaksanut kuunnella mun monologia, vai oliko se nukahtanut siihen. Mulle se oli ihan helvetin sama, mä olin ensimmäistä kertaa ikinä saanut sanottua sen. Vaikka mun vaimoni olisikin nukkunut mun sanojen ohi, mun rinta oli keventynyt. Mä en ollut enää yksinäinen.
|
|
|
Post by Anni on Mar 9, 2018 15:19:30 GMT 2
9.3.2018 AnniMä tuijotin Audin ikkunasta aukeavaa maisemaa sanattomana. Mikko istui autoon vasta nyt, koska se oli jumittanut neuvolan ja parkkipaikan välillä. "Poltitko sä tu-", aloitin, mutta vaikenin kesken lauseen miehen ilmeen nähdessäni. Okei, en mä voinut sitä syyttää. Mutta mistä helvetistä se oli saanut röökiä? Ersolan keskusta oli hiljainen siihen aikaan aamupäivästä. Audi lipui pääkadulla kohti syrjäisempää asuinaluetta ja mä palasin ajatuksissani siihen yöhön, kun mä olin hoiperrellut samaan suuntaan Sinnan kanssa vietetyn baari-illan jälkeen. Jani oli se henkilö, jolle me molemmat uskottauduttiin: minäkin, vaikka Jani ei ollut mun lapsuudenystäväni. Nyt Janille olisi viemisiksi jotain muutakin kuin peruskuulumisia. Kun mies oli eilen soittanut Mikolle ja houkutellut meitä kahville, me oltiin sanattomasta sopimuksesta päätetty, että Kallio voisi olla potentiaalinen henkilö salaisuuden jakamiselle - jo ihan harjoituksen vuoksi. Jani tiesi kaikki ne vaiheet, jotka me oltiin käyty läpi. Mutta eihän mekään oltu eilen tiedetty, että meille tulisi kesävauva. Niin mun kuin Mikonkin ilmeet olivat varmaan olleet enemmän kuin näkemisen arvoiset siinä vaiheessa, kun kätilökin oli häkeltynyt hetkeksi. Vähintään raskausviikko 17. Mä olin sopertanut, että miksi se ei sitten ollut näkynyt ja kätilö oli todennut, ettei se vain näkynyt kaikilla. Mikko oli murahtanut jotain mun vatsalihaksistani, puristaen mun kättäni tavallista kovempaa. "Se alkaa varmasti näkyä ihan lähiviikkoina", aiemmilta neuvolakäynneiltä tuttu nainen oli heläyttänyt, saaden mut nielaisemaan. Se tarkoitti, että asiasta täytyi kertoa kaikille aiemmin kuin me luultiinkaan. MikkoRv 17. Se oli ollut kuumottavampaa, kuin mä olisin ikinä voinut kuvitella. Oltiin me jo vitsailtu siitä, olisiko pikkuinen tyttö vai poika, mä olin sanonut eilen puoliääneen, miten mä toivoin salaa että se olisi poika. Mutta siinä vaiheessa, kun odotushuoneessa kajahti Lehtelä, kun mun vaimoni kampesi kahisevan paperin päälle ja sävähti viileää geeliä ihollaan, puristi mun kättä, se kaikki muuttui todelliseksi. Me oltiin nähty se. Annin kohdussa kasvoi oikeasti pieni ihminen. Yli 11 senttimetriä pitkä, selkeästi vauvan muotoinen. Sillä oli pää, jalat ja kädet. Mä olin puristanut Annin kättä. Mä en ollut varautunut kohtaamaan jo vauvannäköistä näkyä ultraäänilaitteen ruudulla. Enkä mä todellakaan ollut varautunut siihen, että pikkuinen tulisi jo kesällä. Elokuussa. Herranjumala. "Anteeksi" mä mutisin vasta lähiökerrostalon parkkipaikalla auton sammuttua jo aikoja sitten. Mä loin Anniin vähän syrjäkareisen katseen. "Siitä tup-" "Tollo" Anni virnisti, kurottautuen keskikonsolin ylitse suukottamaan mun poskea. Nainen painoi leukansa mun olalle, ja hetken me vain istuttiin siinä. Tuijotettiin loskan seasta pilkottavaa parkkiruudun numeroa, ihan kuin se voisi ankkuroida meidät tähän todellisuuteen, johon meidät oli kiskaistu varoituksetta. Mä puristin Annin kättä omassani. Hissi kumisi kerrostalon ylimpään kerrokseen. Annin sormet olivat mun omieni lomassa, eikä kumpikaan saanut sanotuksi mitään. Me taidettiin molemmat pohtia, kuinka monta minuuttia menisi, kun Jani Kallio arvaisi sen. Mä vilkaisin vaimoni ruskeita silmiä, enkä mä saanut pidettyä sitä ähkäisyä poissa kurkustani. "Jani on helpoin" mä mutisin hissin nytkähtäessä ylimmän kerroksen tasanteelle. Mä pidin oven auki vaimolleni, joka soitti Kallion ovikelloa tottuneesti. "No mitäs kuhertelevaiset? Joko ootte toipunut honeymoonista?" Kallion rento ääni vajui käytävään jo ennen kuin ovi oli edes kunnolla auki. Mies kampesi heti ensimmäiseksi Annin karhunhalaukseen, saaden naisen pihahtamaan tummaa bändipaitaansa vasten. "Varovasti" mä mumahdin, pystymättä ihan katsomaan silmiin parasta kaveriani. AnniJanin asuntoon käveleminen ei ollut koskaan tuntunut niin piinaavan jännittävältä. Kallio näytti jopa järjestelleen paikkoja tuloamme varten, sillä ainakin pieni eteistila oli siistimpi kuin yleensä. "Kai te juotte kahvit? Ei kai Siru pääse vielä koulusta?" kahvinkeittimelle päättäväisesti harpponut mies huikkasi. Mä olin vasta ujuttamassa takkia pois päältäni, vilkaisten Mikkoa hätääntyneenä. "Parin tunnin päästä vasta. Mä voin juoda", Mikko vastasi väläyttäen mulle pienen virneen. Seuraavaksi mies harppoi vessaan, jättäen mut Janin armoille. "No, mitäs Lehtomäelle? Kulkeeko Vi-, Vigo entiseen malliin?" Jani naureskeli. Mä nielaisin, kun mies kattoi mullekin kupin: eikö se ollut ymmärtänyt Mikon sanoja? "Mitäs sinne, ihan hyvää", hymähdin mahdollisimman kepeästi. "Vigolla on ollut vähän kevyempi viikko, harjoittelija päässyt ratsastamaan sitä." Jani kohotti toista kulmaansa, muttei pitäytynyt aiheessa aloittaessaan selostuksen edellisillan bänditreeneistä, joissa Joonas oli ollut taas vaihteeksi liekeissä. Tuijotin kahvikuppiani yrittäen taikoa sen katoamaan. Mikko ei ollut selvästikään halukas valottamaan syytä mun kahvilakolleni, joten mä odotin vain tilaisuutta päästä kaatamaan musta neste lavuaariin. "Hmh, eikä maistu? Tuliko siitä liian vahvaa?" Jani murahti kummastuneena. "Ei. Tai siis.. joo, ehkä vähän", sopersin pahoitteleva hymy huulillani. Jani mumahti jotain, mutta mun katse oli jo Mikossa, joka vuorostaan tuijotti pöytää. Tyhmempikin olisi varmasti tajunnut, että meillä oli jotain mielenpäällä. "Mites ois laskettelureissu? Vielähän tässä ehtisi, Sirukin papatti mulle ummet ja lammet laskettelusta kun joku sen kaveri oli päässyt hiihtolomalla rinteisiin", Jani heitti ovelasti hymyillen. "Vai? Onko teillä jotain muita suunnitelmia?" mies jatkoi johdattelevasti hetken hiljaisuuden jälkeen ja mä tajusin sen katseen. Ei Jani Kalliolta pidetty salassa tällaisia asioita. Mä vilkaisin Mikkoa, mutta koska mies ei edelleenkään sanonut mitään, mä liu'utin kahvikupin pois edestäni ja avasin suuni. "Okei! Sulle ois kummisedän pesti tarjolla loppukesästä, onneksi olkoon." MikkoMun katse ponnahti keittiön pöydän pinnasta Annin pois tyrkkäämän kahvikupin kautta vaimoni silmiin. Ja sitten, hitaasti, vastapäätä istuvaan mieheen. "Arvasin" Jani Kallio hieraisi pukinpartaansa ovela virne huulilla pysytellen. Jani virnisti leveästi. " Vihdoin" mies naurahteli itsekseen noustessaan ylös, kipatessaan Annin kahvit pois ja kumauttaessaan mua selälle. Annia mies katsoi ensin vähän epäröiden, mutta pudisti sitten päätään haudaten vaimoni halaukseen. "Perhettähän tässä jo ollaan" mä kuulin miehen supattavan vaimoni korvaan. Vaimoni, joka näytti siltä, että olisi halunnut kutistua mun parhaan kaverin käsivarsien alta, ja joka loi muhun anovan katseen. Mä rykäisin, virnistin Janin onnentoivotuksille. Ei se kahvi oikeastaan mullekaan maistunut. Mä pyörittelin kuppia sormissani vielä siinäkin vaiheessa, kun mä istuin yksiön kulahtaneelle nahkasohvalle Janin yrittäessä touhuta pahimpia röökinsavuja pois ikkunoita avaamalla. Mä jätin toisen käden selkänojalle, antaen Annin painautua lähelle upottavalla sohvalla. Jani höpötti omiaan, mä käytin tilaisuuden hyväksi kumartumalla lähemmäs. "Millainen olo?" Mä kuiskasin hiljaa, vaikka se jätkä tuskin kuuli oman hääräämisensä läpi yhtän mitään. Annin ruskeat silmät käväisivät mun omissani, suupieli nytkähti. "Parempi, nyt kun se on sanottu" nainen huokaisi, painautuen mun kainaloon. Mä laskin käden naisen ympärille, hivellen käsivartta hiljakseen. "Mmh-m." Vähitellen se Annin vallannut varmuus tarttui muhunkin. Tätä me oltiin haluttu. Haluttiin. "Joko te ootte käyneet katsomassa sitä hedelmäänne?" Janin kysymys hätkäytti. Mies nojaili ikkunalautaan, katse Annin vatsanseuduille pudoten. "Eihän se vielä oo pitkälläkään?" Mä yskähdin, parantaen otettani Annista. "Oikeastaan... Se on kohta puolessa välissä." " Puolessa välissä?!" Jani oli tukehtua kahviinsa, yski silmät laajenneina Annin vatsaa tuijottaen. "Me käytiin tänään ultrassa" Anni jatkoi, kuin Kallion tyrskiminen valaisi omituista rohkeutta. Anni vilkaisi mua, mä hymyilin hellästi. Mä tunsin, miten sen katseen myötä pahin shokki alkoi antaa tilaa jonkin ihan toiseen tunteen tieltä. Mä hivelin taas vaimoni kättä. "Siellä se on" mä hymyilin katse Annin silmissä, vaikka mä osoitinkin sanani Janille. "No ei tuosta kyllä uskoisi" Jani urahti, laskien kuppinsa ikkunalaudalle tärisevin käsin. Se oli melkein huvittavaa, miten voimalla uutiset Janiin iski. Mä pudistin päätäni, suukottaen Annin ohimoa. "Me ehditään silti saada kaikki valmiiksi pikkuista varten" mä hymähdin se hellä sävy äänessäni, jolle mä en voinut mitään. Anni Janin reaktio oli enemmän kuin hellyyttävä, etenkin siihen, kuinka pitkällä raskaus jo oli. Ilmeisesti mies ottaisi toisen kummiuden vastaan tosissaan ja se oli aina hyvä merkki. "Niin ehditään", myötäilin Mikon sanoja, vaikka todellisuudessa mua jännitti. Kevättalvi vaihtuisi kevääksi ennen kuin me huomattaisikaan ja lähestyvä kesä alkaisi kasvattaa jännitystä samassa suhteessa kuin mahaakin. "Joko te kerroitte Sirulle?" Jani örähti yllättäen. Mä pudistin päätäni Mikon huokaistessa hiljaa. Siru. Mä en uskaltanut edes arvailla tytön reaktiota: se olisi joko innoissaan tai täysin kauhistunut. Siru oli juuri niitä lapsia, joilla ei ollut tällaisiin uutisiin välimuotoista reagointitapaa. Mitähän sen pikkusisaruksesta tulisi, kun se saisi mun temperamenttini?"No, ehtiihän sitä", Jani murahti vilkuilen mun mahaani. Naurahdin itsekseni kietaistessa pitkää villatakkia topin peittämän vatsan suojaksi. "Ei tässä montaa viikkoa kuulemma ole", myönsin. "Monilla se olisi jo näkyvissä." Jani nyökytteli vilkuillen vuorostaan Mikkoa, joka oli taas vaipunut ajatuksiinsa. Mä arvasin niiden liittyvän Siruun, mutta mä en halunnut sparrata miestä sen asian suhteen: Mikko saisi itse päättää, milloin ja miten me kertoisimme asian. Olinpa mä nykyään kuinka Sirun huoltaja tahansa, Mikon täytyi silti olla se, joka ottaisi asian puheeksi tytön kanssa. "Siru pääsee ihan kohta", Mikko totesi vilkaistuaan rannekelloaan. Mä nousin ylös sohvalta, nyökkäsin Janille hymyillen ja hivuttauduin naulakolle. Mikko toimi nopeammin kahmaistessaan takkini käsiinsä, auttaen sen sitten mun päälleni. "Olihan se jo aikakin", Jani mutisi puoliääneen nojaten eteistilan seinään mietteliään näköisenä. "Siis.. Tuon teidän rakkautenne hedelmän. Siis yritittehän te sitä ihan perkeleesti." Mä katsahdin Jania toinen kulma koholla ja huomasin, kuinka Kallio hieraisi kiusaantuneena partaansa lipsautettuaan ajatuksiaan ehkä enemmän kuin oli ollut tarkoitus. Mikko virnisteli itsekseen vetäessään takkia ylleen, luoden kaveriinsa huvittuneen katseen. Mitä lähemmäs me Ersolan alakoulua päästiin, sitä jännittyneemmäksi tunnelma autossa kävi. Mikon sormet naputtivat rattia radiossa soivan biisin tahtiin ja mä keskityin pitämään hengitykseni tasaisena. "Sä saat kertoa. Sitten kun siltä tuntuu", puuskahdin, kun ajatus oli pörrännyt päässäni tarpeeksi kauan. Mikon katse kävi mussa, mutta liikennevalojen vaihtaessa väriä punaisesta vihreäksi sinisten silmien katse lukui takaisin katuun. Mikko"Ei" mä hymähdin lopulta, vilkaisten naista suupieli nykäisten. "Me ollaan tässä yhdessä, rouva Lehtelä. Kerrotaan sitten, kun ollaan siihen molemmat valmiita." Mun teki mieli lisätä, ettei tässä mikään kiire ollut, mutta todellisuus taisi olla vähän eri. Mä laskin käden Annin syliin. Villakangastakin pinta tuntui karhealta kämmenselkää vasten. Mun mieleen välkähti, ettei ne vaatteet välttämättä sopisi enää kauaa vaimolleni. Mä purin huulta, miettien, kuinka raskasta se tulisi vaimolleni olemaan. Anni siinä suurimman osan työstä teki, mutta mä olin sillä hetkellä kun tieto oli tullut, päättänyt, että mä jakaisin vaimoni taakan. Mä en jättäisi Annia yksin. "Meidän pitää jonain päivänä raivata tilaa ostosreissulle" mä mumahdin puoliääneen, katse tiukasti tiessä. Mä tunsin Annin katseen kääntyvän itseeni. "Mikko Lehtelä haluaa ostoksille?" Anni tirskahti epäluulo ääneessään. Audin moottori jylisi kumeasti kääntäessäni mustan auton Ersolan keltaisen koulurakennuksen pihaan mäntyjen katveeseen. "Mä jätän sen ilon sulle" virnistin, sipaisten vaimoni poskea auton sammuttua. "Mutta en mä voi sua yksin päästää. Lehtomäki muuttuisi vauvatavarataloksi." Anni muljautti silmiään mun heitolle, mutta mä näin siitä pienestä hymystä, että se kelpuutti sen idean. Mä olin huomannut, miten se oli mua Janillakin monta kertaa katsonut, kulmat tuskin huomattavassa rypyssä. "Vai vau-" Annin lause katkesi Sirun leiskauttaessa takaoven auki. "Moi haittaako jos Milla tulee meille?" Siru tervehti kaverinsa jo istuessa takapenkille. "Mmh-m. Ei. Pitää Siru jutella illalla, Millan täytyy lähteä ajoissa" mä myönnyin tytärtäni taustapeilin kautta vilkaisten. Tytöt kälättivät jo takapenkillä, mutta mä kuulin sen hälinän, radion ja moottorin jylinän läpi sen pienen henkäyksen vaimoni huulilta. Se alkoi tuntua hetki hetkeltä todellisemmalta. Mä aloin toipua siitä shokista, että mun rakkaani kohdussa todella eli pieni ihmisalku, aloin hyväksyä sen tosiasian, että se pikkutyyppi tupsahtaisi maailmaan paljon aikaisemmin kuin me oltiin ajateltu. Mun rinnalta oli kadonnut jo yksi taakka Janin saatua kuulla uutisesta, mutta mä tiedostin, että taakka ei häviäisi täysin, ennen kuin Siru kuulisi. Ja Annin vanhemmat. Me kyllä pystyttäisiin pitämään sitä salaisuutta muilta, vielä jonkin aikaa. Mutta me ei voitaisi pitää sitä Sirulta. "Mitä sä teet?" Mä murahdin pehmeästi haudaten huulet tummien hiusten sekaan niskalle. Anni värähti, vilkaisten mua olkansa yli. Mä laskin Annille tuomani kofeiinittoman laten työpöydän kulmalle ja laskin kädet naisen niskalle, vilkuillen sen olan yli tietokoneen näytölle ilmaantuneen verkkokaupan valikoimaa ja pursuavaa ostoskori-kuvaketta toinen kulma koholla. "Valmistaudun" Anni henkäisi hipaisten huulilla mun jo melko pitkän sängen peittämää poskea. "Noi" mä virnistin vaimoni niskaa vasten, osoittaen näytölle pompahtanutta kuvaa tekonahkaisista äitiyshousuista. Anni ähkäisi, luoden muhun pitkän katseen. Mun käsi palasi vaimoni ympärille, nainen hipaisi hihan alta pilkottavaa käsivartta mietteliäänä huultaan purren. " Hot mama" mä murahdin matalasti vaimoni korvaan suupieli nykien, saaden sen tuhahtamaan ääneen. Viereisestä huoneesta kantautui tyttöjen kikatusta, joka sai mut murahtamaan puoliääneen. "Mulle tulee kiire järjestellä isyyslomaa, jos mä aion olla sun kanssa kotona kesällä" mä tajusin, suukottaen Annin niskan ja hartian rajaseutua. "Ja mähän aion olla." Mä kyykistyin työhuoneen lattialla vaimoni vierellä, antaen käden lipua Annin syliin. Mä kumarruin painamaan huulet kankaalle, jonka alle piiloutui jotain niin ihmeellistä, että mun hengitys salpaantui yhä. "En mä tiedä miten mä tulen ensi viikon töistäkään selviämään. En mä halua jättää teitä." Anni"Hyvinhän me on pärjätty tähänkin asti", naurahdin pörröttäen aviomieheni hiuksia. Mikko yritti murahtaa jotain poikkipuista kommenttia, mutta kolahdus Sirun oven suunnalta sai miehen pomppaamaan jaloilleen. "Isi mitä sä jumppaat?" Siru ärähti oviaukosta. Tytön jäänsiniset silmät lipuivat Mikosta tietokoneen näyttöön ja mulle tuli kiire piilottaa äitiysvaatemallisto. "Shoppailetko sä? Miks sä et vaan mee kauppaan?" Siru hihitti, saaden Millankin mukaan nauruunsa. "Mä vaan katselen", hymähdin, mutta tytöt olivat jo puolimatkassa alakertaan. Mikko lähti laittamaan tytöille välipalaa ja mä jäin vielä hetkeksi koneelle. Katsoessani äitiysfarkkuja yritin kuvitella itseni ensimmäistä kertaa ostamaan sellaisia ja jo pelkkä ajatus ahdisti. Niinpä mä klikkasin tummansiniset farkkulegginssit ja Mikon bongaamat keinonahkahousut ostoskoriin ja kaivoin lompakosta avainlukukortin. Oli parempi varautua jo etukäteen.Tytöt napottivat olohuoneen lattialla välipaloinensa, kun mä sipsutin portaat alas ja keittiöön, jossa Mikko tyhjensi astianpesukonetta. "Tilasitko sä jotain sieltä äit- siis vaatekaupasta?" mies kysyi pelastaen tilanteen viime hetkellä. Tytöt olivat syventyneet Netflixiin, mutta esiteini-ikäisten korvat tarttuivat tietynlaisiin sanoihin herkästi. "Joo, kahdet housut", mutisin hiljaa, kietoen käteni mun puoleen kääntyneen miehen ympärille. Mikon silmissä oli kysyvä katse, kun tarrasin kiinni miehen farkkujen vyölenkeistä puolittainen virne kasvoillani. Se katse pyyhkiytyi suudelmaan, joka kirvoitti tutun murahduksen Mikon kurkusta. "Ai kävittekö te tänään Janilla? Miks? Oisitte ottanu mut mukaan!" Siru vaahtosi mun lipsautettua tytön kummisedästä. Milla oli juuri lähtenyt, joten Sirulla ei ollut enää mitään jarrua, jonka vuoksi hillitä käytöstään. Ilmeisesti perjantaifiilis ei ollut vallannut Lehtomäen toistaiseksi ainoan lapsen mieltä."Käytiin vaan pikaisesti kahvilla", yritin hymyillä, mutta Sirun silmät löivät kipinää ja tyttö ärähti itsekseen niin, että Mikon toinen kulma kohosi. MikkoSirun toivoton älähdys sai mut vilkaisemaan Annia. Mikähän tytöllä oli? Mä pudistin tuskin näkyvästi päätäni Annin kysyvälle ilmeelle. Nyt ei ollut oikea päivä, eikä hetki kertoa Sirulle. "Ens kerralla ette ees soita sille kertomatta mulle ensin" Siru huokaisi melkein dramaattisesti, pitkiä hiuksiaan näpräten sen näköisenä, ettei se ollut valmis vielä. Mä laskin puhelimen kädestäni, asiakkaiden kyselyt saisivat vielä hetken odottaa. "Vai niin" mä murahdin pehmeästi, seuraten katseellani Annia, joka kumartui nappaamaan käteensä halon, heitti sen tottuneesti valkeaan. "Isi sä oot ihan hiton outo" Siru parahti, mä nostin hämmentyneenä katseeni tyttöön. Oliko se sanonut jotain? "Niin että SAANKO mä sen kympin?" Tyttö tivasi niskojaan nakellen, eikä mulla ollut hajuakaan, mitä se oli aiemmin sanonut. Miten kauan mä oikein olin Annia tuijottanut? Mun pitäisi olla skarpimpi. Koeta itse olla skarppi, kun olet juuri saanut tietää vaimosi olevan puolessa välissä raskauttaan. "Joo ota mun lompakosta. Se on kai takin taskussa." "Öö... isi?" Alakerran portaista kantautui niin kysyvä ääni, että jopa tulta kohentamaan kumartunut Anni säpsähti. Mä laskin puhelimen uudestaan, saatuani vastattua parille asiakkaalle. "Mikä tää on?" Siru kirahti, ilmestyen olohuoneeseen sormissaan jotain tummaa roikottaen. Mä muistin vasta sillä hetkellä tunkeneeni neuvolan pihalla ultrasta muistoksi saadut kuvat lompakon väliin. Ei saatana. "Siru..." mä aloitin, saamatta lausetta loppuun kymmenenvuotiaan avatessa äänialojaan niin, että kerrostaloasumuksesta me oltaisiin saatu jo häätö. "Isi sano että teille ei oo tulossa TOINEN LAPSI!" Siru kiljui naama punaiseksi värjäytyen. Anni kietoi kuin vaistonvaraisesti vaaleaa neuletta vatsansa suojaksi, katsoen mua tummat silmät laajenneina. "Siru, me-" mun lause jäi taas kesken. Siru pudotti kuvat parketille, säntäsi yläkertaan itkua niellen. Mä suljin silmät, hieroin ohimoita. "No se ei mennyt ihan putkeen" mä huoahdin noustessani ylös. Anni nojasi takkaan yhä säikähtäneenä. Mä laskin käden vaimoni ristiselälle, huokaisten syvään. "Mä oon pahoillani, Anni. Mä käyn juttelemassa Sirun kanssa, älä sä murehdi. Kiltti." Mä painoin hellän suukon vaimoni ohimolle, annoin naisen painautua mua vasten. "Muista mitä kätilö sanoi. Ei saa stressata." Mä murahdin pehmeästi, saaden Annin naurahtamaan hiljaa. "Mutta mä en halua pikkusisarta" Siru parahti suuria kyyneleitä poskiltaan riuhtoen. Tyttö istui keskellä violettia päiväpeitettään, yrittämättäkään peitellä tunteitaan. Mä olin kyykistynyt tyttäreni sängyn vierelle, yrittäen kertoa, miten tärkeä se meille molemmille oli, miten se oli ja tulisi aina olemaan osa Lehtelän perhettä. "Mutta mä oon sun ainoo lapsi" tyttö nyyhki, kieltäytyen mun halausyrityksestä töytäisemällä rintaan. "Onhan Millallakin pikkusisko" mä muistutin, pyyhkien kyyneleet tyttäreni kasvoilta. "Ei se että sä saat pikkusiskon- tai veljen sitä muuta, miten tärkeä sä meille olet, Siru." "Enkä ole jos teidän pitää korvata mut!" AnniKuten mä olin ounastellutkin, Sirun reaktio oli voimakas - eikä sillä mun toivomallani hyvällä tavalla. Mikon lähdettyä tyttärensä perään yläkertaan mä olin vajonnut sohvalle syvään huokaisten, keskittäen kaiken toivoni siihen, että mies saisi Sirun tyyntymään. Muutoin tämä ei ollut paras mahdollinen alku viikonlopulle.Sirun itku vaimeni, kun mä hiippailin portaikkoon. Huoneesta kantautui Mikon matala ääni ja mun sydän sykähti kuullessani miehen sanat. "Ei se että sä saat pikkusiskon- tai veljen sitä muuta, miten tärkeä sä meille olet, Siru." Mutta se ei ollut ilmeisesti vakuuttanut Sirua, jonka karjaisussa oli ihan uudenlaista vihaa. "Hei", hymähdin hiljaa ovelta, etten jäisi kiinni salakuuntelusta. Siru ei suostunut edes katsomaan muhun päin, mutta Mikon katse kääntyi muhun vakavana. Mies huokaisi tuskin kuuluvasti, laskien kätensä sängyllä istuvan Sirun syliin. Siru nikotteli viimeisiä kyyneleitään pois hiljaisuuden vallitessa tytön huoneessa. Mä olin istunut Sirun viereen sängylle, eikä tytön katseessa ollut enää sitä samaa tulta kuin vielä hetki sitten. "Ei se Siru muuta mitään", sanoin hiljaa, pienesti hymyillen. "Paitsi että sä saat pikkukaverin, jolle sä oot maailman paras isosisko." Siru kallisti päätään katsoakseen mua silmiin. Mikon toinen käsi laskeutui mun syliini ja mä kiedoin sormeni miehen sormien ympärille. "Ihanko varmasti?" Siru kysyi ja mä näin sen silmistä, kuinka tyttö halusi jo antaa periksi. Mä nyökkäsin vetäen tyttöä lähemmäs, saaden sen kietomaan kätensä ympärilleni. "Anni mihin se vauva mahtuu?" Siru kysyi kunnon ripaus intoa äänessään. Mikko naurahti selvästi huojentuneena siitä, että tyttö oli kapsahtanut mun jälkeeni halaamaan myös isäänsä. "No ensin Annin mahaan ja sitten tuohon sun naapuriin", Mikko vastasi, kun mä jäin vain räpyttelemään häkeltyneenä silmiäni. Mies jätti ilmeisen tarkoituksella mainitsematta, että vauva nukkuisi alkuun meidän huoneessamme, koska se olisi tässä tilanteessa ollut Sirulle liikaa. "Aa", Siru puhahti mietteliäänä. Tytön katse kääntyi taas mun mahaan ja sileä otsa painui kurttuun. "Anni saanko mä kokeilla?" Siru pihahti hiljaa, kumartuen lähemmäs. "Saat", virnistin. "Mutta et sä vielä mitään tunne. Mä lupaan kertoa sulle heti, kun pikkutyyppi alkaa potkia." MikkoMun käsi lepäsi yhä Annin sylissä Sirun kurottaessa varovasti lähemmäs. Pienet sormet koskettivat hennon varoen vatsaa, jota ei paidan alta erottanut ollenkaan. Se ei silti estänyt mun tytärtäni hihkaisemasta hiljaa. "Kuinka iso siitä tulee?" Siru ihmetteli, mittaillen molemmilla käsillään Annin vatsaa sormiaan mittana käyttäen. Anni nauroi. "Niin iso, ettei se mahdu edes sun isäsi käsiin". Ruskeissa silmissä tuikki lämpöä niiden noustessa Sirusta muhun. Mä kietaisin vapaan käteni vaimoni ympärille, joka painautui helpottunut huokaus huulillaan mun kylkeä vasten. "Eikä!" Siru henkäisi, mittaillen seuraavaksi mun kättäni. Mä annoin sen asettaa kouran Annin vatsalle mittapuuksi. Annin käsi hiveli mun sormia, jotka jäivät pikkuruiselle vatsalle. Hetken mä vain katsoin niitä Siru pieniä sormia, mun nimettömän tummaa sormusta ja Annin vatsaa. Siinä oli kaikki. Kaikki, mistä mä kuluneen vuoden aikana olin haaveillut, nekin, joita mä en aina ollut uskaltanut edes ajatella. Se sai mut henkäisemään, räpäyttämään silmiä. "Mä rakastan teitä. Kaikkia." Mä kuiskasin matalasti, Annia silmiin katsoen. Siinä tilanteessa oli kaikki ainekset hellään perhehetkeen Annin hiljaisesta henkäyksestä siihen roskaan, joka meinasi ihan väkisin pyrkiä mun silmään. Ja sitten oli Siru. "Hei pliis ei ällöilyy mun huoneessa!" Tyttö älähti huiskien meitä pois huoneestaan. "Miettikää nyt mitä mun pikkukaveri joutuu kokemaan teijän kaa eikä se oo ees tullut vielä!" Anni hautasi naurunsa mun rintaan, mä pyyhkäisin sen roskan muina miehinä silmistäni nauraen hiljaa. "Niin mäkin sua" Anni kurotti kuiskaamaan mun korvaan keittäessäni teevettä. Mun kädet hakeutui vaimoni ympärille hellän hymyn pyrkiessä huulille. Anni hipaisi mun poskelle kohonnutta hymykuoppaa, mun kädet katosivat vaalean neuletakin alle. Mun ylitse huokunut helpotus siitä, että Jani ja Siru tiesivät, sai hymyn mun huulille herkästi. Viime päivien muutosten mukanaan tuoma huoli ja järkytys alkoi väistyä sen toisen tunteen tieltä. Lehtomäen keittiössä kohisi vedenkeitin, kun mä kumarruin suutelemaan Annia niin onnellisena, että mä unohdin hengittää. "Mun porukoillekin pitää kertoa" Anni pihahti huulten pienestä raosta muistaessani taas, miten hengitettiin. Mä puhalsin ilmat keuhkoista, nostin sormen Annin huulille, hivelin sen pehmeää kaarta. "On meillä aikaa." Mä jäin silti pohtimaan sitä. Miten Sami suhtautuisi vauvauutisiin? Johanna olisi jo ehkä osannut odottaakin niitä, se osaisi olla onnellinen tyttärensä puolesta. Entä Matias? Sille Anni tulisi aina olemaan pikkusisko. Ottaisiko Matias sen huonosti, että sen pikkusisko oli perustamassa perhettä aikaisemmin? Tai Eila. Se ei ollut Sirun vauva-aikoina säästellyt sanojaan mun suuntaan. Sitä mä en Annille halunnut. Mä suljin silmät, pyöritellen Annin hiuskiehkuraa sormieni välissä. Me oltiin taas siinä sohvalla, sylikkäin, ja jopa mä itse aloin pitää meitä vähän outoina. Ja silti mä olin onnellisempi kuin koskaan. "Mä sovin valmennukset tänne. Lehtomäelle", mä keksin yhtäkkiä, saaden hetkeksi telkkariin keskittyneen naisen hätkähtämään mun sylissä. "Siten mä voin tehdä töitä ja olla silti lähellä." Annin silmiin kohosi hellä hymy naisen vetäessä mun käden hiuksista paitansa alle. "Mitä?" Mä murahdin lempeästi. Ruskeissa silmissä välkehti tunteet, jollaisia mä en ollut ikinä nähnyt vaimoni kasvoilla. "Kunhan haluan että sä pidät kättä siinä kun pikkukaveri touhuaa."
|
|
|
Post by Anni on Mar 14, 2018 19:55:09 GMT 2
14.3.2018 MikkoKuinka monta päivää uutisten leviämiseen meni? Noin kaksi ja puoli. Sunnuntaisten uutisten jälkeen sana oli lähtenyt kiertämään kuin itsellään. Mä olin saanut onnittelupuheluita- ja viestejä tutuilta, jotka olivat unohtuneet vuosia sitten. Some oli suunnilleen räjähtänyt käsiin. Myös Anni oli saanut osansa, kultainen iPhone ei pysynyt hiljaisena montaa minuuttia putkeen. Puhelimen näyttöä tuijottaville kasvoille oli jämähtänyt huvittuneen otettu ilme ratsastaessani ohi. Mahtoiko se edes huomata hevostaan? Mä virnistelin istuessani syvemmälle Vigourin estesatulaan. Mustan ruunan korvat ponnahtivat pystyyn viedessäni sen kohti lähimaneesiin rakennettua innaria. Mä olin luvannut pitää Vigourin samassa kunnossa, kuin mihin se Annin jäljiltä oli jäänyt. Ruuna imi hyvin esteelle, mutta se pysyi kevyeänä kädelle. Mä annoin sen sujua vaivattomin hypyin sarjan osalta toiselle. "Hienosti" mä kiitin ratsua taputtamalla sen hiennyttä kaulaa. Vaikka Anni istui katsomossa, mä pystyin satulassa unohtamaan kaiken huolen ja stressin hetkeksi - vaikka mä en tahtonutkaan, syksyinen nosti välillä päätään ja täytti mielen pahaenteisillä ajatuksilla. Mitä jos rakenneultrassa selviäisi jotain poikkeavaa? Siihen ei ollut enää kuin vajaa viikko. Entä jos Anni ei saisikaan kätilöltä lupaa matkustaa Hollantiin? Vigourin pehmeä laukka vei ajatukset mennessään. Mä keskityin tuntemaan laukan energian, kuuntelin kavioiden tasaista kuminaa maneesissa. Mun huomio keskittyi siihen, että mä sain ratsastettua suuren ruunan rehellisesi pohkeen eteen ja reagoimaan istuntaan kokoamalla laukkaansa pyöreämmäksi. Vasta muutaman avotaivutuksen jälkeen mä suoristin ruunan ja ohjasin sen uudelleen innarille. "Se meni upeasti" Annin henkäisy sai mut hätkähtämään, mä vilkaisin katsomossa loimen alla kyhjöttävää naista. Mun oli helppo hymyillä. "Sulla on upea hevonen" mä virnistin päästäen ohjat soljumaan sormien välistä pidemmiksi ruunan venyttäessä kaulaansa loppulaukan tahdissa. "Worth it." "Muista se parin viikon päästä Schermerissä" Anni tuhahti, sulkien maneesin portin perässään. Mä annoin Vigourin pudottaa käynnilla ja lopulta seisahtua omistajattarensa eteen. Ruuna työnsi turpaansa kohti Annin takin taskuja, saaden naisen naurahtamaan hiljaa. "Hölmö." Mä heitin jalan etukaaren yli liukuen maahan, ohjat vaimolleni ojentaen. "Koetan muistaa" mä virnistin, kumartuen suukottamaan vaimoni otsaa. AnniOli ihan suhteellisen ironista, että kolmen ja puolen hevosen omistajana mun päivän kohokohta oli se, kun mä pääsin nousemaan suurimman nelijalkaiseni selkään loppuverkatakseni sen. Sekin oli ollut useamman tunnin vääntö aamupalalta tallille, jolta mä olin lähtenyt kuitenkin kävelemään maneesille kypärä kainalossani keikkuen. "Hei, maltahan nyt", marmatin Vigolle, jota ratsastajanvaihdos kummastutti: ruuna yritti kiiruhtaa eteenpäin, vaikka mä olin vasta hädin tuskin jakkaralla. "Varovasti", Mikko murahti napaten kiinni korviaan luimistavan ruunan ohjista, peruuttaen sen sentilleen oikeaan kohtaan. Tuhahdin itsekseni nostaessani jalustimen jalkaan, unohtaen Mikon holhoavaisuuden sillä sekunnilla, kun ratsastushousut koskettivat satulaa. Mä olin taas kotona."Ei se mitään tee", ähkäisin Mikon mittaillessa Vigoa katseellaan. Ruuna ei ollut moksiskaan marssiessaan ulos maneesista tielle, jonka loskassa näkyivät edelleen suuret kavionjäljet. "Sä tarvitset jonkun pystyynkuolleen eläkeratsun", aviomieheni murahti jääden kävelemään niin lähelle Vigoa, että musta ruuna yritti jo ensimmäisten metrien jälkeen upottaa hampaansa kanssalenkkeilijänsä käteen. "Mulla on jo laadukas maastoestehevonen", hymähdin kepeästi, antaen ohjien liukua pykälän pidemmiksi. Vigon askeleet olivat letkeät mutta rauhalliset, koska Mikko oli onnistunut väsyttämään ruunan tehokkaan intensiivisellä estetreenillä. Kahdestaan Vigour oli nopeasti purettu ja ruuna pääsi päiväheiniensä pariin tarhaan. Mä hymyilin leveää hymyä, niin hyvältä parinkymmenen minuutin ratsastus oli tuntunut. Oikeastaan mä en ollut tuntenut muuta kuin onnea ja niiden tuntemusten turvin mä uskalsin haaveilla jatkavani kevennettyä köpöttelyä niin pitkään kuin maha antaisi periksi - ja Mikko. "Olipa kivaa", henkäisin Mikon jäätyä odottamaan mua talon edustalle. Mies virnisti kietaistessaan kätensä ympärilleni tyhjällä pihalla, kumartuen painamaan huulensa omilleni. Mikko"Olipa kivaa, ettei sun käynyt mitään" mä virnuilin suudelman sekaan. Peitin Annin tuohtuneen tuhahduksen painamalla sormen vaimoni huulille. "Mä tiedän, että sä olet helvetin hyvä ratsastaja" mä huokaisin, hipaisten huulen kaarta päästäessäni käden alas Annin käsille. Mä katsoin syvälle niihin ruskeisiin silmiin, joista oli vuodessa tullut mun maailma. Äskeisen ratsastuksen aikana mun mielessä oli käväissyt useampikin sattumus, jolla se maailma olisi romahtanut sekunnin sadasosissa. "Ei se siitä ole, rakas." Mä huokaisin syvään, kumarruin suutelemaan niitä huulia uudelleen. Alakerrasta kantautui suihkun tasainen kohina selatessani työkalenteria parin viikon päähän. Mun huulilta karkasi tahaton huokaus, ne viikot olisivat yhtä ajamista paikasta toiseen. Niin kuin mun päivät yleensäkin. Mun katse harhaili ruudulta jääkaapin oveen kiinnitettyyn kutsuun ultraan. Mun kulmat painuivat ryppyyn kirjoittaessani peruutusviestin yhdelle samanaikaiselle valmennukselle Turussa. Mä en halunnut missata yhtäkään neuvolaa, kaikkein vähiten sitä, jossa me saataisiin tietää pikkutyypin sukupuoli. Mä hieroin ohimoita keikkojen lisääntyessä päivä päivältä, mitä lähemmäs alkukesää päästiin. Kädet kietoutuivat mun harteille, saaden mut hätkähtämään. "Kävitkö sä jo?" Mä hymähdin vaimoni kiertäessä baarijakkaran eteen kylpytakissaan. Anni suki pitkiä hiuksiaan nyökäten. "Etkö sä kuullut mua?" Mä pudistin hitaasti päätäni, laskien koneen näytön alas. "Sua on kiva katsella" Anni puri huultaan, hipaisten mun saarekkeen kivipinalle jäänyttä kämmenselkää sormellaan. Mä nappasin kiinni sirosta kädestä, hivellen kahta sormusta. "Niinkö?" Mä murahdin suupieli nykäisten. "Mitä sä mietit?" Anni kujersi kiertäen selittelyt, tehden omatoimisesti tilaa mun sylistä. Mä annoin naisen kiertää käteni ympärilleen. "Älä vaan sano, että sä ostit mulle jonkun vanhan kehäraakin", Anni ähkäisi, nojautuen mua vasten. Mä tuhahdin hiljaa pitkiin, kosteisiin hiuksiin. "En" mun huulille kohosi pieni virne. "Olisi kai pitänyt." "Mikko" Anni älähti, tuupaten mua rinnasta. Mun kurkusta pääsi pitkä urahdus, joka oli ihan yhtä paljon sitä luovuttamista, ettei mulla oikeasti olisi mitään sanottavaa vaimoni ratsastamiseen, kuin sitä miten paljon mä sitä pientä ovelasti virnuilevaa naista rakastin. Miten paljon enemmän mä halusin sen kanssa viettää aikaa. "Mä mietin Lehtomäkeä" mä lopulta myönsin, hipaisten toisella kädellä valkoisen froteen alle piilotettua vatsaa. Annin kulma kohosi odottaen, mä siirsin katseeni ulos tallimaisemaan käden palatessa vaimoni ympärille. "Mä en halua missata mitään olemalla keikalla toisella puolen Suomea" mä murahdin tuskin kuuluvasti. Mä siirsin katseeni Annin silmiin. "Mutta mä olen yrittäjä. En mä voi olla pitkällä isyyslomalla ottamatta siitä takkiin." AnniMä huoahdin Mikon sanoille, tuntien miehen tuskan: mä olin itsekin pyöritellyt työkuvioita päässäni siitä lähtien, kun olin kuulut Matiaksen äänen puhelimessa paljastusviestin jälkeen. Viimeinen vuosi isobroidin firmassa oli ollut enemmän tai vähemmän tapahtumarikasta taiteilua etätyön ja uuden elämän välillä, enkä mä ollut enää varma halusinko mä jatkaa niin. "Keskität työt tänne, onhan tuossa kenttä pihassa. Ja ei maneesikaan tuon kauempana", hymähdin. "Kyllä ne motivoituneimmat ajaa tänne kun sunkaan ei tarvitse laskuttaa matkoista. Ja voithan sä keskittää etelän valmennukset yhdelle käynnille kuussa." Mikon suupieli nyki, kun mies kuunteli sanojani, jotka olivat olleet valmiina jo päiväkausia. Lopulta mies kuitenkin vain nyökkäsi ilmeisen tyytyväisenä, enkä mä osannut kuin kuitata keskustelun suudelmalla. "Laakkosella on Audi-viikko", Mikon ääni ilmoitti keittiöstä. Mun sydän oli juuri jättänyt pari lyöntiä välistä kiskoessani farkkuja jalkaan: joko ne olivat kireät pesun jäljiltä tai mun mahani oli ottanut parissa päivässä kasvuspurtin. Puhelimeen lataamani raskaussovelluksen mukaan se ei olisi mikään ihme, mutta se tuntui silti käsittämättömältä. "Jaaha, vai niin", vastasin tietäväisesti virnistäen, harppoen takaisin keittiöön. Mikko oli illalla selannut vaihtoautojen hintoja, myös mun Golffini osalta - se oli seisonut talon kulmalla pressun alla viimeisen kuukauden, koska kaksi ihmistä ei tarvinnut kolmea autoa. "Mä olen vähän miettinyt", aloitin kanasalaatin tuhoamisen lomasta, tajuten muutaman sekunnin viiveellä kuulostaneeni pahaenteiseltä. Mikon toinen kulma oli jo kohonnut, joten mä irvistin pahoittelevasti laskien käteni miehen kämmenselälle. "Töitä. Matias on aina sanonut, että se ei pidättele mua, jos mä haluan tehdä jotain muuta. Ettei mun tarvitse olla töissä sille velvollisuudesta. Mä... mä mietin, että jos mä keskittyisin vain tähän. Meihin." Mä pidin hetken tauon, mutta Mikko ei sanonut mitään: mies näki mun ilmeestäni, etten mä ollut vielä lopettanut. "Susikalliolla mä pystyn jatkamaan kevätkauden loppuun. Voin vaikka ottaa enemmänkin tunteja, jos niitä vaan on. Ja sit mä vähän niinkuin mietin ylentäväni itseni Lehtomäen markkinointijohtajaksi", jatkoin selitystä unohtaen syömisen kokonaan. "Tekisin Lehtomäelle sivut, hommaisin sulle ratsutettavia talliin.." "Se kuulostaa mahtavalta", Mikko totesi väliin ja mä tajusin vasta siinä vaiheessa miehen aidon onnellisen hymyn. Helpottunut huokaus pakeni mun huulilta, koska mä olin jännittänyt asiasta puhumista jo ihan sen takia, etten mä edes Mikon vaimona halunnut tungetella sen yritystoimintaan liikaa. MikkoJa mä todella tarkoitin sitä. Omalla kotitilalla me voitaisiin molemmat työllistyä, ja silti olla kotona. Enemmän yhdessä. Enemmän aikaa. Annin huokaus sai mut hymyilemään vielä aavistuksen hellemmin. "Mä jo mietin, ettetkö sä koskaan aio kysyä" mä virnistin, kumartuen suukottamaan vaimoni otsaa. Olin mä kuinka käynytkin liiketalousopintoja Sirun vauva-aikoina, ei markkinointi ollut ikinä ollut mun juttuni. Mä olin aina luottanut vanhaan kunnon puskaradioon ja pärjännytkin tähän asti. Mutta isot muutokset toivat mukanaan uusia haasteita. Annin toteamus ylentyä Lehtomäen markkinointijohtajaksi kevensi mun mieltä. "Kyllä sä ehdit suunnitella, creative director" mä virnuilin, "nyt sun pitää syödä." "Älä sitten naura jos näiden housujen nappi lentää kohta" Anni irvisti niin vakavissaan, etten mä voinut olla kohottelematta toista kulmaa. Mä kohotin paidan helmaa, mutten vieläkään nähnyt kuin sen saman, timmin vatsan. Vai oliko se millin poikkeama parin millin poikkeama? Mä päästin helman putoamaan, nousin ylös ja kiersin kädet vaimoni ympärille. Mun huulilta pääsi pitkä huokaus tummiin laineisiin. "Mä jo hetken ajattelin, että jotain näkyisi jo" mä murahdin hiljaa, saaden Annin naurahtamaan. "Malttamaton." Mutta Anni kietoi sormensa mun sormien lomaan, ja mä tiesin sen odottavan pikkutyypin näkymistä ihan yhtä paljon. "Ne mun äitiyshousut oli muuten tulleet postiin" Anni hymähti, haarukoiden salaattiaan kuin ei olisi syönyt viikkoihin parin tunnin sijaan. Mun suupieli kaartui virneeseen. "Haetaan kotimatkalla." "Kotimatkalla? Mistä?" "Laakkoselta." En mä edes muistanut, kuinka pitkään Audi oli ollut mun merkki. Laakkosella ne tunsi mut ja tiesi, ettei mulle edes kannattanut yrittää myydä mitään muuta. Oli mulla Sirun vauvavuosina ollut farmarimallinen ikivanha rotisko, ja ihan ensimmäinen auto oli ollut isältä saatu BMW. "No katos Lehtelä! Arvelinkin että piakkoin alkaa suakin näkyä" tuttu myyjä veisteli kävellessämme sisään. Miehen katse eksyi nopeasti mun käsivarren suojiin kietaistuun Anniin. "Ja kukas se tämä viehättävä pikkurouva on?" "Anni Lehtelä" tummatukkainen pihahti myyjän ronskin kättelyn lomasta vilkaisten mua vähän kysyvästi. "Tuttuja" mä virnistin hiljaa, antaen myyntitykin vaeltaa edellä peremmälle. "Jaa vai että Lehtelä!" Myyjä intoutui, pysähtyen uusimman TT:n vierelle. Hopea auto kiilteli uutuuttaan. "Eiköhän se olisi aika tuolle sun miehelle hieroa kauppoja kunnon menopelistä" myyjä virnuili iskien silmää Annille. Nainen tuhahti itsekseen, saaden mun suupielen kaartumaan. "Eiköhän me ihan perheautoa olla katselemassa" mä virnistin, parantaen otetta naisen ympäriltä. "Jaa no ajattelinkin että teidän sukunimissä oli jotain samaa" myyjä virnuili omille letkautuksilleen, jatkaen matkaa sujuvasti ohi urheilullisten mallien. "Olisikohan tämä ajatusmaailma enemmän pikkuperheen tarpeisiin?" Myyjä viittilöi kohti metalliväreissä kiiltävää Q-malliston jättiläistä, josta mies ehti kertoa ummet ja lammet sähkökäyttöisyyden minimaalisista päästöistä upeaan ajokokemukseen. Mä vilkaisin Annia, joka irvisti. "Meillähän on jo Jeep" nainen supatti myyjän keskittyessä omiin selostuksiinsa. "Lehtomäellä on" mä korjasin virnuillen, jatkaen niin että tuttu autokauppiaskin kuuli: "Ehkä jotain vähän pienempää." "Juu-u, täytyyhän sen vaimonkin päästä ajelemaan." Anni pyöräytti silmiään, mä kumarruin suukottamaan vaimoani myyjän pyyhkiessä jo kohti seuraavaa kohdetta. "Sanot kun tulee vastaan jotain kivaa" mä hymyilin vaimoni huulille. Anni"Sanot kun tulee vastaan jotain kivaa."Mikon lause kuulosti siltä kuin me oltaisiin oltu katselemassa sisustustyynyjä keskenään kilpaa kiiltelevien Audien sijaan. Mä muistin elävästi Hollannin hevosenostoreissun, enkä voinut olla hymähtämättä itsekseni: tätä kai se oli, olla Mikko Lehtelän nainen. Vaimo. Luultavasti se ainakin vaikutti pelkältä glamourilta ja onnelta, mutta ensimmäisen taakse kätkeytyi myös järjetön määrä työtunteja ja pitkäjänteisyyttä. Sen järkyttävän kokoisen citymaasturin jälkeen kaikki henkilöautot näyttivät pieniltä ja siroilta. Mä huomasin tuijottavani nykyisen Audin päivitetympää mallia, havahtuen sitten sen kokoon ja käytännöllisyyteen - tässä vaiheessa farmariauto olisi järkevin ratkaisu. "Oho", henkäisin hiljaa, saaden Mikon haukankatseen kääntymään itseeni saman tien. Seuraavaksi siniset silmät pyörähtivät valkoiseen autoon, jota mä olin jäänyt tuijottamaan vaikuttuneena. "A6 Avant, voisi toimia teillä", myyjä totesi nyökytellen. Mikon suupieli nykäisi, kun mies veti mut lähelleen. "Eli päivitettäisiin vain isompaan", Mikko murahti huvittuneena. "Kevään teema." Vaikka me oltiin nähty kymmenittäin autoja, mun päähäni oli jo lähtemättömästi pinttynyt kuva siitä valkoisesta, urheilullisesta farkusta. "Sellainen saataisiin tuotua teille parissa päivässä Tampereen liikkeestä, pari värivaihtoehtoakin olisi", myyjä totesi seurattuaan mua ja Mikkoa takaisin ainakin mun suosikiksi nousseen mallin luo. Mä en kuunnellut Mikon vastausta, vaan istuin ratin taakse ihastellen vaaleaa nahkaverhoilua. Se ei ehkä olisi järkevin värivalinta."..esimerkiksi kuutamonsininen tai Matador-punainen mustalla nahkaverhoilulla", myyjän sanat havahduttivat mut. "Sininen", henkäisin niin haltioituneena, että naurahdin itsekin. Mikon suupielet olivat kohonneet tietäväiseen virneeseen miehen seuratessa myyjää lähimmälle tietokonepisteelle tarkistaakseen nykyisen Audin ja mu Golffini vaihtoarvon. Mä sipaisin suurta rattia vähän hölmistyneenä: missä välissä autokaupat olivat alkaneet tuottaa mulle näin paljon mielihyvää? Toisaalta se oli ensimmäinen perheauto, jota mä olin mukana ostamassa - ei sellaiseen tilanteeseen päätynyt kuin kerran elämässään. Mun sormet liukuivat avoimen takin alle laskeutuen olemattomalle vatsalle, jossa oli tänään jo useamman millin heitto ja viikonloppuna jotain voisi tätä vauhtia jo näkyä. "Montako päivää meillä on harkinta-aikaa?" utelin Mikon viitottua mua mukaansa liikkeen ovelle. Miehen kasvoilla oli salaperäinen ilme, kun se kietoi sormensa mun sormien lomaan ja johdatti mut ulos suurista liukuovista. Mikko"Tarvitseeko sitä harkita?" Mä virnuilin, vilkaisten ruskeita silmiä, joihin oli noussut tuttu tuike uutuuttaan kiiltävän Audin ratin takana. Joku olisi ehkä valinnut perheautoksi jonkun superturvallisen, korkeintaan viittäkympiä jurnuttavan Volvon tai vaikka Nissanin, mutta me molemmat pidettiin Audin ajo-ominaisuuksista. Mä olin vaihtanut pari sanaa lisävarusteluista, joilla siihen autoon tuotaisiin ripaus lisäturvallisuutta. Ja kun mun nykyisen A6 ja Annin Golfin laittoi vaihtoon, ei häälahjarahoista tarvinnut verottaa ihan hirvittäviä summia. "Mitä?" Anni pihahti, pysähtyen omalle Audillemme hiukan epäuskoinen varjo silmissään. Mä en sanonut mitään, mä vain kiersin käden vaimoni ympärille kumartuen suutelemaan hämmennyksestä raottuneita huulia virnuillen. "Luojan kiitos meillä on jo talo" Anni ähkäisi huulet vähän epäuskoiseen hymyyn kaartuen, "sun ostosspontaaniutesi on ihan vertaansa vailla, pupu." Mä avasin vaimolleni auton oven suupieli nykien. "Tämähän on ihan harkittu juttu. Pupu." Me poikettiin keskustan kautta Postissa ja hakemassa Siru kyytiin. "No, miten koulussa meni?" Mä vilkaisin taustapeilin kautta tytärtäni, joka oli hilpaissut autoon leveä hymy huulillaan. "Mä kerroin kaikille että musta tulee isosisko!" Siru henkäisi haltioituneena, jatkaen samaan hengenvetoon: "Ope sanoi, että mä olen onnekas kun mulla on niin kiva perhe." Mä vilkaisin Annia, joka oli laskenut Audi-esitteet käsistään häkeltynyt hymy huulillaan. Nainen räpäytti silmiään, kääntyen hymyilemään Sirulle. "Niinhän sä olet." "Isi voidaanko käydä kaupassa? Mun tekee niin mieli karkkia isi jooko?" Hetken mä vain katsoin tytärtäni, joka oli vaihtanut puheenaiheen lennosta, ja jonka sinisissä silmissä kiilui odotus. Mä hymähdin hiljaa, laskien käden vaimoni syliin. Ostoskärryt täyttyivät tiuhaan tahtiin, vaikka me poikettiin Cittariin vain tarjouskarkkien perässä. Annin karkkipussi vei voiton, ja jopa mä olin napannut pari salmiakkia omaan pussiini. Siru oli kikattanut mun pussille, joka oli kuulemma yksi suupala. Mä lykin kärryä pienen perheeni perässä, Sirun sanat mielessä pyörien. Vielä vuosi sitten mä en olisi uskonut meidän olevan tässä pisteessä, ei ainakaan vuoden aikana. Mä muistin yhä ne vaiheilut, epäröinnit ja vaikeat hetket. Ersolan Citymarketin käytävällä Annin kättä pidellessäni ne tuntuivat kaukaisilta, epätodellisilta. Anni pysähtyi, hätkähdyttäen mut ajatuksistani. "Mitä?" Mä myhähdin, nostaen vasta sitten katseeni kärryissä nököttävistä kolmesta karkkipussista. Mun rinnasta karkasi tahaton, pieni murahdus huomatessani riveittäin vaippoja, vauvanruokia ja pari helistintä. "Kesällä me saadaan tehdä ostoksia jo tältäkin osastolta" Anni henkäisi, katsoen vaipparivejä melkein yhtä haltioituneena kuin karkkihyllyllä. Mä hivelin peukalolla hellästi vaimoni kämmenselkää. "Pitää jo vähän etukäteen" mä murahdin lämmin sävy äänessäni, suukottaen vaimoni päälakea, "sitten kun pikkutyypin huone on valmis." Anni painautui mua vasten pienesti henkäisten. AnniSe sama hölmön onnellinen hymy kesti mun huulillani ruuhkautuneelta kassalta parkkipaikalle ja aina kotipihaan saakka. Siru oli rapistellut karkkipussinsa auki jo matkalla, vaikka oli ollut puhe, että ruoka laitettaisiin ensin. Kumpikaan meistä ei kuitenkaan osannut tai halunnut moittia tyttöä, joka oli yrittänyt ostaa ensimmäistä isosiskon lahjaa tulevalle pikkusisarelleen. Me oltiin saatu Siru jättämään pieni pehmonalle hyllyyn vakuuttamalla, että se kannatti ostaa vasta huoneen valmistuttua, ettei nalle hukkuisi taloon. Mä sen sijaan rapistelin postiin tulleen pussin auki heti, kun ostokset oli purettu. Mikko jäi valmistelemaan makaroonilaatikkoa sillä välin, kun mä luikin makuuhuoneeseen sovittaakseni housuja kaikessa rauhassa. Mun huulilta karkasi pieni ähkäisy, kun muuten täysin tavallisilta näyttävien farkkujen vyötärö paljastui. Joustavaa resoria oli ihan hillittömästi, tai siltä se ainakin sillä hetkellä näytti. Mä heitin perusfarkut sängylle potkiutuen samalla pois omista farkuistani. Mustat, keinonahkapintaiset housut kiiltelivät valossa juuri sopivasti, enkä mä osannut kuin virnuilla vetäessäni ne jalkaan. "Nää ei ainakaan kiristä", ähkäisin vähän nolostuneena uskaltauduttuani takaisin keittiöön. Mä olin taiteillut vyötärön joustokaistaleen niin, että se jäi kaksin kerroin taitettuna piiloon hupparin helman alle. Mikko nosti katseensa paistinpannusta ja mä huomasin, kuinka miehen katse terästäytyi sen bongatessa uudet housut. "Näytänkö mä ihan tyhmältä?" puuskahdin pyörähtäen ympäri epätoivoisesti irvistäen. Vaikka housut näyttivät oikeasti tosi hyviltä ja mä olisin voinut koska vain kuvitella ostavani sen näköiset housut, jokin siinä tiedossa, että ne olivat nimenomaan äitiyshousut tekivät mun suhtautumisestanu ristiriitaisen. Vaikka koko vauvahuuma oli ihanaa ja mä olin täysillä mukana siinä, tuntui edelleen käsittämättömältä, että se olin mä joka paisuisi ja jonka kroppa joutuisi koetukselle. Että mä en kohta enää mahtuisi omiin, entisiin vaatteisiini. MikkoAnnin ilme oli ihan omaa luokkaansa naisen pyörähtäessä ympäri mun edessäni uusissa housuissaan. Tekonahkahousuissaan. Mä en aivan saanut katsettani irti niistä takataskuista ja reisistä, jotka kuuluivat mun vaimolleni. Mä vihelsin hiljaa, laskien kädet tunnustelevasti niille lanteille, joita ne housut vain korostivat. "Hitto" mä sain sanotuksi, saaden Annin ähkäisemään. "Kaikkea muuta" mä jatkoin ääni aavistuksen tavallista käheämpänä, liu'uttaen käsiä mustaa, kiiltävää kangasta pitkin niihin takataskuihin, joiden katselusta mä en saanut tarpeekseni. Mä kumarruin murahtamaan huulet Annin niskaa hipoen: "Mulla on ihan helvetin kuuma vaimo." "Kohta ihan helvetin paksu vaimo" Anni parahti, nostaen paitansa helmaa, jonka alta paljastui taiteltu resori. Mä hymähdin pehmeästi, hipaisin sitä taitosta. "Se kai vähän kuuluu asiaan" murahdin, laskien kämmenen paidan alle. Mä katsoin vaimoani silmiin, ladaten siihen katseeseen sen kaiken rakkauden, onnen ja hyväksynnän, jonka se pieni nainen oli saanut mut kuluneen vuoden aikana tuntemaan, ja jonka mä halusin sillä katseella välittää vaimolleni. Että se tuntisi edes vähän samoin. "Mä rakastan tätä, Anni" mä sanoin hiljaa, käsi yhä vaimoni olemattoman pienellä vatsalla. "Kasvoi se sitten miten suureksi tahansa. Koska siellä kasvaa jotain mulle tärkeää. Yhtä tärkeää kuin sen äiti." Anni huoahti, nostaen katseensa muhun. "Jos se kasvaa sulle liian isoksi kantaa, mä kannan teidät molemmat" mä virnuilin, saaden vaimoni älähtämään ja tyrkkäämään mua rintaan tuhahdellen. "Onkohan Damissa kivoja mammavaatekauppoja?" Anni pohti puoliääneen, kiskoen vilttiä paremmin ympärilleen. Mä hivelin mun syliin nostettuja jalkoja hiljaa hymähtäen. "En mä mahdu kauaa näihin" Anni huokaisi omia vaatteitaan viittoen, napaten puhelimensa sohvapöydältä. Annoin sormien liukua villasukan alle hymähdyksen myötä. "Ehditään varmaan poiketa kaupungilla" virnistin, sivellen ihoa sormien alla. "Viimeistään siinä vaiheessa, kun muut lähtee baariin." Annin kasvoille pyrki ovela ilme. "Mikko Lehtelä, baarin sijaan mammavaateostoksilla." Mä virnistin hellästi. "Valintoja. Mun ei varmaan tarvitse edes sanoa miten paljon mieluummin mä vietän sun kanssa aikaa kuin niiden kanssa baarissa." "Tollo" Anni mumisi, hilautuen sohvalla vähän lähemmäs. "Kato" Annin henkäys sai mut kääntämään pään telkkarista vaimooni. Mä en tiennyt miten kauan me oltiin vain istuttu siinä sylikkäin, Anni puhelintaan selaillen, mä vain vaimoani syleillen. "Tarjousmaaleja?" Mä kohotin vähän toista kulmaa Annin puhelimen näytöllä viliseville purkeille. "Pikkuisen huoneeseen" nainen kuiskasi, vaikka Sirun huomio oli niin tiiviisti viihdeshowssa, että tyttö tuskin huomasi mitään. "Söpöä" mä virnuilin, suukottaen vaimoni poskea. Nainen liikahti mun sylissä, avaten vaaleanpunaisen maalin tiedot. "Jos se onkin poika?" Mä madalsin ääntäni suupieli nykien. "Pastellit on ihan out" Siru pisti väliin laskematta katsettaan telkkarista. "Ja koulussakaan ei saa olla vaan tyttöjen tai poikien juttuja." Sirun välikomentin autenttisuus sai mut naurahtamaan hiljaa vaimoni hiuksiin. "Neutraalia vihreää?" Mä virnuilin, saaden vaimoni irvistämään.
|
|
|
Post by Mikko on Mar 19, 2018 15:48:25 GMT 2
19.3.2017 Tavallinen maanantai-ilta AnniKoko yläkerrassa pauhasi musiikki, koska mä olin kääntänyt radiota kovemmalle imuroinnin ajaksi. Sirun huone oli ollut melko kaoottisessa kunnossa, mutta puolen tunnin punkamisen jälkeen kaikki oli järjestyksessä ja mä tyytyväinen lopputulokseen. Jännittynyt hymynkare kiipesi huulille luodessani katseen huoneeseen, joka oli tyhjä lukuunottamatta vanhaa kirjoituspöytää. Mä en tiennyt, mitä Mikko oli aiemmin - ennen mua - huoneelle kaavaillut, mutta nyt sille oli vihdoin käyttöä. Suljin Mikon saarekkeelle unohtuneen kalenterin ja siirsin sen pois kahvikuppini tieltä. Kahvimasiinan ansiosta mä en ollut joutunut luopumaan nautinnollisista kahvihetkistä, koska kofeiinittomat erikoiskahvit maistuivat hyviltä. Vilkuilin päivän posteja toisella silmällä. Katse jumahti K-Raudan esitteeseen, jossa mainostettiin tarjouslaminaattien lisäksi uutuusmaaleja. Mä muistin Mikon viime viikkoiset puheet yläkerran huoneen maalaamisesta ja värien valitsemisesta, vajoten takaisin siihen kuplaan, jonka huomisen rakenneultran tiedostaminen muhut sulki. Huomenna mä tietäisin, olisiko mun ensimmäinen lapseni tyttö vai poika.Mikko oli väläyttänyt poikakorttia useampaa otteeseen. Vaikka mä tiesin, ettei pienokaisen sukupuolella ollut miehelle mitään merkitystä isyyden näkökulmasta, mä ymmärsin sen pointin. Mikolla oli jo Siru, ja kukapa isä ei haluaisi sitä omaa poikaa, jolle opettaa kuinka kasvaa mieheksi. Mulla ei suoranaisesti ollut mitään käryä, toivoinko mä erityisesti tyttöä tai poikaa. Mä en myöskään tuntenut mitään, enkä ollut yrittänyt selvittää sitä kotikokeilla, joita netti oli puollollaan. Oliko sillä mulle mitään väliä? Pikkuprinsessalle mä olisin vaaleanpunaisen kanssa kohtuuden määrissä helposti pysyvä, hevosen selkään heti kun mahdollista jälkikasvuni istuttava äiti.Vastaavasti pikkuprinssille mä yrittäisin parhaani mukaan olla se äiti, joka tietäisi viimeisimmät poikien jutut ja harrastukset - ja antaisin Mikon hoitaa satulaan istuttamisen. "Hei", pehmeä ääni tervehti vähän huvittuneeseen sävyyn. Mä nostin katseeni Mikkoon, joka oli onnistunut kiipeämään kellarikerroksen portaat ylös niin hiljaa, etten mä ollut ajatuksiltani tajunnut. Mikko
Annin kasvoille kohosi vähän yllättynyt hymy, tummatukkaisen katseen kohotessa mainoslehtisistä muhun. Mä vilkaisin ohimennen tummansinistä lehteä, jota nainen oli tuijottanut kahvikuppiaan puristaen mun tullessa kotiin, kumartuessani suukottamaan vaimoni huulia. "Mitäs tänne? Remontointihaaveita?" Mä hymähdin pehmeästi, jääden nojaamaan kyynärpään saarekkeeseen katseen vaimossani pitäen. Sen ilme oli aivan liian mietteliäs tavalliseen maanantai-iltaan. Ja sitä se oli ollut - niin tavallinen maanantai, että olisi voinut kuvitella meidän elävän normaalia arkea. Ja sittenkin kesken valmennuskeikan mä huomasin miettiväni, miten mun vaimoni ja pikkutyyppi voi. Se tuntui yhä vähän uskomattomalta. Vielä uskomattomampaa oli, että me saataisiin huomenna tietää siitä, kuka siellä oli tulossa. Sitä oli vähän vaikea käsittää. Se ei mennyt mitenkään päin siihen normimuottiin. "Mm-m" Anni ynähti, katsoen muhun pitkien ripsiensä lomasta. "Kunhan mietiskelin." "Vai niin", mä hymähdin vähän vinosti, hipaisten kivisellä saarekkeella lepääviä sormia. Niitä kahta sormusta, joihin kaiverretut kirjaimet ankkuroivat sen kaiken. "Jännittävää, että me saadaan jo huomenna tietää se" nainen lopulta pihahti, kun mä en prässännyt mitään. Mä jätin käden vaimoni kädelle, joka hukkui mun kouraan. "On" mä myönsin, antaen sen pienesti jännittyneen hymyn kohota suupieleen. Mä jännitin sitä ehkä enemmän kuin suostuin edes omalle vaimolleni myöntämään. Ennen kaikkea sitä, oliko kaikki hyvin. Viime syyskuisen jälkeen mua jännitti. Ihan helvetisti. "Miten työt?" Mä kysäisin, kuin yrittäen pitää yllä sen tavallisen maanantain illuusiota. Oli rauhoittavaa keskittyä sytykkeisiin ja takan valkeaan, hiilten kajo harhautti. "Lupasin Matiakselle tehdä yhden prokkiksen loppuun" Anni kurtisti vähän kulmiaan, asetellen kynttilänjalkoja paremmin takan reunukselle. Okei, mä tiesin mistä se hääräilyn rauhoittava vaikutus oli tarttunut muhun. "Isokin homma?" Mä jatkoin keskustelua, vaikka me oltiin noin vuosi sitten päästy yli siitä awkward silence-vaiheesta. Oliko meillä sellaista edes ollutkaan? Ei ehkä. Me oltiin viihdytty toistemme seurassa heti alusta lähtien sillä tavalla, jossa hiljaisuutta ei tarvinnut täyttää. Me oltiin täytetty kaikki hiljaisuudet läsnäololla, kosketuksilla. Nyt mä täytin sitä kuuluisaa hiljaisuutta kyselemällä vaimoni työasioista, nyt, kun rakenneultraan oli vajaa vuorokausi aikaa. "Kai mä saan sen deadlineen, huhtikuun loppuun, mennessä valmiiksi" Anni hymähti luoden tummien silmien katseen muhun. Anni puri alahuultaan katse yhä mun silmissä, aavistuksen ovelampana. "Mitäs uutta keikoilla?" Nainen virnisti rikkoen mun yritykset yhdellä näpäytyksellä. Murahdin, annoin naisen kiertää kätensä mun ympärille. "Ei mitään" mä virnistin vähän vinosti, antaen käden laskeutua lähelle painautuneen vaimoni takapuolelle. Lopultakin se oli se kosketus, se tuttu vieno tuoksu ja ne silmät, jotka saivat sen jännittyneen hiljaisuuden muuttamaan muotoaan. Mä tajusin, miten helvetisti mä olin sitä pientä naista kaivannut sen viikon aikana. Mä olin tehnyt joka päivä töitä käyden kotona lähinnä nukkumassa. Mä olin hyvä jos ehtinyt tervehtiä vaimoani ennen kuin toinen oli nukahtanut. Se oli tuntunut väärältä. Pahalta. Nyt mä aioin ottaa kaiken ilon irti niistä parista vapaasta. "Sauna?" Mä lopulta ehdotin virnuillen. AnniSauna kuulosti parhaalta mahdolliselta tavalta kuluttaa iltaa pidemmälle, kohti nukkumaanmenoaikaa, joka oli mulla tarkentunut viikon sisällä iltayhdeksään. Mä olin vain niin järjettömän väsynyt joka ilta huolimatta siitä, mitä olin päivän aikana tehnyt, etten enää edes yrittänyt taistella väsymystä vastaan. Kai se kuului asiaan. "Ulkosauna", virnistin takaisin, saaden Mikolta hyväksyvän nyökkäyksen. "Lepää, kiltti", Mikko murahti pehmeästi, kun mä yritin änkeä miehen mukaan saunalle yrittäen niellä haukotuksia. "Ota pienet unet, mulla menee vain hetki." Mä mutristin huuliani, mutta vetäydyin sohvalle aviomieheni mieliksi. Sinisissä silmissä välkähti tyytyväisyys ja mä odotin kiltisti miehen selän loittonevan alakertaan. Alaoven kolahdus oli mulle merkki pompata ylös ja kipittää portaat yläkertaan tarkastamaan sähköpostin lähetetyt -kansion, joka oli jäänyt kummittelemaan mun mieleeni. Matias oli ymmärtänyt mun työkuviopohdintani enemmän kuin hyvin, kuten veli olisi ymmärtänyt ilman raskauttakin. Mä selasin lähettämiäni viestejä vilkuillen samalla pienelle paperilapulle kirjoittamaani muistilistaa todeten lopulta, etten mä ollut sittenkään unohtanut ketään tai mitään. Helpottunut hymy kohosi huulille ihan itsestään, mutta siinä oli seassa myös paljon haikeutta siitä, että mä olin lopettamassa monen vuoden mittaisen pestini. Mä ehdin juuri kaivautua sohvannurkkaan viltin alle ja sulkea silmäni, kun Mikko kolisteli sisälle. Miehen askeleet hidastuivat portaiden yläpäässä, enkä mä voinut vastustaa kiusausta raottaa toista silmääni. "Tuu tänne", mutisin raukeasti, taputtaen sohvaa pääni viereltä. Mikko yritti mutista jotain, mutta mä taputin nahkasohvaa uudestaan tehden tilaa miehelle, jonka syliin saatoin laskea pääni. "Herätä mut sit kun sauna on valmis", hymähdin tyytyväisenä, ummistaen silmäni poski Mikon jalkaa vasten. Mikko"Mä meinasin, että sä oisit herännyt kun mä tulen" mä virnuilin itsekseni, laskien käden Annin kasvoille. Mä hivelin leuan siroa kaarta, katsellen suljettuja silmiä. Anni oli siinä niin seesteisen näköinen, maatessaan viltin alla puolittain mun sylissä. "Älä lopeta" nainen mutisi silmiä avaamatta, kun mun käsi oli kohonnut vain laskeutuakseen naisen syliin. Mä hymähdin hiljaa, jatkoin hiusten silittelyä. "Nukuhan nyt" mä kuiskasin pehmeästi, tuntien pienen piston rinnassa: Anni oli oikeasti ollut viime päivinä väsynyt. Mun katse putosi kuin automatisoituna vaimoni vatsanseutuville, mutta paksun viltin alta oli mahdoton nähdä mitään. Mahtoiko Anni syödä tarpeeksi? Kahden edestä. Hätkähdin hereille siihen outoon tunteeseen, jossa sä et edes tiennyt nukahtaneesi. Mä vilkaisin rannekelloa, jonka mä olin saanut Annilta jouluna. Mun mielessä käväisi muisto joulusta, ja heti perään se fakta, että Anni oli jo silloin ollut tietämättään raskaana. Mun rinnasta pakeni tahaton, syvä huokaus. Käsi oli yhä Annin hiuksilla, enkä mä ollut nukkunut kuin viisi minuuttia. Se tuntui ikuisuudelta kaiken sen stressin keskellä. Mä stressasin huomista ehkä enemmän kuin mä tajusin itsekään. Hieraisin silmiä, valuen sohvalla mukavammin. "Nukahdinko mä?" Anni mumisi, kääntyen sohvalla toisin päin, kasvot mua kohden. Siro käsi kohosi mun syliin, hipaisi kuin ohimennen vatsalihaksia. Mä hymähdin piilottelematta sitä raukeutta mun silmistä. "Me taidettiin molemmat. Sauna on ihan just." "Takki" mä murahdin lempeästi, tukkien oviaukon vaimoni edestä. Nainen tuhahti mielenosoituksellinen katse silmissään, mutta nappasi naulakosta paksuimman untuvatakkinsa. "No, kelpaako?" Anni tuhisi kädet rinnalleen ristien. "Sä kelpaat aina" mun ääneen kohosi poikamainen virne kumartuessani suukottamaan Annin huulia. Mä seisoin yhä takaoven tukkeena, kun Anni luikerteli mun käsien välistä irti suudelmasta. "Mä haluun lämpimään. Nyt." "Enkö mä ole tarpeeksi lämmin?" Mä virnuilin, päästäen naisen livahtamaan käsivarteni alta ulos jo melko valoisaan iltaan. Kevät ei ollut kaukana, vaikka maassa yhä lunta ja jäätä olikin. "Mitä." Mä ynähdin hajamielisesti, saamatta katsettani irti Annin vatsasta. Nainen seisoi tynnyrisaunan pienessä pukuhuoneessa vaatteet siistissä pinossa penkillä, ilmeisen odottaen että mä saisin omani pois. Oliko se sanonut jotain? Mä olin melko varma, että mä olin kuullut sen äänen. "Niin että ootko sä tulossa saunaan vai et?" Anni tuhahti, enkä mä vieläkään irrottanut katsettani vaimoni vatsasta. " Anni" mä sain nielaistua vähän vaivalloisesti, ihan kuin linkki aivoista kieleen olisi katkaistu. Mun puhekyky palautui samalla, kun mä nousin seisomaan ja laskin käden sille. Kummulle. "Tää... Tää on kasvanut." Anni"Kasvanut?" älähdin hiljaa, laskien katseeni vatsaani, jonka ihoa vasten Mikon sormet olivat painuneet. "Eikö se ole ollut tällainen koko viikon?" mutisin puoliääneen, mittaillen sitä pientä kumpua Mikon sormien lomasta. Mä olin hiihtänyt viime päivät collegehousuissa, joten farkkujen vyötärö ei ollut auttanut havahduttamaan mua mahan kasvuun. Mikko ei ollut nähnyt mua tyköistuvissa vaatteissa päiväkausiin ja mä olin kai itse vain turtunut huomaamaan kasvua, joka tuntui niin mahdottoman hitaalta. "Olihan se jo aikakin", pihahdin hiljaa, kun Mikko ei saanut vieläkään sanaa suustaan. Mies kumartui lähemmäs ja mä tunsin hengityksen ihollani niiden parin sekunnin ajan, ennen kuin tutut huulet löysivät omani. Kiuas sihahti veden osuessa kuumille kiville hämärässä saunassa. Mä hörpin vissyä minipullosta, jollaisia mä olin hakenut Ersolan Tokmannin tarjouksesta pari lavallista. Saunajuomaa Annille, kuten mukana ollut Siru oli todennut. Mikko nojasi päätään saunan seinään silmät kiinni. Mies oli ollut niin vaitonainen sitten mun riisuutumiseni, että tyhmempikin olisi pystynyt päättelemään kasvaneen kummun - ja huomisen rakenneultran - aiheuttaneen jotain. Sykähdyttäneen. "Hmh?" Mikko murahti, kun mä kosketin miehen käsivartta vissypullolla. Kohotin pulloa toinen kulma odottavasti koholla, antaen aviomieheni hörpätä vissyä hiljaisessa saunassa. Höyry nousi iholta muodostaen ympärilleni pilvenomaisen usvan. Mä virnuilin Mikon ilmeelle miehen kävellessä paljain jaloin lumessa, jota metsän puolella oli vielä reilummin. "Nössö", virnuilin miehen irvistäessä kylmyyttä, jota mä en halunnut edes kuvitella. Sinisten silmien katseessa oli huvittuneisuutta, kun ne kävivät mussa ennen kuin Mikko kääntyi kaivamaan halkoja saunan vierustan matalan katoksen alta. "Mitä sä mietit?" mä kysyin viimein pyöriteltyäni päässäni kaikki huomiseen liittyvät ajatukset, jotka ponnahtelivat päähän ja nipistelivät mahanpohjassa. "Teitä", mies murahti itsekseen hymyillen, suukotten poskeani. Mä kuuntelin polttopuiden rätinää tulipesässä, kumartuen heittämään lisää vettä kiukaalle. "Se taitaa oikeasti olla isompi kuin viikko sitten", hymähdin sormet vatsalle laskettuina. Ajatus siitä, että mun sisälläni toden totta kasvoi joku, josta meillä olisi huomenna lisää tietoa, sai lämmön kuohumaan mun sisälläni saunan kuumuudesta huolimatta. Mikko"On se" mä hymyilin, ja mun matala ääni oli hukkua kiukaan rätinään. Kaikki se tulevan stressi ja paha olo vähäisen yhteisen ajan vuoksi oli kadonnut niiden hiljaisessa saunassa vietettyjen hetkien aikana. Vaikka mä tuskin olin ollut kosketuksissa vaimooni, se hiljainen läsnäolo oli parantanut mun fiilistä. Laskin käden varoen Annin vatsalle, naisen omien käsien lomaan. Iho tuntui sormien alla kuumalta, mutta mun huomio oli kiinnittynyt siihen toiseen tunteeseen sormien alla. Kumpu oli niin pieni, että sen erotti, kun osasi katsoa, ja silti niin selkeä poikkeama, että sen tunsi. Mä todellakin tunsin käteni alla sen. Ja vaikka Annin vatsa yhä mahtui mun kouraan, se tunne mun ihon alla sai mut henkäisemään hiljaa. Mä päästin Annin mönkimään syliini, mä laskin molemmat kädet sille kummulle. Ohut lumikerros hohkasi kylmää saunan lämpöön tottuneelle iholle. Mä kietaisin käden vaimoni takin alle, luoden sille hellän hymyn. "Mä en malta odottaa huomista" mä kuiskasin talon lähestyessä. Anni värjötteli mun kainalossa, me seisahduttiin kuistin lasiselle liukuovelle. Siru oli tullut kotiin tanssiharjoituksista, eikä yhtäkkiä kumpikaan halunnut palata sisällä odottavaan kuplaan. Siihen tavalliseen maanantai-iltaan. "En mäkään" Anni henkäisi, ja vasta naisen kääntyessä mua kohden, mä huomasin sen pidelleen kättä vatsallaan. "Onhan kaikki hyvin?" Mä rypistin vähän kulmia katseen käydessä takin helmojen välissä. "On, hölmö" Anni huokaisi kuin kyllästyneenä mun huolenpitoon. Mä kumarruin suutelemaan vaimoani huulet hymyssä. "Siru, olisikohan se jo aika mennä iltapesulle?" Mä vilkaisin olkani yli tyttäreeni, joka oli tuskin sanonut sanaakaan koko illan aikana. Se oli tehnyt läksyt, soitellut Millan ja jonkun toisen kaverinsa kanssa, sopinut jotain iltamenoja tulevalle viikolle. "Joo joo" pellavapää huokaisi teatraalisesti silmiään muljauttaen, kasasi koulutavaransa ja jätti ne keskelle olohuoneen lattiaa. "Onko koulukirjojen paikka olohuoneen lattialla?" Mä virnistin, laskien puhelimen sohvapöydälle. Mä olin vilkaissut viikon aikatauluja, todeten, että keikat rauhoittuisi vähäsen ennen Schermerin matkaa. Siru älähti jotain itsekseen, nakellen kirjansa reppuun ja kadoten yläkertaan rappusissa kolistellen. "Ootko sä hereillä vielä?" Hymyilin sohvan suuntaan, jonne mun vaimoni oli käpertynyt jo aikoja sitten. Se väsymys oli melkein huolestuttavaa, mutta mä yritin ajatella, että se ehkä kuului siihen. Raskaana olemiseen. Olihan Annin keholla valtava työ meneillään. "Mmm." Mä nousin ylös, kyykistyin sohvan eteen tummaa suortuvaa kasvoilta sipaisten. "Haluutko sä nukkua siinä vai tuutko sänkyyn mun kanssa?" Mä virnistin pehmeästi, saaden Annin avaaman silmänsä tuhahduksen saattelemana. Nainen ei kuitenkaan tehnyt elettäkään noustakseen ylös. Mä kuuntelin hetken, varmistuin Sirun yhä touhottavan yläkerrassa, raotin viltin kulmaa ja kohotin yöpaidan helmaa. "Oot sä aika epeli kun väsytät äitisi noin jo nyt" mä kuiskasin suupieli nykien, hipaisten sormella kumpua aivan navan alta. Kuulin Annin vetäisevän henkeä mun huulten hipaistessa ihoa. Mä en katsonut vaimooni, jatkaessani hiljaisella, hellällä äänellä: "Eipäs riehuta enempää, huomenna on tärkeä päivä. Meille kaikille." Mä painoin huuleni pikkuruiselle kummulle, puristin silmät kiinni ja rukoilin hiljaa mielessäni, että siellä, mun huulieni alla, mun vaimoni ihon alla, olisi kaikki niin kuin pitäisikin. " Hyvää yötä, pikkuinen."
|
|
|
Post by Mikko on Mar 20, 2018 13:58:15 GMT 2
20.3.2018
Mikko"Näytänkö mä tarpeeksi äitimäiseltä?" Annin ähkäisy sai mut kohottamaan katseen kahvikupin takaa hevosurheilusta. Mä nostin kupin huulilleni katse vaimossani, joka mittaili itseään eteisen peilistä kuin valmistautuisi vähintään luksustason iltajuhlaan. Eikä äitiysneuvolan ultraäänikuvaukseen. Se oli niitä aamuja, kun mä en saanut alas muuta kuin neljä kuppia kahvia ja Anni vaelsi ympäri taloa, vaikka oli jo eilen siivonnut ja järjestellyt kaiken viimeisen päälle. "Äitimäiseltä?" Mä toistin, laskien väljähtäneen kahvin keittiön pöydälle. Mun kasvot sulivat hellään hymyyn laskiessani käteni vaimoni vyötäisille. "En mä tiennytkään, että se on joku juttu" tuhahdin hiljaa vaimoni hiuksiin, joita se oli vasta hetki sitten sukinut laskeutumaan harteilleen juuri oikeassa kulmassa. Tai jotain. Musta ne näyttivät hyvältä vaikka suoraan saunasta, kun Anni kietaisi ne löysälle nutturalle ja muutama suortuva sai sen kasvot näyttämään entistä sirommilta. "Etten mä erotu siellä joukosta" Annin ääni särähti, mun käsi asettui mekon peittämälle vatsalle. Mä tunsin sen kankaankin läpi pienen kummun käteni alla, joka vielä jäi piiloon vaatteiden alle. Mutta mä tunsin sen, ja se sai lämpimän tunteen leviämään rintaan. "Sä näytät Annilta" mä virnistin, sipaisten toisella kädellä suortuvan korvan taa. Mun ääni pehmeni vielä vähän lisätessäni: " Mun Annilta." Anni hautasi kasvonsa mun rintaan hiljaa huokaisten, kietoi kätensä mun ympärille, ja hetken me vain seistiin siinä. Anni puristi mun vasenta kättäni, niin kuin se oli puristanut siitä lähtien, kun me astuttiin ulos Audista, käveltiin Ersolan neuvolaan tuskin huomaten meitä seuraavia uteliaita katseita, ja kun me kuunneltiin vieraan lääkärin juttuja niillä kovilla tuoleilla, joihin liittyi jo ihan liikaa muistoja. Mun päässäni surisi. Mä olin eilen löytänyt jonkinasteisen sisäisen rauhan, mutta sen lääkärin vaaleat silmät ja turruttavan rauhallinen ääni murensi sitä pala kerrallaan. Ihan niinkuin se paperin rahahdus vaimoni yrittäessä löytää mukavampaa asentoa pöydällä, jollaiset eivät olleet kuuluneet Mikko Lehtelän elämään 29 vuoteen. Nyt mä istuin sinisen muovin päällystämän pöydän vierellä, annoin vaimoni puristaa mun kättä niin ettei siinä kiertänyt kunnolla veri, ja mietin vuoroin, mitä hittoa ja sitä, pitäisikö mun katsoa vaimoani vai sängyn viereen roudattua ruutua. Anni sävähti kylmää geeliä vatsallaan. "Kyllähän tämä jo alkaa vähän ulospäinkin näkyä, kurkataanpa kukas se tänne on piiloutunut näin hyvin" lääkäri hymyili asetellessaan ultraäänilaitteen päätä vaimoni iholle. Annin puristus muuttui vielä pykälän kovemmaksi. "Tässä käydään ensin läpi pää, selkäranka ja sisäelimet, sitten raajat ja lopuksi jos vanhemmat haluatte niin voimme yrittää määrittää sukupuolta" lääkäri kertoi, mutta mun huomio oli jo ruudussa. Siellä se oli. Annin terävä henkäys sai mut tajuamaan, että mä olin pidättänyt hengitystä. AnniSellaiseen tilanteeseen ei voinut varautua. Vaikka sä et ymmärtänyt puoliakaan niistä näytölle piirtyvistä kuvioista, sun päässä pyöri vain ajatus siitä, että siinä se nyt oli. Sun lapsi.Geeli tuntui viileältä iholla, mutta mä en ollut ajatellut omia tuntemuksiani enää sen jälkeen, kun olin saanut muuta ajateltavaa näytöllä. Välillä mä huomasin seuraavani lääkärin vaaleiden silmien katsetta yrittäen päätellä niistä, oliko kaikki varmasti hyvin. Mikon ilme oli yhtä keskittynyt ja mä hymyilin sille salaa, hellittäen puristusta miehen sormien ympäriltä. "Siellä voidaan vallan mainiosti", kätilö totesi hymyillen. Mä ähkäisin hiljaa silkasta helpotuksesta, jääden odottamaan seuraavia sanoja. Tiesikö nainen jo pikkutyypin sukupuolen? "Haluatteko te tietää sukupuolen? Pikkuinen olisi ihan hyvässä asennossa nyt" lääkäri kysyi ovela hymy huulillaan. Mä vilkaisin Mikkoa nyökäten samanaikaisesti, saaden aviomieheltäni vielä vähän epämääräisemmän nyökkäyksen. "Joo", mumahdin ääni käheänä, laskematta katsettani Mikon silmistä. "No, siinä tapauksessa", nuori lääkäri heläytti, kääntäen ultraäänilaitetta. "Teille näyttäisi syntyvän elokuussa pieni poika." Me oltiin jännitetty sitä viikkotolkulla. Odotettu sitä pientä, mutta samalla niin suurta tietoa ihmisestä, josta tulisi kesällä osa meidän elämää - koko meidän elämä. Ja nyt, yhdessä silmänräpäyksessä, mä tiesin mun sisälläni kasvavan poikalapsen. Mikon silmät kääntyivät musta näytölle ja mä näin miehen kasvoilta, kuinka se kävi läpi sitä samaa tunnevyöryä. Ja kaikkien niiden omien tuntemusteni seassa mä olin ihan tajuttoman onnellinen, että Mikosta tulisi isä sille pojalle. Mä rullasin neulemekon takaisin pienen kummun peitoksi vääntäydyttyäni ylös pöydältä, jolla loppuajasta oli ollut jo suhteellisen hyvä olla. Hymy ei hyytynyt huulilta millään, kun me odotettiin kuvien tulostumista ja viimeisimpien tietojen merkitsemistä ylös. Joka kerta, kun mä räpäytin silmiäni, mun mieleeni muodostui kuva täydellisestä, pienestä poikavauvasta vaaleansinisessä potkupuvussaan. Ja sitten mä kuulin Sirun äänen kysyvän, miksi pikkuveljeä ei voisi pukea vaaleanpunaiseen.MikkoPoika. Mulle ja Annille syntyisi elokuun alussa poika. Sen tietäminen oli ollut jännittävämpää kuin mä olin ikinä osannut edes kuvitella. Annin käsi oli yhä omassani lääkärin kääntyessä vielä meidän puoleen. "Jos - ja kun- kaikki menee niin kuin pitäisi, niin me nähdään sitten seuraavan kerran kesällä, jutellaan vähän miten se poika saadaan saatettua maailmaan." Nuoren naislääkärin hymy oli aurinkoinen. Mä avasin suun sanoakseni jotain, mutta sanoja ei tullut. Mä suljin suun, nyökkäsin kiitoksen, avitin vaimoni ylös ja laskin käden ristiselälle ohjatakseni naista ulos neuvolasta. Saattaa maailmaan. Meidän poika todella syntyisi jo elokuussa. Se oli häkellyttävää. Vastahan me oltiin saatu tietää koko raskaudesta. Pojasta. "Huh", Anni älähti hiljennetyllä äänellä, "toivottavasti tää ei ihan noin suureksi kasva." Mun käsi lepäsi yhä vaimoni ristiselällä seuratessani katseellani tummien silmien suuntaan. Ähkäisin. Meitä vastaan käveli samalla tavalla, käsi vaimonsa selkäpuolella, pariskunta, joka oli niin helvetin raskaana. Nainen vaappui askel kerrallaan, molemmat kädet vatsallaan, jonka sisään olisi uponnut puoli pataljoonaa Annin vatsoja. Mä nielaisin miehen parantaessa otetta vaimostaan, joka olisi todennäköisesti lyyhistynyt taakkansa alle, jos se olisi päästänyt irti. Mä vilkaisin Annin kädessään puristamia lehtisiä: oli mahan kasvun vaiheita, ruokavaliovinkkejä ja vielä vähän lisää mahoja. "Hui saatana" mä sain ähkäistyksi pariskunnan madeltua ohi. "Nytkö sua alkoi kaduttaa?" Anni kujersi huvittuneena mun ilmeitä seuraten. Mä avasin neuvolan pääoven urahtaen. "Ei" mä murahdin, kaapaten vaimoni käsivarsieni väliin. Mä hymyilin, ja se hymy tuikki silmissä saakka. "Mä olen onnellisempi kuin koskaan. Tää kaikki on vaan niin uutta mulle." Mä kumarruin suutelemaan Annin huulia, enkä mä aivan saanut suljettua mielestäni sitä ajatusta, miltä tuntuisi suudella, kun siinä välissä tuntuisi kumpu. Ja se sai mun suupielen kaartumaan vaimoni huulilla. "Mitä me tehdään tänään, pupu? Siru on koko illan Eilalla" Anni pohti tummaa suortuvaa sormissaan pyöritellen. "Mmh-m, kai näistä kahdenkeskisistä hetkistä pitäisi ottaa kaikki ilo irti" mä virnistin, laskien käden ratilta Annin vatsalle, "no, melkein." "Mä tahdon shoppailemaan" Anni huokaisi niin epäannimaisen haaveilevaan sävyyn, etten mä voinut olla naurahtamatta. "Mihin mennään?" Mä hymähdin pehmeästi, antaen käden jäädä kummulle. Ideaparkissa oli kohtuullisen hiljaista tiistaiaamupäivällä. Annin sormet kiertyi mun omieni lomaan, eikä meillä ollut kiire minnekään. "Nää hetket on parhaita" mä huokaisin hiljaa, kääntyen vaimoni puoleen. "Mä ajattelin jo Dauben keikan jälkeen keskittää Lehtomäelle." Anni ei sanonut mitään, mutta katse tummissa silmissä kertoi enemmän kuin mitkään sanat. Nainen kurotti varpailleen yltääkseen suutelemaan mun huuliani. Mä hymyilin. "Katso" Anni ynähti, saaden mun pään kääntymään vaimoni huulilta. Mun selän taakse jäi pieni vauvanvaateliike, joka kylpi pastellisävyissä. "Ekat potkupuvut pojalle?" Mä virnuilin, hipaisten Annin poskea. Anni"Joo", henkäisin haltioituneena niistä pienenpienistä vauvanvaatteista, joita se suloinen, kompakti liike näytti pursuavan. "Ennen kuin äiti ehtii ostaa kaikki." Mikko murahti jotain, mutta mun ajatukset laukkasivat jo ideoissa, joilla me voitaisiin paljastaa pienokaisen sukupuoli läheisille. Tuntui hullulta, että me oltiin niin vastottain vasta kerrottu uutinen, ja nyt rakenneultra oli jo takana. "Mennään", mumahdin, kun Mikko ei ottanut ratkaisevaa askelta liikettä kohti. "Voiko kukaan olla näin pieni?" pihahdin hypistellen pienintä, beigeä potkupukua. Vaatteet oli järjestelty koon mukaan ja me seisottiin liikkeen kauimmaisessa nurkassa, joka oli täynnä vastasyntyneiden vaatteita. "Hei, voinko olla avuksi?" varovainen ääni kysyi takaamme. Mä pyörähdin ympäri suu edelleen ihastuksesta raollaan, kohdaten silmälasipäisen naisen uteliaan katseen. "Me ihan vaan katsellaan", ähkäisin nolostuneena. Mikko naurahti vierelläni ja mun oli pakko vilkaista miestä kysyvästi. "Ja ehkä ostetaan ihan muutama body", mies totesi suupieli nykien, saaden myyjättären naurahtamaan. "Sanokaa, jos tarvitsette jotain", myyjä heläytti, palaten sitten tiskin taakse. "Vai että muutama", tuhahdin katse pastellinvärisissä potkupuvuissa, jotka mä todellakin pystyin näkemään oman lapseni päällä. Loppujen lopuksi me päädyttiin neutraaleihin väreihin: oli kermanvaaleaa, vaaleanvihreää ja harmaata. Ja yksi vaaleansinivalkoinen pallokuosi. "Voidaanko me käydä ostamassa jotain juomista?" huokaisin kauppakeskuksen käytävälle päästyämme. Mikko roikotti paperipussia kädessään, luoden muhun huolestuneen katseen. "Onko sulla nälkä? Me voitaisiin istua hetki", mies mutisi kartoittaen katseellaan lähikahviloita. Mä en pistänyt vastaan, kun Mikko johdatti mut pieneen, hauskannäköiseen kahvilaan ja laittoi mut valitsemaan itselleni syötävää. "Jotenkin epätodellinen olo", huoahdin katsoessani aviomieheni pöydälle laskemaa tarjotinta, jossa oli molemmille ruhtinaallisesti täytetyt sämpylät, mulle smoothie ja Mikolle kahvi. Mikon katse nousi kahvikupista muhun vähän yllättyneenä, mutta mun ilmeen nähtyään miehen ilme pehmeni. "Kyllä se siitä", mies totesi hiljaa, laskien kätensä omani päälle. Mä vastasin rohkaisevaan hymyyn toinen käsi vatsalla, joka oli tänään saanut vielä vähän enemmän huomiota kuin normaalisti. MikkoMä olisin valehdellut, jos olisin väittänyt etteikö mullakin olisi ollut epätodellinen olo. Oli mulla. Mä olin juuri sijoittanut viisikymppiä bodyihin, käynyt vaimoni kanssa rakentavan keskustelun siitä, kannattiko ostaa kokoa 50, 56 vai ehkä vielä pienempää? ja päätynyt siihen, että oli parempi varautua useaan eri kokoon. Vaikka Siru olikin ollut iso vauva, ei se tarkoittanut, että poikakin olisi. Toisekseen, se tuntui edelleen hurjalta. Annin käden pehmeys mun omani alla tuntui rauhoittavalta. "Helpottaako?" Mä hymähdin hiljaa vaimoni nakerrettua leipäänsä hiljaisena jo hyvän tovin, toinen käsi yhä vatsallaan. Tummatukkainen nyökkäsi jokseenkin helpottunut hymy huulillaan. "Hyvä" hymyilin pehmeästi huojennuksen vallatessa alaa. Jokainen heikotus muistutti syksyisestä, kun Anni oli ollut vähällä pudota Sulon selästä, ja siitä, kun nainen oli Balilla kirjaimellisesti pökertynyt mun käsivarsilleni. Vuoristolla oli toki oma osuutensa asiaan, mutta olihan Ideapark melkein yhtä rankka suoritus kuin patikointi vuoristossa. "Kyllä mä pärjään, tollo" Anni tuhahti, hätkäyttäen mun katseen kätensä alle piilotetusta kummusta. "Hmph" mä murahdin, laskien kahvikupin kädestäni katse tummissa silmissä. Mä virnistin vinosti. "Se kai kuuluu tähän aviomies-isukki-kuvioon. Olla tollo." "Se käy sulta ihan luonnostaan" tummissa silmissä välkähti pirullisen virneen kohotessa siroille kasvoille. "Saat kohta kävellä kotiin" mä murahdin nauraen matalasti, pilke silmäkulmassa. Me poikettiin vielä toiseenkin vauvanvaateliikkeeseen, jonka hyllyt pursusivat bodyjen lisäksi leluja, sittereitä ja kaikenmaailman härveleitä. "Jos tossa olisi Audi-merkki", mä osoitin virnuillen pehmoratilla varustettua puuhamattoa, "se lähtisi heti." Anni peitti hihityksensä hihansuuhun. "Siitä tulee ihan hemmoteltu" nainen virnuili hipaisten kilahtavaa mobilea. Mä kohotin vähän toista kulmaani, laskien käden hyllyjen välissä katseilta piilossa vaimoni mekon helmoille. "Mä tiedän ketä mä voisin vähän hemmotella" virnistin matalasti, nauttien siitä kosketuksen aiheuttamasta sävähdyksestä. " Mikko" Anni kirahti, ponnahtaen mun käden ulottumattomiin. Ilme muuttui mietteliäämmäksi naisen selatessa paksusivuista kirjaa. "Viiniä on kyllä vähän ikävä." "Katsotaan, keksisinkö mä jotain korvaavaa" virnistin ääntä madaltaen jonkun yksinäisen naisen kävellessä kuuloetäisyydeltä ohi. "Ai, eikö mun tarvitsekaan kävellä kotiin?" Anni kujersi viaton katse tummissa silmissään. Mä ristin kädet rinnalla puhahtaen. Mun suupieli nytkähti. "Katsotaan." AnniMä olin suoraan sanottuna yllättynyt, että me selvittiin ulos siitä kaupasta ilman heräteostoksia. Mulla oli kuitenkin vahva fiilis, että mä halusin saada huoneeseen ensin värimaailman valittua ennen minkään kalusteen tai lelun ostamista. Mun sisäinen sisustusintoilijani oli jo nostanut päätään, mutta mä aioin hillitä sitä vielä. "Lähdetään kotiin", huoahdin peittäen haukotuksen kämmenen selkämykseen. Mikko nyökkäsi hymyillen, vetäen mut kainaloonsa keskellä hiljaista käytävää. Mä yritin uppoutua radiosta pauhaavaan musiikkiin, mutten ihan onnistunut siinä. "Onko sulla kaikki ok?" Mikko murahti huolta äänessään, kun mä korjasin asentoani varmaan kymmenennen kerran. Alaselkää kramppasi, eikä edes Audin ylellinen istuin tuntunut riittävän. "Selkä vähän kipuilee", ähkäisin järkyttyneenä siitä, että pikkutyyppi onnistui jo tässä vaiheessa tekemään mun oloni niin epämukavaksi. Entä sitten, kun se ei olisikaan enää niin pieni?"Koeta kestää", Mikko huokaisi laskien kätensä lohduttavasti jalalleni. Mä nyökkäsin, vetäen pari kertaa syvään henkeä ja korjaten asentoa vielä kerran. Kotipihalla käveleminen oli maailman paras asia tukalan automatkan päätteeksi. Kivut kaikkosivat hetkeksi ja mä saatoin luoda haikeita katseita Audiin, jota Mikko ei ollut ajanut talliin. Uuden auton saaminen oli venähtänyt tälle viikolle, mutta todennäköisesti meillä olisi parin päivän sisään uusi, tilavampi Audi. "Anni?" Mikon matala ääni kysyi, kun mä unohduin seisomaan kuistin rappusten eteen. Mun katse kääntyi hitaasti sinisiin silmiin, joiden katse oli odottava. "Kylmä ei tee hyvää selälle", mies totesi mahdollisimman rennosti, yrittäen selvästi välttää liikaa holhoamista, joka tuli kuin luonnostaan. Mä irvistin, tarttuen Mikon ojennettuun käteen. Kofeiiniton kahvi maistui vielä paremmalta sohvalla viltin alle kääriytyneenä. Mä yritin sulkea työasiat pois päästäni välttääkseni stressiä, mutta huomasin silti palaavani niihin samoihin sähköposteihin, joita olin viime päivät lähetellyt. Mun täytyi huolehtia, että mun niin sanotut omien asiakkaideni siirto muille firman työntekijöille sujuisi hyvin ja ettei isompiin projekteihin jäisi epäselvyyksiä. " Ei", Mikko murahti pehmeästi, kun huomasi mun avanneen sähköpostin kännykällä. Mies nappasi puhelimen kädestäni niin nopeasti, etten mä ehtinyt kuin älähtää ja luoda aviomieheeni piikikkään katseen. MikkoAnnin jäinen katse olisi voinut mennä ihon alle, mutta mä vain virnistin. "Nyt on vapaailta, okei?" Mä virnuilin laskien vaimoni iPhonen sohvapöydän lasiselle pinnalle. Annilla oli edessään isoja muutoksia työelämässäkin ja mä halusin seistä vaimoni rinnalla, mutta tähän päivään mä en halunnut töitä. Mun ilme pehmeni sipaistessani suortuvan korvan taa. "Mä haluan keskittyä vain suhun tänään." Anni pihahti, mutta vähitellen sen kasvoille kohosi leppyneempi ilme. "Okei" se lopulta huokaisi, laskien kahvikupin kädestään. "Miten selkä?" Mä kysyin pehmeästi, laskien käden tummista hiuksista selkää pitkin. Mä sain vastaukseksi vain tuskastuneen älähdyksen. Annin ei tehnyt hyvää maata päinmakuulla, joten mun piti käyttää vähän luovuutta. Lopulta mä keksin kasata sängynpäätyä vasten muutaman tyynyn, joihin nainen saattoi nojautua suhteellisen rennosti. Hämärä valaistus, holitonta viiniä - oli se melkein autenttista. "Ei tämä nyt ehkä ihan vastaa oikeaa viiniä ja oikeaa hierontaa", mä murahdin enemmän tai vähemmän huvitusta peitellen laskiessani kourat vaimoni selälle, "mutta jos tää nyt paremman puutteessa kelpaisi rouva Lehtelälle." Anni tuhahti, laski poskensa tyynylle. Silmät sulkeutuivat mun käsien vaeltaessa iholla. Vaikka mun kosketus oli hento, se sai välillä Annin pusertamaan silmiä tiukemmin yhteen. "Onko se noin kipeä?" Mä urahdin, jättäen kädet hetkeksi alaselkää vasten. Anni nyökkäsi, ähkäisi silmät tiukasti kiinni: "Älä lopeta." Mä kurtistin vähän kulmiani, mutta annoin käsien jatkaa pyörivää liikettä selällä. "Joel" Anni kuiskasi tuskin kuuluvasti. Mun kädet pysähtyivät iholle, hetken mä mietin, oliko nainen oikeasti sanonut jotain. "Mitä?" Mä hymähdin pehmeästi. "Joel" Anni toisti, raottaen silmiään nähdäkseen mun ilmeen. "Joel Lehtelä." Mä nauroin hiljaa, jatkaen käsien liikettä iholla. Anni kurotti kohti lasiaan, lihakset mun sormien alla alkoi tuntua jo vähän pehmeämmiltä. "Miten olisi joku perinteisempi? Eero?" Mä virnistin hellyyttä äänessä. Mun rinnassa läikehti lämmin tunne. Olihan se nyt ihan pirun suloista, miettiä nimeä pojalle. Samalla mä tiedostin, miten vähän aikaa meillä oli Joeleeron tuloon. Se sai mut nielaisemaan. "Äh, ne on nyt muotia" Anni tuhahti, parantaen asentoaan mun käsien alla. "Eikä mitään liian erikoistakaan." "Ei" mä pudistin päätäni, hävittäen mielestäni kaikki ajatukset. Mä halusin olla tässä hetkessä, vain Annille. AnniAristavat lihakset alkoivat vähitellen pehmetä ja mä tunsin, kuinka puristus alaselästä hellitti. Saattoi olla, ettei pikkutyyppi ollut edes ainoa syy kipeytymiseen: mä olin viettänyt paljon enemmän aikaa istualteni nyt, kun loput työt oli pakerrettava valmiiksi enkä mä ollut päässyt ratsastamaan kunnolla. "Huomenna mä haluan taas satulaan", totesin rauhallisesti. Mikon kädet pysähtyivät taas hetkeksi ja niiden rytmi oli muuttunut, kun liike jatkui. Lääkäri ei ollut suoranaisesti kieltänyt kevyttä ratsastusta, mutta kertonut riskit - ja taas samalla todennut, etten mä olisi ensimmäinen, jota ei saisi pidettyä poissa satulasta ennen kuin maha olisi tiellä. Neiti Valera lienee tehnyt lähtemättömän vaikutuksen Ersolan äitiysneuvolan henkilökuntaan.Mulla oli ihan järjetön ikävä ratsastusta ja kunnolla treenaamista, hyppäämisestä puhumattakaan. Tuskaa ei lievittänyt yhtään omat hevoset pihassa tai Meten ja Rennan näkeminen Susikalliolla. Mä olin jo ottanut juoksutuksen ja ohjasajon osaksi viikottaista ohjelmaa kaikkien kolmen kohdalla, mutta etenkin Mette ja Sulo kaipasivat vielä lisää liikuntaa. "Mitä mä teen omien hevosteni kanssa?" huokaisin puoliääneen suoristautuessani hieronnan päätteeksi. Selkä tuntui pienellä taivuttelulla ainakin toistaiseksi kivuttomalta ja mä kumarruin vähän onneton hymy huulillani suukottamaan Mikon poskea. Me pohdittiin sitä hetki. Viona ottaisi Meten varmasti tunneille ja tamma voisi hyvinkin tehdä tunteja useampana päivänä. Sen ohella mä voisin liikuttaa sitä maasta käsin jaksamiseni mukaan ja Mikko voisi pyhittää viikostaan ainakin yhden päivän tamman läpiratsastamiseen. "Ja Vigolle vuokraaja. Sä voit katsoa niiden menoa vaikka ikkunasta", Mikko virnisti ilmeisen tyytyväisenä ideaansa. Mä katsahdin mieheen vähän epäilevästi, istuutuen kuitenkin Mikon syliin sohvalle. "Mmm, jos sä käytät sun kontakteja ja autat mua löytämään jonkun Vigon arvoisen", heläytin painaen huuleni lämpimälle kaulalle. Mä tunsin pienen värähdyksen, kun liu'utin huuliani pirullisesti hymyillen kaulalta solisluulle, jonka t-paidan kaula-aukko jätti paljaaksi. "Hyvä juttu", hymähdin samalla hetkellä, kun Mikon kurkusta kantautui myöntyväksi laskettava murahdus. Miehen silmissä häivähti pettymys, kun mä ryhdistäydyin sen sylissä kohdatakseni sinisten silmien katseen.
|
|
|
Post by Mikko on Mar 23, 2018 13:12:48 GMT 2
23.3.2018 Se hetki, kun tulee töistä kotiin ja halaa vaimoaan MikkoMun päässä surisi. Se viikko oli ollut tiistaita lukuunottamatta yhtä keikkaa toisensa perään. Keskiviikkona mä olin joutunut lähtemään extempore-työkeikalle Ypäjälle ja eilen herännyt ensimmäiselle keikalle jo ennen viittä. Mä olin tuskin ehtinyt vilkaista puhelinta koko päivän aikana ja palannut kotiin kun Siru ja Anni olivat jo nukkumassa. Aamulla mä olin startannut Audin ennen kuin kumpikaan tytöistä oli herännyt - käytänössä mä en ollut vaihtanut vaimoni kanssa paria tekstaria enempää kuulumisia kahteen päivään. Helvetti. Se oli kai jo jonkinasteinen ennätys jopa mun työkiireissä, jotka olivat muodostuneet jonkinasteiseksi eläväksi legendaksi omien asiakkaideni keskuudessa. Mun oli pakko tehdä duunia, jos mä halusin jäädä jo ensi viikon jälkeen kotiin. Suurin osa oli kuitenkin ottanut hyvällä mun suunnitelmat keskittää Lehtomäelle. Yksi pitkäaikaisemmista asiakkaista oli heti tarttunut ideaan ja kysellyt nuorelle ruunalleen ratsutuspaikkaa. Mä puristin rattia syvää huokausta estellen. Ysitiellä väljähtänyt kahvikuppi kädessä se koko ajatus kotona työskentelystä tuntui vähän helvetin kaukaiselta. Utopistiselta. Mun oli sysättävä poikkipuiset ajatukset päästäni ajaessani Audin Laakkosen pihaan. Pahvinen take away-kuppi kolahti osuessaan vihreän roskiksen pohjalle mun heilauttaessa kättä tutulle myyjälle. "Joo pahoittelut että tämä vähän venähti, meillä on tuo uusi järjestelmä ja -" "Jep. Ei se mitään" mä vedin kasvoilleni niin leppoisan hymyn kuin saatoin. "Juodaanko kupposet kahvia ennen kuin katsotaan nuo paperit kuntoon?" Mies ehdotti pahoitteleva katse vaaleissa silmissään. Mä kohautin olkiani, olisin mä voinut olla jo kotimatkallakin.
Tummansininen A6 kehräsi pehmeästi Ersolan halki. Uutuuttaan kiiltävä auto keräsi uteliaita katseita, mutta mun huomio oli siinä autossa. Uuden auton tuoksu oli huumaava, se vei hetkeksi ajatukset ihan muihin sfääreihin. Mun huulilla viipyili yhä hymy noustessani rapatut portaat Lehtomäen asuinkerrokseen. Laskin auton paperit ja Annille tarkoitetut vara-avaimet saarekkeelle. "Pupu? Ootko sä kotona?" Mä huikkasin todettuani alakerran tyhjäksi. Jeep oli omalla paikallaan tallin edustalla ja kahvikoneeseen oli unohtunut täysi kuppi kahvia. Posliini tuntui kylmältä. Kulmat painuivat kurttuun mun kaataessa kahvin lavuaariin ja valitessa asetuksista uuden kahvin Annille. AnniMä makasin sängyssä tuijotellen kattoa hämärässä huoneessa. Molemmat kädet lepäsivät kummulla, joka tuntui ottaneen taas parissa päivässä kunnon kasvuspurtin. Pikkutyyppi oli alleviivannut sitä pienellä liikahduksella, joka oli kuitenkin pysäyttänyt mun päiväni täysin. Siihen saakka mä olin keskittynyt töihini yrittäen hukuttaa niihin yksinäisyyttä, joka oli kalvanut mua viime päivinä. Mutta se yksi liikahdus, tunne, että mun sisällä oli oikeasti joku, oli saanut mut asettumaan sängylle ja odottamaan. Että voisinko mä tuntea jotain uudelleen.Mikon ääni kantautui keittiön suunnalta. Mä en ollut vilkuillut kelloa enää tuntikausiin, koska mun aviomieheni paikallaoloprosentti oli viimeisen 50 tunnin aikana ollut melko mitätön. Siitäkin huolimatta, että Mikko oli tehnyt töitä vain meitä varten, mä olin silti pettynyt. Mikko olisi voinut olla tunnustelemassa pikkutyypin liikkeitä mun kanssani, se olisi voinut olla kotona jo tuntia aiemmin niin kuin oli alunperin viestittänyt. Mä en kääntänyt katsettani Mikkoon miehen saapuessa makuuhuoneeseen. Puristin torkkupeittoa nyrkkiini katse itsepintaisesti katon paneeleissa, joiden piirteet mä osasin jo ulkoa. Kahvin tuoksu tulvahti nenääni samalla, kun mä kuulin kevyen kolahduksen Mikon laskiessa kahvikupin yöpöydälle. Ai niin, kahvi. Mä olin unohtanut sen kokonaan, kun pikkumies oli halunnut huomiota. "Mmm", mumahdin Mikon huokaistua tervehdyksen. Miehen käsi laskeutui mun jalalleni ja mä vastustin automaattisesti halua sysätä sen pois. Sen sijaan, että mä olisin odottanut Mikon laskeutuvan mun viereeni sängylle, mä ponnistin ylös, nappasin kahvijuomani mukaan ja sipsutin olohuoneen puolelle. "Kävelitkö sä noilla yläkertaan?" älähdin katse Mikon tallikengissä, jotka romottivat eteisessä. Me molemmat säilytettiin käytettyjä tallivaatteita ja etenkin kenkiä alakerrassa, mutta ilmeisesti ainoana ratsastamaan kykenevänä Mikko oli saanut itselleen uusia etuoikeuksia. "Ne jäi siihen eilen", aviomieheni vastasi varovaiseen sävyyn, mutta mä en antanut armoa. Tätäkö se nyt olisi? Mä raikkoaisin Mikon jälkiä silloin, kun se suvaitsisi olla kotona ja jakaisin pikkuisen ensipotkut itseni kanssa? Nappasin paskaiset kengät lattialta, laskin vapaan käden t-paidan peittämälle vatsalle ja rymistelin kohti alakertaan vieviä portaita. Sori pikkutyyppi, isiä ei taida paljoa meidän meno kiinnostaa.MikkoMä jäin katsomaan vaimoni alakertaan kadonneen selän perään. Mikä helvetti sille oli tullut? Olinko mä onnistunut sanomaan jotain? Ei ollut ihan Annin tapaista vetää kilareita kengistä. Mä harpoin portaat alas sekunnin harkinta-ajan päätteeksi. "Anni?" Mä huhuilin alakerran eteisen suuntaan. Mun tallikengät napottivat eteismatolla siistissä rivissä muiden kenkien kanssa: siinä oli rivissä kolmea eri kokoa. Mutta mun vaimoani ei näkynyt missään. Kolahdus kodinhoitohuoneesta paljasti, ettei se ollut ovesta lähtenyt. "Anni hei" mä huokaisin, nojaten kodinhoitohuoneen ovenkarmiin. Mä en kuitenkaan ehtinyt kuin avata suuni, kun Anni kiskaisi pesukoneen luukun auki ja riuhtoi mustat pyykit ulos koneesta ja tornin kuivausrumpuun. "Voisit säkin joskus osallistua kotihommiin, isukki" Anni sähähti kuivausrummun luukun kolahtaessa kiinni niin että koko torni heilahti. Mitä? Kotitöitä? Mähän helvetti tein oman osuuteni - eilenkin mä olin ollut kotona yhdentoista jälkeen ja siivonnut keittiön ennen kuin olin vetänyt peiton korviin varoen herättämästä Annia. Mä osasin vain tuijottaa vaimoani, muistin sulkea suuni tummien silmien pistävän katseen kääntyessä muhun. Silmät löivät mustina kiukusta. "Ai niin, mutta sullahan on parempaakin tekemistä kuin olla kotona" nainen sihahti lyödessään pesukoneen luukun kiinni valkoisten pyykkien perässä. Mä en osannut siltä hämmennykseltä edes väistää naisen törmätessä ulos kodinhoitohuoneesta. Parempaakin tekemistä kuin olla kotona. Oliko Anni hermona sen takia? Mä nousin portaat yläkertaan ajatuksiini vaipuen. Mä olin vielä hetki sitten odottanut kotiin tuloa, sitä hetkeä, kun mä näkisin vaimoni hymyn ja voisin sulkea sen halaukseen. Tuntea Annin huulet omillani. Tuntea pikkuisen kummun. Pitkästä aikaa. Nielaisin. "Kulta..." Mä yritin naisen hiihtäessä ohi tummat hiukset selällä heiluen. Imurin vihainen kolina peitti mun yritykset jutella se asia läpi. Että mun oli pakko tehdä hetken aikaa töitä, jotta mä voisin keskittyä perheeseeni. Että mä en olisi halunnut olla sekuntiakaan erossa, että jokainen töitä tehty tunti raastoi mun rinnassa. "Onkohan sun ihan turv-" mun lause jäi kesken tummien silmien kimpaistessa muhun niin kylminä, että se vihlaisu tuntui rinnassa saakka. Anni tempaisi imurin johdon vähän turhan voimakkaasti, ähkäisi, painoi imurin varpaallaan päälle muhun edes katsomatta. "Anna mä" mä murahdin imurin kohinan yli, napaten laitteen vaimoni kädestä. Ei se pannut vastaan, mutta ei se tuhahduskaan mennyt multa ohi. Anni katosi eteisestä sillä samalla sekunnilla, kun suutin kosketti lattiaa. Mä huokaisin syvään. AnniMun olisi tehnyt mieli imuroida, koska mä olisin halunnut kanavoida sisälläni kuohuvia tunteita johonkin, mutta Mikko vei sen ilon multa. Tottakai se vei, tottakai se teki kotitöitä. Mitä helvettiä mä taas olin skitsonnut? Ehkä pikkutyyppi vaikutti meihin jo nyt enemmän kuin mä olin aavistanutkaan.Imurin humina tuntui niin sietämättömältä jonkun toisen aiheuttamana, että mä kopistelin portaat alakertaan, sujautin kengät jalkaan ja kiskoin takin niskaani. Edes autotallissa uutuuttaan hohtava Audi ei saanut mua pysähtymään, koska mä halusin tuulettaa päätäni. Raikas pikkupakkanen rauhoitti hermoja jo parin henkäyksen jälkeen ja tarhassaan spurttaava Vigo vielä enemmän. Mä katselin mustan ruunan liikkumista haikeana vaikkakin mä tiesin, että mun piti olla onnellinen voidakseni seurata Vigon elämää lähietäisyydeltä raskaudesta huolimatta. Raskaudesta huolimatta. Voisinko mä tehdä mitään ilman huolta pikkutyypin puolesta? Antaisiko Mikko mun tehdä mitään? Hengitys höyrysi, kun mä yritin päästä johtopäätökseen siitä, olisiko mun elämä jatkossa tällaista. Että mä pakenisin aviomiestäni ulos, kun olin ensin saanut sen kiukutteluillani osallistumaan kotitöihin? Mä tajusin kaipaavani entistä elämää, jossa mulla ei ollut ollut rajoitteita: mä olin voinut ratsastaa ja siivota niin paljon kuin jaksoin ilman, että kukaan kielsi. Ilman huolta muusta kuin omasta jaksamisestani. Syvä huokaus vavahdutti koko kehoa yhdessä vilunväreiden kanssa. Syyllisyys pisteli rinnassa, koska mä olin juuri käynyt läpi miltä tuntuisi olla olematta raskaana. Kuuluiko se enää asiaan? Autotallin ovi kolahti kiinni takanani. Yläkerrasta kuului edelleen imurin pauhaus, joten mä istuin Audin apukuskin paikalle hukuttaen ajatukset uuden auton tuoksuun. MikkoKuinka nopeasti asiat saattoi mennä onnellisesta neuvolakäynnistä siihen, että sun vaimo pakeni sua omasta kodista? Ihan helvetin nopeasti. Mä imuroin, vaikka ei ollut enää mitään imuroitavaa. Se tunne sai hengityksen katkeilemaan ja kehon lamaantumaan. Mun oma vaimoni oli ihan oikeasti lähtenyt. Enkä mä edes oikeastaan tiennyt, miksi. Koska mä olin liian vähän kotona? Mä yritin tehdä töitä ollakseni kotona, vaimoni kanssa? Mä en osallistunut tarpeeksi kotitöihin? Siihenhän tässä pyrittiin. Että mä voisin osallistua ja olla läsnä. Turhautunut murahdus pakeni keuhkoista sulkiessani imurin. Mä olin menossa hakemaan Chapmania sisälle, kun mä huomasin sen silmäkulmasta. Uuden auton pelkääjänpaikalla kyhjöttävä hahmo. Mä mietin ehkä sekunnin sadasosan, lähtisikö Anni taas, jos mä avaisin Audin oven. Mä mietin toisen sadasosan, ehkä mä vielä voisin pelastaa tilanteen. Ehkä se uusi auto veisi Anninkin ajatuksia toisaalle, ehkä me voitaisiin jutella kaikessa rauhassa. Audi hyrähti pehmeästi käyntiin painaessani kytkimen alas. Mä olin vetämässä turvavyötä, kun Anni sanoi jotain. "Mitä?" Mä murahdin, ne sanat olivat kadonneet uuden auton moottorin hyrinään. " Että mä en halua olla mikään vitun invalidi!" Annin ääni särähti, eikä se katsonut mua päinkään. Vitun invalidi. Mun katse putosi ratista vaimooni, joka kieltäytyi kohtaamasta mun katsetta. Auto sammui, mun ote turvavyöstä lipesi. Mitä helvettiä? Mä avasin suuni, mutta mulla ei ollut sanoja. Mitä helvettiä mun olisi pitänyt sanoa? Et sä rakas mikään invalidi ole, sä olet vain raskaana. Mä tajusin kohdelleeni vaimoani kuin se olisi vähintään sairas. Tai menisi rikki, jos mä hipaisisinkaan sitä tai se tekisi jotain muuta kuin makaisi pumpulissa. Mä olen pahoillani, mä lupaan antaa sulle tilaa. Mun ehkä olisi pitänyt sanoa niin, mun ehkä olisi pitänyt löytää oikeat sanat, ne, joilla mä sain jumalauta oman vaimoni leppymään. Mutta mä nousin autosta, annoin oven kolahtaa kiinni, kopeloin autotallin ylähyllyä, löysin sinne unohdetun vanhan askin, kävelin ulos autotallista ne sähistyt sanat korvissa soiden. Savu sattui keuhkoissa, jotka eivät olleet nähneetkään tupakkaa pitkään aikaan. Katolta putoili hyisiä pisaroita ja tuuli pisteli sängen peittämillä poskilla. Mutta mä olin tarvinnut sen röökin. Mä olin tarvinnut sen hetken ajatuksilleni. Mä en enää tiennyt. En mistään mitään. Anni oli pois itsestään, sen mä tiesin. Invalidi. Eikö Anni halunnut olla enää raskaana? Halusiko se lopettaa sen? Päättää pienen elämän sisällään? Mä olin syypää. Mä olin kohdellut Annia ylihyysäävästi, vaikka mä olin vain halunnut osallistua. Mä puristin sormet nyrkkiin, sytytin uuden savukkeen. Viimeksi, kun Sarianne oli odottanut Sirua, mä en ollut osallistunut päivääkään. Hitto, mä olin nähnyt sen naisen kaksi kertaa raskaana: kun mä näin miten vitun raskaana se oli, ja kun mä menin sen kanssa naimisiin. Totuus oli, etten mä tiennyt, mitä multa odotettiin. Varjo lankesi ohuelle lumikerrokselle. Mä puhalsin viimeiset savut keuhkoista. Nyt se olin mä, joka ei halunnut tai edes osannut kohdata vaimoaan. Se kouraisi mun rintaa. Mä puristin tyhjentyneen askin nyrkkiini. "Mä ymmärrän jos sä et kestä sitä" mä kuulin murahtavani kartonki kämmeneen puristuen, " olla raskaana." AnniVeri tuntui hyytyvän suonissani, kun Mikko käytti raskautta aseena mua vastaan. Se ainoa asia, jota mä en olisi edes unissani voinut kuvitella koskaan toivovani - siis ennen Mikkoa, joka oli ottanut marttyyrin roolin taitavasti haluunsa. "Mä en kestä sitä", virkoin ääni mahdollisimman tasaisena, katse sinisiin silmiin porautuen. "Että sä kaikista maailman ihmisistä sanoit noin. Että sä pidät mua heikkona." Mä en katsonut Mikkoon päinkään kääntyessäni ympäri samalla hetkellä, kun se säälittävä kartonki putosi maahan aviomieheni kädestä. Hetken mä haukoin henkeäni portaikossa, mutta jopa kyynelten läpi mulla oli selkeä päämäärä: päästä mahdollisimman kauas. Mä viskasin takin yläkerran eteisaulaan, jatkaen matkaa aina talon ylimpään kerrokseen asti. Mitä helvettiä täällä tapahtui? Mun sormet tärisivät, kun nykäisin keskimmäisen huoneen oven auki. Lattia narahti jalkojen alla, kun astuin tyhjään, hämärään tilaan. Pikkutyypin tulevaan huoneeseen. Mua vitutti, miten Mikko oli sortunut tupakkaan heti kun sillä oli vähän vaikeampaa. Mitä mä sain tehdä, kun mua turhautti? Kun mä en tiennyt mitä tehdä? Mä en jumalauta saanut edes siivota.Mä olin vain halunnut, että mulla olisi ollut joku, jonka kanssa jakaa ne pienet potkut. Siitäkin huolimatta, että mä olin häkeltynyt niiden tuntemisesta, se oli ollut samaan aikaan kauhistuttavaa. Mä tiesin, ettei musta olisi siihen yksin, koska jo ajatus pienestä elämästä sisälläni salpasi hengityksen. Ja nyt sen pienen elämän isä seisoi todennäköisesti edelleen ulkona siksi, että mä olin hormonipäissäni skitsonnut sille kotitöistä. Hetken mä kuvittelin, että mun sisälläni hyökyvä alkava paniikki olisi mennyt ohi niiden parin huokaisun myötä, mutta mun ei tarvinnut kuin vilkaista sormuksia nimettömässäni. Seuraavaksi totuus iski vasten kasvoja ja sai mut vajoamaan seinää vasten ja aina lattialle saakka. Miten musta olisi äidiksi, jos Mikkokaan ei uskonut mun kestävän sitä?Mun oli niin helvetin paha olla, mutta mun suusta ei tullut pihahdustakaan kuumien kyyneleiden putoillessa poskille tyhjässä huoneessa. Mikko Mä hengitin syvään raikasta pakkasilmaa, joka poltti keuhkoissa. Mä puristin silmät kiinni, mutta Annin sanat eivät kadonneet mun päästäni. Ei helvetti. Mitä vittua oli juuri tapahtunut? Vuosisadan väärinkäsitys. Mä nostin askin maasta, tunsin pahvin jättämän viiltävän kivun kohmeisessa kädessä. Enemmän se teki kipeää, miten vitun ääliö mä olin ollut. Mä kuulin sen jo rappusiin. Anni itki. Mä olin jumalauta mokannut niin pahasti, että mun vaimoni oli paennut mua kahdesti. Mä raotin ovea, ja mä luulin, että mun päässäni oli ratkaisu kaikkeen: mä mokasin, sori. Oon kusipää. Mutta mä seisahduin tasanteelle kuin mun jokainen solu, jokainen elintoiminto olisi päättynyt. Mun sydän ei muistanut tahtiaan. Mä unohdin kaiken, minkä olin kelannut mielessäni valmiiksi. Mä istuin toiselle puolen huonetta, jonka remontoinnista me oltiin vasta muutama päivä sitten yhdessä haaveiltu. Se kaikki olikin jo ollut ihan liian helppoa, ihan liian onnellista. Mä nojasin kädet polviin, pystymättä katsomaan niihin itkettyneisiin silmiin. Mä tässä se heikko olin, helvetti. "Anni mä..." mun ääni hukkui tyhjän huoneen seinille. "Et sä ole heikko. En mä sitä. Se... sä sanoit, ettet sä halua olla invalidi. Mä luulin..." "Mutta sä pidät mua heikkona, kyvyttömänä edes siivoamaan omaa kotiani!" Anni äsähti, pyyhkäisten rajulla kädenliikkeellä kasvonsa hihansuuhun. Mä hautasin otsan käteen, mä en osannut kohdata sitä naista, joka oli mun koko elämäni, ja jota mä olin tahtomattani onnistunut loukkaamaan ihan helvetisti. Enkä vain sanoillani. Mä vain pudistin päätäni, enkä mä tiennyt, näkikö se edes sitä. Ja mitä sen oli väliä? Musta tuntui, että meidän välille kasvanutta muuria ei kaatanut mikään sana. Ja silti mä halusin kaataa sen muurin, mä halusin nollata sen kaiken ja palata siihen hetkeen, kun mä tulen töistä kotiin ja halaan vaimoani. Mä en aivan saanut pidettyä sitä turhautunutta murahdusta poissa. "Mä olen pahoillani" mä lopulta sain murahdetuksi. "Mä vaan pelkään, että jotain sattuu. Sulle." "Sehän se tässä onkin" Anni kirahti, " sä et luota muhun, Mikko." Mun käsi valahti alas, mä katsoin niihin ruskeisiin silmiin epäuskoisena. "Totta helvetissä luotan" mä urahdin. "Sä et anna mun ratsastaa, sä et anna mun siivota, mitä seuraavaksi? Kahlitseko sä mut sänkyyn?" Anni jatkoi sihahtaen, enkä mä tuntenut sitä katsetta ruskeissa silmissä. "Sitä paitsi. Tää"- Anni sohaisi vatsansa suuntaan, "on ihan helvetin hengissä tästä potkunyrkkeilystä päätellen. Kaikki on niin kuin pitääkin, Mikko. Joten pliis. Ei me kuolla elämiseen." Vähitellen mä aloin nähdä sen tilanteen Annin silmin, enkä mä halunnut sitä. En Annille, en itselleni. En pikkuiselle. Mä en ollut tajunnut sitä. Mä en ollut tajunnut, että Anni ottaisi sen niin. Mä räpäytin silmiä, katsoin katonrajaan, pois Annista. Paha olo levitti otteensa rinnasta kurkkuun saakka. Ei, mä tiesin, ettei tähän olisi sanoja. Jos mä halusin korjata välini vaimooni, jos mä halusin kutsua rakastamaani naista vaimoksi, ne olisi tekoja, jotka ratkaisisi. Mä nousin ylös hiljaa murahtaen. Mä ojensin käden lattialla kyhjöttävälle naiselle huoahtaen. "Ette kuolekaan."
|
|
|
Post by Anni on Mar 29, 2018 10:50:02 GMT 2
Vuokraaja haussa 29.3.2018 Mikko"Pärjäätkö sä?" Mun huulilta lipsahti. Mä purin kieltä tummien silmien rävähtäessä muhun. Anni laski kaksi täyttä vesisankoa tarhan portille irvistäen, enkä mä ollut ihan varma, oliko se irvistys tarkoitettu mulle vai niille sangoille. Oli miten vaan, se irvistys sai puremaan kieleen vähän kovempaa. "Mä tahdon pärjätä" Anni tuhahti ripustaessaan alimmat koukut lenkkeihin. Mä levitin kädet luovutuksen merkiksi vähän päätäni pudistellen, mutisten itsekseni jotain Kiviniemi-Lehtelän yhdistyneistä tahdonvoimista siinä pienessä voimanpesäkkeessä, joka sattui myös olemaan mun ikioma vaimoni. "Jos tää pikkuäijä-" Anni veti henkeä nostaessaan suuret sangot tarhan puolelle, "on yhtään tullut geeneihinsä, Siru saa turpaansa toisena päivänä." Mä nauroin sulkiessani letkun hanan säiliön täytyttyä. Vigourin korvat ponnahtivat ruunan nostaessa päätään heinäkasaltaan, mutta musta ratsu palasi heiniensä pariin nopeammin kuin, no, Siru suurella todennäköisyydellä jäisi kakkoseksi. Siis sittenkin, ettei Sirua voisi kutsua hyvällä omalla tunnolla nyt ihan lampaaksikaan. Anni silitti ratsunsa kaulaa loimen alta, mutta siirsi kätensä huokaisten ruunan väläytettyä hampaita omistajatteransa suuntaan. "Parempi pysyä kahdessa, jos ne geenit jotenkin voimistuu kerta kerralta" mä virnistin hellästi napatessani vaimoni käsivarteni alle naisen kumarruttua aitojen ali. Anni pyöräytti silmiään kurottaen suukottamaan mun poskea. "Sun huulet on jääkylmät" huomautin parhaani mukaan värähdystä peitellen. "Jos nyt ensin keskityttäisiin tähän yhteen projektiin" Anni skippasi mun huomion tuhahtaen. Tummatukkainen painautui kuitenkin tyytyväisen huokauksen saattelemana mun kainaloon, eikä estellyt mun hakiessa kylmät sormet lämmittelemään kourani suojiin. Mä tajusin sen suunnilleen samalla hetkellä, kun ensimmäisen vuokraajakokelaan punainen auto kaarsi pihaan: tätä se olisi seuraavat kuukaudet. Anni jäisi vähitellen pois Matiaksen firman listoilta, eikä mulla ollut kuin muutama hassu keikka viikossa. Nekin vähenisivät entisestään kesän edetessä. Sen tajuaminen sai mun sydämen jättämään pari lyöntiä välistä. "Mitä sä nyt?" Anni kirahti katse autosta nousevassa kaksikossa. " Sua" mä virnistin peittelemättä sen ajatuksen herättämää tunnetta silmistäni kumartuessani suukottamaan vaimoani silläkin uhalla, että vuokraajakokelas saisi jonkinasteisia taumoja, jos se sattuisi kääntymään juuri sillä hetkellä. AnniMä hymyilin tervehdyksen ensimmäiselle vuokraajaehdokkaalle pujottautuen pois Mikon syleilystä. 15-vuotias vaaleahiuksinen, hoikka tyttö oli juuri avaamassa suunsa, kun tämän äiti ojensi kätensä mulle maireasti hymyillen. "Haapalaisen Minna", nainen esittäytyi. "Sinunko hevostasi Minttu on tulossa kokeilemaan?" "Juu, minun", hymähdin vilkaisten Mikkoa, jota Minna vilkuili varsin ahkeraan tahtiin. Mä käänsin katseeni Minttuun, jonka hymy ei ottanut hyytyäkseen vielä siinäkään vaiheessa, kun mä viitoin tarhassa möllöttävän Vigon puoleen. "Se on vähän tuollainen.. Juro", ähkäisin Vigon esitellessä pahimmat puolensa Mintulle jo tallissa. Mä en ollut tohtinut laittaa tyttöä taluttamaan ruunaa talliin, mutta se ei näyttänyt pärjäävän mustalle paholaiselle vaikka olin köyttänyt ruunan käytävälle kahdelta puolelta. " Ai", Minttu pihahti sormet pölyharjan ympärille puristuneina, vaikka Vigon vuokrausilmoituksessa olikin lukenut selvällä suomenkielellä, ettei kyseessä ollut pikkulasten hevonen. Minna oli kuitenkin puhelimessa vakuuttanut tyttärensä olevan erittäin osaava, enkä mä ollut osannut kieltäytyäkään. Ersolan kokoisesta kaupungista oli suhteellisen vaikea löytää sopivaa ratsastajaa, jolla olisi mahdollisuus kulkea käytännössä keskelle ei mitään useamman kerran viikossa. Kenttä oli alkanut sulaa hyvin ja Mikko oli alkuviikosta ehtinyt lanata loskaa vähemmäksi. "Älä mene tuonne toiseen päätyyn, siellä on tosi kosteaa", ohjeistin Minttua, joka oli juuri nousemassa Vigon selkään. Tytöllä näytti olevan ongelmia, vaikka apuna oli jakkara ja mä pidin luimivaa ruunaa paikallaan. "Jes, kävele uraa pidemmin ohjin", hymähdin Mintun hapuillessa jalustimia jalkoihinsa. Mikko loi muhun pitkän katseen kentän laidalta, josta kantautui Minnan iloinen puheensorina. Minttu selvisi Vigon kanssa alkukäynneistä, mutta siihen se hyvin pitkälti jäikin. "Ei sinne päätyyn!" huikkasin tytön posottaessa kevyessä ravissa kentän pahimpaan juoksuhautaan sellaisessa sunnuntairavissa, että Vigo saattaisi vaikka jäädä kiinni jaloistaan. "Ota hetkeksi käyntiin", mutisin Mintun ratsastaessa ohitseni. Tyttö vilkaisi mua yllättyneenä, kun harpoin lähemmäs korjatakseni ohjat lyhemmäksi. "Kyynerpäät kiinni kylkiin, nyrkit pystyyn. Pidä käsi tässä ja huolehdi pohkeella, että se ravaa kunnolla", ohjeistin kurkottaen nostamaan tytön Vigon kaulalla roikottamat kädet oikealle kohdalle. "Joo joo", Minttu tuhahti silmiään pyöräyttäen, enkä mä tiennyt kuinka reagoida. Joo joo, tolla asenteella sä saat tulla alas samantien.MikkoMä yritin seurata vaimoni elehdintää Sirua hädintuskin muutamaa vuotta vanhemman tytön tasapainotellessa Vigourin isossa ravissa. Rehellisyyden nimissä mä en olisi päästänyt koko tyttöä edes selkään, vedoten johonkin yllättävään, pakottavaan kiireeseen. Tai vain sanonut, ettei se tulisi onnistumaan. Mun oli nostettava hattua Annille, joka peitteli huokaisunsa taitavasti nuorelta vuokraajaehdokkaaltaan. Jonka äiti teki mun yrityksen pysyä mukana hengessä vähän hiton vaikeaksi. "Mhh-hm" mä murahtelin, olematta ihan niinkään varma, mistä me edes keskusteltiin. Mintun ennalta-arvattavasta ratsastustuntihistoriasta, alkeiskurssilta liian monta vuotta helppoa ceetä? Liian osaamattomista poneista, joiden kanssa tytär ei edennyt? Mä vilkaisin arviolta viisissäkymmenissä seilaavaa naista vähän kulmien alta, nojaten kentän aitaan, purin kieltä etten mä kommentoisi jotain ponivuosista. "Ai mutta sehän on mahtavaa! Kiva saada Facebook-kavereihin ihan oikeita kontakteja hevospiireistä" Minna Haapalainen sirkutti puhelintaan ilmassa heilauttaen. Mun kurkusta karkasi tahaton ähkäisy, olinko mä juuri lupautunut poniäidin somekaveriksi? Mun katse harhaili kentän keskellä Vigourin ohjissa roikkuvaan Anniin, hetken meidät katseet kohtasi. Ne päänpudistukset olivat niin pienet, ettei poniperhe voinut niitä nähdä. "Joo, palataan" mä yritin kaivaa kasvoilleni sitä asiakaspalvelijan hymyä siinä ihan onnistumatta. "Minä kyllä kuljetan tuota likkaa ihan mihin vaan" Haapalaisen Minna venytti sanojaan ja hymyili niin maireasti, että mun kaulusta pakotti. "Että nähdään taas, Mikko." Mä harkitsin jonkin poikkipuisen kommentin väläyttämistä ja Annin omaisuutta-tatuoinnin hakkaamista otsaani naisen hymyn vain levitessä. Sen sijaan mä kaappasin Annin kainalooni itkuaan pidättelevän tytön kiivetessä auton etupenkille. "Ei helvetti" Anni parahti suunnilleen samaan aikaan mun surkean asiakaspalvelijahymyn kuollessa olemattomiin. "Seuraava ei voi olla pahempi." "Onko sen selkää koskaan kuvattu? Kyllähän siihen nyt joku syy on oltava, ei tuommoinen käytös nyt ihan normaalia ole" Harmaatukkainen, keski-iän kauan sitten ohittanut hoikka nainen latasi kysymyksiä toisensa perään harvenneet kulmat niin pysyvässä kurtussa, että mä totesin, että niiden oli ollut pakko jämähtää siihen asentoon pikaliimalla. Mä loin Anniin pitkän katseen. Ei voi olla pahempi, ei. "Ostotarkastuksessa" Anni toisti kolmannen kerran kärsivällinen sävy äänessään pidellessään Vigourin kankiohjia päivän toisen vuokraajaehdokkaan kiertäessä ruunaa kuin kettu kompostia. Se oli ensi töikseen kokeillut läpi jalat, selän, lihaksiston, katsonut suun. Hyvä ettei vaadi nähdä niitä röntgenkuvia, mä mietin hiljaa itsekseni naisen vihdoin päästessä siihen vaiheeseen, jossa se yrittäisi päästä selkään. "Käykö sillä hierojaa? Onko satula ihan varmasti sopiva? Jos siinä kumminkin on jotain, en minä ole ennen nähnyt näin kiukkuista..." Nainen päivitteli, tarttuen jalustinhihnaan. "Voi mutta minä kipaisen autosta penkin, enhän minä nyt noin korkealle yllä" nutturapää kiekaisi saaden Vigourin kavahtamaan Annin ohi. Mä hieraisin ohimoita. "On tuossa laidalla penkkiä" mä sain murahdettua, tietämättä miten mun pitäisi koko ehdokkaaseen suhtautua. "Juu, mutta minä käytän aina omaa penkkiä!" Nainen heläytti puolesta välistä matkaa autolle. Mun ohitse pölähti niin hurja huuhteluaineen pilvi, että se sai mut yskähtämään. Mä huomasin Annin järkyttyneen katseen, enkä mä voinut olla naurahtamatta yskähdyksen sekaan. "Kuuluuko tuohon hintaan muuten tallitöitä? Kun minä niin haluaisin keskittyä hevosen kanssa pusutteluun. Ja onhan teidän tallissa vessa? Tällä iällä ei tallimatkastakaan enää selvitä ilman kunnon saniteettitiloja. Entä ilmastoinnin puoli, tämähän on niin uusi talli ettei täällä hometta ole, eihän? Se teidän maneesi taisi myös olla vähän kauempana, voi sentään..." harmaahiuksinen nainen lateli raijatessaan kirkuvanpinkkiä jakkaraa hevosen luo, eikä mun yskänpuuska ottanut lakatakseen Annin murhaavasta katseesta huolimatta. "Keskitytään hetkeksi hevoseen, voit sitten sen jälkeen esittää käytännön kysymykset tuolle isännälle" Anni lausui rauhallisesti, viimeisen sanan kohdalla muhun niin pistävän katseen luoden, etten mä voinut olla virnistämättä vähän ilkikurisesti. AnniVoi helvetin kuusitoista. Pikkuvanhan, lellityn Mintun jälkeen mä olin ollut varma, ettei seuraava vuokraajakandidaatti olisi yksinkertaisesti voinut olla huonompi vaihtoehto. Mutta se perkeleen Marja-Terttu oli vetänyt pidemmän korren.Vigo näytti nauttivan vähintään yhtä paljon: ruuna kiersi kenttää korvat niskaa vasten painuneina, vaikkei selässä istuva nainen tehnyt mitään. Suoritus sinänsä sekin. Mä nielaisin seuratessani, kuinka mua varmaan yli puolet vanhempi nainen kokosi ohjat ja siirsi Vigon raviin. Musta ruuna oli verrytelty, mutta sitä ei olisi voinut havaita sen liikkumisesta . Jopa mä sain raskaana Vigosta irti parempaa ravia."Otatko sitä kankiohjaa vähän paremmin käteen?" hymähdin seurattuani nahkaohjan hallitsematonta heilumista Vigon kaulalla reilun kierroksen verran. "Kun en minä.. Näin paljon rautaa suussa", Marja-Terttu puhahti katse tiiviisti Vigon niskassa. Mä en osannut kuin nyökätä huomauttaen sitten, että kevennys oli väärä. Nopea vilkaisu Mikkoon kertoi, että mies oli tikahtua nauruun nojatessaan aitaan nyrkkiinsä yskähdellen. "Tämä teidän kenttänne on aika märkä", Marja-Terttu ilmoitti, kun Vigo rikkoi laukasta raviin kulmassa - koska nainen oli survonut ruunan kulmaan niin suuressa laukassa ja niin etupainoisena, että mun sieluuni sattui. Vigo oli niitä hevosia, jotka eivät loppupeleissä vaatineet järjetöntä määrää kantaakseen itsensä, mutta näköjään silläkin oli rajansa. Ruuna näytti harmaahiuksisen naisen käsissä taantuneen kaviouraa kiertäväksi tuntiratsuksi, jolle nyt vain oli sattuneesta syystä lyöty päähän kanget. "Mikko voi loppuverkata sen", huoahdin Marja-Tertun alettua valittaa vihlovaa lonkkaansa. Todellisuudessa nainen oli toivottavasti vain tajunnut, ettei Vigo ollut ehkä ihan oikea valinta hänen toiveisiinsa nähden - mun vaatimuksistani puhumattakaan. "Mutta sehän meni ihan tosi kivasti", nainen heläytti taputtaen Vigon kaulaa. Mikko oli jo painellut talliin hakemaan kypäräänsä, enkä mä pitänyt siitä, että mun täytyi kommentoida jotain ruunani selästä jalkautuneelle naiselle. "Tämä vaatii tosiaan suunniteltua liikuntaa useamman kerran viikossa. Mun valvonnassani, ainakin alkuun", selostin mahdollisimman tyynesti. Marja-Tertun hymy hyytyi pykälän verran, mutta mun huomio keskittyi Mikkoon, joka harppoi pelastamaan mut sen vanhan harpun ja tuohtuneen ruunani välistä. MikkoMun oli kerättävä itseni kasaan saadakseni nykivän suupielen pysymään kurissa vilkaistessani yhä kentällä könöttävää jakkaraa, joka oli kuin piste sen kaikkia rajoja rikkovan ilmestyksen päälle. Mä hyppäsin Vigourin satulaan pystymättä katsomaan vaimooni, joka roikkui jalustinhihnassa vastaan sanojaan nieleskellen. Mä hipaisin huomaamattomasti naisen olkaa, yrittäen viestiä sillä pienellä eleellä, ettei vuokraajat Suomesta tähän lopu. Keräsin mustat nahkaohjat käteen Annin otteen lipuessa irti. Oli aika pitkälti sitä keskelle kenttää hiljaisena jäävää naista kiittäminen, että mun olo ei ollut koulusatulassa, kankiohjat kädessä kuin rallikuskilla Ferrarissa. Anni oli jaksanut kyllästymiseen saakka takoa samoja asioita - olin mä sitten ollut Chapmanin, Vigourin tai Zorbesin selässä. Vähitellen mä olin taas muistanut viisitoista vuotta sitten selkärankaan kenttäkisojen koulukokeissa iskostuneita perusasioita. En mä siitä silti nauttinut samalla tavalla kuin hyppäämisestä. "Oho" mä kuulin vanhemman naisen henkäisevän kuuluvasti siirtäessäni Vigourin raviin. Koulumeiningit tai ei, mä verkkasin vain Vigourin pois. Pyysin selän ja takajalat töihin, mutten hakenut muuta kuin pehmeää tuntumaa ja tasaista reaktiota molempiin pohkeisiin. Äskeisten episodien jälkeen mä sain pyytää vähän tavallista enemmän Vigouria rennoksi ja taipumaan, eikä huokailevat kommentit menneet multa ohi. "Näyttikö se minullakin noin hienolta? Jestas kun ei se yhtään tunt-" "Ei Vigour tänään aivan parastaan ole näyttänyt." Annin keskeytys sai mun suupielen nykimään. Vigour pärskähteli päästäessäni ohjat valumaan sormien lomasta pidemmiksi. Ruuna oli hetken työstämisen jälkeen rentoutunut, mutta sen karva oli tasaisen hien peitossa. "Ei- ei me etsitä estepainotteista vuokraajaa - ei..." mä kuulin Annin tuskastuneen äänen ratsastaessani ohi puhelimeen puhuvan naisen. Kulmat painuivat ryppyyn antaessani Vigon siirtyä käyntiin. "Ei napannut?" Mä murahdin yhtä paljon hetki sitten poistuneeseen ehdokkaaseen kuin puheluun viitaten hypätessäni alas Vigon selästä. Ruuna puhalsi sieraimet laajenneina löysätessäni vyötä, enkä mä voinut olla toivomatta hiljaa mielessäni, ettei Anni päätyisi kumpaankaan ehdokkaaseen. Toisaalta pelkästä hyppäämisestä kiinnostunut vuokraajakaan ei tulisi toimimaan, ei Vigon kaltaisella hevosella. Sille riitti hyvin ne kerrat viikossa, kun mä sillä ehtisin hypätä. Anni pudisti päätään, enkä mä voinut olla hipaisematta vaimoni poskea. "Kyllä me jotain keksitään" mä huokaisin, välittämättä silmäkulmaansa mun hartiaan hinkkaavasta ruunasta, "älä huolehdi." "Vähän vaikea olla huolehtimatta" Anni huokaisi, sujauttaen puhelimen taskuunsa. "Onneksi Viona sentään huoli Meten tunneille. Mä olisin muuten ihan pulassa näiden kanssa." Mä hymähdin sanomatta mitään, ärähdin Vigourille, jonka hampaat kävivät turhan lähellä Annia. Mä kävelin yhä Vigourin loppukäyntejä harjoittelijoiden tullessa iltatalleille. Mä vilkaisin kelloa, kiittäen hiljaa mielessäni Ersolan koulubussia, joka mahdollisti sen, ettei mun tarvinnut silläkin hetkellä olla hakemassa tytärtäni kotiin. "Mä menen ohjeistamaan tyttöjä Tohelon uusista mössöistä" Anni huokaisi, suoristautuen aidalta, jota vasten oli nojannut mitään sanomaton katse Vigouria seuraten. AnniMun päätäni vihloi uhkaavasti ja mä tiesin sen johtuvan silkasta stressistä. Kumpikaan Vigoa testanneista ratsastajista ei soveltunut ruunan vuokraajaksi, eikä estepainotteinen nuori nainenkaan ollut vakuuttanut mua puhelimessa. Miten vaikeaa vuokraajan löytäminen olisi viiden tähden kenttäruunalle? "Joo, hei, ne Tohelon ruoat on vähän muuttuneet", huoahdin Kiialle, joka katsoi mua kysyvästi tunkeuduttuani tyttöjen perässä rehuhuoneeseen. Mikko oli päättänyt muuttaa Tohelon ruokintaa nuoren tamman liikunnan lisääntyessä, eikä kumpikaan ollut muistanut kirjata sitä ylös. "Noin", hymähdin päivitettyäni listan. Kiia tiiraili sitä kiinnostuneena, koska tyttö oli mitä ilmeisimmin kiintynyt Toheloon. Siinä missä Silja oli ottanut kaikki ratsastuskeikat vastaan hymysuin, Kiia oli tehnyt Tohelon kanssa hyvää työtä maasta käsin Mikon avustuksella ja itsekseen. "Hmh, sillähän on huono päivä", Silja naurahti nähdessään karsinassa jurottavan Vigon ilmeen. Mä huokaisin syvään katse ruunassa, jonka Mikko oli loimittanut karsinaan. "Joo, sillä kävi kaksi vuokraajaehdokasta. Eivät ihan tulleet toimeen", selitin ohimoja hieraisten. Päänsärky oli vain pahentunut, eikä ottanut loppuakseen vaikka mä kuinka yritin kääntää ajatuksiani pois niistä kahdesta naishenkilöstä, joista ei loppupeleissä ollut koitunut meille minkäänlaista iloa. "Vuokraaja?" Silja toisti vähän hämmästyneenä. Vaaleaverikön katse putosi mun takin alta vähän pilkottavaan kumpuun ja mä huomasin, kuinka tyttö häkeltyi entistä enemmän. "Mikko ei yksinään ehdi huolehtia Vigon liikutuksesta, etenkin jos sille tulee ratsutettavia. Ja sitten kun teidänkin harjoittelu loppuu.." Mä tajusin sen kesken lauseen: Silja oli auttanut Vigon liikuttamisessa ja pärjännyt hyvin. Tyttö oli motivoitunut, sillä oli ajokortti omasta takaa ja mä luotin siihen. "Joko sä sait päivitettyä ruokintalistat?" Mikon ääni keskeytti. Mun katse kääntyi Siljasta aviomieheeni, joka katseli meitä toinen kulma odottavasti koholla. "Joo", henkäisin hymyn puskiessa itsepintaisesti huulilla. "Ja mä aioin just kysyä Siljalta, haluaisiko se vuokrata Vigoa." Siljan kasvoilla oli jännittynyt hymy, kun mä käänsin katseeni takaisin ruunani karsinan edessä seisovaan tyttöön. "Hinnasta päästään varmasti sopuun, pääasia että Vigo saa liikuntaa. Ja jos me saadaan lainata sua tarvittaessa lomittamaan, ollaan varmasti aika sujut", puuskahdin odottavasti hymyillen. MikkoSiljan kasvoille kohosi epäuskoinen hymy, joka lähenteli jo enemmän irvistystä kuin hymyä. " Mäkö?" Silja sai puuskahdettua, laajenneet silmät mustaa ruunaa tuijottaen. "No oothan sä sillä tähänkin asti ratsastanut ongelmitta" Anni hymähti, ja mä näin miten taakka alkoi kadota vaimoni harteilta, vaikka mitään ei oltu vielä edes sovittu. Tyttöjen harjoittelu oli pian päättymässä, mutta se voisi olla helppo ratkaisu: mä tiesin miten Silja siitä hevosesta piti. Ja mä tiesin, että se oli luotettava, hoiti sovitut asiat eikä sohlannut ylimääräistä. "En mä tiedä" Silja sopersi, vaaleiden silmien katse kengänkärkiin ponnahtaen, "tai siis onhan se hieno - ihan liian hieno mulle." Mä muistin tytön entisen oman venäläisen tamman hyvin. Sillä oli ollut skouppia, mutta ei läheskään siinä määrin kuin Vigourilla. Prejalta oli puuttunut meriittien lisäksi arvokas suku ja tunnetun kasvattajan nimi. "Vigour tekisi sulle hyvää" mä hymähdin nojaten käsivartta ruunan karsinanoveen kädet rinnalle ristittynä. Mä olisin halunnut pysytellä Annin ja vuokraajaehdokkaiden välisissä asioissa lähinnä back upina, mutta mä näin, miten se tyttö arpoi järjenääntä vastaan. "Sitä paitsi, sulla olisi valmennusmahdollisuudet kutakuinkin reilassa." Mä virnistin, nyökäten kohti Annia. "Ha, eikö Annilla riitä aika enää omaan hevoseen?" Kiian lyhyeksi kynitty pää pisti esiin sattarin oven takaa. "Mulla on kaikki maailman aika" Anni huokaisi käden laskeutuessa paidan alta juuri ja juuri erottuvalle kummulle. Mun hymy lämpeni. Silja puri huultaan, mä kuulin kuinka ilmat pakenivat tytön keuhkoista. "Okeisitten" Silja Rantanen myöntyi lopulta yhteen hengenvetoon. "Kunhan te autatte mua sen kanssa. Se on ihan liian hieno." Silja nytkähti kohti Vigourin karsinaa, hipaisi tuskin huomattavasti messinkistä nimikylttiä ojentaessaan kätensä ruunan kaulakappaleen peittämää kaulaa. Mä virnistin jättäessäni kaksikon hiomaan yksityiskohtia. Satulahuoneen kahvinkeittimen porinan takaa mä kuulin satunnaisia sanoja käytävältä: ilmeisesti Anni ja Silja pääsivät samalle aaltopituudelle nopeammin kuin Kiia rasvasi satuloita. Lyhyttukkainen oli tavallista vähäsanaisempi, sen huomio oli visusti ruskeaa estesatulaa hinkkaavassa sienessä. "Ootko sä jo keksinyt jotain harjoittelun jälkeen?" Mä urahdin, kun hiljaisuus kävi liian piinaavaksi. Mä laskin kynän satulahuoneen pöydälle hevosten papereiden päälle. Mä halusin saada kaikkien rokotukset ajantasalle ennen kisakauden alkua ja etenkin nuorille oli tilattava eläinlääkärin perustarkastus. Kiia oli sanomassa jotain, kun mun puhelin soi. "Sori" mä mutisin, vastaten tuntemattoman numeroon. " No Kaisa tässä moi, muistatko vielä mua? Kuule mulla olisi kaksi tammaa, vieläkö sulla siellä Lehtomäellä on ne isot laitumet?" AnniJälkikäteen ajateltuna se tuntui ihan helvetin hölmöltä: mulla oli ollut ratkaisu koko ajan kirjaimellisesti nenäni edessä. Kai mä olin ripustautunut liikaa ajatukseen, että Silja oli Lehtomäellä vain harjoittelussa ja että vuokraaja täytyi hankkia - vaikka täysin hommaan soveltuva tyttö heilui tallissa joka päivä. "Hei jes, ihan mahtavaa!" hihkaisin peittelemättä tyytyväisyyttä Siljan kanssa käydyn keskustelun päätteeksi. Tyttö kävisi ainakin kolmesti viikossa, jolloin mä ehtisin pitää tunteja vähintään kerran viikkoon. "Älä stressaa, hyvä tästä tulee", virnistin Siljan hymyn pysyessä jännittyneenä. Tyttö puuskahti huvittuneena, mutta mä huomasin, että sen koko olemus rentoutui edes vähän. "Ja sitä paitsi", jatkoin viittoen tyttöä seuraamaan. "Täällä saatettaisiin tarvita kesällä apukäsiä muutenkin." "Saadaan kesäksi laitumelle kaksi tammaa lisää", Mikko totesi laskiessaan puhelimen korvaltaan hetki sen jälkeen, kun me oltiin Siljan kanssa valuttu satulahuoneeseen. "Ai, sepä kiva", hymähdin vilkaisten Kiiaa, jonka katse oli tiiviisti Chapmanin satulassa, jota tyttö kiillotti. Mikko huomasi mun katsovan toista harjoittelijaa, irvistäen sitten vähän vaikeasti. "Kiia?" aviomieheni kysyi kääntyen tummahiuksisen tytön puoleen. "Onko sulla jo kesätöitä?" Kiian katse nousi nopeasti Mikkoon ja kääntyi sitten muhun ja Siljaan. Mä hymyilin rohkaisevasti pienen punan kiivetessä tytön poskille. "Ei", Kiia myönsi palauttaen sitten täyden huomionsa satulaan. "Mun sedällä on ravitalli, siellä tarvitaan aina apua", Mikko totesi rennosti, saaden Kiian sientä pitelevän käden pysähtymään. Reilu kymmenen minuuttia myöhemmin me oltiin Siljan lisäksi huomioitu myös Kiia, jolle Jukka oli luvannut alustavasti töitä puhelimen välityksellä. "Ei hullummin", hymähdin Mikolle jäätyämme kahdestaan satulahuoneeseen. Miehen katse nousi puhelimesta muhun ja silmiin ilmestyi lämpö, joka vain levensi hymyä kasvoillani. "Mmm-h", Mikko murahti vetäen mut lähelleen. "Nyt ei enää tarvitse stressata." Miehen käsi hipaisi vatsaani takin lomasta, ennen kuin tutut huulet hamusivat omiani. Mä huokaisin tyytyväisenä, kietoen käteni aviomieheni ympärille hiljaisessa huoneessa.
|
|
|
Post by Anni on Mar 30, 2018 7:03:41 GMT 2
30.3.2017 AnniMä katsoin Siljan ja Vigon työskentelyä kentän aitaan nojaten. Untuvatoppatakki ei ollut yhtään liikaa paikallaan seistessä, koska aurinko ei ottanut pilkahdellakseen harmaan pilvimassan lomasta. Pitkäperjantai näkyi ja tuntui, mutta Silja oli uhmannut sitä tullessaan Lehtomäkeen vapaapäivästään huolimatta. "Siinä oli hyvä väistö. Voit tehdä seuraavan jyrkemmin, että olisit jo ennen pitkän sivun keskikohtaa uralla", ohjeistin. Silja nyökkäsi ja kohensi ryhtiään Vigon suuressa, ilmavassa ravissa. Eilisten koeratsastajien jäljiltä ruuna näytti nauttivan ratsastajasta, jolla oli jo nyt hyvät valmiudet kohdella ratsuaan kuten sitä kuuluikin kohdella. Vigon laukkaamista seuratessa mut valtasi järjetön kaipuu satulaan. Mä olin ratsastanut viimeksi Metellä, höntsäillen tammalls käynnissä ja ravissa. Vaikka Mikko ei enää ollut kiskomassa mua alas satulasta hampaiden kiristelystä huolimatta, pikkutyypin potkut olivat saaneet mut ajattelemaan asiaa uudessa valossa: kyse ei todellakaan enää ollut vain musta. "Hyvä, anna sen laukata hetki pidemmällä kaulalla", hymähdin Vigon laukatessa pärskähdellen päädyn läpi. Siljan huulille oli kohonnut pieni hymy ja tyttö antoi ohjien lipua pidemmiksi sormiensa lomasta. "No, miten sujui?" Mikko kysyi, kun mä kopistelin talliin. Silja oli jäänyt kävelemään loppukäyntejä kentälle, enkä mä ollut viitsinyt jäädä seisomaan juuri alkaneeseen vesisateeseen. "Hyvin", vastasin epäröimättä hetkeäkään. Siljan asenne oli kohdillaan eikä Vigo provosoitunut tytön tekemisistä, joten tilanne oli enemmän kuin hyvä. Mikko nyökkäsi levittäen samalla purukasaa tähän asti tyhjänä olleeseen karsinaan, joka saisi tänään uuden asukkaan. Uusi ratsutettava oli konkreettinen merkki siitä, että Mikko ankkuroisi toimintaansa yhä enemmän Lehtomäkeen. "Sitten tarha", mies murahti itsekseen, kun karsina valmistui. Mä olin juuri tarjoamassa työnjohtajan taitojani hyödynnettäväksi, kun Mikon puhelin pärähti soimaan. Mä tunnistin ilmeen aviomieheni kasvoilla niin hyvin, että soittajan oli pakko olla Eila. "Mutsi tulee huomenna syömään", Mikko totesi puolihuolimattomasti matkalla tarhoille. Silja hymyili meille taluttaessaan Vigoa kohti tallia. "Laita sille sadeloimi!" huikkasin tytön perään, kääntyen sitten Mikon puoleen. Eila tulossa meille syömään?"Aijaa", puhahdin muina naisina, muistaen varsin hyvin, kuinka Eilan edellisellä vierailulla oli käynyt. Mikko vilkaisi mua syrjäkarein, enkä mä yksinkertaisesti voinut pysyä hiljaa. "Ootteko te jutelleet... Tästä meidän pikkuisesta sen viimekertaisen jälkeen?" kysyin varovasti. MikkoVesipisarat ropsahtelivat takin tummansiniselle pinnalle pudistaessani päätäni. Mä vedin hupun päähän huoahduksen saattelemana. Jos mä olin hetkenkin toivonut Annin unohtaneen sen Eilan aiheuttaman episodin pikku-uutisista, mä sain haudata ne toiveet naisen uteliaan ilmeen silmäkulmasta nähdessäni. Totta kai se muisti, se oli Anni. Mä en olisi kaivannut muistutusta siitä, enkä oikeastaan olisi halunnut Eilaa Lehtomäelle ollenkaan. Se oli mulle fine, että se hääräsi Sirun kanssa - Susikalliolla ja omassa tuvassaan. Mä olin viimeksi tehnyt selväksi, että me todella haluttiin lapsi Annin kanssa, mutta mä en ollut ollenkaan vakuuttunut, että viesti oli mennyt perille. Eila Korkealinna oli niitä naisia, jotka jonkin asian päätettyään eivät järkähtäneet kannastaan vaikka faktat olisi niiden naaman edessä. Totuus oli, etten mä pitänyt siitä ajatuksesta, että Eila olisi samassa tilassa Annin kanssa. Mä tiesin, mihin se nainen kykeni, enkä mä halunnut asettaa vaimoani niiden sanojen tulilinjalle. "Ei olla" mä kiristelin leukojani nakatessani Ikeakassillisen valkoista lankaa ja aitatolppia Zorbesin tarhan viereiselle joutomaalle. Anni kurtisti kulmiaan, mutta nipisti huulensa yhteen. Aita nousi hiljaisuuden vallitessa. Mä mittasin tolppien välit, pystytin tolpat ja Anni veti langat tolppien välille. Anni oli hiljaa, koska se odotti mun puhuvan. Sanovan jotain. Myöntävän, ettei mun ja Eilan välit olleet kunnossa. Ehdottavan, että mä sopisin ne kuntoon ennen kuin me istuttaisiin samaan pöytään lampaanpaistin ääreen, ja pöytäseurueen tunnelma maistuisi vielä enemmän villasukalta kuin lammas itsessään. Mä olin hiljaa, koska mä en halunnut puhua. Ja vaikka mä ehkä olisinkin halunnut, mitä mä olisin voinut sanoa? Että mun mutsi vihasi mua, koska mä olin pilannut elämäni nuorena? Koska mä olin sen silmissä yhä se 18-vuotias luopiopoika, joka hukkasi elämänsä päihteisiin, naisiin ja hevosiin mutsin toivomien korkeakoulujen, johtajavirkojen ja golfin sijaan? Eilalle se oli pahuuden pyhä kolminaisuus, enkä mä vieläkään ollut varma, mikä kolmesta pahasta oli pahin. Mä olin mennyt sekaisin laskuista, kuinka monta tolppaa mä olin iskenyt routaiseen maahan tai kuinka kauan mä olin kuunnellut veden tasaista ropinaa pitääkseni ajatukseni kasassa. Hätkähdin pihalle hitaasti ajavaa yhdistelmää. "Se taisi tulla" urahdin Annin näpertäessä viimeistä lankaa kiinni portinpieleen. Mun toteamus oli suunnilleen yhtä oleellinen kuin jos Anni olisi todennut meidän asuvan hevostilalla, mutta se sai meidän katseet hetkeksi kohtaamaan. Mä tiesin Annin näkevän millaisessa solmussa mä olin, ja mä tiesin sen pohtivan vaihtoehtojaan purren huultaan. Mä en sanonut mitään etsiessäni viileät sormet käteeni. "Tää oli kuusi? Ja ollut sulla varsasta?" Mä juttelin vanhalle asiakkaalle niin tavalliseen sävyyn kuin kykenin, antaen Annin hoitaa paperipuolta. Nainen nyökytteli, taputtaen nuoren ruunan kaulaa enemmän tai vähemmän haikeana. "Joo, ostin Lunon ihan pikkuvarsana" Inga hymähti ruunikon tähtipään haistellessa kevättuulta isot korvat hörössä. "Ei tältä sukua puutu, eikä ponnua. Se ei vain oikein tahtoisi malttaa radalla... Saati edes aina pitää kuskia mukana matkassa." "Onko se ollut muilla ratsutettavana?" Mä rypistin kulmia, läväyttäen vaivihkaa mua vilkaisseelle vaimolleni leveän virneen. Inga pudisti päätään, ojentaen liinan pään mulle. "Ei ole, minä ja tytär sillä ollaan tähän saakka pärjätty. Mutta nyt tuli tenkkapoo." Mä nyökkäsin, antaen Lunon haistella mun takin hihaa, vaikka se olikin mulle valmennuksista tuttu ratsu. "Eiköhän me jotain saada kesän aikana aikaiseksi. Mä pyöräytän tän kentän kautta karsinaan, Annilta saatte sillä aikaa maksutiedot ja sopparit." AnniMikko sysäri paperihommat mulle niin luontevasti, että olisi voinut kuvitella meidän pyörittäneen yritystoimintaa yhdessä vuosikaudet. Mä kuitenkin näin miehen ilmeestä kuinka helpottunut se oli päästessään hetkeksi pois tenttaukseni ulottuvista taluttaessaan ruunikkoa kohti kenttää muiden hevosten huudellessa uudelle tulokkaalle tarhoistaan. "Jes, tää on tällä selvä", totesin hymyillen Ingan kirjoitettua nimensä papereihin. Nainen näytti haikealta laskiessaan mustekynän kädestään, vaikka olikin moneen kertaan todennut miten onnellinen oli saadessaan Lunon juuri Lehtomäkeen. "Mikko jos joku osaa tehdä siitä kelpo estepelin", nainen tokaisi juuri, kun satulahuoneen ovi lävähti auki. Mikon ilme oli ihan näkemisen arvoinen, kun mies tajusi pamahtaneensa paikalle kesken kehujen. "Hmh, yritän parhaani", aviomieheni ähkäisi hiuksiaan haroen, saaden mut virnuilemaan itsekseni. Luno huusi karsinassa minkä ehti. "Joo joo, pääset kohta ulos", lepertelin siropiirteiselle ruunalle, jolta löytyi reilusti korkeutta. Ruunikko hörähteli mulle kaltereiden lomasta kuin yrittäen suostutella mua viemään sen ulos nyt heti. "Mukavan oloinen ruuna", hymähdin Mikolle, joka oli saattanut Ingan ulos. Mies nyökkäsi mitään sanomatta ja mä tajusin meidän palanneen siihen hetkeen, johon me oltiin jääty ennen Lunon tuloa. Mä seurasin Mikkoa ja sadeloimeen käärittyä Lunoa ulos miettien, kannattiko mun ahdistella miestä enempää. Sillä ja Eilalla oli selvästi vuosia hautunutta kränää, enkä mä halunnut tungetella. Samaan aikaan mä tiesin, että loppujen lopuksi mulla jos kenellä oli oikeus tungetella tässä asiassa - jos ei itseni tai Mikon, niin ainakin pikkumiehen vuoksi. "Eli meitä on huomenna neljä syömässä?" johdattelin vaivihkaa Mikon pyöräyttäessä Lunon uuteen tarhaan. Ruunikko nyhti riimunnarua hirnahdellen Zorbesille, joka kiljui takaisin aidan toiselta puolen. MikkoMä olin ehkä hetkeksi päässyt eroon siitä varjosta, joka tuntui seuraavan meitä. Eila. Ovi kolahti kiinni mun selän takana, eikä Sirun kenkiä näkynyt vielä kellarin eteisessä. Anni ei vieläkään sanonut mitään, ja vähitellen se hiljaisuus alkoi käydä liian voimakkaaksi. "Okei, okei" mä urahdin nostaen kädet ilmaan kun mä en enää kestänyt sitä. "Mä en pidä siitä, että se tulee tänne. Mä en halua sitä samaan huoneeseen sun kanssa. Okei?" Anni tuijotti mua hämärässä eteisessä pää kallellaan. Mä potkin kengät jalasta, harpoin portaat ylös tukkaa haroen. Siinä se tuli, eikä mun oloni keventynyt ollenkaan. Päin vastoin. "Eila on tän pikkuihmisen isoäiti siinä missä Johannakin" Annin huokaus sai mut kääntämään katseen saarekkeen marmoripinnan kuvioista. Mä puristin vesilasia kädessäni, niellen ensimmäiset mieleen tulleet sanat. Oli se Sirunkin isoäiti, ja se oli hoitanut hommansa kotiin. Oli mun se myönnettävä. "On" mä huokaisin, tuijottaen taas lasitteen alla risteileviä kuvioita. Mun ote lasin ympäriltä kirposi, mä nojasin kyynärpäät saarekkeeseen. Mä tiedostin, että vielä vuosi sitten mä olisin saattanut ratkaista tällaisen tilanteen juomalla itseni unohduksiin. Nyt mä en voinut käsitellä asioita viinalla, pakenemalla. Mun oli kohdattava ne, Annin ja pikkuisen vuoksi. "Minkä ihmeen takia sä et halua Eilaa ja mua saman katon alle, kulta?" Annin ääni kuului läheltä. Mä suoristauduin hitaasti, annoin naisen kietoa kätensä mun ympärille. Mä kohtasin ruskeiden silmien odottavan katseen murahtaen vaimeasti. "Mä en halua, että se satuttaa sua sanoillaan" mä murahdin, hipaisten meidän väliin jäänyttä kumpua tuskin koskettaen sitä. "Kuinka niin?" Anni huokaisi, ja mä näin miten se taisteli vastaan halua puristaa musta ulos viimeinenkin sana. Mä huokaisin syvään, ja sen huokauksen mukana katosi viimeinenkin kivikova muuri, jonka mä olin vuosien saatossa rakentanut. Se alkoi kun mutsi kuuli Sariannesta ennen mua. Mä olin silloin Hollannissa, kun se soitti itkuaan niellen. Sen silmissä mä olin mokannut, ei Sarianne. Mun oli palattava vielä Hollantiin irtisanoutumaan Daubelle, ostamaan Capetze ja Celeste. Mä yritin tehdä oikein, kerrankin. Se oli ihan helvetin vaikeaa, koska samalla mä luovuin kaikesta. Mä luovuin mun omasta elämästä Hollannissa, mä luovuin kaikesta. Mutta kerrankin mä halusin tehdä jotain oikein. Mä yritin pitää huolta Sariannesta, mä menin sen kanssa naimisiin, koska... no... avioton lapsi, pikkukylässä. Siitä jää melkoinen leima. Mutsin kanta oli ja pysyi. Sen sanat oli päivä päivältä pahempia, ne meni aina syvemmälle ihon alle. Se tiesi aina, missä mun heikoimmat kohdat oli. Ja se osasi kääntää kaiken mua vastaan. Se vain paheni, kun Sarianne kuoli. Se hetki, kun mä oikeasti olisin tarvinnut mutsia, kun mä oikeasti olin aivan helvetin yksin kuukauden vanhan lapsen kanssa eikä mulla ollut ketään, mutsi käänsi mulle selkänsä. Sen mielestä mä olin tappanut Sariannen sillä, mitä mä tein sille. Kai se oli oikeassa. Ei se olisi kuollut, jos me ei oltaisi... Mutta mä olin tehnyt kaikkeni, että Sirulla ja Sariannella olisi asiat hyvin. Tai niin hyvin kuin siinä tilanteessa nyt saattoi. Mä olin hommannut kämpän, mä tein töitä kellon ympäri. Yhtäkkiä mä olinkin yksin. Mitä mutsi teki? Joo, se hoiti Sirua aina kun pystyi. Ja se haukkui mua aina kun pystyi. Se teki selväksi, että toivoi mun kuolleen sen viattoman teinitytön sijaan. Että sen olisi ollut helpompi kohdata pojantyttönsä, jos sillä olisi ollut kunniallinen alku, jos sillä olisi yhä ollut äiti. Ei sillä ollut. Sillä oli vain mut, enkä mä ollut tarpeeksi. Mä lopetin kisaamisen, mä lopetin ratsastamisen, mä lopetin bändissä. Faija? Se oli yhtä loukkaantunut mun teoista kuin mutsi, mutta se vain lopetti yhteydenpidon. Siru oli kaksi, kun se tapasi isoisänsä ensimmäisen kerran. Sen vuoden mä olin kahdestaan Sirun kanssa ja mä ymmärsin, mitä oli, kun ei ole vanhempia."Joten mä en halua, että sä koet vähääkään siitä, mitä mä olen käynyt läpi", mä lopetin, enkä mä tiennyt, mistä ne kaikki sanat oli tulleet. Mä olin padonnut niitä sisääni kaikki ne vuodet, mä en ollut puhunut kenellekään. En ennen Annia. AnniSaarekkeen marmorilevy tuntui viileältä mun käteni alla, mutta musta oli jo monta minuuttia tuntunut siltä, että mun täytyi tukeutua johonkin. Vaikka mä olin aina tiennyt Mikon ja Eilan välillä olleen jotain normaalia pojan ja äidin suhdetta mutkikkaampaa, en mä ollut koskaan havahtunut ajattelemaan, mitä se voisi todellisuudessa olla. "Mmm, mä ymmärrän", mumahdin Mikon kylkeä vasten painautuneena nolostuneena siitä, että olin väen vängällä pusertanut tiedon ulos aviomiehestäni. Mun sormet sipaisivat tummaa sormusta, jonka olemassaolo herätti varmasti Eilassa enemmän ajatuksia kuin mä olin aavistanutkaan. Mikko alkoi väsätä iltaruokaa, mutta mun ajatukset pysyivät miehen sanoissa. Mun oma lapsuus ja nuoruus oli ollut onnellista ja helppoa, enkä mä ollut teinidraamojen jälkeen ottanut yhteen vanhempieni kanssa. Mä olin itsekin ollut helppo lapsi ja nyt, oma lapsi tuloillaan, se tunne oli vain vahvistunut. Mä halusin tarjota pikkutyypille vähintään yhtä paljon sitä onnea, jota mä olin itsekin kokenut. Tunsin pienen piston sydämessäni ajatellessani, miten mä en voisi tehdä lapselleni kuten Eila. Oliko mulla varaa arvostella? Samaan aikaan mä olin täysin vakuuttunut siitä, etteivät mun omat vanhempani olisi hylänneet mua tai Matiasta mistään syystä, koska mun maailmassani vanhemmat eivät tehneet niin. "Toivottavasti te saisitte puhdistettua ilmaa", huoahdin työntyessäni paistinpannulla tekeytyvän jauhelihakastikkeen ääreen Mikon kääntyessä ottamaan astioita kulmakaapista. Mies murahti itsekseen, enkä mä halunnut patistaa sitä aiheen äärelle enää yhtään enempää. "Veikö talleilu voimat?" Mikko kysyi kuullessaan haukotuksen, jota mä olin yrittänyt niellä pois jo hyvän tovin. Nyökkäsin raukeana, laskien toisen käden kummulle, jonka vuoksi mua väsytti harva se päivä. "Mulla on myös kauhea nälkä", virnistin, vaikka siinä nyt ei tunnetusti ollut mitään uutta. Mikon suupieli nyki ja musta oli huojentavaa nähdä se ilkikurisuus miehen kasvoilla sen kumartuessa lähemmäs. Mun kädet kiertyivät automatisoituneina aviomieheni ympärille ja huulilta pakeni pieni, tyytyväinen huokaus Mikon huulten löytäessä tiensä omilleni. " ANNIIII!" alakerrasta kajahti niin voimakkaasti, että mä säpsähdin. Mä ehdin nähdä vain välähdyksen tummansinisistä silmistä, ennen kuin mun huomioni kääntyi portaikosta kuuluvaan töminään. "...ja sit me saatiin nää kotiin! Eiks oo hieno", Siru puhisi esitellen kuukausi takaperin maalaamaansa hevosta. "Onko se Pumba?" Mikko murahti vilkaistuaan vesivärityötä, joka toi hyvin esiin Sirun suurpiirteisen luonteen. " Se on Vigo. Pöljä", Siru tuhahti silmiään pyöräyttäen. Mua nauratti, mutta mä purin huultani ja keskityin nostelemaan salaattitarpeita pöytään. Siru mutisi jotain isänsä tyhmyydestä enkä mä voinut katsoa Mikkoon purskahtamatta nauruun. Ainakin niiden kahden välit toimivat niin hyvin kuin isän ja Sirun ikäisen tyttären välit saattoivatkaan toimia.MikkoAnnin hersyvä nauru tuli sydämestä ja se sai olon kevenemään. Anni olisi mun historian valossa saattanut pakata tavaransa ja lähteä pikkuisen kanssa niin kauas kuin mahdollista, se olisi saattanut todeta mun ansainneen sen kaiken. Olinhan mä itse mokannut. Mutta ei. Anni oli siinä yhä, nauroi mun vanhemman lapsen jutuille siitä, kuinka idiootti isi oli, kun se ei erottanut Vigoa ja Pumbaa toisistaan. Mun huulille kohosi huojentunut hymy, joka sai mut tuntemaan itseni, no, idiootiksi. Miten pitkään mun kesti tajuta, että se pieni nainen todella rakasti mua, tätä kaikkea? Ettei se häviäisi historian havistessa välillä turhankin voimakkaasti. Meillä oli nykyhetki, ja se oli tärkeintä. Sillä ei ollut lopultakaan merkitystä mitä joskus oli tapahtunut. Sillä oli, mitä tapahtuisi nyt. Nyt Anni oli mulle kaikki kaikessa, se pieni perhe oli. Ja se perhe ansaitsi toimivat välit isovanhempiin. Mä tavoitin ruskeiden silmien katseen Annin laskiessa ottimet salaattikulhoon. Ruskeiden silmien lämmin tuike sai sydämen jättämään lyönnin välistä. "Hei!" Anni kirahti kiertäessäni kädet ohi kulkevan naisen vyötäisille. Mä vedin naisen hellästi syliini, kiedoin molemmat kädet sen pikkuruisen kummun ympärille. "Kiitos", mä mutisin vaimoni korvaan niin ettei kahden hevosen ilmiselvistä eroista paasaava tyttö kuulisi, "että sä kuuntelit. Että sä olet siinä." "Tollo" Anni tuhahti, mutta sen suupieli nykäisi. Tummat hiukset levisivät valtoimenaan mun leveälle hartialle naisen painautuessa lähemmäs sylissä. Huoahdus vavisutti pientä kehoa, enkä mä voinut olla miettimättä, mitä nainen ajatteli siitä kaikesta. Mä olin tehnyt jo vuosi sitten selväksi, etten mä ollut mikään ehjä mies. Hiusten tuttu, vieno tuoksu sai mut tajuamaan, miten paljon ehjempi mä olin kuin vielä vuotta aikaisemmin. Se oli pitkälti sen mun sylissä haukottelevan naisen ansiota. "Onko mun syli nykyään jo noin tylsä?" Mä murahdin ilkikuriseen sävyyn, antaen käsien valahtaa alas kummulta, mustien urheiluleggingsien peittämille reisille. "Mä voin tulla isin syliin" Siru ilmoitti silmät säihkyen, saaden mut kohottamaan toista kulmaa kysyvänä. Mistä lähtien Siru oli kaivannut mun syliin? "Kilpailua parhaista paikoista" mä virnuilin Annin tuhahdukselle. "Sun on parempi pitää paikkaa varattuna mulle" Anni tuhisi noustessaan mun sylistä kohti keittiöön vielä jääneitä ruokatarpeita. "Tai mitä?" Mä virnistin ilkikurisesti. "Oot ärsyttävä, tiesitkö?" Anni kääntyi kannoillaan, näyttäen mulle kieltä. Siru nauroi katketakseen, mä ristin kädet rinnalle, pystymättä kuitenkaan pitämään suupieltä aivan kurissa. "Pidin lupauksen" mä virnuilin huulet vaimoni kaulaa hipaisten naisen yrittäessä keikkua mun sylissä ja metsästää samalla ruokaa haarukkaansa. "On tää helpompaakin ollut" Anni tuhahti, kääntäen haarukkansa kurssin niin nopeasti kohti mua, etten mä osannut kuin älähtää. "Hei!! Ruualla ei saa leikkiä" Siru pajusi, ja kun mun voimakas ote Annin ympäriltä ei antanut milliäkään periksi, ei Annikaan antanut. Se työnsi haarukkaa päättäväisesti kohti mun huulia, sillä tuloksella, että Siru nappasi lautasensa ja katosi sohvalle kiljuen sanoja, joista ei saanut selvää. "Harjotteletko sä pikkutyyppiä varten?" Mä virnuilin vaimoni tuikealle ilmeelle. Annin päättäväisyys antoi periksi, haarukka kolahti lautaselle sen luovuttaessa ja painautuessa mun syliin. "Kai tässä on ihan hyvä" Anni hymähti, vajoten vielä vähän syvemmälle mun syliin. Mun ote naisen ympäriltä oli voimakas. " Kai?" Mä virnistin, muristen jotain moisesta epävarmuudesta ja naimisiinmenemisestä. "Joo, en olisi tehnyt sitä, jos olisin tiennyt, että joudun ruokailemaan toisten sylissä oman, mukavan tuolin sijaan" Anni tuhahti, käyttäen mun hetkellisen sanattomuuden hyväksi. Mä pureskelin perunaa siristäen silmiäni. "Olisi tälle mukavalle sylille varmaan muitakin ottajia" mä murahtelin, saaden vaimoni katseen kimpoamaan muhun. "Eikä. Tää on mun." Mä vain nauroin, kumartuen suutelemaan vaimoni huulia. "Mutta mun on silti nälkä. Sori." Anni virnisti ovelasti, pujottautuen mun käsivarsien välistä viereiselle tuolille. Mä puhahdin luovuttaen, vilkaisin sitä mun vieressä voitonriemuisesti kihertävää naista, enkä mä osannut kuin hymyillä. Idioottimaisesti.
|
|
|
Post by Anni on Mar 31, 2018 10:50:15 GMT 2
Pääsiäispäivällinen 31.3.2018 Anni"Säästä vähän tilaa ruoallekin, jooko?" hymähdin toinen kulma koholla Sirulle, joka survoi ties kuinka monennetta pientä pääsiäismunaa kitusiinsa. Tyttö mulkaisi mua, jättäen kuitenkin sohvapöytää koristavan kulhon rauhaan. Mua ne pienet sokeripommit lähinnä etoivat, koska mun sisälläni oli vellonut paha olo koko päivän. "Anni?" Mikon ääni kysyi keskeyttäen mietteeni. "Vastasiko Jani?" Mä nostin katseeni aviomieheni sinisiin silmiin, jotka napottivat mua keittiön suunnalta. Nyökkäsin vähän hitaasti, kaivaen puhelimen äitiysfarkkujen takataskusta. "Joo, taisi se laittaa viestin joku aika sitten", vastasin kuulostaen enemmän kuin poissaolevalta. Mikko ei kuitenkaan ehtinyt avata suutaan, kun ovelta kantautui tuttu, hiljainen koputus. Ensimmäinen päivällisvieras oli saapunut."Ai tuleeko Janikin! Kivaa!" Siru hihkui puoliksi mulle ja puoliksi mummolleen, joka istui olohuoneen sohvalla vähän eksyneen näköisenä. "Joo, me tajuttiin että meillä on ihan liikaa ruokaa neljälle", naurahdin väkinäisesti. Nälkä korvensi sisuskaluja, mutta aamun pöntönhalailun jälkeen mun ei ollut tehnyt mieli syödä mitään. Aamupahoinvointi oli yllättänyt niin nopeasti, että mä olin hädin tuskin ehtinyt vessaan. Mun onnekseni Mikko ja Siru olivat olleet jo tallilla, joten mä olin saanut tehdä välikuoleman vessaan ylhäisessä yksinäisyydessäni. Mä palloilin Mikon ja Eilan välissä tietämättä kuinka olla. Mikko hääräsi isäntänä keittiössä ja Eila vaiheili olohuoneen ja keittiön välimaastossa. Nainen halusi selvästi osallistua päivällisen valmisteluihin, mutta kainosteli poikansa seuraa. Mä sen sijaan en osannut asettua kummankaan seuraan, koska Mikon eilisiltaisen avautumisen tuottamien tuntemusten lisäksi mun sisuskaluni tuntuivat kääntyvän ympäri yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta mä nojasin vessan lavuaariin yriten hillitä käsien tärinää. Mua turhautti tuntea olo niin heikoksi juuri ennen pääsiäispäivällistä, jota varjostivat jo muutenkin perheongelmat. Pikkutyyppi halusi selvästi kantaa oman kortensa kekoon, eikä tietenkään niiden suloisten pienten potkujen myötä. " Anni mäkin haluun vessaan", Sirun ääni ilmoitti oven takaa. Mun teki mieli kysyä, miksei tyttö voinut mennä toiseen vessaan, mutta se olisi luultavasti vain saanut Sirun avaamaan äänialojaan. "Joo", huoahdin haluamatta yhtään enempää huomiota vessaan lukittautumisesta. Siru tuhahti jotain livahtaessani olohuoneen puolelle vain huomatakseni, että Jani oli pölähtänyt eteiseen ja levitteli käsiään suuntaani katse vatsallani. Mikko"No mutta, mitäs Lehtomäen pikkuvaimo ja..." Jani veti henkeä ruskeiden silmien katseen porautuessa Annin paitaan, joka pingotti varsin näkyvästi vatsan seutuvilta. Niin selkeästi, ettei siitä voinut erehtyä. "... pikku-pikku voi?" Anni hukkui mun parhaan kaverin karhunhalaukseen ähkäisyn saattelemana. Mä vain virnistin. Oli ollut loistava idea kutsua Jani pääsiäiseksi Lehtomäelle. Se vei osan huomiosta pois mun ja Eilan jäisistä väleistä, sinne minne se kuuluikin. "Hyvin" Anni sai inahdettua Janin käsivarsien välistä. Roteva mies päästi vähän irvistäen otteensa irti mun vaimostani, kuin varmistuakseen, ettei ollut liiskannut mitään. Mä peitin naurauhduksen yskään. "No joko se potkii?" Jani täräytti kesken mutsin selvityksen viikon aikana parhaiten myyneistä keltaisista pääsiäispullista, jotka olivat saaneet Sirunkin haukottelemaan. Annin käsi pysähtyi puoleen väliin. Nainen laski vesikannun katettuun pöytään hitaasti. "Voi kuule" tummatukkainen ähkäisi, luoden Sirun kummisetään katseen, joka sai jopa sen kokoisen miehen nytkähtämään sohvalla pykälän taaemmas. "Jos tällä ei olisi ratsastus niin syvällä geeneissä niin voisi melkein luulla jalkapalloilijaksi" Annin ilme suli naurahdukseen. "Jos se onkin rumpali" Jani heitti, valuen sohvalla rennommin. Mä nojasin takkaan hymähtäen. Eilan naurahdus kantautui keittiöstä, mutta jopa sohvan käsinojalla keikkuva Siru rypisti kulmiaan sen hermostuneelle sävyille. "Isi mikä mummuu vaivaa? Jännittääks se Janii?" Siru pohti puoliääneen, näpräten hiustupsua niin kuin se teki usein miettiessään jotain. "Tuskinpa" mä virnistin, laskien käden tyttäreni olalle. "Ai" Sirun ilme muuttui vielä aavistuksen mietteliäämmäksi, mutta mutsin kehotus siirtyä pöytään sai tytön ilmeen kirkastumaan. "Joko te tiedätte minkä väriseksi yläkerran huone pitää maalata?" Mutsin ilmoille helähtänyt kysymys sai haarukan jos toisenkin kilahtamaan. Mä tunsin vaimoni katseen itsessäni kääntäessäni omani lautasesta mutsiini. Oliko se juuri tosissaan ratkaissut lyhyen hiljaisuuden kysymällä vilpittömän kysymyksen vauvasta? Eila kallisti päätään odottaen. Mä vilkaisin vastapäätä istuvan Annin kasvoja, saaden osakseni vain tarkkaan tähdätyn potkaisun pöydän alla. "No mustaa tietty" Jani virnuili tietäväisesti, puhahtaen samaan hengenvetoon: "Älkää nyt vaan sanoko että tekin meette siihen sukupuolineutraaliin soopaan missä kaikki pitää olla maastonvihreää ettei ne nyt vaan saa mitään vaikutteita." Anni tirskahti, mutta vakavoitui Sirun kurottaessa pöydän yli supattamaan, luullen ettei kukaan kuulisi: "Isi mikä on sukupuolineutraali? Ja miks vihreetä? Sehän on ihan ruma väri." Kaikki nauroi - jopa Eila, väkinäisesti - mä yritin pitää pokkani rykäisten. "Mä selitän sen myöhemmin, okei? Ja musta ajaa aina asiansa" mä virnuilin suupieli nykien. AnniMä en tiennyt, mitä me oltiin viivytelty. Hollantiin lähtö oli ollut oiva pakokeino siirtää koko asiaa, eikä menomatkalla ollut puhuttu pienestä sanallakaan. Vilkaisin Mikkoa kysyvästi: oliko nyt oikea hetki? Olisiko koskaan oikeaa hetkeä? Yhtäkkiä musta tuntui, että mä halusin jakaa uutisen tässä ja nyt, koska Sirulla ennen kaikkea oli oikeus viimein tietää, että tytöstä tulisi pienen pojan ylpeä isosisko. "No ei nyt ainakaan millään pinkillä maalata", totesin salaperäisesti hymyillen. Eilan suu raottui, mutta nainen ei saanut sanaa suustaan. Janin koko elämä näytti pysähtyneen miehen odottaessa, että mä varmistaisin asian. Että Janista tulisi pikkumiehen kummisetä."Sirulle tulee pikkuveli", pihahdin tuntiessani liikutusten kyyneleiden pyrkivän silmäkulmiin. Mä en tajunnut, mistä ne tulivat, mutta mun oli pakko laskea katseeni hetkeksi pöytään räpytelläkseni ne pois ennen kuin muut huomaisivat. " MITÄ?!" Siru rääkäisi. "Tiesittekö te ettekä kertoneet mulle?!" Mikko kumartui mutisemaan jotain tyttärensä korvaan, mutta Sirun ilme ei enää värähtänytkään. Eila sen sijaan henkäili ääneen ja Janin hymy ylettyi kirjaimellisesti korvasta korvaan. "Vai että pikkujäbä", Jani myhäili partaansa vähän hämmentyneesti haroen. Siru oli syönyt ruokansa nopeasti loppuun ja pyytänyt lupaa poistua pöydästä. "Entä jälkiruoka?" Eila ihmetteli Sirun kadotessa portaikkoon. "Sulatellaan ensin", hymähdin, kun naisen katse kääntyi mun lautaseeni, joka ei ollut missään vaiheessa ollut edes puolillaan. Naisen kulmat rypistyivät ja mä pystyin vain toivomaan, ettei se ottaisi sitä puheeksi ainakaan nyt. "Voi kulta pieni, sinun täytyy syödä enemmän", Eila puhahti heti, kun me jäätiin hetkeksi keittiöön kahdestaan. Mä laskin lautasen tiskikoneeseen hiljaa huokaisten, kohdaten anoppini huolehtivan katseen. "Mulla on ihan järkyttävän huono olo", myönsin kietoen käteni ympärilleni. Eilan suupielet notkahtivat myötätuntoisesti alaspäin ja naisen käsi hakeutui olalleni. "Aamupahoinvointia? Minun täytyy pyöräyttää omenasosetta, sen syöminen auttaa", Eila mutisi rohkaisevasti hymyillen. "Minulla ainakin aut-" "Hmh?" Mikko murahti takaani, saaden Eilan vetämään kätensä pois olaltani. Mä vilkaisin pöytää raikonnutta aviomiestäni nopeasti ja käännyin jatkamaan astianpesukoneen täyttöä. Juuri nyt mä en halunnut Mikon huolehtivan muusta kuin väleistään äitiinsä ja pikkutyypin tulevaan mummoon. MikkoMun toinen kulma kohosi seuratessani keittiössä kehkeytynyttä tilannetta kiinnostuneena. Eilan käsi oli kadonnut Annin hartialta kuin ammuttuna, Anni oli tuskin vilkaissut mua keskittyen tiskikoneeseen? Mä nielin onko kaikki hyvin-kysymyksen. Jokin siinä asetelmassa sai mut varpailleen. "Joko kahvi on tippumassa?" Mä sen sijaan kysäisin. Anni suoristautui irvistyksen saattelemana, mun piti ihan puristaa sormet kämmeniin pysyäkseni sen yhden askeleen päässä. Mä en halunnut Annin tuntevan itseään autettavaksi mutsin edessä. "Voisit sinäkin Mikko joskus osallistua perheesi elämään!" Mutsi sähähti vaaleat silmät leiskuen nostaen kädet lanteille. "Vaimoparkasi voi huonosti, etkä sinä tee mitään? Huomasitko sitä edes? Mikko Sebastian Lehtelä. Minä en kasvattanut sinusta tuollaista, välinpitämätöntä hulttiota." Mun suu avautui, mutta mitään sanoja ei ollut. " Nyt. Jos te kaksi ette haluu et stressaan niin tää asia käsitellään NYT" Anni äyskähti, luoden mutsin kautta muhun katseen, joka ei jättänyt mitään epäselväksi. Mä suljin suuni, kiristelin leukapieliä ja suljin silmät. Mä laskin viiteen. Mä en olisi halunnut vetää Annia keskelle sitä vuosikymmenen kestänyttä vihanpitoa, mä en halunnut Annin edes näkevän sitä. Joten mä hengitin. Ja kun mä avasin silmät, mä väänsin kasvoilleni väkinäisen hymyn. "Hyvä on. Puhutaan. Niin kuin aikuiset ihmiset." Mä nappasin kiinni vaimoni käsivarresta, ennen kuin se ehtisi livahtaa takavasemmalle. Mun ja mutsin väleissä tuskin tapahtuisi pienintäkään muutosta, jos me jäätäisiin kahden. Mun kurkkua kuristi. Mä istuin omassa keittiössäni, tuijotin ulos harmaaseen maisemaan omia hevosiani, joille Siru ja Jani syöttivät pussillista porkkanoita. Mun kädet oli ristitty rinnalle, enkä mä kyennyt kohtaamaan oman mutsini katsetta. Mutta mä tunsin sen katseen itsessäni, ja mä tunsin sen arvostelevan mun jokaista solua vaaleilla silmillään. Kymmenen vuotta vihamielisiä tunteita, miten mun olisi pitänyt yhtäkkiä osata ratkaista kaikki? "Me haluttiin - halutaan - tämä lapsi, Eila" Annin vaimea huokaisu rikkoi hiljaisuuden, jonka kestosta mä en enää ollut tietoinen pitkään aikaan. Mä vilkaisin naista, joka nojasi keittiön saarekkeeseen, villasukkiaan tuijottaen. "Mikko on ollut mukana alusta lähtien." Annin ääni oli yhtä kärsivällinen kuin alkeiskurssin pienille poniratsukoille tummien silmien kohotessa Eilaan. "Ja mä toivoisin kovasti, että tällä pojalla olisi kaksi isoäitiä" Anni hymyili. Eila avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Anni ehti ensin: "Mutta te ette voi olla kuin veriviholliset." Mun rinnasta pakeni syvä huokaus kääntyessäni mutsin puoleen. "Mä todella rakastan poikaani, mutsi. Ihan niin kuin mä rakastan Annia. Mikset sä voi nähdä sitä? Miksi sä elät menneessä?" Mun ääni oli tuskin kuuluva murahdus, mutta sentään mä sain sanotuksi sen. Sen, mikä oli vaivannut mua ihan helvetin kauan. Miksi Eila Korkealinna näki mut yhä holtittomana 18-vuotiaana, vaikka mä olin sen yhden virheen jälkeen kasvanut ihan helvetisti jo ennen kuin mä täytin 19? Miksei se voinut nähdä sitä kymmentä vuotta, jonka mä olin ollut yksin tyttäreni kanssa? Miksei se voinut nähdä, että mä pidin huolta Annista ja pienestä? Eila nykäisi paitansa hihaa ja pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan. "Se oli niin suuri järkytys koko kylälle" Eila lopulta niiskaisi, katsomatta oikeastaan kumpaankaan meistä, ja silti sen katse poltteli. "Minä olin aina halunnut lapsen, mutta ei minulle sitä helpolla annettu. Minulta vietiinkin yksi. Ja sitten minä sain Mikon. Ja mitä Mikko teki?? Pilasi koko elämänsä, ja niin monen muun elämän. Minä todella tahdon uskoa, että sinä, Anni, olet muuttanut Mikkoa. Voi, kun minä niin haluan olla osana teidän elämäänne. Enkä vain teidän poikanne vaan teidänkin. Ette uskokaan, mitä oman lapsen ikävä saa aikaan." Hetken mä osasin vain tuijottaa mutsiani hiljaa. Sanat iskostuivat yksi kerrallaan mun tajuntaan. Oliko se anteeksipyyntö? Mä katsoin hiljaisena, kuinka Eila nousi ylös, kiersi keittiön tumman pöydän, enkä mä vieläkään osannut tehdä mitään, kun se kiersi kätensä mun ympärilleni. "Minä lupaan olla armeliaampi jos sinä todella tarkoitat sitä mitä sanoit" Eila mutisi mun korvaani, niin ettei Anni kuullut. Mä vain nyökkäsin, nostin käden äitini hartialle. Se vanha nainen tuntui hauraalta, ja mä aloin nähdä asioita uudessa valossa. "Kaikki hyvin, rakas?" Mä kysyin sen kysymyksen, jonka mä hetki sitten olin niellyt. Oli ehkä hyvä, että mä olin pitänyt sen kysymyksen vielä siinä vaiheessa sisälläni, koska se outo hetki keittiössä oli vapauttanut talossa vallinneen nihkeän tunnelman. Eila oli lähtenyt ulos haukkaamaan happea Sirun ja Janin luo. Mä olin hetken vain istunut lamaantuneena, käsittelyt kuulemaani. Olisinko mä suhtautunut mutsiin toisin, jos mä olisin tiennyt sen menettäneen lapsen ennen mua? Ehkä, ehkä en. Mutsin avautuminen oli kuitenkin saanut mut tajuamaan, miten naurettavaa oli vihoitella. Mutsi oli jo vanha, ei se olisi täällä vihoittelemassa kauaa. Mä halusin sen näkevän pojanpoikansa varttuvan, niin kauan kuin se olisi sitä näkemässä. Mä laskin molemmat kädet Annin vyötäisille, metsästäen tummien silmien katseen itseeni. "Vähän huono olo ollut koko päivän" Anni myönsi, laskien poskensa mun rintaa vasten kätensä vierelle. "Hmh, mikset sä sanot aiemmin?" Mä huoahdin, hivellen vaimoni ristiselkää. Anni nypläsi mun paidan kangasta. Huokaus tuntui ilmavirtana rinnalla. "En mä halunnut että sä stressaisit sitä, kun Eila ja kaikki..." Mä naurahdin hiljaa, suukottaen vaimoni päälakea. "Hölmö. Kyllä sä voit mulle kertoa ihan mitä vain. Koska vain." Mä kohotin vaimoni leukaa katsoakseni sitä silmiin. Mä virnistin vähän ilkikurisesti. "Mähän osallistun tähän, right?" Anni"Mmm, niin osallistut", vastasin pienesti hymyillen. Huojennus sai olon tuntumaan lähinnä raukealta, tai sitten se oli pahoinvoinnin ja syömättömyyden sivuvaikutuksia. Kaikista päällimmäisenä mä tunsin kuitenkin helpotusta siihen, etten mä ollut polttanut näppejäni koetellessani rajoja Mikon ja Eilan välien suhteen. "Kiitos", mumahdin painautuen tiiviimmin aviomiestäni vasten. Tunsin kuinka Mikko liikahti yrittäessään tavoitella katsettani, mutta mä pysyin paikoillani. "Mistä?" mies murahti pehmeästi hiuksiini, sivellen selkääni kämmenellään. "Että sä selvitit teidän välit", pihahdin tuskin kuuluvalla äänellä, vaikka mun olisi tehnyt mieli kiljua ilosta. Kahvin tuoksu täytti keittiön yhdessä huomattavasti puhdistuneen ilman kanssa. Mikko teki mulle itsekseen virnuillen kofeiinittoman laten Eilan keittäessä muille pannullisen tavallista kahvia. "Joko se alkaa olla jälkiruoan aika?" Janin ääni mörähti huvittuneena. Siru oli ilmeisesti saanut syötettyä porkkanat hevosille, vaikka oli edelleen vakavan näköinen. "Pikkuhiljaa", hymähdin laskien rahkapiirakan keittiön pöydälle kinderleivosten viereen. Eila oli laittanut parastaan leipomusten suhteen ja jo pelkkä ulkomuoto sai mun pahoinvoinnin joustamaan. "Muistakaa sitten pyytää remonttiavuksi", Jani myhäili keskustelun kääntyessä takaisin yläkerran huoneeseen. "Älä sä Anni nyt ainakaan rehki." Janin ilme oli sympaattinen, kun mies vakavoitui hetkeksi painottaakseen sanojaan. Mä nyökkäsin nauruani pidätellen, hukuttaen sen suureen palaan taivaallista kinderleivosta. "Siru-kulta, ota lisää", Eila heläytti katse tytössä, joka ei ollut sanonut sanaakaan koko aikana. Tyttö pudisti päätään katse rahkapullan murusissa lautasellaan, mutisten sitten jotain itsekseen. Jani vilkaisi mua vähän vaikeasti, mutta mä päätin antaa asian toistaiseksi olla. Oli oikeasti mukava vain istua ja jutella, etenkin nyt, kun Mikon ja Eilan välit olivat kepeämmät. Mä huomasin molempien huulilla hymyn huomattavasti useammin kuin päivällisellä. Janikin tuntui aistineen muutoksen, koska miehen vitsit vain paranivat. "Ottaako joku vielä kahvia?" kysyin valmiina nousemaan ylös. "Anna mä", Mikko murahti hymyillen, nousten ylös ennen kuin mä ehdin reagoida. Pyöräytin miehelle silmiäni, mutta huomasin Eilan hymyilevän pöydän toiselta puolen. MikkoSe oli oikeastaan aika mukavaa, mä tajusin, etten mä ollut enää puoltakaan niin varautunut kuin yleensä mutsin seurassa. Eikä se ollut kuin suolapatsas valmiina sohaisemaan sanoillaan arkaan paikkaan. Ei, se istui Janin vieressä rennosti hymyillen. "Otatko sä toisen?" Mä kumarruin kysymään vaimoltani. Anni pudisti päätään niin että tumma kiehkura valahti kasvoille. "Mulle riittää tää" nainen hymyili vähän vaisusti. Kahvipannu kolahti pöydälle, kun mä kyykistyin vaimoni eteen. "Onko sun vielä huono olo?" Mä madalsin ääntäni, häiritsemättä mutsin ja Sirun kummisedän naurua jollekin jutulle, joka oli mennyt multa ohi. Anni pudisti taas päätään, mä sipaisin kiehkuran korvan taa. "Hyvä" mä hymähdin, hipaisten ohimennen ihoa peukalollani. Mä rypistin vähän kulmiani suoristautuessani. "Sano jos sä haluat jotain." Lehtomäelle laskeutui hiljaisuus mutsin keltaisen auton kurvattua pihasta. Mä olin huokaissut helpotuksesta - kai mä olin huomaamattakin stressannut sitä. Mutsia, ja sitä keskustelua. Asiat tuntuivat paremmilta; oli helpottavaa tietää, että pikkumiehen elämässä oli toinenkin isoäiti. Niin, pikkumies. Mä en voinut sille mitään, että Annin yhtäkkinen huono olo sai mun rinnassa puristamaan. Seuraavaan neuvolaan oli vielä muutama viikko aikaa. "Rööki?" Janin kumea ääni sai mut hätkähtämään ajatuksistani. Mä kohtasin parhaan kaverini odottavan katseen ja ilmaan kutsuvasti kohotetun sätkän. Mä pudistin päätäni. "Mä lopetin." "Täh?" Jani mölisi, katsoen Annia kuin penäten todisteita sille faktalle, että viisitoista vuotta tupakkaa vetänyt Lehtelä oli luopunut paheistaan. "Jep" mä virnistin, nyökäten kohti nojatuolilla nauravan Annin tiukkaa paitaa. "No jo sitä ollaan omistautunutta" Jani pudisteli päätään epäuskoisesti virnuillen, partaansa sukien. Jätkä iski silmää mun vaimon suuntaan. "Tarjoaisin sulle seuraavaksi, mutta, no..." "Kunhan et ikinä tälle tarjoa" Anni parahti, laskien molemmat kädet suojelevasti vatsalleen. Nainen oli vetänyt jalat nojatuolille viltin alle, ja siinä vatsaansa pidellessään se oli oikeastaan aika helvetin suloinen näky. Jani pyöräytti silmiään kuistin lasiselta liukuovelta. "Eikö se juuri ole kummisedän tehtävä, tutustuttaa elämän iloihin?" Anni heitti nojatuolilla lojuneen koristetyynyn älähtävää miestä kohden. "Raskaushormonit..." Janin jupina katosi sulkeutuvan oven taakse. "Isi...?" Varovainen ääni olohuoneen ovelta sai mut kohottamaan katseen vähän turhan nopeasti vaimoni vatsalta, jota mä ehkä juuri olin suukottanut. Anni naurahti huvittuneena näprätessäni paidan ja äitiyshousut paikoilleen huomattavasti hitaammin, kuin mä olin saanut sen pienen kaistaleen ihoa esille. "Onko sen pakko olla poika?" Siru mutisi varpaitaan tuijottaen olohuoneen seinään nojaten. Se kipristeli varpaitaan haluamatta kohdata sen enempää mun kuin äitipuolensakaan katsetta. "Eipä me sille oikein mitään mahdeta, kulta pieni" mä virnistin hellyyttä yhä äänessäni. Mä kohottauduin nojatuolin edestä. "Mutta kun... Mä olisin halunnut että mulla olisi pikkusisko, jonka kanssa mä olisin voinut leikkii prinsessaa... Ja kaikkee. Mitä mä en isi sun kaa oo ikinä voinu tehä. Tyttöjen juttuja." Mä olin vähän sanaton vanhemman tyttäreni mökötyksen edessä. Mä haroin tukkaa, kiittäen hiljaa mielessäni sitä faktaa, että tulokas todella oli poika. Tämän päivän teemana tuntui olevan naispuolisen väestön kipukohdat, enkä mä taaskaan tiennyt ratkaisua. Olikohan mussa jotain vikaa? "Me voidaan puuhata yhdessä tyttöjen juttuja" Anni hymyili, hilautuen ylös nojatuolilta. Mä tunsin käden hapuilevan sormiani. "Jooko?" "Okei" Siru huokaisi, hymyili Annille, kipittäen kohti portaita. Puolessa välissä yläkertaan tyttö kääntyi toteamaan tyynesti: "Pojat on silti ihan tyhmiä."
|
|
|
Post by Mikko on Apr 5, 2018 13:17:08 GMT 2
5.4.2018 Rekkalavallinen suklaata AnniMä nojasin maneesin seinään enkkuviltti sylissäni. Viime hetkellä alkanut keväinen, mutta edelleen hyytävä viima oli saanut meidät suuntaamaan maneesille. Mä olin kuulevinani sadepisaroiden ropinan maneesin kattoa vasten, mutta se peittyi nopeasti Chapmanin pärskintään Mikon aloittaessa alkuverryttelyt. Mä mittailin Chapmanin liikkumista hiljaisena. Orilla oli valtavasti voimaa, mutta etenkin sen ravi jäi helposti vaatimattomaksi mustanruunikon keskittyessä liikkumaan enemmän ylös kuin eteen. "Rauhoita käsi", mumahdin automaattisesti, vaikka olin ajatellut antaa Mikon verrytellä itsekseen. Chapmanin turpa kohosi kohti kattoa orin osoittaessa mieltään ratsastajansa päälle jääneelle käsijarrulle. Mikon ja Chapmanin ensimmäiset kenttäkilpailut lähestyivät. Viimeinen kuukausi treenien kanssa täytyi keskittää tasapuolisesti kaikkiin lajeihin ja mä olin otettu siitä, että Mikko oli suostunut ottamaan mut avukseen. Ratsukon tasolla mulla oli annettavaa niille maneesin laidalta käsin ja Susikalliolta saatu opetuskokemus oli antanut mulle kaivattua itsevarmuutta. "Tuo ei ollut voltti, se oli lähinnä soikio. Ota se ulko-ohja käteen", ohjeistin Mikon jäädessä työstämään Chapmania volttikahdeksikolle. Mies istui orinsa koulusatulassa huomattavasti paremmin kuin vielä alkuvuodesta ja mä olin aika varma, että Vigon satulassa vietetyt tunnit olivat edesauttaneet sitä. "Hei", ähkäisin Chapmanin nakellessa mielenosoituksellisesti niskojaan. "Aseta sitä ulos. Noin, kato, siinä sulla on se oikea ohja kädessä. Se pysyy samalla tavalla kädessä ulko-ohjanakin." Mikko Vaikka mä olin treenannut niitä kisoja varten puoli vuotta, vaikka taso oli kotitreenejä huomattavasti matalampi ja vaikka Chapman oli parempi kuin koskaan, mua jännitti silti. Mun aktiivisista kenttävuosista oli vierähtänyt jo tovi jos toinenkin, enkä mä ollut startannut Chapmanilla kesäisen onnettomuuden jälkeen. Ori oli hypännyt Susikallion kenttäradalla hyvällä asenteella, mutta kilpailutilanne oli silti aina eri. Mutta jos mä halusin joskus päästä siitä nuoren orin umpikujasta, jossa se oli liian vaikea myytäväksi ja liian hyväsukuinen ruunattavaksi, mun oli pakko saada sille tuloksia alle. Helppo B ei ollut temppu eikä mikään, mä verkkasin Chapmania huomattavasti haastavammilla kuvioilla arkitreeneissä. Mutta vaimoni sanoin, mä olin esterastastaja ja Chapman oli estehevonen. Vaikka me osattiin kaikki vaadittava, siitä silti puuttui. Jotain. Fiilistä. "Myötää, joo, mutta älä silti lakkaa ratsastamasta, vaikka Chapman tekisikin oikein" Anni huomautti. Mä vilkaisin katsomoon leiriytynyttä naista vähän vinosti. Se lateli samoja ohjeita kuin mä ratsastuskoulun alkeisryhmäläisille, eikä varsinaisesti kohentanut mun fiiliksiä. Mutta kaikesta huolimatta oli paljosta kiittäminen sitä naista, että mä olisin kuukauden kuluttua verestämässä kenttävuosiani. Ja se tiesi, millainen Chapman oli ratsastaa sileällä. Joten mä nielin kommentti, istuin syvemmälle satulaan ja runttasin orin läpi laukka-avosta istunnalla, välittämättä pienestä pukista. Anni lisäsi volttitreeniin kerroksia aina onnistuneen toiston perään: loppujen lopuksi mä suoristin voltilta sulkutaivutuksen aikana laukkaansa ihan uutta fiilistä saaneen orin kaviouralle. "Siihen on hyvä jättää - muistat tosiaan vaan pitää ulko-ohjan kädessä ja muistuttaa sisäpohkeella, jos se meinaa hyytyä" Anni lateli, pujottautuen katsomon aidan ali. "Otetaanko lopuksi rata kertaalleen läpi? Mä voin tulla leikkimään tuomaria." Nainen hymyili kipittäessään maneesin halki keltaraidallista vilttiä paremmin harteilleen kietoen. "Muistatko radan?" Anni hykersi vilttinsä alla. Mä päästin ohjia valumaan sormien lomasta itsekseni murahdellen. Saattoi olla, että mä olin viime kerralla unohtanut raviohjelman lopun. "Mä laitan kohta sut ratsastamaan koulukokeen" murahdin ratsastaessani vilttinsä alla värähtävän naisen ohi. Pienen maneesin seinät kolisivat tuulessa, sade rummutti peltikattoa. "Tandemratsastusta" Anni virnisti, suipistaen huuliaan. "Pysy pois urilta, jotta tulet oikeasti ratsastaneeksi Chapun ulkoavuille." Mä nyökkäsin, loin naiseen vähän pehmeämmän katseen. "Usko tai älä, mä olen joskus startannut vaativaa kenttää" virnuilin heittäessäni raipan pois. Mä jatkoin puoliääneen, että siitä alkoi olla viisitoista vuotta, ja että mulla oli ollut Hollannin parhaat ratsut alla. Nyt mulla oli Chapman. Ja ikioma kouluvalmentaja.AnniVirnistin Mikon sanoille, palaten hetkeksi ajatuksissani mun ja Meten ensimmäisiin yhteisiin kenttäkisoihin. Niistä aikaa oli kulunut vain viisi vuotta, mutta siinäkin ajassa muistot olivat ehtineet enemmän kuin hyvin kultaantua. "Jos sä saat sen kulkemaan yhtä hyvin kuin äsken, teillä ei ole mitään ongelmaa", hymyilin rohkaisevasti. Chapmanin maahansidottuun raviin oli tullut hyvin ilmaa ja etenkin laukkatehtävissä orilla oli mahdollisuus hyviin pisteisiin. Chapmanin kiivas luonne ja reaktiivisuus ympäristöön tuottaisi kuitenkin omat ongelmansa, joten hyvin menneisiin kotitreeneihin ei vielä voinut tuudittautua. "Tulkaa vaan", hymähdin, kun Mikko alkoi välikäyntien jälkeen keräillä ohjia takaisin käsiinsä. "Suoraan, muista tahti! Pysähdys tasan siinä, jes!" kommentoin tietämättä, halusiko Mikko mun kommentoivan reaaliajassa. Chapman pärskähti ratsukon lipuessa ohitseni kulmaan, jonne katsominen sai mun maailman horjahtamaan. Mun poskipäitä alkoi kuumottaa ja kylmä hiki nousi otsalle. Yritin keskittyä seuraamaan Chapmanin ravia ja Mikon täsmällistä ratsastusta, mutta outo tunne kalvoi mun sisälläni. "Se oli hyvä nosto", yritin kommentoida, mutta mun ääneni oli hädin tuskin kuuluva. Toisessa päässä työskentelevä ratsukko ei herpaantunut, vaikka mä otin tukea seinästä. Mä pystyin enää katsomaan vain maneesin hiekkaa, jota reunustava valkoisuus vain levisi näkökentässäni. Mä tajusin Chapmanin lähestyvän, mutta mä en enää kyennyt nostamaan katsettani oriin. Kavioiden tasainen rummutus kaikui maneesissa ja silmät ummessakin mä tiesin ratsukon olevan jo lähellä. "Mua vähän pyör-", ehdin mumahtaa hiljaa ennen kuin maa kirjaimellisesti katosi mun jalkojeni alta. Hetken mä tunsin leijailevani. Sitten mä tiedostin Mikon huudon, Chapmanin hiekkaa rummuttavat kaviot. Maneesin seinän mun selkäni takana. Olinko mä pyörtynyt? Oliko pienellä kaikki hyvin? Muhun ei sattunut, mutta sen pienen hetken ennen silmien varovaista avaamista mun hengitys tuntui salpaantuvan. MikkoKoulutreenien pakkopullavitutus hävisi sillä sekunnilla, kun Anni lyyhistyi maneesin seinää vasten. Viltti rahisi maneesin seinää vasten, ja mun verkkokalvoille paloi kuva Annin vitivalkoisista kasvoista. "Anni!" Mä kuulin huutavani, vaikka mä tunsin järkytyksen lamaannuttavan jokaisen solun. Mä unohdin hengityskyvyn Chapmanin hallitun laukan muuttuessa holtittomiksi hypyiksi. Mä näin vain hiekalla makaavan Annin Chapmanin kiskaistessa etujalat ilmaan. Orin kaviot löivät ilmaa, hannoverin korskunta täytti maneesiin laskeutuneen tyrmäävän hiljaisuuden. Mä räpäytin silmiä, puhalsin ilmat keuhkoista, karjahdin Chapmanin takaisin kontrolliin. Mun jalat tärähtivät maahan ennen kuin Chapman oli laskeutunut takaisin kaikille neljälle jalalleen. Mä en ollut ikinä jalkautunut niin nopeasti kuin sillä hetkellä, kun keltainen viltti pysyi hievahtamattomana myttynä maneesin seinustalla. Mä kiskaisin ohjat kaulalta harppoessani viimeisiä metrejä seinustalle. Kahden metrin päässä Annista mä pysähdyin. Mitä jos Annin oli käynyt pahemmin? Chapmanin turpa törmäsi mun hartiaan. Mitä jos Anni ei heräisi? Hiekka rahisi Chapmanin kavioiden alla oriin siirtäessä hermostuneena painoa jalalta toiselle. Mitä jos pikkuiselle oli käynyt jotain? Mun hartialle putosi katolta vesipisara. Mä hätkähdin, tajusin Annin makaavan yhä aloillaan. "Anni?" Mun ääni oli pelkkä matala värähdys rinnassa, se katosi maneesin rakenteita kolisuttavaan tuuleen. Ratsastussaappaat painoivat sääriin mun kyykistyessä vaimoni vierelle, mutta se oli yhtä toissijaista kuin se, että Chapman tempoi ohjia mun toisessa kädessä. Ei vastausta. " Anni" Mä yritin kerätä ääntäni, mä hipaisin keltaisen viltin kulmaa vaimoni kasvoilta, tietämättä mitä odottaa. Ruskeiden silmien katse hapuili, ennen kuin pysähtyi muhun. Ilmat pakenivat mun keuhkoista, jättäen onton huojennuksen rintaan. "Helvetti, ei saa säikäytellä", mä sain ähkäistyä laskiessani nahkahansikkaan verhoaman käden vaimoni kasvoille pyyhkäistäkseni tumman kiehkuran silmiltä. Mun huulilla väreili helpottunut hymy sujauttaessani käden Annin harteiden taakse. "Pääsetkö sä ylös?" Anni tarttui muhun kaksin käsin, eikä sen otteessa ollut voimaa. Mutta mä sain autettua sen ylös, ohjia tempovasta Chapmanista huolimatta. "Sun koulurata..." Anni korahti ääni väristen. Mä naurahdin hiljaa, ottaen vaimoni ympäriltä paremman otteen. "Kyllä sen ehtii" mä kurtistin kulmiani kannatellen Annia, katseen lipuessa alas tummista, poissaolevista silmistä. Mun rintaa kouraisi pelko, joka oli viedä jalat alta. Mutta mun oli pakko niellä se kyetäkseni saattamaan Annin kotiin. Anni
Pää tuntui raskaalta, kun yritin keskittyä tunnustelemaan, kantoivatko mun jalkani vai eivät. Maneesi ei suoranaisesti enää huojunut, mutta mulla oli samaan aikaan kevyt ja raskas olo. "Joo", ähkäisin hiljaa hieraisten niskaa, joka oli ottanut itseensä kaatumisen yhteydessä. Chapman tempoi ohjia Mikon kädestä mun ottaessa varovaisen askeleen eteenpäin. Taivaalta vihmoi jääkylmiä vesipisaroita, kun me taitettiin sitä kilometrin matkaa maneesilta kotiin askel kerrallaan. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta sen huolen pystyi aistimaan. Jopa Chapman oli hetkeksi asettunut kävelemään, eikä orin jatkuva pärskintä rikkonut hiljaisuutta. "Pyörryttääkö vielä?" Mikko kysyi hiljaa, kun mä hidastin vauhtia asetellakseni jalkani niin, etten astunut rapakkoon. "Ei", mumahdin. "Aamupala jäi vähän onnettomaksi." Onneton käsitti tänään yhden haukun ruisleivästä ja puolikkaan banaanin. Ja sen jälkeen mä olin viettänyt helvetin iloisen aamuhetken vessanpöntölle jutellen. Sade hellitti päästessämme kotipihaan. Chapman teutaroi ohjien päässä ilmeisen turhautuneena hitaaseen kotimatkaan, eikä Mikolla ollut muuta vaihtoehtoa kuin nostaa kätensä hetkeksi vyötäröltäni saadakseen orinsa laskemaan kaikki neljä jalkaansa takaisin tallipihalle. "Kiia! Tuutko hakemaan tämän?" Mikko huikkasi kauempana heinää kärryissä työntävälle Kiialle, joka nyökkäsi kasvot vakavina. Mä huomasin tummatukkaisen katseen viipyvän mussa normaalia pidempään tytön napatessa korviaan luimistelevan Chapmanin ohjat, enkä mä voinut olla miettimättä ulkonäköäni. "Oonko mä jotenkin valkoinen?" mumahdin hiljaa, kun Mikon käsi kiertyi takaisin ympärilleni ja töytäisi mua hellästi kohti taloa. Mikko vilkaisi mua toinen suupieli koholla, nyökäten varovaisen huolestunut katse kasvoillaan. "Vähän joo." Mä istuin sohvalla kiskoen vilttiä tiukemmin ympärilleni. Vilunväreet eivät ottaneet helpottaakseen, mutta mä pidin urhean hymyn huulillani hörppiessäni Mikon mulle kiikuttamaa tuoremehua saadakseni verensokereita ylös. "Pitäisikö meidän soittaa neuvolaan? Monelta se päivän soittotunti olikaan?" Mikko murahteli kysymyksiä vilkuillen vuoroin mua ja puhelintaan. Mun teki mieli käskeä sitä rauhoittumaan, vaikka todellisuudessa mun sisälläni velloi sama pelko ja epäröinti. "Kahdestatoista yhteen", huoahdin kelloa vilkaisten. Vielä viisitoista pitkää minuuttia. MikkoMä purin alahuulta sulkien silmät pariksi sekunniksi. Mun oli avattava ne, koska mun verkkokalvoille piirtyi yhä kuva pyörtyvästä Annista, kun mä suljin silmät. Oli raastavaa olla huolissaan yhden sijaan kahdesta rakkaastaan. Mä olin sitä joka päivä jossain määrin, mutta tämä oli jotain ihan omissa sfääreissään. Mä en kuitenkaan halunnut sylkeä sitä huolta vaimoni harteille, koska mä tiesin sen kantavan ihan tarpeeksi ilmankin. Sen sijaan mä laskin puhelimen sohvapöydälle ja laskeuduin vaalealle sohvalle Annin viereen. Mä annoin naisen painautua mun kainaloon syvän huokauksen heilauttaessa tummia hiuksia. Mä vedin viltin paremmin vaimoni ympärille, hivellen hajamielisesti kapeaa käsivartta. "Joko sä pystyisit syömään jotain, rakas?" Mä murahdin huvittunut hymy suupielessä, keittiön seinään käsivarren nojaten. Mä olin seissyt siinä seuraamassa vaimoni hääräilyä jo ihan hyvän tovin, enkä mä ollut vakuuttunut, kuinka pitkälle yksi mehulasillinen kantoi. Vaikka olihan se nyt ihan helvetin helpottavaa nähdä Anni Annina. Touhuamassa keittiössä, vaikka se noin tunti sitten oli käväissyt maneesinpohjalla tajuttomana. No, se oli mun Annini. Ja kun neuvolan tuttu kätilö oli vakuutellut, että verenpaineen heittelyt kuuluivat kuvioon, ja kun me oltiin mitattu Annin verenpaine ja todettu sen olevan alhainen, huoli oli pyyhkiytynyt vaimoni kasvoilta kuin taiottuna. "Mun pitää keksiä mitä mä saisin alas aamuisin", Anni skippasi mun kysymyksen mietteliäänä huuliaan mutristaen. Mä torppasin vaimoni aikeet hipsiä keittiöstä olohuoneen puolelle rätti kädessään. "No vaikka suklaata. Kunhan nyt jotain." "Oho", tummien silmien katse kimposi muhun kuin mä olisin puhunut vierasta kieltä. Kai mä olinkin. "Mihin terveysintoilija-Lehtelä hävisi?" "Mä haen sulle itse rekkalavallisen suklaata, jos sä pysyt sillä kunnossa", mä virnistin, niellen vain vaivoin sanat ja mun ja pikkuisen luona. Nappasin rätin Annin kädestä, saaden vastaukseksi närkästyneen tuhahduksen. "Ja mä hoidan kotihommat tänään." "Mitä mä sitten teen?" Anni huokaisi, ristien kädet rinnalleen, haastava katse mussa kiertäen. Syöt. Suklaata. Mä ehkä ihan vähän kaduin niitä sanoja, koska Lehtomäen kaapeista löytyi ainoastaan leivontasuklaata. Ja mä olin luvannut hoitaa kotihommat. Ja niin suloinen karma pääsi yllättämään. Mikko Lehtelä leipoi. Mokkavitunpaloja. "Vain sulle" mä murahtelin mutsilta perittyyn astiaan tavaroita heitellen. Anni istui saarekkeella enemmän tai vähemmän vahingoniloinen katse silmissään. "Kondiittorin poika" Anni hihitti, tähdäten mua puhelimensa kameralla niin nopeasti, etten mä ehtinyt kuin älähtää. "Tää niin menee Facebookkiin. Ja perhealbumiin. Ja instaan." "Luulekin", mä murahdin. Puukapusta kolahti muoviastiaan mun syöksähtäessä vaimon puhelimen perään. "Ei ei EI" Anni parahti mun sormien eksyessä paidan alle. Mun huulet kaartuivat voitonriemuiseen virneeseen. Anni oli silti nopeampi, se tähtäsi suklaista taikinaa mun huulille niin nopeasti, etten mä ehtinyt väistää. "Helvetti sun kanssas nainen" mun ääni oli murahdus, mutta mun huulet oli hymyssä. Ja mun huulet oli ehkä suklaataikinassa, mutta niin oli Anninkin. Se suudelma maistui helpotukselta. Ja suklaalta.
|
|
|
Post by Mikko on Apr 10, 2018 12:38:17 GMT 2
10.4.2018 Jossa kymmenvuotias on enemmän teini kuin oikeat teinit AnniMun koko aamuni ennen neuvolakäyntiä oli keskittynyt Pinterestiin. Viikonloppuna mun päähäni iskostunut ajatus pitkien hiusten ongelmallisuudesta oli ottanut tuulta alleen, kun mä olin eksynyt hakemaan mallikuvia hakusanoilla long bob ja mommy haircuts. Tottakai mä olin nähnyt erilaisia hiusmalleja mielessäni vielä siinäkin vaiheessa, kun Ersolan neuvolan koruttomalla käytävällä oli kajahtanut kuuluvasti Lehtelä ja mun oli täytynyt astella siihen huoneeseen ensimmäistä kertaa yksin. Loppupeleissä Mikon poisjäänti ei ollut haitannut yhtään. Mies oli tarjoutunut perumaan työkeikkansa mun neuvola-ajan muututtua, mutta mä en ollut antanut sen tehdä niin. Mitä mä yleisesti käsitin, tässä vaiheessa vain harvat isät lähtivät mukaan. Oikeastaan se olisi jopa ollut turhaa.
Mutta. Oli yksi pienenpieni mutta, jota juuri tämänpäiväinen käynti oli valottanut. Pikku-Ronaldo syntyisi jo elokuun alussa. Kun neuvolantäti oli täräyttänyt siirtää lasketun ajan elokuun kolmanteen päivään, mä olin henkäissyt silkasta hämmästyksestä: tulisiko poika vielä vähän aiemmin? Puristin kännykkää sormieni lomaan kävellessäni parkkipaikan poikki Audille. Mikko olisi varmaan tulossa jo kohti Ersolaa, mutta mä en ollut varma, malttaisinko odottaa miehen saapumiseen asti. Kuinka tällaisen uutisen pystyi sulattamaan? Siru soittaa vilkkui tärisevän puhelimen näytöllä. Mä istuin autoon kaikessa rauhassa, nostaen sitten puhelimen korvalleni. "Moi mä pääsin jo, voitko sä tulla hakee?" Siru rääkäisi innokkaana korvaani niin, että mun oli pakko viedä luuri hetkeksi kauemmas korvastani säästääkseni tärykalvojani. "Joo, pääsin just neuvolasta. Tule siihen kadunvarteen", hymähdin kiskoen samalla toisella kädellä turvavyötä kiinni. Ilmeisesti Mikko saisi odottaa tarkennusta kotiin asti. MikkoMikä oli todennäisyys sille, että mun harventuneet työkeikat osuisivat huonoon aikaan? Pikemminkin kriittiseen aikaan. Toisen kolmanneksen viimeinen neuvolakäynti oli ehkä luettavissa katastrofaalisen huonoon ajoitukseen. Vaikka Anni oli vakuutellut, että pärjäisi yksin ja että mä voisin lähteä tuomaan leipää pöytään hyvillä mielin, mä olin puomeja tuijotellessa ollut hetki hetkeltä vakuuttuneempi, että mua olisi odottamassa kotona kiukkuinen, pettynyt ja yksinäinen vaimo. Ja jos siinä ei ollut tarpeeksi, oli aina mun omatunto, joka kolkutteli takaraivossa valmiina nostamaan pinnalle kauan sitten unohdettuja muistoja Sirun odotusajasta. Tai lähinnä siitä, miten mä en ollut osallistunut odottamiseen, kuten nyt esimerkiksi neuvolakäynteihin. Pikkujuttu. Paitsi kun mä muistin, mihin se oli johtanut.
"Rakas mä en olisi mistään hinnasta halunnut jäädä po-" mun ääni katosi Sirun kovaäänisen vouhotuksen alle. Tyttö kiskoi vaaleansinistä pipoa päästään ja touhotti toisella kädellä suurieleisesti viuhtoen jotain hiuksista. "Ja sit sun pitää leikata ihan lyhyt tukka koska se on äitimäinen, mut ei niin lyhyt kun isillä koska se on sit jo poikatukka." Mä kohotin kysyvästi kulmaa Annin pörröttäessä Sirun tukkaa. Tyttö vingahti tuohtuneesti, kipittäen Annin käden alta rappusiin. Mä jäin kahdestaan vaimoni kanssa kellarikerroksen ovelle, suljin silmiä sekunniksi kerätäkseni ajatukset kasaan. "Mä aattelin leikata mammatukan ennen kuin Ronaldo kiskoo multa hiukset päästä" Anni jatkoi yhtä huolettomaan sävyyn kuin hetki sitten puhuessaan niistä kampauksista vanhemman lapseni kanssa, painautuen mua vasten kädet niskani taakse ristien. "Eikö mulle pupu sopisikin long bob ihan sika hyvin? Ronaldo tuleekin jo kolmas elokuuta. Niin mitä sä olit sanomassa äsken, mä en kuullut Sirun papatukselta." Jos joku papatti, oli se mun niskaan ripustautunut nainen, jonka jutuissa mun oli vähän vaikea pysyä perässä. Ei se tainnut ollakaan pahoillaan etten mä ollut mukana, kun Ronaldoa mittailtiin? "Sopii?" Mä kohotin toista kulmaa, yrittäen kuvitella mielessäni pitkien hiusten tilalle lyhyitä hiuksia, siinä aivan onnistumatta. "Ja mä yritin sanoa, että anteeksi etten mä ollut mukana Ronaldon... Mitä?" Mun ääni kohosi, eikä se sopinut mun syvään bassoääneen ollenkaan. "Laskettu aika vähän tarkentui" Anni virnisti melkein pelottavan tyynesti. Yhtäkkiä mä tiedostin meidän väliin jääneen kummun ihan liian hyvin. "Mun... mun pitää päästä istumaan." Helvetin smoothia, Mikko Lehtelä. Sun vaimo kertoo pojan tulevan vähän aiottua aikaisemmin, ja mitä sä teet? Kerrot kaiken olevan hyvin, että asiat järjestyvät siihen mennessä, että sä rakastat niitä kahta ihan järjettömästi? Että sä et malta odottaa saavasi pidellä omaa poikaasi ensimmäisen kerran? Ei. Mikko Lehtelän oli päästävä istumaan, koska se tieto sai maailman horjahtamaan vähän kuin Anni olisi kertonut olevansa raskaana. "Kaikki ok?" Pehmeä ääni sai mut nostamaan kasvot käsistä. Anni oli kyykistynyt mancaven sohvan eteen, laski kätensä mun polvelle. "Toivottavasti me ehditään valmistella kaikki" sain ähkäistyksi, inhoten sitä realistia, joka yritti runnoa sydämen ohi. Anni nyökkäsi, ja vähitellen mun maailma lakkasi huojumasta ja piinallisen looginen ajatuksenjuoksu väistyi niiden tummien silmien tuikkeen alla. "Tuu ylös sieltä kylmältä lattialta" mä lopulta mutisin kulmia vähän kurtistaen, auttaen pienen naisen ylös sohvalle osittain mun syliin. "Mitä Ronaldolle kuului?" Mä hymähdin saatuani itseni sen suudelman aikana jotakuinkin takaisin raiteille. Mun käsi putosi vaimoni niskan takaa paidalle, jota mä en ollut ennen nähnyt. Hassut laskokset jättivät vatsanseudun löyhäksi. Kangasta hipaistessani mä tajusin sen olevan niitä äitiysvaatteita, joita Anni oli vähän kerrallaan haalinut kaappiinsa. Mun ääni mataloitui entisestään, siinä oli tunnetta, jota mä en osannut pitää poissa äänestäni. "Onhan sulla ja pienellä kaikki hyvin?" Anni"On", hymähdin edelleen vähän huvittuneena Mikon reaktiosta. Mun fiilikseni oli tasoittunut kotimatkalla, koska lasketun ajan kuukausi oli sentään pysynyt samana. "Täällä kasvaa reipas pieni poika", hymyilin laskien käteni Mikon kämmenen päälle. Kumpu alkoi jo olla sen kokoinen, ettei Mikon käsi näyttänyt niin suurelta sitä vasten. "Hyvä", Mikko murahti ja kumartui hitaasti lähemmäs painaen huulensa omilleni. "Neuvolantäti vinkkasi jostain äitiyssovelluksesta", mumahdin puoliääneen ruoanlaiton lomassa. Lohikeitto porisi kattilassa ja mä seisoin lieden ääressä lähinnä muodon vuoksi, nojaten keittiötasoon toisella kädellä. "Saako senkin synkronoitua?" Mikko virnuili. Tuhahdin hiljaa, muistaen enemmän kun hyvin miehen reaktion Clueen: alkushokin jälkeen mies oli jäänyt monesti rysän päältä kiinni tuijottamasta sovelluksen kalenteria. "Kato", henkäisin ladattuani applikaation puhelimeen. Mikko seurasi, kuinka mä syötin lasketun ajan kenttään ja annoin sovelluksen ladata aikajanan. "Marraskuu.. Eikös me.. Mehän oltiin treffeillä noita aikoja", ynähdin katse päivämäärässä, jolloin sovellus arvioi Ronaldon saaneen alkunsa. Mikon virne notkahti pykälän, mutta miehen kädet kiertyivät ympärilleni. "Kannattavat treffit", matala ääni murahti korvaani lähettäen kylmät väreet iholleni. Mä ehdin tutkia sovelluksen perustoiminnot ennen ruokaa. Se näytti raskausviikon ja sen aikana tapahtuvat muutokset niin äidin kuin sikiönkin osalta. Mä selailin hajamielisenä ensimmäistä viittätoista viikkoa, jotka olivat menneet multa autuaan tietämättömänä ohi. "Aamupahoinvointi loppuu yleensä ensimmäisen kolmanneksen jälkeen", nurisin vilkaisten Mikkoa. Toisaalta mun ei olisi pitänyt valittaa, koska huonot aamut olivat viimeisen viikon sisään vähentyneet huimasti. "Huudatko Sirun syömään?" Mikko pyysi keittiön puolelta, koska mä olin lähempänä portaikkoa ja huoneeseensa lukittautunutta Sirua. MikkkoOli toisaalta mielenkiintoista tietää, mitä hurjaa vauhtia kasvavan kummun sisällä tapahtui. Toisaalta vilkaisu Annin uusimpaan keksintöön sai Cluen vaikuttamaan lamelta. Mun kasvoilta saattoi kadota väri näytöllä koreilleen kuvan piirtyessä lähtemättömästi mun verkkokalvoille. Hitto. Mä olin aika valmis vetämään takaisin pyynnön jakaa sovellus, kun mun katse osui sikiön faktoihin. Mun huulet kaartuivat hölmöön hymyyn. Kai se loppujen lopuksi olisi helpottavaa tietää, missä mennään. "Me voitaisiin käydä Ikeassa kun seinät on valmiit?" Anni jutteli unohtaen uusimman löytönsä saarekkeelle. "Vielä viimeinen maalikerros" hymähdin, hipaisten pimenevän näytön pinnalla vielä hetken näkyvää havaintokuvaa selkeytyviä piirteitä saavasta ihmisalusta. "Mä haluan Ronaldolle jotain söpöä" Anni huokaisi haaveilevasti huultaan jäytäen. Nainen tapaili tottuneesti uunikintaat käsiinsä nostaakseen kattilan levyltä. "Mitä ruokaa?" Siru mankui keittiön ovelta haukotellen. Mä vilkaisin tytärtäni, mutta mun huomion vei Anni, jonka käsissä valtava kattila näytti vielä vähän suuremmalta. "Anna mä" urahdin naisen yrittäessä tasapainotella painavan kattilan ja seinällä roikkuvan pannunalusen välillä. Mä nappasin messinkisen alusen tyrkäten sen kattilan alle. "Miten olisi seinämaalaus? Tauluja täällä piisaa" Anni pohti puoliääneen lohikeittoaan niin vauhdilla hotkien, että oli ihme miten se nainen pystyi samaan aikaan puhumaan. "Anna mennä" mä virnistelin, ojentaen vaimoa kohti kauhaa toista kulmaa kohottaen. Tummatukkainen tuskin noteerasi mun ilmettä lappoessaan toisen annoksen keittoa lautaselleen. "Miks sä Anni syöt noin paljon?" Siru pähki. "Koska Anni syö kahden edestä. Syö sä nyt edes yhden." Mä mulkaisin tytärtäni vähän pahasti. "Ajattele jos maalaus yltäisi kattoon, niin Ronaldo voisi katsella sitä sängystään" Anni huokaisi, tuskin huomaten Sirun kysymyksiä. "Sä tarvisit mua siihen" virnistin, ujuttaen käten pöydän yli laskeakseni sen vaimoni kädelle. "Tarviin sua vähän muuhunkin" Anni pyöräytti silmiään, mutta se pieni katse kertoi paljon. Mä kumarruin pöydän ylitse suukottamaan vaimoni otsaa. "Mä tiedän" murahdin pehmeästi, kämmenen sileää ihoa hivellen. "Hankkikaa huone" Siru jupisi, keittoaan lusikallaan tökkien. Mä loin toisen pitkän katseen pellavapäähän, tietämättä edes, mistä tai koska se oli tuollaisenkin heiton oppinut. Mä vain pudistin päätäni, mutisin Annille jotain sen suuntaista, että niin oli saattanut käydä. Ainakin marraskuussa. Mun huulille pinttyi hellä virne. Ne treffit olivat olleet vähällä ajautua kohti katastrofia, mutta tämä lopputulos oli ihan omassa luokassaan. AnniMä yritin pitää Ronaldon huoneen ideoinnin realistisena, mutta se oli hieman hankalaa näissä fiiliksissä. Tuntui kuin musta ei enää olisi pitämään kaikkia niitä onnen ja jännityksen tunteita sisälläni, vaan ne sen sijaan vyöryisivät yli hetkenä minä hyvänsä. Mikkoa se ei luultavasti haittaisi, mutta Siru vaikutti tympääntyneeltä keskusteluun tulevasta pikkuveljestään. ”Miks te sanotte sitä Ronaldoksi? Kuulostaa tyhmältä”, Siru tokaisi väliin, kun mä jatkoin keskustelua katselemiini hoitopöytiin. Lusikka kolahti lautasta vasten, kun Mikko loi varoittavan katseen Siruun, jonka silmiin oli noussut uhmakas katse. ”Se on vain väliaikainen nimi pikku potkijalle, ei mitään sen ihmeempää”, hymähdin mahdollisimman kevyesti. Hetken mä jo luulin, että Siru oli päässyt asian yli. Tyttö söi loput keitostaan, nousi pöydästä ja marssi olohuoneeseen. ”Anni saanko käydä sun koneella?” tyttö huuteli päättäväisenä. Mä olin juuri vastaamassa myöntävästi, kun Mikko ennätti avaamaan suunsa. ”Läksyt ensin. Ja sä voit käyttää yläkerran konetta, meidän täytyy katsoa kalusteita sun pikkuveljen huoneeseen.” Mä tiesin katsomattakin Sirun kasvoilta paistavan tuohtumuksen. Tyttö kirjaimellisesti ärähti ja mä kuulin lattiaa vasten tömähtelevät askeleet Sirun kiirehtiessä portaikkoon. ”Isi mä en kestä sua! Enkä mä halua tänne mitään Ronaldoa!” portaikosta kajahti paksulla äänellä. Mä olin kuulevinani nyyhkäyksen, ennen kuin Sirun huoneen ovi pamahti dramaattisesti kiinni. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Siru oli suuttunut tai kipuillut mun raskaudestani. Se ei kuitenkaan sulkenut pois sitä faktaa, että Sirun sanat olivat tuntuneet pahalta. Niiden parin sekunnin aikana tytön loukkaantuneen huudahduksen jälkeen mä olin tuntenut olevani ulkopuolinen, joka pilasi Mikon esikoisen elämän pallomahansa ja sen sisällön kanssa. ”Annetaan Sirun rauhoittua hetki”, Mikko murahti vilkuillen mua jotenkin pahoitellen. Mä nyökkäsin hitaasti ja nousin raikkoamaan pöytää välittämättä selän vihlomisesta tai närästyksen tunteesta, joka oli alkanut tulla hyvin tutuksi ruokailujen yhteydessä. ”Siru-parka”, huoahdin, kun en yksinkertaisesti pystynyt sulkemaan tytön surua pois mielestäni. ”Se on varmaan tosi rankkaa, että meidän huomio on Ronaldossa, joka ei edes vielä ole täällä.” Mikon käsi laskeutui vyötärölleni ja mä nojasin pääni vierelleni ilmestyneen miehen rintakehään. MikkoAnni huoahti tuskin kuuluvasti, mutta mä tusnin lämpimän ilmavirran rinnallani. "Kyllä se tottuu" murahdin, hyväillen vaimoni lannetta. "Älä huoli, kiltti." "Mmm" Anni mumahti, ja mä saatoin kuvitella sen puristavan silmänsä kiinni. Sillä hetkellä musta tuntui, että se nainen todella tarvitsi mua, enemmän kuin ehkä milloinkaan aikaisemmin. Ja mä tarvitsin sitä.
Olihan se hullua ryhtyä tällaiseen projektiin vuoden seurustelun pohjilta. Toisaalta, me ei oltu mitään pentuja. Ja mä rakastin sitä tummatukkaista, joka oli kömpinyt mun syliini sohvalle koneensa kanssa. Miksi sitä ei eläisi nyt? Mä nojasin sohvan kulmaan toinen käsi vaimoni reidellä, toinen sohvan käsinojalla. Vaimo istui siinä mun sylissä risti-istunnassa, ja mä melkein unohdin vanhemman tyttäreni kiukuttelut. Yläkerrasta kantautunut kolahdus muistutti siitä, että maailmassa oli muitakin kuin Ronaldo - ja että meidän pitäisi löytää edes jonkinasteinen balanssi tähän touhuun. "Tää olisi edullisin ja samalla käytännöllisin" Anni mietti puoliääneen, pysähtyen huonekaluliikkeen valikoiman hoitopöytään, jossa oli sopivasti laskutilaa ja pehmustetta. "Vetolaatikko on varmaan aika kätevä" myötäilin, vetäen vähän valahtanutta vilttiä paremmin vaimoni jaloille. Loppujen lopuksi Annin siistillä käsialalla kirjoitetulle listalle oli kertynyt ihan kiitettävästi ostettavaa. Oli hämmentävää, miten paljon yhden pienen pojan huoneeseen saattoi tarvita. "Kahvia?" Mä virnistin vaimoni niskaa huulilla hamuillen. Anni värähti, nyökkäsi. Mä tuuppasin sitä pyöreää takapuolta, joka vei mun huomioni vähän liian pitkäksi aikaa. Niin, että Anni rykäisi. Mä vilkaisin sitä virnistäen. Anni oli valahtanut syvemmälle sohvalle läppärinsä kanssa, kun mä palasin kahden kahvikupin kanssa. "Ole hyvä" hymähdin vähän huvittuneena, kun nainen ei reagoinut mitenkään muhun saati tilaamaansa kofeiinittomaan cappuccinoon. Anni kohotti katseensa näytöstä muhun. Silmissä oli tumma varjo, joka sai mut rypistämään kulmia. "Mikä-" Mä en saanut kysymystä loppuun, kun Anni käänsi mitään sanomatta koneensa sylissään. Facebookissa näkyi Janin kommentin ansiosta päivitys, jossa oli tummanpuhuva kuva hämärästä huoneesta ja seinästä, johon oli suhrattu HAISTA VITTU RONALDO, MÄ MIELUUMMIN KUOLEN KUN PÄÄSTÄN SUT MUN KOTIIN. Päivityksen oli tehnyt Siru Lehtelä, kuusi minuuttia sitten. Väri pakeni mun kasvoilta ja ilmat keuhkoista sanojen piirtyessä mun verkkokalvoille. Oli vaikea hengittää, enkä mä pystynyt sanomaan mitään, vaikka tummiin silmiin levinnyt varjo odotti sitä. AnniSe oli aika tyhjentävää: sen lisäksi, että Siru oli luonut meiltä salaa Facebook-tilin, tyttö oli myös julistanut haluavansa mieluummin kuolla kuin saada pikkuveljen. Jani Kallio: Siru poista tämä heti alkuunsaJoku napero oli myös tykännyt kuvasta. Mikon silmiin oli ilmestynyt ihan uudenlainen liekki. Miehen leukaperät olivat niin jännittyneet ja silmät kiersivät huoneessa koko miehen ollessa valmiina ryntäämään yläkertaan. Puhelimen tuttu soittoääni kuitenkin keskeytti kaikki aikeet ja mä huomasin Mikon vetävän syvään henkeä ennen vastaamista. ”Mmm-h, just huomattiin. Meidän täytyy vähän puhua Sirun kanssa”, Mikko murahteli ääni kylmänä. Mä arvasin soittajan Janiksi, jonka kommenttiin Siru oli reagoinut tykkäämisen sijaan vihaisesti – ja tietenkään poistamatta kuvaa. Mikko ei koputtanut ennen Sirun huoneen oven avaamista. Huoneensa lattialla istuvan tytön katse ei noussut meihin ja mun teki mieli jäädä yläkerran aulatilan puolelle. Helmikuussa mä olin kuitenkin ottanut Sirun huollettavakseni ihan virallisesti ja mä tiesin sen lupauksen pitävän sisällään myös tällaiset hetket. ”Siru”, Mikko ärähti, kun tyttö vain jatkoi puhelimensa naputtelua noteeraamatta meitä. Mies kumartui nappaamaan kännykän tyttärensä kädestä kirvoittaen tästä kiukkuisen ulahduksen. ”Tämä lähtee nyt jäähylle. Samoin tabletti. Ja sulla on myös maalausurakka edessä”, Mikon viileä ääni virkkoi pelottavan tasaisella äänellä. Mä en pystynyt katsomaan seinää, josta nähty kuva oli ollut jo aivan tarpeeksi. Sirun katse oli vihdoin meissä ja vaaleansiniset silmät olivat kyyneleiden sijaan täynnä vihaa. ”Miksi sä teit noin?” kysyin hiljaa. ”Miten sä edes keksit Facebookin?” ”Kaikilla on Facebook! Ja Insta! Ja snäppi!” Siru tylytti otsa kiukkuisesti pienellä kurtulla. ”Mulla on ollut profiili jo monta viikkoa ettekä te huomanneet! Ei teitä kiinnosta enää YHTÄÄN mun elämä! Miks mua sitten pitäisi kiinnostaa joku vitun Ronaldo?!” Ymmärtäväiseksi muotoiltu pieni hymy hyytyi mun kasvoilta ja mun sydäntä kylmäsi, kun laskin katseeni lattiaan tietämättä mitä sanoa. MikkoMä olin kai syystäkin ansainnut maineen kylmäpäisenä Lehtelänä, jonka tunteisiin ei mennyt mikään tai kukaan. Alunperin se oli lähtenyt mun kyvystä ratsastaa pokerinaamalla mitä tahansa elukkaa, sittemmin mun hermoja oli kouluttanut pieni tyttö. Nyt se samainen tyttö oli syynä sille, että mulla katkesi. Totaalisesti. "Sä olet jumalauta kymmenen", yritin pitää ääneni tasaisena, mutta se oli vaikeampaa mitä uhmakkaammin Siru mun katseeseen vastasi. "Ei kymmenenvuotias tarvitse mitään helvetin snäppejä tai faceja. Ei tuossa iässä osata niitä käyttää edes." Mä puristin sormia nyrkkiin, mä yritin keskittää ajatukset siihen kämmeniin iskostuvaan kipuun, mutta mun viimeisetkin yritykset pitää pää kylmänä valuivat hukkaan Sirun näyttäessä mulle keskisormea. "Siru. Selja. Lehtelä." Mun ääni oli pelkkä jäinen murahdus hämärässä huoneessa. "Sä et käyttäydy noin. Halusit tai et, sä olet kohta isosisko. Sun pitää alkaa käyttäytyä sen mukaisesti." Hetken se oli vain kahden Lehtelän tahtojentaistoa. Mä siristin silmiä, kiristelin leukoja. Siru vastasi mun katseeseen silmiä räpäyttämättä, jäänsiniset silmät hyistä vihaa ja inhoa leiskuen. "Mutta kun mä EN HALUA olla isosisko!" Siru rääkäisi noustessaan lattialta. "Mä vihaan teitä, mä vihaan Ronaldoa, mä vihaan kaikkea!" Ikkuna helisi oven paukahtaessa kiinni sen takana. Annin terävä hengenveto oli ainoa ääni hiljentyneessä talossa. Vasta sillä hetkellä mä muistin naisen läsnäolon. Mä päästin ilmat keuhkoista, mä en pystynyt kohtaamaan vaimoni katsetta. Mä tunsin koko pienen naisen olemuksesta hohkavan järkytyksen ja mielipahan, enkä mä pystynyt sillä hetkellä laskemaan niitä muureja kohdatakseni vaimoni tunteet. Seinälle punaisella tussilla kirjoitetut sanat syöpyivät mun mieleen harppoessani portaat alas Sirun perään. "Siru!" Karjahdin välittämättä enää vähääkään siitä ääneen nousseesta vihasta, jota mun oli ollut vaikea pitää kurissa. Mä löysin tyttäreni sohvalle käpertyneenä, sen saman viltin alle, jonka alla me oltiin vain hetkiä sitten Annin kanssa selattu yhteistä tulevaisuuttamme. Ennen kuin Siru oli onnistunut murtamaan siihen railoja. "Miks teidän pitää saada Ronaldo? Miks mä en voi riittää? Mitä vikaa mussa on" Siru jupisi sohvatyynyä rutistaen. Tyttö pusersi tyynyn kulmia nyrkkeihinsä, nyhtäen pienestä reiästä tyynyn sisälmyksiä sohvalle. Se sama viha kuulsi yhä äänestä, vaikka Siru ei enää huutanut. Mä jäin nojaamaan olohuoneen seinään syvään huokaisten. Siitäkö tässä edelleen oli kyse? Ettei Siru halunnut jakaa meitä? Mä kuvittelin asian jo selvinneen aikoja sitten. Mä rypistin kulmia, yritin saada ajatuksiani tasaantumaan. Mun silmissä näkyi yhä ne punaiset kirjaimet. Siru ei ollut yhtään sen vähempää vihainen kuin mä, vaikka me saatiin asialle jonkinasteinen päätös. Mun lupaus huomioida tytärtäni ja Sirun lupaus poistaa kaikki tilit ja suhtautua asiaan avoimemmin oli johtaneet vähän poikkipuiseen halaukseen. Mä mietin hetken, rikkoisiko tyttö parit Annin Iittalat, mutta otin sen riskin passittaessani tyttäreni kotiarestin nimissä täyttämään astianpesukonetta. Mun oli pysähdyttävä portaisiin, suljettava silmät ja puristettava kaidetta työntääkseni kaikki omat tunteet taka-alalle. Mä löysin Annin Ronaldon huoneesta, jonka voimakas maalinhaju oli huumaava. Nainen seisoi keskellä huonetta, tuijotti ulos hämärtyvään iltaan. Mä tiesin kuinka huono yhdistelmä järkytykset ja raskaus olivat, ja mä jouduin tosissani tekemään töitä päästäkseni naisen lähelle. "Mä olen pahoillani" mutisin vaitonaisena, laskiessani käden vähän varovasti vaimoni selälle, haluamatta tungetella siihen hiljaiseen kuplaan. "Sirun käytöstä. Ja että mä annoin tilanteen kärjistyä tähän. Mä... En mä ollut aavistanut mitään. Anteeksi." AnniLaminaattilattian narahdukset Mikon jalkojen alla olivat paljastaneet miehen, joka oli yrittänyt tulla huoneeseen hiljaa. Mun ei olisi tehnyt mieli reagoida mihinkään, koska ajatuksiin vaipuneena oli helpompi olla. Kuvitella, että mun sisälläni kasvava poika oli kaikkien unelmien täyttymys. Vuoden tulos. Yhtäkkiä vuosi tuntui naurettavan lyhyeltä ajalta. "Et sä voi hallita Sirua", huoahdin. "Se on meidän molempien vika, että Siru on jäänyt vähemmälle huomiolle." Mikko ei vastannut mitään, ennen kuin mä käännyin ympäri ja kohtasin sinisten silmien vakavan katseen. Mä sivelin aviomieheni käsivartta sormillani, kunnes annoin otteeni pudota Mikon kämmeneen. Sormukset kolahtivat hiljaa yhteen, kun mä sujautin sormeni miehen sormien lomaan ja painauduin lähemmäs. Oltiinko me edetty liian nopeasti? Oliko Sirun reaktio oireilua siitä, että mä olin tullut liian suureen rooliin tytön elämässä, liian nopeasti? "Me tarvitaan yhteistä aikaa. Kaikki", totesin hiljaa. Mikään muu ei ollut kantanut mua viimeisen vuoden aikana kuin tieto siitä, että Mikko oli ja pysyi, kirjaimellisesti kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Nyt meidän täytyi osoittaa Sirulle, ettei mikään tai kukaan veisi meitä pois sen elämästä - kuten mä halusin tulevan lapsenikin tietäväni. Mutta pojan syntymiseen asti mä voisin vielä keskittyä vain ja ainoastaan Siruun, jolle mä olin nykyään äiti kaikin muun tavoin paitsi biologisesti. Alakerta oli hiljainen. Mä huomasin Sirun istuvan olohuoneen sohvalla sormiaan näpräten, kun erkanin kellarikerrokseen jatkavasta Mikosta. "Hei", hymähdin hiljaa, istuutuen kulmasohvan reunalle. "Ensi kerralla, kun sulla on paha mieli tai ahdistaa, kerro meille siitä." Siru nyökkäsi pienesti, mutta mä en ollut vielä vakuuttunut. "Ehkä sunkin huone oli jo päivittämisen tarpeessa. Suunnitellaanko yhdessä?" ehdotin varovasti hymyillen. Sirun katseen kääntyessä muhun mä huomasin tytön kirkastuneen ilmeen, joka sai lämmön kuohahtamaan takaisin suoniini. MikkoTuijotin kiukaan harmaiden kivien terävistä kulmista heijastuvia valoja. Hengitys alkoi kulkea, vaikka mun sydäntä yhä kylmäsi niin, että henki salpaantui tasaisin väliajoin. Sirun kiukku ei olisi enempää ihon alle voinut mennä. Missä vaiheessa mun pikkutytöstä oli tullut niin laskelmoiva? Olkoonkin äkkipikaisuutta ja lapsellista ajattelemattomuutta, Siru tasan tarkkaan tiesi, kuinka herkkä aihe kuolema oli. Olihan jumalauta sen oma äiti kuollut. Oliko Siru kuullut koululla, että sen äiti oli vienyt oman henkensä? Mä rypistin kulmia hiljaista rätinää kuunnellen. Oli miten oli, Sirun äitipuoli oikeassa ehdottaessaan kaikkien yhteistä aikaa. "Miksei hyvistä äitipuolista ole satuja tai leffoja?" Siru pohti kaakaotaan hörppien. Koska se oli kotiarestissa, Lehtomäellä vietettiin laitteetonta iltaa yhdessäolon nimissä. Voisi olla huonomminkin, mun mielessä kävi vilkaistessani nojatuolin valloittanutta hyvää äitipuolta. Tummissa silmissä läikähtänyt lämpö sai mut hymyilemään laskiessani oman, koskemattoman kaakaoni sohvapöydälle. "Jaa, onko niitä?" Mä virnuilin, pörröttäen Sirun pellavaista tukkaa. Tytön rääkäisy muuttui kikatukseksi mun sormien jatkaessa niskahiusten alle kutittamaan. "Isi älä! Lopeta!" Siru kiljui, mä nappasin kupin sen käsistä ennen kuin koko vaalea sohva olisi ollut kaakaon peitossa. "Ai älä lopeta?" Mä jatkoin virnuilua, kaapaten tyttäreni syliini päästäkseni kylkiin, joista mä tiesin Sirun ihan erityisesti kutiavan. "Te olitte niin suloisia", Anni huokaisi niitä samoja kiukaan kiviä jo hyvän aikaa tuijotettuaan. Mä olin vasta hetki sitten sujahtanut lauteille Sirun lähdettyä tekemään läksyjään. Anni oli kertonut Sirun halunneen silittää kumpua. Mä olin vain kohotellut kulmaa, miettien, millaisilla taioilla tämä satuäiti oli loihtinut Siruun ihan uuden mielialan. "Tepäs" mä virnistin, laskien käden naisen harteilta kummulle. "Mä vain haluan että Ronaldo saa yhtä rakastavan perheen kuin mulla pienenä oli... on yhä." Anni mumahteli, painaen poskensa mun kylkeä vasten. Mä annoin kämmenen painautua ihoa vasten, suukotin vaimoni päälakea. "Hmph." "Mitä?" Anni ynähti, kallistaen päätään nähdäkseen mut. Mä hipaisin toisella kädellä poskea, antaen hellän hymyn kohota kasvoilleni. "Sillä on jo. Rakastavampi." Anni siristi silmiään, sipaisi mun rinnan tatuointeja, suli hymyyn. "Ei siitä voi kilpailla." Nainen tuhahti alahuultaan purren. Mä annoin toisenkin käden lipua kummulle, hymähdin Annin heittäessä löylyä. Vaikka me oltiin kohdattu melkoinen takapakki Ronaldon odotuksen suhteen, siinä me taas istuttiin Lehtomäen saunan lauteilla melkein sylikkäin. Mun katse pysähtyi vaimoni tatuointiin. Se sai mun hymyn vielä vähän hellemmäksi. Me oltiin siinä, koska me oltiin yhä toistemme. Ja siitä olin aivan helvetin varma, että molemmat lapset saisivat siitä varmuudesta osansa.
|
|
|
Post by Anni on Apr 22, 2018 8:32:08 GMT 2
Yllätyssukulaiset 22.4.2018 MikkoChapman ylitti esteen rauhallisessa tahdissa, laukassa, jota oli helppoa säädellä. Päästin ohjat liukumaan sormien välistä ja taputin oriin kaulaa tyytyväisenä hymyillen. "Sehän näytti jo ihan... Pätevältä", Annin huikkaus kantoi kentän yli. Mä olin käyttänyt ihan hyvän tovin saadakseni kentän talven jäljiltä hyppykuntoon. Olihan se ratsastettavissa ollut koko talven, mutta viimeinen silaus mahdollisti puomien esiin kaivamisen. "Mmh-m", murahdin itsekseni hidastaessani Chapmanin letkeään raviin. Hannover venytti kaulaansa pärskähdellen. Oli harvinaista, että suurikokoinen kasvatti oli näin rento. Ehkä säännöllinen, rankempi treeni alkoi vihdoin tehdä tehtävänsä? Oli miten oli, mä olin tyytyväinen. Vaikka tuleva kisakausi sai kylmän hien pintaan, Chapman tuntui jo vähän valmiimmalta. "Kunpa pääsisikin hyppäämään", Anni huokaisi vaisu katse tummissa silmissään. Keväinen tuuli pyöritti ruskeita hiuksia naisen nojatessa kyynärpäät Vigourin tarhan lankkuaitaan. Ruuna seurasi korvat hörössä kentällä ravaavaa Toheloa. Vigo heilautti auringossa kiiltävää kaulaansa Siljan maiskauttaessa Tohelolle, joka syöksähti laukkaan tytön liinan päässä. Mä laskin käden vaimoni kyljelle, kumartuen suukottamaan sen päälakea. "Kyllä sä pääset", mä lupasin hiljaa, tiedostaen, miten vähän niillä sanoilla oikeastaan edes oli merkitystä. Menisi vähintään puoli vuotta, ennen kuin Annilla olisi realistisia mahdollisuuksia jatkaa treenaamista. Tosin se oli pieni hinta siitä, mitä me saatiin. Viileä vesi huuhtoi pois kentän pölyt ja valjun mielialan. Mä värähdin muistaessani perjantaisen hetken suihkussa - nyt mä seisoin veden alla yksin. Kuuntelin hiljaista taloa, kelaten mielessäni läpi tulevaa viikkoa: harventuneita valmennuksia, asiakashevosten ja Chapmanin treenejä. Bänditreenejä. Tammojen eläinlääkärintarkastuksia. Tohelon ratsukoulutusta. Sirun kokeita, äitiysneuvolaa. Ajatukset sekoittuivat massaksi, josta oli vaikea saada kiinni. Ovikellon kumea pirinä halkaisi hiljaisen talon. Sirun avatkaa!-huuto peittyi uuden soiton alle. Mä laskin kitaran telineeseensä syvään huokaisten. Enkö mä ollutkaan jättänyt Siljalle ohjeita Tohelon jalan kylmäämiseen? Nehän luki sen karsinan ovessa. Oliko se tyttö ihan puusilm- "Hei", varovainen naisääni katkaisi mun poikkipuisen ajatuksenjuoksun. Mä kohotin katseeni pariskuntaan, valmistautuen siihen perinteiseen ei me nyt osteta mitään-mantraan. "Lehtelä? Anteeksi yllätysvierailu... Me, tuota, ajateltiin poiketa pitkästä aikaa. Tuotiin pieniä tuomisiakin, tuossa." Mä tajusin piteleväni rottinkista lahjakoria ja tuijottavani ex-anoppini vaaleanruskeita silmiä viimeisenkin järkevän ajatuksen paetessa mun päästäni. AnniMikon hyvin sujuneet estetreenit Chapmanilla olivat saaneet treeni-innon nostamaan päätään. Mä olisin voinut siinä hetkessä tehdä melkein mitä vaan, että olisin päässyt satulaan: niin kauhealta sivustaseuraaminen oli tuntunut. Mä jouduin aika-ajoin muistuttamaan itselleni, että kentän laidalla töröttäminen oli kaiken sen vaiva(ttomuude)n arvoista. Että mä todennäköisesti unohtaisin kaikki ratsastushaaveet edes hetkeksi, kun saisin uuden kiintopisteeni tähän maailmaan. Mutta olihan se rankkaa. Että mä olin se, joka joutui pysymään pois satulasta, varomaan oikeastaan jo hevosten lähellä. Suojelemaan toista elämää koko ajan, joka hetkessä. Ja miltähän tuntuisi kavuta kunnolla takaisin satulaan niin pitkän tauon jälkeen? Kestäisikö mun kroppani mitään, kärsisinkö mä kuukausiin edes istua satulassa? Ajatus alkoi ahdistaa niin, että mun oli pakko napata saarekkeella lepäävä sanomalehti uudelleen luettavaksi. Ersolan Sanomat oli tehnyt jutun Sirun tanssiryhmän kevätnäytöksestä haastattelemalla tyttöjä etukäteen. Siru oli kertomansa perusteella hyörinyt toimittajan ympärillä niin kauan, että oli saanut kameran suuntautumaan itseensä ja poseerattua niin taitavasti, että oli päätynyt puolen aukeaman kokoiseen kuvaan. Ovikello oli soinut viisi minuuttia sitten, mutta ovelle marssinut Mikko ei ollut vieläkään palannut. Olikohan Silja tullut kysymään jotain talliasioita? Yleensä tyttö soitti, mutta ilmeisesti sen puhelin oli simahtanut tai jotain. Minuutit vierivät ja lopulta mun mielenkiintoni vei voiton. Ovi oli raollaan ja mä näin vain Mikon ovea puristavat sormet. Oliko se kuitenkin Eila, tuomassa meille sunnuntaipullaa? "Mikko?" huikkasin eteisestä saamatta vastausta. Mä erotin ääniä, mutten saanut sanoista selvää. " Mikko?" toistin vaativammin, nykäisten oven varovasti auki. Aviomieheni ote ovesta lipesi ja mä huomasin tuijottavani pykälän verran aikuisempaa pariskuntaa, joiden katse oli vähintään yhtä yllättynyt. MikkoMä kuulin tutun äänen toistavan mun nimeä, mutta se kuului kuin toisen maailman kaikuna. Mä tajusin käteni tärisevän vasta kun Anni tempaisi oven mun kämmenen alta. Mä tajusin tuijottavani yhä Marjo Lahden silmiä, kun äänet vähitellen palasivat mun tajuntaani. Marjon ääni, Annin kysyvä ääni. Mitä helvettiä. Mä en ollut odottanut Marjo ja Kari Lahden pelmahtavan Lehtomäen ovelle. Ikinä. Ne olivat Sariannen vanhemmat. Sariannen, joka oli ollut mun vaimo. Sariannen, joka oli vienyt oman henkensä. Sariannen, joka oli Sirun äiti. Sirun, jonka isovanhemmat äidin puolelta eivät olleet osallistuneet Sirun elämään millään tavalla tytön äidin hautajaisten jälkeen. Ne oli olleet koruttomat, eikä paikalla ollut kuin Sariannen vanhemmat. Ja 18-vuotiaana leskeksi jäänyt tuore yh-isä vauvoineen. Mun viimeinen muistikuva Sirun toisista isovanhemmista oli räntäsateessa, mustan sateenvarjon alla haudalla. Sen jälkeen ei mitään. Kymmeneen vuoteen. Nyt ne seisoivat Lehtomäen rappusilla, pahoittelevan ja hämmentyneen sekainen katse silmissään, ensimmäisten vesipisaroiden ropsahdellessa kattoon. Sillä hetkellä mä tajusin hämmennyksen syyn. Molemmat tuijottivat mun taakse pölähtänyttä Annia. Tai paremminkin sen neuleen alta pilkottavaa vatsaa. Mä aloin päästä pahimmasta shokista, mutta mun puhekyky oli kadonnut kuin joku olisi painanut katkaisinta, eikä Anni edes tiennyt, keitä ne oli. Mitä mun olisi pitänyt tehdä? Mä olin aivan puissa, enkä osannut kuin tuijottaa sitä samaista vatsaa. Mitä mun edes olisi pitänyt sanoa? Tässä on mun uusi vaimo, tässä taas edellisen vanhemmat? Niin ja tämäkin vaimo on muuten paksuna, kun se edellisenkin kanssa sujui niin helvetin hyvin. "Tulkaa nyt sisään sieltä sateesta", Anni lopulta keskeytti hiljaisuuden puhahtamalla. Kari Lahden ilmettä oli mahdoton tulkita, Marjo Lahti väläytti mulle pikaisen hymyn astellessaan mun ohi sisään Lehtomäelle. "Mitä hittoa, Mikko?" Anni sihahti oven napsahtaessa kiinni mun edestä. Vieraat tömistelivät sisään, mä käännyin hitaasti vaimoni puoleen. Annin käsi kohosi mun rinnalle, kuin sanojen tehosteena. "Sirun isovanhemmat", mä sain pihahdettua, ääni puhtaasta järkytyksestä tummana. Mä pudotin lahjakorin eteisen pöydälle, laskien käden vaimoni ristiselälle. Jos mä joskus olin tarvinnut Annia, se hetki oli nyt. AnniTuntui vähän kuin joku olisi lyönyt ilmat keuhkoista. Kuulin sydämeni epätasaisen sykkeen yrittäen muistaa hengittää jos en itseni, niin ainakin pienokaisen vuoksi. Periaatteessa mulla ei ollut osaa eikä arpaa tilanteessa, johon Mikko ei varmasti ollut osannut varautua, mutta toisaalta mä olin pääsemättömän iso osa nykyhetkeä. Mä räpyttelin silmiäni eteisessä yrittäen ammentaa Mikon kosketuksesta voimaa. Siru ei ollut - onneksi - rymistellyt vielä alakertaan enkä mä osannut arvailla, millainen tytön reaktio vieraisiin olisi. Siis sitten, kun Sirulle valottuisi, ketä Lehtomäen eteisessä seisovat ihmiset olivat. Siru-parka. Kaikista vähiten oli Sirun vika, että tyttö oli saanut elämäänsä vain yhden isovanhemman. Yhtäkkiä mun sisälläni heräsi tuohtumus, joka oli täydellinen sekoitus temperamenttiani ja raskaushormoneja. "Mikä ihme teidät tänne toi?" tivasin silmät sirrillään, yrittämättäkään hillitä ääneni tylyyttä. Niillä kahdella oli ollut kymmenen vuotta aikaa tulla käymään ja jos multa kysyttiin, nyt oli jo liian myöhäistä. "Nähtiin Sirun kuva lehdessä", mustahiuksinen nainen vastasi vähän epäröiden. "Kun satuttiin käymään Ersolassa nyt viikonloppuna." Satuttiin käymään. Satuttiin huomaamaan lehtikuva. Mua ärsytti, mutta pidin suuni supussa. Mikko ei sanonut mitään johdattaessaan mut keittiöön. "Mitä sä haluat tehdä? Potkia ne pihalle vai tarjota kahvit?" kysyin ääntäni madaltaen Lahden pariskunnan jäätyä eteiseen. "Kahvit?" Mikko toisti vähän ymmyrkäisenä. Mä huokaisin raskaasti, tartuin kahvipakettiin ja huikkasin eteisessä odottavaa pariskuntaa käymään peremmälle. "Mene sä yläkertaan, jooko? Ettei Siru pamahda pahaa-aavistamattomana paikalle", mutisin Mikon katsetta tavoitellen. Mikko"Ja jättäisin sut yksin tänne?" Mä urahdin kulmia kurtistaen. "No toisen täytyy mennä", Anni sihahti, käännähtäen kahvinkeittimeltä mua kohti, kahvipaketti kädessään. Mä laskin käden vaimoni vyötäisille. Se tilanne alkoi vähitellen muuttua shokeeraavasta lähinnä vituttavaksi. Miksi nyt? Miksei 10 vuotta sitten? Mä hautasin kysymykset mielestäni, kumartuen suukottamaan tuhahtavan vaimoni otsaa. "Sori", mä mumahdin tuskin kuuluvasti. Sen kaiken vitutuksen ja shokin alla mä olin pahoillani, että Anni joutui tällaiseen välikäteen. Omassa kodissaan. Mä en edes vilkaissut keittiötä varoen lähestyviä ihmisiä harppoessani portaikkoon. Anni oli oikeassa. Siru ei voisi pamahtaa paikalle, ei vielä. "No?" Tyttö älähti koputtaessani ovea, jonka takaa kantautunut puheensorina lakkasi. "Oota mä soitan kohta uudestaan, isillä on jotain asiaa." Mä raotin ovea tukkaani haroen. Mulle ei oltu suotu yllättäviä tilanteita pelastavia pohjattomia puhelahjoja, toisin kuin mun vaimolleni. "No mitä? Tajuutsä et mun kaverit venaa", Siru sähähti, sulkien äkkiä tablettinsa näytön. "Ei mitään", mä murahdin puolittainen virne huulilla. Sitä vaaraa tuskin olisi, että Siru malttaisi jättää tablettiaan hetkeksikään. Ehkä Anni huolehti turhaan. "Ketä ne oli?" Siru kohensi asentoaan sängyllään. Sun isovanhemmat, eipä ihmeempiä. Mä hieraisin partaa. Rykäisin. Ei niin mitään ideaa, millä mä saisin sen tilanteen pelastettua. "Isi miks sä oot noin ou-to", tyttö älähti, keskittyen jonkin tukkalaitteen asetteluun. "Krhm. Ei mitään. Isillä ja Annilla on... asioita. Älä häiritse, okei?" Smoothia, niin smoothia. Se kuitenkin upposi teini-ikää lähestyvään pellavapäähän, joka pudisteli päätään tympääntyneenä. Kari ja Marjo Lahti seistä törröttivät olohuoneen ovensuussa sen näköisinä, kuin seinät saattaisivat millä hetkellä kaatua niskaan. "Olkaa hyvä", Annin ääni kantoi kirkkaana ruokailuhuoneesta, jonne tummatukkainen oli kattanut kahvit. Pariskunta nytkähti liikkeelle oudon hidastetusti, arkaillen mun vaimoni pistävää katsetta ja lähes yhtä paljon neuleen välistä pistävää kumpua. Tuolit kirskuivat lattiaa vasten, takka räsähti. "Sokeria? Maitoa?" Annin äänestä kuulsi ne samat kysymykset ja tunteet, jotka olivat saaneet mut puihin. Päiden pudistelua, vaimea kiitos. Jonkun lusikka kilahti kupin reunoihin. "Mi... Mitäs Sirulle kuuluu?" Marjo yskähti. "Me oltiin Karin kanssa ihan varmoja, että siitä on tullut heppatyttö." Mä kohotin katseen hitaasti mustasta kahvista ex-anoppini vaaleisiin silmiin. Mä selvitin kurkkua. Tein kaikkeni, etten mä murahtanut jotain sen suuntaista, kuin ei kuulu sulle, painu helvettiin meidän kodista. "Hyvää." Marjon silmissä välkähti pettymys. Mitä helvettiä se oli odottanut? Että me otettaisiin ne avosylin vastaan? Että Siru juoksisi pää kolmantena jalkana isoäitinsä syleilyyn? Että Siru edes tunnistaisi ne.AnniMikon vastaus kiteytti mun ajatukset täydellisesti: kymmenessä vuodessa olisikin ollut vähän turhan paljon päivitettävää. "Hyvä, hyvä", Marjo sopersi katse kahvikupissa. Mua vastapäätä istuva Kari katseli ympärilleen ajatuksiin vaipuneena ja mä aloin hahmottaa, miltä se mahtoi tuntua. Kuvitella, että se olisi voinut olla sun oman tyttäresi koti, jos se ei olisi päätynyt riistämään henkeään. Mutta Siru oli edelleen syytön siihen, ettei ollut kymmenessä vuodessa kuullut pöydän toisella puolen istuvista isovanhemmistaan. Mä toivoin hartaasti, että Mikko oli saanut hämättyä Sirua eikä tyttö pamahtaisi paikalle, ennen kuin tilanne oli sopiva - jos siitä ylipäätään tulisi sellainen. "Oho, oletteko te naimisissa?" Marjo kysyi huomatessaan vasemman nimettömäni kahvikupin ympärillä. Nostin katseeni kofeiinittoman kahvijuomani vaaleasta vaahdosta nyökäten vähän jäykästi. Mikko ei sanonut sanaakaan ja mies kävi mua niin kovasti sääliksi, että mun olisi tehnyt mieli nousta ylös ja halata sitä. Sen sijaan mä loin pitkän katseen sinisiin silmiin ja annoin miehen ymmärtää sitä kautta, että mä elin mukana tässä joka sekunti. Huomasin sekä Marjon että Karin tuijottavan kumpuani hiihtäessäni vastaamaan saarekkeelle jääneeseen puhelimeen. Sivuutin äidin kysymykset lupaamalla soittaa paremmalla ajalla, koska sillä hetkellä mulla ei ollut voimia vaihtaa kuulumisia saatika kertoa, millaiseen tilanteeseen me olimme päätyneet. "Onko.. Onko Siru kotona?" kuulin Karin virkkovan varovasti juuri, kun olin palaamassa takaisin pöydän ääreen. MikkoMä puristin kahvikuppia leukoja kiristellen. Missä kohtaa oli soveliasta pyytää ei-kutsuttuja, ei-toivottuja vieraita poistumaan? Siinä kohtaa, kun ne eivät saaneet katseitaan irti mun uuden vaimon vatsanseutuvilta? Siinä, kun mä en enää pystynyt pitämään muistoja poissa päästäni? Mä ajauduin kerta toisensa jälkeen tahtomattani niihin hetkiin, kun Siru oli vasta tuloillaan. Sariannen vanhemmat eivät olleet koskaan vaatineet multa mitään. Mä olin omasta velvollisuudentunnosta korjannut mokaani viemällä niiden tyttären vihille. Mä olin jäänyt yksin, maksanut virheistäni. Korkojen kera. Sariannen vanhemmat eivät myöskään olleet osoittaneet kiinnostusta saati tukea missään vaiheessa Sirun elämää. Ei silloin, kun Sarianne oli raskaana, ei silloin, kun mä olin yksin. Millaiset isovanhemmat jättivät lapsenlapsensa niin yksin? Vain tehdäkseen surkean comebackin vuosikymmenen jälkeen. Mun leukaperiä särki ja kämmeneen oli jäänyt jäljet puristusvoimasta. Anni haki katseellaan omaani, mä vastasin siihen äänettömästi irvistäen. "On", mä vastasin jälleen yhtä lakonisesti, laskematta katsettani vaimoni silmistä, joissa välähti tumma varjo. Mua ei suoranaisesti kiinnostanut esitellä näitä kahta Sirulle - jonka toinen laillinen huoltaja pudisti hitaasti, tuskin näkyvästi päätään mulle. Mä väläytin sille pienen hymyn. Kaikesta huolimatta ne pienet katseet Annin suunnalta tuntuivat hyvältä. Mä en ollut enää se yksinhuoltajaisä, jota elämä koetteli. Mä olin hitto ylpeä ja onnellinen isä ja aviomies. Enkä mä halunnut antaa mitään muuta kuvaa, en edes ex-appivanhemmilleni. "Siru on innoissaan pikkusisaruksestaan", mä töksäytin sen, mitä Lahdet kuitenkin pyörittivät mielessään, osaamatta tai lähinnä uskaltamatta kysyä sitä ääneen. Mä laskin käteni vaimoni kahvikupin ympärilä lepäävälle kädelle, psyykatakseni enemmän tai vähemmän molempia. "Se... sehän on mukava. Milloin pikkuisella on laskettu aika, jos saa udella?" Marjon kielenkannat avautuivat aidon kiinnostuneen katseen skannatessa estottomammin vaimoni kumpua. Mun käsi kohosi Annin kädeltä sen hartialle, se katseiden määrä alkoi ahdistaa muakin. "Kesällä." "Voi että, onneksi olkoon. Onko se, tuota... teidän ensimmäinen?" Mun kurkusta pääsi tahaton, turhautunut murahdus. "On", Anni pisti väliin, ennen kuin mä ehdin sanoa mitään poikkipuista. Mä hipaisin sen hartiaa kiitollisena. AnniMä en osannut edes arvailla, minkälaista kuvaa pöydän toisella puolen istuva pariskunta meistä maalaili. Viisi vuotta naimisissa, ensimmäinen lapsi tulossa? Ennen kysymystä veikattu lapsimäärä yksi maailmassa, yksi tulossa? Tajusivatkohan ne edes, että mä olin Mikkoa neljä vuotta nuorempi? Vertasivatko ne mua tyttäreensä? Kukaan meistä ei ehtinyt jatkaa kiusallisen verkkaaseen tahtiin etenevää keskustelua, kun yläkerrasta kuului vaimea kolahdus. Sirun ovi aukesi narahtaen ja pienet askeleet päätyivät vähän matkan päähän, todennäköisesti vessalle. Mä vilkaisin Mikkoa vaivihkaa, yrittäen tulkita miehen mietteet: esiteltäisiinkö me Siru isovanhemmilleen? "Onko se.. Siru?" Marjo kysyi, vaikka nainen ei todennäköisesti kuvitellutkaan, että yläkerrassa hiippailisi kukaan muukaan - ei Lehtomäki ihan niin majatalolta voinut vaikuttaa. "Ottaako joku lisää kahvia?" ähkäisin änkäytyen jaloilleni. Kari nyökkäsi, mutta Marjon katse portaikosta ei hievahtanutkaan. "Mitä me tehdään? Mitä sä haluat tehdä?" supatin mua keittiöön seuranneelle Mikolle. Mies nojasi keittiötasoon leukaperiään kiristellen ja mulle iski pakottava tarve koskettaa Mikkoa. Sinisten silmien katse nousi muhun saman tien, kun nostin molemmat kämmeneni aviomieheni käsivarsille ja kurottauduin suukottamaan sängen verhoamaa poskea. Mikko Mä suljin silmät raskaan huokaisun saattelemana. Huulten pehmeä kosketus mun poskella sai mun suupielen toispuoleiseen hymyyn. Jos totta puhuttiin, mä olisin halunnut olla kahden vaimoni kanssa. Unohtaa koko episodin, jättää hitaita kysymyksiään pudottelevat ex-appini omaan arvoonsa. Unohtaa, että heitä edes oli olemassa. Mä olin vastaamaisillani jotain sen suuntaista, kun tutut askeleet saivat mut avaamaan silmät. "Keitä noi niinku on?" Siru puhahti kurottaessaan pakastimesta jäätelöpuikkoa. Mä kohotin kulmaa käärepaperia auki rapisuttelevalle tytölle, jonka äitipuoli ehti ensin. "Oletko sä tehnyt jo läksyt, Siru?" Anni kiersi taitavasti, kädet yhä mun käsivarsia puristaen. "Äh kohta on viikonloppu, relatkaa nyt vähän", Siru muljautti silmiään, sulloen jätskipaperin roskikseen. Tyttö kääntyi salamana kannoillaan. "Miks te ees ootte noin vaikeena? Ooks te myymässä Ronaldoa vai?" " Siru", mä ärähdin ääntä korottamatta. Anni puristi mun käsiä entistä kovemmin. Vasta silloin mä tajusin Marjon ja Karin seisovan ruokailuhuoneen ovella, kuuloetäisyydellä. Siru vilkaisi Marjoa ja Karia, loi meihin tuohtuneen katseen ja häipyi yläkertaan yhtä varoittamatta kuin oli tullutkin. Annin ote tiukkeni, mitä pidemmältä se hetki tuntui. Oli kuin kukaan ei hengittäisi. Lehtomäen keittiön vallanneen hiljaisuuden katkaisi vain olohuoneesta kantautuva kellon raksutus ja ylhäältä kaikuva Sirun ääni tytön avattua jälleen yhteyden kavereihinsa. "Olipa se tuttua", Kari Lahden kumea naurahdus katkaisi piinaavan hiljaisuuden. "Onpa siinä tytössä paljon samaa kuin Sariannessa." Vaikka mä en olisi välittänyt kuulla ex-vaimostani, niiden sanojen myötä mä pystyin taas hengittämään, kuin paine rinnasta olisi hälvennyt. "No... Se oli meidän Siru", mä sain sanotuksi, korostaen tarkoituksella Annin osuutta Sirun - ja mun - elämässä. Lahtien nauru oli ystävällistä. Lämmin ilmavirta kutitti mun rintaa Annin rentoutuessa. Sen ote helleni, vaikkei nainen tehnyt elettäkään perääntyäkseen kahden vieraan silmäparin alla mun läheltä. Päin vastoin, Anni painautui mua vasten. Mä tajusin laskea käden sen ristiselälle. Mulla ei ollut mitään syytä olla näyttämättä sitä Lahtien edessä; että mä rakastin Annia. Että mä olin päässyt yli Sariannesta, jatkanut elämääni. Sen tajuaminen sai hengityksen soljumaan helpommin. AnniNyt se oli tapahtunut: Lahdet olivat nähneet Sirun. Koko pariskunnan vierailun tarkoitus oli pyörähtänyt tarkkailevien katseiden alla täysin tietämättömänä kuviosta, jonka selittäminen ei tulisi olemaan helppoa. "Mun mielestä olisi parasta, jos Sirulle ei kerrottaisi. Vielä", totesin ääneen ehtimättä ajatella asiaa sen pidemmälle. Se lause oli tullut täysin vaistojeni myötä ja sai mut nostamaan katseeni Lahtiin vähän varovasti. Mikon sormet silittivät selkääni ja mä tiesin, että mies oli samaa mieltä kanssani. Sirun täytyisi saada sulatella asiaa ilman, että tytön elämään pölähtäneet isovanhemmat kyttäisivät vierestä. "Kyllä", Marjo vastasi ääni värähtäen, hymyillen mahdollisimman rohkeasti. "Ei tämä ole ihan helppo juttu sulateltavaksi." Mä nyökkäsin huojentuneena siitä, että nainen oli ymmärtänyt pointtini. Kari nyökkäili itsekseen, selvästi vähän tilanteeseen pettyneenä. Mä sivuutin miehen olemuksen sillä ajatuksella, ettei kukaan meistä oikeastaan ollut velkaa miehelle ja tämän vaimolle. Marjo kirjoitti molempien yhteystiedot Mikon kalenteriin. "Soittakaa milloin vain. Meillä on usein viikonloppuisin vapaata", Marjo selosti katse tiiviisti vuoroin mun ja Mikon silmissä. Mä nyökkäsin taas ollen salaa enemmän kuin onnellinen siitä, että pariskunta oli lähdössä. Siinä oli ollut liikaa yhdelle päivälle."Väsyttääkö sua?" Mikko murahti ääni madallettuna korvaani, kun yritin peittää haukotusta hihansuuhun. Nyökkäsin vastahakoisesti, seuraten katseellani eteiseen suuntaavaa pariskuntaa. "Huh", huoahdin vajoten sohvalle. Ronaldo liikehti mahassani ja sai mut hymyilemään hölmistyneen väsyneenä. Sirun isän puolen isovanhempien tapaaminen sai mut tajuamaan, että mun omat vanhemmat olisivat kesällä isovanhempia pienelle pojalle. "Nyt täytyy enää kertoa Sirulle", mutisin Mikon istuutuessa vierelleni. Mies veti mut kainaloonsa ja painoi huulet ohimolleni. Mä mietin väkisinkin, kuinka Mikko pystyi pitämään itsensä niin tyynenä - yllätysvierailun oli täytynyt olla shokki. "Ei tänään", mies huokaisi raskaasti, enkä mä osannut kuin nyökätä.
|
|