|
Post by Mikko on Sept 18, 2017 9:07:47 GMT 2
Lehtomäki Ersolan rajalla, 45 kilometriä Susikalliolta
|
|
|
Post by Mikko on Sept 18, 2017 9:50:22 GMT 2
18.9.2017 Pari tuntia lähtöön Syyskuu oli sujahtanut ohi varkain. Me oltiin omistauduttu ratsastukselle niin kuin ratsastajapariskunnan saattoi vain kuvitella. Mä olin saanut myyntihevoset kaupaksi ja Tohelon treeni alkoi lähestyä sitä hetkeä, kun tamman selkään saisi heittää säkin. Se oli melkoinen erävoitto, kun otti huomioon vasta toukokuussa tuhotun puikkoluun ja muut vastoinkäymiset. Zorbes oli mitä oli. Mutta Vigour - Anni oli tehnyt meistä sen suurimman työn. Jos kesällä Anni oli ollut tikissä Meten kanssa, mä en olisi uskonut naisen olevan se sama ratsastaja, joka talvella oli vaatinut bisset päästäkseen yhden esteen yli. "Kulta? Kaikki OK? Pitäisi mennä lastamaan Vig-" mun lause ei päässyt koskaan loppuun. Mä nojasin kylpyhuoneen oveen enemmän kuin valmiina lähtemään Hollantiin. Kun Anni oli lopulta suostunut lähtemään mukaan Vigourin kanssa, mä olin alkanut odottaa reissua ihan uudella tavalla. Siihen asti mä olin lähinnä huolehtinut Annista, joka tuntui saaneen lähtemättömästi päähänsä, etten mä tulisi takaisin jos lähtisin yksin. Nyt mä en lähtisi yksin, mutta laivan lähtöön oli enää pari hassua tuntia. Ja Vigour oli lastaamatta. Mutta jokin sai mun lauseen leijumaan ilmassa. Ääni. Kakominen. "Rakas?" " Menepois." Mun kulmat painui syvään ryppyyn laskiessani käden ovenkahvalle. Ovi aukesi hitaasti. Mä seisahduin kuin seinään. Mun avovaimoni oli kyykistynyt pöntölle pitkää tukkaansa pidellen. Ja se todellakin oksensi. Kasvoilta oli paennut kaikki väri, vaikka vielä hetki sitten se oli jännittänyt Vigourin lastaamista. "Jännittääkö sua noin?" Virnistin, vaikka huoli nostikin päätään. Mä kyykistyin Annin vierelle, laskien käden sen olalle niin kuin vain kunnollisen avomiehen kuului. Siitä pilkahtanut mielleyhtymä sai mut melkein yökkäämään. "Haista paska" Anni sihahti. Mä ehdin napata kiinni hiuksista viime hetkellä. Viimeinenkin huvittuneisuuden hiven pyyhkiytyi huolen alle. Mä nojasin saarekkeeseen huolen puristaessa mun rintaa. Mä en saanut katsettani irti kihlatustani, joka oli kääriytynyt sohvalle paksuimman talosta löytyneen viltin alle. Naisen kasvot olivat yhä kalpeat ja väsyneet. Punainen ämpäri sohvan vieressä oli kuin huutomerkki. "Ei me voida lähteä" mä huokaisin lopulta ääneen sen ajatuksen, joka pyöri talossa raskaana kuin vaaniva ukkonen. "Mä soitan Jürg-" "Ei. Mehän lähdetään" Anni ähkäisi, yrittäen hivuttautua istumaan. Liikahdus sai avovaimoni kasvot entistä sinertävimmiksi. Mä kiersin saarekkeen ja istuin sohvan käsinojalle pystymättä katsomaan kihlattuuni, jonka pieni keho tärisi viltin alla. "Rakas, et sä ihan oikeasti ole matkustuskunnossa. Sä olet varmaan saanut Sirun koulun kautta noron... tai jotain." Anni puristi silmänsä kiinni onnistuen näyttämään vain entistä tuskaisemmalta. Mä laskin käden viltin alta pilkottavalle nilkalle. Hivelin ihoa huolen kietoessa mua syvemmälle otteeseensa. Mä melkein hätkähdin Annin räväyttäessä silmänsä auki. Ruskeiden silmien katse porautui muhun läpitunkevana, sillä kiviniemimäisellä olen päättänyt asian-tavalla, jonka alla jopa mä tunsin itseni pieneksi. "Sinähän lähdet."
|
|
|
Post by Mikko on Sept 19, 2017 6:25:26 GMT 2
19.9.2017 Välissä 1757 kilometriä Mikko 7.14 Mikä olo?Mä tuijotin näytölle jämähtänyttä viestiä ja Kiviniemi ❤️ paikalla eilen klo 19.02-tekstiä, joka tuntui puhuvan ihan omaa kieltään. Kuin se paikalleen jäänyt hetki mun puhelimeni näytöllä supattaisi ilkeitä sanoja, se sai mun fiiliksen pahemmaksi. Mä aloitin uuden viestin, pyyhin sen. Aloitin toisilla sanoilla, pyyhin sen taas. "Puppy? Time to rock'n'roll" Jürgen Dauben kumea ääni tunkeutui mun tajuntaani, saaden mut vilkaisemaan entistä esimiestäni ja pudottamaan puhelimen hevosrekan punkalle. Siinä vaiheessa, kun mä keventelin lämmittelyalueella Dauben nuoren kasvatin selässä, mua harmitti jo, että mä olin jättänyt puhelimeni autoon. Mitä jos Anni soittaisi? Mitä jos se olisi joutunut käymään lääkärissä? Mutta sitten mä olisin vilkuillut sitä paikalleen jumahtanutta tekstiä näytön yläkulmassa vähän väliä. Mä en olisi pystynyt keskittymään rastastukseen, jonka vuoksi mä täällä olin. Annin vuoksi. Mä olin saanut Vigourin hintaa tingittyä lupaamalla ratsastaa pari Jürgenin kasvattia syyskuisissa kilpailuissa. Siihen lupaukseen ei toki sisältynyt lupausta sijoituksesta saati edes pärjäämisestä. Kunhan veisin hevoset radalle ja tekisin sitä, missä mä olin hyvä. Mutta samaan aikaan mä tunsin pyylevän miehen katseen seuraavan haukkana mun jokaista reaktiota nuoren oriin satulassa. Mä tunsin ne odotukset, joita ei ollut ainakaan hälventänyt se fakta, että mun aktiivisimmista kilpailuvuosista oli jo aikaa. Mun olisi pitänyt olla iloinen siitä, että mä pääsin hyppäämään upealla eläimellä Europaan mittakaavassa suuriin hallikisoihin. Että mun nimi muistettaisiin taas, että mä olin taas se esteratsastaja Lehtelä Dauben hevosella. Mun olisi pitänyt iloita siitä kodin tunnusta, jonka Schermer mussa taas herätti. Mutta tällä kertaa siinä oli ollut jotain muuta. Mun ajatukset oli jääneet sohvalle kääriytyneeseen Anniin. Mä olin soittanut sille matkan aikana, ja se oli vakuutellut voivansa jo paremmin. Me oltiin viestitelty, mä olin lähettänyt yhteiskuvan hevosista, joilla mä kilpailisin. Anni oli lähettänyt kuvan viltin alle käpertyneistä jaloistaan ja taustalla pyörivästä Netflixistä. Pari helläsanaista viestiä. Kaikki oli hyvin. Päällisin puolin. Mutta mä en voinut sille mitään, että mun fiilikset oli pohjissa. A) Mun avovaimo ei ollutkaan päässyt mukaan kilpailemaan B) mä olin ihan helvetin huolissani avovaimostani. Mä olisin paljon mieluummin jäänyt kotiin katsomaan, että sillä oli kaikki hyvin. Mä puurin huulta ohjatessani säpsähtelevää hevosta kohti radan kolmanneksi viimeistä estettä. Mun oli vaikea pitää ajatukset siinä hetkessä. Siinä esteessä, joka lähestyi askel askeleelta. Puomi kolahti alas vieden tömähdyksellään mahdollisuudet sijasta. "Ok. So what the fuck is wrong with u, man?" de Vroomin ilme oli hämmentyneen tuikea miehen ottaessa vastaan hevosen ohjat. Mä kohautin olkiani, mutisten jotain kotiin sairastamaan jääneestä Annista. There's something not right bout him, mä kuulin hevosenhoitajan mutisevan Daubelle. Mä melkein kuulin, miten hevoskasvattaja risti kätensä rinnalleen. Matkustamon ovi sulkeutui ennen kuin Daube vastasi mitään de Vroomille. Mua ei oikeastaan edes kiinnostanut, mitä muut musta puhuivat mun selkäni takana. Mun ylitseni vyöryi vain se odottava tunne, kun sä mietit, oliko toinen vastannut. Kiviniemi ❤️ paikalla eilen klo 19.02Mä yritin hymyillä muiden jutuille Dauben illallispöydässä. Se oli perinteinen kisojen jälkeinen hetki, jossa puitiin koko kisatiimin kesken, mikä oli onnistunut ja missä olisi voitu tsempata. Yleinen mielipide oli ehkä aika selvä. Mä vilkuilin farkkujen taskuun sullottua puhelinta silloinkin, kun kilistin shottilasia. Silloinkin, kun Daube antoi mun kuulla kunniani siitä, että olin mennyt rakastumaan, siitä, että mä pysyisin Suomessa, ja siitä, että mun aivot oli täynnä vaaleanpunaisia ajatuksia esteiden sijaan. Lopulta mä melkein hätkähdin, kun puhelin mun taskussa alkoi täristä. Se ei loppunut heti. Mä kaivoin puhelimen taskusta, hymyilin nimen nähdessäni. Mä pahoittelin poistumistani, liu'utin vihreän luurin ja sytytin tupakan Jürgenin jäätävän talon seinään nojaillen. "Anni? Puhu rauhallisemmin rakas. Itketkö sä?"
|
|
|
Post by Anni on Sept 19, 2017 11:05:40 GMT 2
19.9.2017 Selitys Talo oli niin hiljainen, että mun teki mieli huutaa. Mä olin maannut sängyssä koko aamun yrittäen tunnustella oloa, joka oli edelleen heikko. Turhautunut huokaus pakeni huulilta, kun potkaisin peiton pois päältäni ja kohottauduin varovasti istuma-asentoon. Oli varmaan sanomattakin selvää, että mua vitutti. Mä olin yökkäillyt koko maanantaiaamun ja nuokkunut sohvalla pitkälle iltapäivään saakka. Vaikka mä olin itse päättänyt potkia Mikon Hollantiin, siinä sohvalla puolikuolleena maatessani mulla oli ollut ihan helvetin kova ikävä sitä miestä. Koska Siru oli evakossa Eilalla vatsataudin pelossa, mun oli pärjättävä yksin. Nielaisin pahoinvoinnin hyökyessä lävitseni matkalla keittiöön. Mä tarvitsin ruokaa. Mä olin paastonnut melkein koko eilisen ja saanut pidettyä pahan olon kurissa. Mun oli pakko olla voiton puolella. Mä ehdin hörpätä omenamehua ja puraista leipäpalaa, kun mun koko vatsalaukku heitti volttia. Käsi nousi suulle juostessani vessaan, jossa pönttö odotti mua kuuliaisena. Vaikka mä en uskonut, että kukaan piti oksentamisesta sen erityisemmin, mä olin silti maailman huonoin siinä. Siksi mä yökkäilin vain sairaana, en koskaan darrassa tai jonkin ällötyksen vuoksi. Iho tuntui nahkealta ja vatsalihaksiin sattui. Mun teki mieli vajota vessan lattialle, koska mulla oli niin voimaton olo. Mä en ollut selvinnyt edes kahta päivää kunnialla.
"Mä olen edelleen kipeä.. Jos viitsit, juoksutatko Vigon?" mutisin hiljaa puhelimeen. Saanan äänestä kuulsi huoli, kun nainen kysyi, tarvitsinko mä jotain. "En, kyllä mä pärjään. Ei mulla edes ole nälkä." Puhelun jälkeen mä olin maailman tyytyväisin siitä, että olin järjestänyt Meten ja Sulon liikutusasiat kisareissun takia jo aiemmin. Mä tunsin oloni virallisesti maailman huonoimmaksi hevosenomistajaksi - mä makasin sohvalla vilttiin kääriytyneenä, vaikka mun olisi pitänyt olla kisaamassa Hollannissa. Huomasin Whatsapp-kuvakkeen puhelimen näytön yläreunassa, mutta en jaksanut lukea sitä, koska joku halusi luultavasti vain tietää kuinka mun kisani olivat menneet. Sitten se tuli, ihan yllättäen. Nälkä. Manasin hiljaa mielessäni, kun tajusin, ettei jääkaapissa ollut mitään oikeaa ruokaa. Me oltiin tyhjennetty jääkaappi viikon poissaolon takia ja mä olin tuhonnut viimeisetkin kuiva-ainekaapin varastot. Hetkellisen hyvän olon huumassa mä tein nopean ratkaisun ja nappasin Golffin avaimet käteeni, rynnistäen vaihtamaan flanellihousut ja kulahtaneen t-paidan johonkin vähän siistimpään. Koska mun entisen lähikaupan parkkipaikka oli maailman ahtain ja hankalin, mä jätin auton suosiolla apteekin eteen. Vasta niitä vihreitä teippauksia tuijottaessani mä tajusin, etten ollut edes ajatellut sitä. Hetkinen. Oliko mun pahoinvointini rajoittunut aamuun? Yhtäkkiä mulla ei enää ollutkaan nälkä. Mun kädet putosivat ratilta, jota mä olin puristanut ajatuksiini vaipuneena. Mitä helvettiä?
Mun edellisistä menkoista oli hetki, mutta mä en ollut myöhässä. Mulla oli pahoinvointia, mutta se oli luultavasti vatsatautia. Mä olin ihan helvetin väsynyt, mutta mä olin myös stressannut kisoja järjettömästi. Mua oli heikottanut, mutta sekin meni stressin ja väsymyksen piikkiin. Mutta entä jos. Mä kaipasin Mikkoa enemmän kuin luulinkaan. Muistikuvat olivat elävät, melkein liiankin elävät, kun tuijotin raskaustestejä yrittäen muistaa, millaisia ne olivat olleet viimeksi. "Hei, tarvitsetko a-", myyjä aloitti, mutta mä täräytin nopean en ennen kuin se ehti lauseessaan loppuun. Hymyilin väkinäisesti napatessani kaksi vierekkäistä pakettia käteeni toivoen, että tämä olisi tällä selvä. Mä hoitaisin tällaiset luulot kerralla pois päiväjärjestyksestä. Pitsa tuoksui laatikon läpi ja sai mun mahan murahtamaan nälästä. Painoin kaasua naputtaen rattia odottaen, että tuttu risteys lähestyisi. Mun katse käväisi apteekin pussissa, joka lepäsi pitsalaatikon päällä. Mua kylmäsi, kun mä vain ajattelinkin sen sisältöä ja sitä, että mä olin nyt yksin. Mikko ei ollut edes Suomessa, se oli jumalauta toisella puolen Eurooppaa. "Mitä helvettiä? Eikö sun pitäisi olla esteradalla tai jotain?" Sinnan ääni älähti korvaani parin hassun tuuttauksen jälkeen. "En mä lähtenyt, mulle tuli paha olo", mutisin katuen hetkellisesti sitä, että mä olin soittanut naiselle. "Paha olo?" Sinna toisti epäuskoisena. "Sä jäit kotiin pahan olon takia?" Mä tunsin oloni ihan helvetin naurettavaksi, koska Sinna oli oikeassa. Mä todellakin toivoin, että syy mun poisjäämiseen oli vain paha olo. "Joo.. Tota.. Voisitko sä tulla käymään? Mä haluaisin sulkea pois vaihtoehdon", sopersin silmät kiinni, jännittäen Sinnan reaktiota. Mun korvissa kohisi ja tuskalliset sekunnit tuntuivat venyvän minuuteiksi. "Okei, mun vuoro loppuu ihan just", Sinna ähkäisi. Naisen ääni oli pehmeä, epäsinnamainen ja sai oikeastaan mun huoleni vain kasvamaan. "Saako tätä ottaa?" Sinna mutisi saarekkeen äärellä istuen, katse pitsalaatikossa. Nyökkäsin hitaasti rapistellen Ersolan apteekin pussia hermostuneena. Oliko tässä mitään järkeä?
"Anni tiedätkö sä sellaisesta asiasta kuin ehkäisy?" Sinna irvisti pitsapalanen puoliksi suuhun survottuna. "Ei naurata", vinkaisin, kun Sinna yritti nauraa omalle vitsilleen. Blondin katse kertoi, että se oli yrittänyt heitollaan vain peitellä sitä pelkoa, jonka mä olin näin lyhyessä ajassa yrittänyt tartuttaa siihen. "Joko?" Sinna rääkäisi vessan oven takaa saaden mut säpsähtämään. "Odota", murahdin kääntäen katseeni takaisin lavuaarin reunalla lepäävään testiin. Mun kädet tärisivät ja hetken mä epäilin jalkojani, jotka eivät tuntuneet enää haluavan kannatella mua. "Sinna mä en pysty tähän", uikutin ovenraosta, sujahtaen sitten pois vessan kellertävän valon alta. Sinna huokaisi, muttei sanonut mitään. " Anni." Mun sydän tuntui pysähtyvän, kun mä käänsin katseeni ystävääni, jonka kasvoilta paennut väri kertoi sen. Siinä helvetin tikussa oli kaksi viivaa.
"Anni se voi olla väärässä." "Tee kolmas testi." "Soitetaan apteekkiin ja kysytään miten luotettavia nää oikeesti on." "Anni??" Uupumus. Heikotus. Aamupahoinvointi. Musta tuntui, etten mä saanut henkeä. Mua itketti, mutta kyyneleet eivät tulleet. Mä pystyin vaan katsomaan käsiäni, jotka tärisivät lattiaa vasten. Sinnan käsien kiertyessä mun ympärilleni mun silmissä sumeni. Mun huulilta kiirivä vaikerrus ei kuulostanut tutulta. Vilkaisin viimeisen kerran olohuoneessa ympyrää kävelevää Sinnaa, jonka sormet olivat puristuneet nyrkkiin. Mä valitsin Mikon numeron yhteystiedoista kyynelten läpi ja haukoin henkeäni kuin kuivalle maalle heitetty kala. " Mikko." Mun ääni oli vain epämääräinen värähdys, joka sekoittui itkuun. "Anni? Puhu rauhallisemmin rakas. Itketkö sä?" Kyyneleet tuplaantuivat. Mä vajosin takaisin lattialle ennen kuin Sinna ehti ottaa musta kiinni. Mä en halunnut sanoa sitä ääneen. Se ei ollut vielä todellista. "Hei?" Mikon ääni kysyi. Siitä paistava huoli sai mun sisuskalut kiertymään entistä pahemmalle mutkalle. Mä laskin hitaasti kolmeen, keräsin kaiken rohkeuteni ja sanoin ne sanat, joiden mä tiesin kolahtavan linjan toisessa päässä olevaan mieheen ihan helvetin kovaa. " Mä olen raskaana."
|
|
|
Post by Mikko on Sept 20, 2017 11:06:10 GMT 2
20.9.2017 Nössö(t) MikkoMä hätkähdin unettomasta unesta. Sellaisesta, jossa sä tiedät nähneesi painajaisia, muttet kuolemaksesikaan muista kuin harmaata ja mustaa. Sellaisesta, josta kestää hetki ennen kuin on täysin valveilla. Terassin ovi oli yhä auki, tuuli oli yltynyt. Se heitteli valkoista verhoa vesipisaroiden ropistessa ikkunoihin. Anni nukkui mun sylissäni siinä samassa asennossa, johon se oli nukahtanut. Sormet oli auenneet, mutta paita oli rytyssä niiden sisällä. Kasvoilla oli levollinen ilme. Hetken aikaa oli taas vain mä ja Anni. Mutta sitten mä muistin sen kaiken. Anni oli raskaana. Mä olin palannut Suomeen ensimmäisellä mahdollisella lennolla. Huokaus sai mun rinnalle levinneet tummat hiukset heilahtamaan. Hetken aikaa mä olin melkein voinut kuvitella sen olleen vain unta. Ei se ollut. Anni nukkui niin sikeästi, että mä pääsin sen alta sulkemaan terassin oven, ennen kuin se vilustuisi. Mä en hennonnut herättää sitä, en sen kaiken jälkeen. Anni oli ansainnut unensa. Mä hain makuuhuoneesta kunnollisen peiton ja tyynyn. Mä kyykistyin suukottamaan kihlattuni otsaa. Mä siirsin suortuvan sivuun, mä maleksin keittiöön vailla oikeaa päämäärää. Mulla oli nälkä, mutta shokin jälkeisessä painottomassa fiiliksessä mun ei tehnyt mieli syödä. Mun katse pysähtyi keittiötasolle unohtuneeseen pillerilaattaan, josta oli yksi tiistai syömättä. Mun oli nojattava tasoon pystyäkseni hengittämään. Anni Oliko se sittenkin vain unta?Mä valehtelisin jos väittäisin, ettei se ollut mun ensimmäinen ajatukseni herätessäni. Sohvan kankaan karheus sormieni alla muistutti kuitenkin viimeisen vuorokauden tapahtumista niin elävästi, ettei mun mielikuvitus olisi kyennyt muodostamaan sellaista unta. Ei, se oli totisinta totta. Nostin päätäni sen verran, että näin sohvalta aukeavan tilan. Mikkoa ei näkynyt missään ja huoli kiipesi väkisinkin kurkkuun ja puristi mun koko rintakehää niin, että hengitys muuttui jälleen katkonaiseksi: nytkö se oli saanut tarpeekseen? Oliko se herännyt aamuun ja tajunnut, ettei halunnut elää painajaisessa? Pieni kolahdus sai mut puhaltamaan huojentuneena ilmaa huulten raosta. Mikko oli täällä edelleen. "Haluatko sä syödä?" Mikko kysyi seuraten mun jokaista askeltani kuin mun pystyssä pysyminen olisi ollut ihme. Mä näin, kuinka miehen teki mieli kuroa ne pari metriä väliltämme umpeen ja tukea mua, ihan varmuuden vuoksi. "En", mutisin hiljaa, katse lautasessa, joka ammotti tyhjänä Mikon edessä. Hyvä, että edes toinen meistä kykeni syömään. "Sun pitäisi", Mikko huokaisi ilmeisen tietoisena siitä, ettei mun päätä ollut helppo kääntää. Mä en halunnut syödä, koska mä en halunnut halailla vessanpönttöä. Yksinkertaista. Netflix? Mun suu oli loksahtanut auki tutun, punaisen tekstin ilmestyessä televisioruudulle Mikon toimesta. "Ollaan vaan", mies totesi puolittain hymyillen. Sen kasvoilta paistoi väsymys, joka piti hymyn poissa silmistä. "Vigo", mä pihahdin. "Vigo pitää liikuttaa." Oli suhteellisen hassua, kuinka Mikko pitkän linjan hevosihmisenä katsoi mua kuin hullua mainitessani, että mun rankkaan työntekoon tottunut, tulevaisuuden kannalta hivenen hyödytön nelijalkaiseni tarvitsi liikuntaa. "Ja Mette. Sulo. En mä voi maata kotona ja antaa muiden hoitaa mun hevosia kun en edes ehtinyt poistua Ersolan rajojen ulkopuolelle", jupisin vakuuttuneena siitä, että vajaan tunnin torkkuminen ja puolikas ruisleipäpalanen oli palauttanut mut elävien kirjoihin. MikkoMun ajatus selata joku ajatuksia muualle vievä pätkä Netflixistä ja rentoutua kihlattuni kanssa unohtui niiden sanojen myötä. Oliko se helvetti tosissaan? Oikeasti ajatteli ratsastavansa ei yhtä vaan kolme hevosta, kun tuskin pysyi sohvalla istuallaan? "Anni" mä punnitsin sanani hyvin tarkkaan, hieroen ohimoitani. Punainen logo katosi television pimenevältä ruudulta. "Sä olet kolme päivää lähinnä laatannut. Ootko sä saanut pysymään alhaalla muuta kun sen puolikkaan ruisleipää? Rakas sä et pysty. Et tänään." "Ai. Mä luulin että mä olin meistä se, joka kantaa rakkautemme hedelmää." Anni sihautti mulkaisten mua kuin mä olisin vähintäänkin petturi siinä ratsastajapariskunta-kuplassa. Mä en voinut kuin haudata kasvot käsiin. Mä melkein sain tukahdutettua sen tuskastuneen älähdyksen, joka tuli ulos epämääräisenä korahduksena. Huoli sai mun sisuskalut heittämään volttia, enkä mä enää muistanut, miltä tuntui hengittää vapaasti. Mä lakkasin edes toivomasta tuntiessani tönäisyn olkavarressa. "Päästään sitä nopeammin sun netflix-hetkeen mitä nopeammin lähdetään." Mä vilkaisin sormien välistä kihlattuuni, jonka väsyneen ilmeen oli korvannut elinvoimaa ja päättäväisyyttä puhkuva katse. Huulet oli tiukkana viivana. Se olisi voinut olla vakuuttava, mutta ruskeissa silmissä häivähtävä heikotus sai mut vetämään terävästi henkeä. "Helvetti. Anna mun edes auttaa." Mun ei tarvinnut edes katsoa avovaimooni tietääkseni, että sen kasvoille jämähti eikun-minä-itse-ilme. "Ok. Lähdetään sitten. Sillä ehdolla, että sä joko syöt kunnolla ennen kuin lähdetään, tai sitten sä annat mun ratsastaa tänään." Mun teki mieli jatkaa loppuun: tai kunnes sun on parempi olla, mutta mä en pystynyt siihen. Mä tiesin mitä hevoset Annille merkitsi. Mä tiesin, ettei se ikinä voisi olla yhdeksää kuukautta poissa hevostensa selästä. Enkä mä sellaista voisi sille edes leikilläni ehdottaa. Anni oli kerännyt jostain energiaa vaihtaa ratsastusvaatteet ja istua keittiöön uhmakkaasti mua tuijottaen kasatessani vanhasta tottumuksesta ruokaa, joka sopi odottavalle äidille. Mä olin tukehtua veteeni. Vanhasta tottumuksesta. Voi helvetin kuustoista. Lopulta Anni joutui lopettamaan mun pälyilyn ja keskittymään ruokaansa. Nainen tuijotti lautasta kuin haluten tappaa ne viimeiset muruset, jotka vainosivat sitä. Anni kohotti katseensa muhun, mun kädessä lepäävään kahvikuppiin. "Kahvi." Anni voihkaisi niin epäannimaisesti, että mun oli vaikea pitää huvittunutta virnettä poissa kasvoiltani. "Ostetaan kotimatkalla kofeiinitonta sulle." "Yäk." Anni ei pystynyt siihen. Lautaselle jäi yli puolet. Mä huokaisin syvään. "Sä tulet pyörtymään alkukäynneissä" murahdin yrittämättäkään peitellä huolta äänestäni. Ristin kädet rinnalle. "Enkä." Anni tuhahti, näyttäen mulle kieltä. Mä katsoin naista hetken silmiin. Se oli hitto ihan tosissaan menossa ratsastamaan. Mä purskahdin nauruun. "Jos sä pysyt Meten selässä, mä lupaan ottaa Vigon ja Sulon liikutuksen sydämenasiaksi seuraavien yhdeksän kuukauden aikana. Diili?" Mä ojensin käteni pöydän yli yhä itsekseni virnuillen. AnniYhdeksän kuukauden? Helvetti, se oli pitkä aika. Mutristin huuliani, loin pitkän vilkauksen Mikon pöydällä lepäävään käteen ja pudistin päätäni. Mäkö antaisin kymppitonnin (todellisuudessa enemmän) hevosen ja armaan agilitylaamani liikutuksen tästä etenpäin toisten käsiin? Mä olin ehkä raskaana, mutta en sairas. Ja tässä oltiin vielä alkumetreillä. "Katsotaan", huokaisin ja sipaisin Mikon kämmentä nopeasti ennen kuin jatkoin tallikamppeiden kasaamista mukaani. Vasta Audin etupenkille istuessani mä tajusin miettiä, että Mikko oli lähtenyt Jeepillä, mutta tullut Janin kyydillä. "Auto? Jätit sä auton Hollantiin?" älähdin hämmentyneenä, kun mies starttasi auton pilvisellä pihamaalla. "Jep, mä lensin", Mikko murahti katse tiessä. Hymähdin itsekseni: okei, sille oli tullut aika kiire lähtö. Mutta mä en ollut pyytänyt sitä. "Hans ja Vincent tuovat sen", Mikko totesi. Vincent. Se ihastunut teinipoika tästä taas puuttuikin. Hetken mä olin pystynyt katselemaan ohitsemme viliseviä maisemia kuin minä tahansa muunakin päivänä. Mä olin menossa tallille, ratsastamaan, kuten arkisin yleensäkin. Mutta Susikallion parkkipaikalla möykky mahassani tuntui paisuvan ja mun teki mieli jäädä istumaan autoon. Miten mä kävelisin tallipihalla kuin mikään ei olisi muuttunut? Mikon sormet hipaisivat käsivarttani ja mä huomasin purreeni alahuulta niin kovaa, että siinä tuntui viiltävä kipu. Kylmät väreet kiirivät selkää pitkin, kun avasin auton oven ja hivuttauduin ulos hengitystä tasaillen. Koska Mikko oli antanut mulle luvan Meten ratsastukseen, mä päätin aloittaa tammasta ensin, jottei tallireissu alkaisi kiistelyllä siitä, mihin mä olin kykeneväinen ja mihin en. "Hei", hymyilin kimolle, joka laski turpansa ojennetulle kämmenelleni ja puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan. Mette seisoi tarhan portilla kuin olisi ymmärtänyt, etten mä ollut ihan parhaimmillani. Se sai kyyneleet polttelemaan luomien alla, koska se tuska rajoittuvuudestani alkoi hiljalleen hahmottua mulle. Mä en kestäisi sitä. Miten Viona oli kestänyt? Tai Milja? Mikon ilme oli jännittynyt, kun nousin jakkaralle ja nostin jalkani jalustimeen. Mette otti sivuaskeleen ponnistaessani itseni satulaan ja mä näin silmäkulmastani Mikon ottavan äkkinäisen askeleen suuntaamme. "Lehtelä hei, ei Anni enää mikään alkeisratsastaja ole!" alakentän ohi harppova Benjamin huuteli virnuillen, kun Mikko oli tarttunut Meten ohjiin pysäyttääkseen tamman siksi aikaa, että mä sain toisenkin jalustimen jalkaani. Kohotin merkitsevästi kulmaani Benjaminin viisaita sanoja alleviivaten ja pyysin Metteä eteenpäin päättäväisesti hymyillen. Kyllä tämä tästä. MikkoManeesin ovi kolahti kiinni Oksan jäljessä, vaativana muistutuksena siitä, että me ei oltu kahdestaan. Että mulla ja Annilla oli salaisuus. Salaisuus, joka silläkin hetkellä kasvoi kihlattuni vatsassa. Ja josta mä olin luvannut pitää huolta. Mä kiristelin leukapieliä laskiessani käden Meten ohjilta. Mä hipaisin Annin jalkaa tavallista aavistuksen pidempään. Ruskeissa silmissä välkähtävä katse oli niin päättäväinen, etten mä voinut kuin jäädä seisomaan keskelle alakenttää. Mun hartiat lysähti ja kasvoilta pakeni kaikki ilme Meten kävellessä uraa pitkin. Mä tiesin, että Mette oli luotettava ratsu siinä missä mä tiesin avovaimoni olevan tikissä. Mitään tuskin tapahtuisi. Samalla mä tiesin, kuinka pienestä voisi olla kiinni, että jotain tapahtuisi. Mä tulin kimon hiekkaa pöllyttäviä kavioita katsoessani äärettömän tietoiseksi, etten mä kestäisi sitä. Jos Annin kävisi jotain. Jos pienen kävisi jotain. Jos mä olinkin jännittänyt Annin kiivetessä talvella ensimmäistä kertaa Chapmanin selkään, mulla ei ollut vielä hajuakaan mitä jännittäminen oli. Mun jaloista katosi voima siinä kohtaa, kun Anni alkoi ratsastaa. Otti ohjat käteen, siirsi Meten raviin. Mun oli nojattava selkä alakentän aitaan ihan vain pysyäkseni tolpillani. Mun kädet tärisi yrittäessäni sytyttää tupakkaa. Sitten mä muistin, ettei tupakansavu ollut hyvä juttu. Mä sulloin askin takaisin taskuun. "No Lehtelä" Benjaminin ääni sai mut hätkähtämään. Missä vaiheessa jätkä oli hiippaillut mun taakse kuin paraskin tallivakoilija? "Sitä voisi ihan luulla, että Kiviniemen likka on vähintäänkin paksuna, kun sä vahtaat sitä kuin se kuolisi jos sun silmät päästää siitä irti." Mä katsoin tallipoikaan niin pahasti, että sen suu napsahti kiinni kesken viimeisen sanan. "Se on ollut koko viikon vatsataudissa." Murahdin kääntäen katseeni Oksan silmistä maahan. Potkaisin kiven aidan ali. "Se on vähän heikkona vieläkin. Mutta eiköhän se siitä." Oksa naureskeli jotain omiaan loistavalle heitolleen autuaan käsittämättä osuneensa ihan liian oikeaan. Mä murahdin jotain epämääräistä, mutta mun huomion kiinnitti taskussa tärähtelevä puhelin. Jani. Voi helvetti. Mä painoin punaista luuria, musta ei nyt olisi antamaan Janille sen kaipaamaa selitystä. Varsinkaan, kun Oksa jäi kytikselle kuin haaskalintu odottamaan makoisia palasia. " Anni" Mä puuskahdin tuskastuneena. Nainen pysähtyi vasta Sulon karsinalle se sama päättäväinen ilme silmissään. "Annijumalautaei" Mä ehdin sihahtaa juuri ennen kuin Milja talutti tyttärensä ponin ohi. Sulo kurotti turpaansa uteliaana. "Moi Milja" Anni hymyili säkenöiden. Kuin sen mies ei juuri olisi yrittänyt pyytää sitä jättämään edes Sulon väliin. "Moi" Murahdin kääntämättä katsetta kunnolla ohi kävelevään naiseen, joka huikkasi tervehdyksensä hymyillen. "Mikko" Anni käänsi katseensa mun silmiin Miljan ja Beean mentyä menojaan. "Mä aion ratsastaa." Mä haroin tukkaa hilliten halun repiä sen irti. Sillä hetkellä mä kirosin itseni alimpaan helvettiin. Mikä helvetin takia sun oli pitänyt mennä rakastumaan itsepäiseen Kiviniemeen? "Rakas. Sun... Se... Va..." Mä vilkaisin ohi kävelevää Karinia, joka luojan kiitos oli keskittynyt kuulokkeistaan läpi pauhaavaan jumputukseen. Mä käänsin katseeni takaisin kihlattuuni, joka katsoi mua uteliaana. Mä lopulta sain huokaistua raskaasti. "Onko ihan pakko." Anni"On", mä puuskahdin. "Sulo pitää saada liikkumaan. Ja se olet sä, joka on viimeksi tullut alas tän selästä." Mikon katseessa ei ollut ripaustakaan huvittuneisuutta, kun käännyin päättäväinen hymy huulillani rapsuttamaan päätään roikottavan Sulon otsaa. Ori vaikutti raukealta, mutta mä tiesin enemmän kuin hyvin, että se osasi muuntautua vähemmän raukeaksi sekunnin sadasosissa. Aadan hihkuminen Beean satulassa sai mut hymyilemään, kunnes mä tajusin, että siinä oli mun tulevaisuus. Vilkaisin Mikkoa, joka oli tajunnut saman. Mies hymyili, mutta mun hymyni oli jo auttamatta hyytynyt. Sulo viskoi päätään, kun kiristin satulavyötä yrittäen olla kuuntelematta Miljan lempeitä opastuksia siitä, kuinka ohjia pidettiin oikeaoppisesti ja kuinka ponia saattoi ohjata miltei pelkällä katseella. Sulo kyttäsi Aadan ponia ilmeisen tietämättä, ettei Beean kokoisesta ponista ollut sen suurempaa vaaraa. Mä näin vilaukselta Mikon laajentuneet silmät, kun ruunivoikko väisti Beeaa laajalla sivuloikalla ja yritti riuhtoa ohjia kädestäni. "Me lähdetään maastokävelylle", Milja totesi hivenen kauhistuneena, kun puristin ohjia tiukemmin sormieni lomaan ja patistin Sulon raviin. Nyökkäsin naisen sanoille, vaikka mun koko keskittyminen oli orissa, jonka selässä mä olin päättänyt pysyä. Kesken laukkaympyrän mun maha tuntui heittävän kuperkeikkaa. Se oli jotain pahoinvoinnin ja kivun väliltä, mutta se tuntui hirveältä. "Anni?" Mikko murahti kysyvästi sillä sekunnilla, kun Sulo tiputti laukan suoraan käyntiin pyynnöstäni. Koko maailma pyöri ja mun oli suljettava hetkeksi silmäni. Kun mä avasin ne, mä näin vain mun ohjia pitelevät tärisevät käteni. Mikon sanat olivat vain epämääräistä puuroa, kun potkaisin jalustimet jalastani ja liu'uin alas Sulon satulasta pahaa oloa nieleskellen. Jäin puristamaan satulan siipeä peläten, että mun jalat pettäisivät. "Ootko sä kunnossa?" Mikon toinen käsi otti kiinni Sulon ohjista, toinen kiertyi vyötärölleni. Ruunivoikko yritti näykätä miestä, mutta asettui päättäväisestä murahduksesta. Mä tuijotin hiekkaisia jännesuojia ja yritin päättää, oksettiko vai sattuiko mua enemmän. MikkoMä olin kuvitellut varautuneeni pahimpaan. Mä olin kuvitellut, että Anni handlaisi sen pelkästään sillä päättäväisyydellään. Mutta kun se tapahtui, mun maailma loppui. Aika pysähtyi. Hetken mä pystyin vain seisomaan lamaantuneena, kun mun kihlattuni retkotti kermanvärisen poninsa luihulla kaulalla. Mun jalat toimi ennen kuin mun pää, mä tartuin ohjiin ja komensin Suloa huomaamattani. Mun koko huomio oli Annissa, jonka silmistä oli kadonnut kaikki kiviniemimäinen uhmakkuus. Sen oli korvannut hätäännys ja heikotus, jotka käänsivät mun sisuskalut ympäri. " Anni" mun ääni oli ontto naisen hoippuessa kauemmas hevostaan, joka oli ilmeisen kyllästynyt seisoskeluun kesken treenin. Sulo tempoi ohjia, ja mä näin Sulon nykivän kaulan yli kihlattuni, joka oli käpertynyt kentänlaidalle kaksinkerroin. Ei helvetti. "Se vissiin oikeesti on kipee" taas ohi kävellyt Oksa mutisi itsekseen. Tällä kertaa mä nakkasin yksityisratsun ohjat tallipojan käteen mutisten jotain Annista ja lepäämisestä. "Dude jäät yhden auki" Benjamin huusi mun perään, mutta mä olin jo keskittänyt huomion avovaimooni. Mä kyykistyin sen eteen, laskin käden selälle. Mua raastoi, että Anni piteli vatsaansa kaksinkerroin taittuneena. "Anni" mä kuiskasin hiljaa, vaikka Benjaminin kaikki huomio olikin kääntynyt Suloon. Eikä mua oikeastaan sillä hetkellä edes kiinnostanut, vaikka tallipoika olisikin ehkä kuullut jotain sen korville kuulumatonta. Mun pään täytti vain yksi ajatus. Huoli. "Pfffffh" Annin huulilta pääsi vaikerruksen ja älähdyksen sekainen äännähdys, jota oli mahdoton tulkita. Pihahduksen myötä Annin keho huojahti. Mun ote Annin ympäriltä voimistui. "Sun pitää päästä lepäämään. Nyt heti." Onnistuin muodostamaan järkevän lauseen, vaikka mun ajatukset oli kaikkea muuta kuin järkeviä. Mitä jos pienelle oli käynyt jotain? Mitä jos Annin olisi käynyt pahemmin. Mun oli pakko sysätä ajatukset pois päästäni ja keskittyä pitämään holtittomasti tärisevä kihlattuni pystyssä. " Sattuu" Annin ulos pakottama vingahdus sai mut sulkemaan silmät. Mä purin huulta. "Pystytkö sä kävelemään?" Urahdin, välittämättä siitä, että Anni puristi mun käsivartta niin että se sattui. Se oli pientä siihen nähden, että mun avovaimoni pääsi ylös vain käyttämällä mua tikkainaan. Mitä jos mä en olisi ollut paikalla? Mitä jos Anni olisi ratsastanut yksin? Mitä jos Anni olisi pudonnut. Anni suoristautui hitaasti. Ruskeissa silmissä kiilsi tuska, jota mä en ollut nähnyt koskaan, jota mä en olisi ikinä välittänyt nähdäkään. En silloin kesällä, kun mun kihlattuni oli sananmukaisesti kärsinyt naisvaivoistaan, enkä edes silloin, kun mä itse olin lentänyt tantereeseen ja Anni oli ollut huolesta kipeä. Ei. Ruskeisiin silmiin noussut tuska sai mun kulmat kurtistumaan, se sai mut henkäisemään. Mun käsi lipui Annin kädeltä vatsalle kuin sillä olisi oma tahto. Kuin mä pystyin sillä kosketuksella varmistamaan, oliko pieni kunnossa. Mä tajusin sen eleen vasta kun Benjamin talutti Suloa ohi ja kysyi jotain, mikä meni mun korvien ohi. Mun käsi putosi Annin vatsalta. "Oksa. Mä vien Annin kotiin. Se ei voi hyvin." "Mitä vittua te täällä teette?" Tuttu ääni kalskahti terävinä jääpuikkoina parkkipaikalta. Mä ähkäisin Sinnan silmien skannatessa mun käytännössä kannattelemaani naista. "Mä halusin ratsastaa" Anni pihahti yrittäen kävellä askeleen itsenäisesti, kuin todistellaakseen parhaalle kaverilleen jotain minkä tiesi itsekin turhaksi. Mun ote lujittui naisen horjahtaessa sen yhden ainoan varmemman askeleen jälkeen. "Ja sä annoit sen? Ihan tosta noin vaan? Voi vitun idiootti." Sinna risti kätensä rinnaalleen, lävistäen harmailla silmillään tällä kertaa mua. "Mitä helvettiä sä luulet musta" murahdin kulmat kurtussa, mutta mun oli autettava avovaimoni Audin etupenkille sen sijaan, että olisin puolustautunut harmaiden silmien katseelta. Mä kuulin pinnallisen huokauksen kiinnittäessäni turvavyön. Mä läväytin auton oven kiinni ennen kuin Sinna ehtisi jatkaa saarnaansa. Mä pakotin Annin juomaan vähän vettä ennen kuin mä starttasin Audin. Ja sillä kertaa mä ehkä ajoin ylinopeutta, mutta mä ajoin ihan helvetin varovaisesti. AnniSe oli varmasti mun elämäni hirvein automatka. Vaikka mä kyhjötin pusertaen käsiä ympärille huulet yhteen nipistettyinä, mä toivoin joka sekunti enemmän ja enemmän sitä, että me oltaisiin jo perillä. Mun verensokeri oli luultavasti pohjalukemissa ja mun sisällä vellova tuska herätti huolen: kuuluiko sen tuntua tältä? "Jaksa vielä hetki", Mikko huokaisi. Sen äänestä kuultava kipu oli suoraan verrattavissa mun olooni, eikä se ainakaan helpottanut tilannetta. Saana ajoi vastaan pihatiellä ja sitä helpotusta oli vaikea pukea sanoiksi. Yritin vääntää kasvoilleni hymyä huiskauttaessani kättä naiselle niin väsyneesti, että ehdin nähdä sen kummastuneen ilmeen. Mikko pysäytti auton etuovelle ja kääntyi katsomaan mua kysyvänä. Yritin nyökätä urheasti, mutta se jäi todellakin vain yritykseksi. Mä miltei pystyin tuntemaan, kuinka viimeinenkin väri pakeni mun kasvoiltani pahoinvoinnin lyödessä uudestaan yli äyräiden. "Ei", ähkäisin, kun Mikko yritti kopata mut syliinsä vääntäydyttyäni ulos autosta. Tartuin kuistin rappujen kaiteeseen antaen miehen tukea mua toiselta puolelta. Ei helvetti: miten mä selviäisin mahan kanssa, jos mä olin jo nyt tässä kunnossa?Päästyäni pitkälleni kipu muuttui ensin aaltoilevaksi ja katosi kymmenen minuutin sisään kokonaan. Mä huokaisin syvään, koska pelkkä pahoinvointi oli helpompi kestää. "Mun pitäisi varmaan syödä jotain", huokaisin sohvalta. Mikon kasvoilla käväisi voitonriemuinen ilme miehen nyökätessä nopeasti ennen katoamistaan keittiöön, josta kuuluvaan kolahteluun oli helppo syventyä. Mua väsytti ihan perkeleesti, mutta ensin mun oli pakko syödä jotain. "Jos se on vaan tää alku", piipitin palattuani vaakatasoon sohvalle. Mä olin syönyt koko lautasellisen, koska jos mä olisin jättänyt leikin kesken, Mikko olisi luultavimmin pakkosyöttänyt mua. "Niin." Mikon ääni oli vakava ja mä näin sen katseesta, ettei se halunnut mua enää satulaan. Mutta eihän se ollut mahdollista - mä ratsastaisin vaikka pää kainalossa. "Mä lepään pari päivää ja katsotaan sitten?" ehdotin väsyneesti hymyillen. Mikon käsi laskeutui vatsalleni ja silmien raosta mä näin miehen hymyn. Se oli ilmeisesti hyväksynyt diilin. MikkoMun ylitse huokunut helpotus olisi vetänyt multa jalat alta, jos mä olisin seissyt. Mä pitelin Annin vatsaa kädessäni jo pelottavan tottuneesti. Käsi oli taas liukunut litteälle vatsalle ihan omia aikojaan. Se tuntui jo niin luonnolliselta, että mun oli vaikea tajuta sitä. Mä olin kuitenkin tiennyt Annin raskaudesta niin vähän aikaa. Ja mä olin kuitenkin vihannut sitä kaikkea viimeksi. Aika helvetinmoinen kehityskaari kahdessa päivässä. "Köytän sut sänkyyn jos yrität jotain" murahdin jo hivenen huvittuneena, ja olin jatkaa lausetta, kun ovikello pärähti niin vaativasti, että mä melkein hätkähdin. Mä nousin sohvalta ähkäisten, mun käsi lipui pois Annin vatsalta vastahakoisesti. Viivytellen. "Voi vittu äijä mitä vittua" Janin paasaus kuului jo ennen kuin mä sain ovea kunnolla auki. Mies ohitti mut tömistellen olohuoneeseen. Sitten sen katse pysähtyi sohvalla kalpeana makaavaan Anniin. Jani pysähtyi kuin seinään. Sen katse kääntyi muhun, palasi takaisin Anniin. "Joku selitys tähän käteen. Kiitos. Nyt." Jani puhkui naama punaisena. Mun oli vaikea estellä suupieltä nykimästä ylöspäin, vaikka samaan aikaan mun oli puristettava kädet nyrkkiin että mä kestin sen. Seistä siinä avovaimoni ja parhaan kaverini välissä, jotka odottivat mun selontekoani kuin kuuta nousevaa. Anni peitti huvittuneen tirskahduksen hihansuuhun. "Mun piti tulla takaisin Suomeen etuajassa... Kun... No..." Mä hain oikeita sanoja kiusallisen tietoisena siitä, että virneen lisäksi mun kasvoille pakkautui verta parhaan kaverin katsoessa mua vaativa katse silmissään. "Anni on..." "Sano nyt helvetti." Jani murahti kärsimättömänä. Mä panin merkille, miten poissa itsestään jätkä oli. Se sai mun hymyn hyytymään. "Mä oon raskaana" Anni pisti väliin ääni niin varmana, että me molemmat käännyttiin katsomaan sohvalla makaavaa naista vähintään yhtä hämmentyneinä. Jani koska, no, uutinen tuli vähän puun takaa, ja mä, koska mä en olisi ikinä uskonut Annin pystyvän sanomaan sitä ääneen. Varsinkaan Janin kuullen. "Rask. Raskaana." Jani toisti sanan kuin ei tietäisi sen merkitystä. Harmaanruskeiden silmien katse kääntyi muhun epäilevänä. Kulmakarva kohosi kysymykseen. "Mmm." Mä sain hymähdettyä nojaten takkaan mukamas rennosti, vaikka todellisuudessa mä olisin ollut mieluummin missä tahansa muussa tilanteessa kuin todistamassa parhaan kaverini käyvän läpi varsin epämiehisen tunneskaalan suutaan aukoen. Jani suki pitkäksi päässyttä partaansa katse Annin vatsanseutuville jämähtäneenä. "Voi helvetin puput" mies lopulta urahti, hinaten katseensa mun kihlatun yhtäkkisen huomion keskipisteeksi joutuneesta vatsasta mun silmiin. Jani siristi silmiään ristien kätensä rinnalleen. "Opitkohan sä koskaan." Mä avasin suuni sanoakseni jotain, mutta Anni keskeytti taas. Tällä kertaa se käänsi molempien katseet hilautumalla pystyyn. Nainen mutisi jotain kahdesta ja tangosta, kiskoen vilttiä ympärilleen. Se oli kuitenkin noussut liian nopeasti, se huojahti uhkaavasti. Sillä kertaa Jani toimi nopeammin. Mun parhaan kaverin kädet kiertyi avovaimoni ympärille ja pakotti takaisin istualleen. "Nononono. Neiti siunatussa tilassa ottaa ihan rauhassa." Jani puuskahti, taputtaen osanottavasti avovaimoni päälakea. Annin ilme oli niin koominen, se koko tilanne oli niin absurdi, etten mä voinut kuin naurahtaa matalasti. "Kalja?" Kohotin kulmaani Janille, joka oli kietonut Annin siipiensä suojaan niin tiukasti, ettei tainnut edes kuulla mun kysymystä. Mä kohautin olkiani todeten hiljaa mielessäni, että mä olin sen kaljan ehkä kuitenkin velkaa sille miehelle. Mä olin puolessa välissä kohti keittiötä, kun mä kuulin Janin supattavan käsi sillä samalla vatsalla, jolta mä en olisi millään halunnut laskea otettani. "Jos tällä kertaa kummi poika? Ei siinä että Sirussa mitään vikaa... Tai siis... Mää meinaan että sun geenit nääs pelastaa paljon." AnniTuntui siltä kuin mä olisin irtaantunut kehostani Janin tulon myötä. Mä olen raskaana kuulosti jonkun toisen sanomalta, enkä mä voinut uskoa antavani Janin puhua mahalleni kuin siinä ei olisi mitään outoa. Mitä helvettiä. "Vai että geenit", puuskahdin hiljaa, sulkien silmäni heikotuksen puskiessa pintaan miljoonannen kerran. Jani väisti sanattomasta sopimuksesta, kun kallistuin hitaasti takaisin sohvalle raukeasti haukotellen. Keittiöstä kantautuva hiljainen puheensorina keinutti mua hiljalleen kohti unta. Nyt Janikin tiesi. Oli kaksi ihmistä, jotka tiesivät - siis vasta kaksi. Silmät rävähtivät auki. Missä vaiheessa mun pitäisi kertoa muille? Porukoille? Matiakselle? Eilalle ja Sirulle? Puristava tunne palasi rintakehään saman tien, kun mä ehdin ajatuksissani niin pitkälle. Herranjumala, mä en ollut käynyt vielä edes neuvolassa. Neuvola. Sana jäi pyörimään mun päässäni, kun ynähdin sohvalta kihlattuni nimen. Mies ilmaantui sohvan vierelle nopeammin kuin mä olin kuvitellutkaan ja kyykistyi eteeni kulmat huolesta kurtistuneina. "Sattuuko? Onko paha olo? Tarvitsetko sä jotain?" Mikko mutisi ja sipaisi poskeani kuin me oltaisiin edelleen oltu kahden. Mun katse vaelsi pöydän ääressä istuvaan Janiin, jonka kasvoilta paistoi melkein yhtä suuri huoli. Milloin niistä kahdesta oli tullut tuollaisia nössöjä? "Mä voisin juoda vettä", hymähdin ollen melko varma, että jos mä olisin nipistänyt käsivarren ihoa, se olisi jämähtänyt siihen asentoon. Mikko nyökkäsi ja suuntasi takaisin keittiöön. Mä kuulin hiljaista muminaa veden kohinan läpi, erottaen keskustelusta vain nimeni. "Tässä", Mikko mutisi lempeästi hymyillen, kun kohotin päätäni sen verran, että sain kohotettua miehen tarjoaman lasin huulilleni. Raotin silmiäni varovasti, koska mä olin ilmeisesti simahtanut sohvalle. Mikkoa ja Jania ei näkynyt ja pieni levottomuus valtasi mut heti - mä en halunnut olla yksin. Terassille vievä ovi aukesi ja kaksi silmäparia naulasivat katseensa muhun. "Mä luulin, että raskaana olevat naiset hehkuvat tai jotain", Jani murahti Mikon selän takaa. Sinisistä silmistä paistava myötätunto sai mut vääntämään hymyn kasvoilleni. "Kyllä se siitä", Mikko totesi hiljaa, kumartuen painamaan huulensa otsalleni. Mä haistoin tupakan ja tunsin miehen ihosta huokuvan kosteuden, tajuten vasta siinä vaiheessa kuulevani sateen ropinan ikkunoita vasten. MikkoJanin läsnäolo, ja kaljan ja tupakan äärellä käyty keskustelu helpotti mun mieltä. Oli kuin se jätkä olisi saanut nostettua taakan mun harteilta ja korvattua sen varmuudella. Me selvittäisiin tästä. Tää ei ollut maailmanloppu. Me oltiin vain käännetty sivua. Se sivu oli ehkä käännetty nopeammin kuin kumpikaan olisi ikinä arvannut, ja se sivu oli ehkä ihan helvetin pelottava. Mutta me tehtiin se yhdessä. Ja me ei yhdessäkään oltu yksin - meillä oli tukiverkosto. Jos joku ehkä suhtautuisikin nurjasti uutiseen, oli aina Jani, joka oli ensikättelyssä ilmoittanut jatkavansa kummisetäperinnettä. Se oli saanut mut hymyilemään. Mä olin antanut Janin kaapata mut terassilla tiukkaan otteeseen. Se oli kannatellut mua, se oli nostanut mut jaloilleni. Anni sen sijaan vaikutti unohtaneen hetkellisen skarpimman hetkensä. Mä suukotin kihlattuni otsaa, tuntien joka solulla sen naisesta huokuvan heikotuksen. Vaikka se oli saanut syötyä ja juotua, se puolenviikon pahoinvointi oli tehnyt tehtävänsä. Anni oli varjo siitä, millaisena mä naisen tunsin. Se raastoi mun sydäntä, sai sen jättämään lyöntejä välistä niin että sitä särki. Anni nyrpisti nenäänsä. Mä tajusin vasta sen irvistyksen myötä polttaneeni. "Äh. Sori. Mun pitää lopettaa" murahdin ääni vähän epämääräisenä. Mä hipaisin kihlattuni kasvoilta suortuvan korvan taakse ja yritin tapailla jotain hymyn tapaista, vaikka se oli vähän helvetin vaikeaa, kun sä samaan aikaan katsoit silmiin sitä tuskaa, jonka sä ihan itse olit aiheuttanut. Puput. Helvetti. "Ai nyt mun nalkutus palkitaan?" Anni tuhahti, kääntyen varoen selälleen. Se vilkaisi mua ilkikurisesti. "Olisit heti sanonut, mitä tarvitaan että Lehtelä lopettaa kessun vetämisen." "Anni." Mä urahdin, jaksamatta väittää vastaan. " Nössö." "Olisin mää mielelläni vähän kevyemmänkin selityksen nielly" Jani mumisi ovelta. Se veti takkia päälleen vilkaisten vielä olohuoneen ja sohvan suuntaan. Anni huiskautti kättään vähän ponnettomasti. Janin harmaanruskeiden silmien katse kääntyi muhun hävittämättä niihin pesiytynyttä huolta. "Pidä se naises nyt kurissa" mies murahti partaansa, kadoten ovesta. Mä jäin hetkeksi katsomaan sulkeutunutta ovea. Ilmat pakeni mun keuhkoista. Nyt Janikin tiesi. Mua kylmäsi se ajatus, että Siru tulisi ylihuomenna kotiin. Me ei onnistuttaisi pitämään salaisuutta tytön korvilta, jos Anni olisi yhä heikkona. Siru ei nielisi lakonisia selityksiä vatsataudista. Se vaikka pomppisi Annin päällä, jos saisi totuuden sillä ulos. Mä nojasin käden eteisen seinään haudaten kasvot jonnekin käden ja seinän välimaastoon. "Hei" mä murahdin pehmeästi tuntiessani käsien kiertyvän ympärilleni. Loin kihlattuuni katseen, jossa oli ihan yhtä paljon hellyyttä kuin huolta. "Miten sä voit?" "Nössö." AnniKun Mikon kasvoille ei ilmestynyt pisaraakaan huvittuneisuutta, mä huokaisin syvään ja hivuttauduin istualleni. Ennen kuin mies ehti estää, mä olin tarttunut sen käteen, noussut seisomaan ja kietonut käteni kihlattuni ympärille puristaen sen vartaloa viimeisillä voimillani. "Miten sä voit?" kysyin hiljaa. Mikon kädet kannattelivat mua, kun mies painoi poskensa päälaelleni ja huoahti raskaasti. "Väsyttää", se murahti kiertäen kysymykseni suurimmilta osin. Käänsin päätäni sen verran, että saatoin kohdata sinisten silmien katseen ja kurkottaa painamaan huuleni Mikon huulille ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. "Kyllä mä pärjään", mutisin, kun Mikko ei laskenut otettaan musta vielä kylpyhuoneen ovellakaan. Päiväunet olivat virkistäneet sen verran, että olin päättänyt haluta suihkuun Mikon vastalauseista huolimatta. Lämmin vesi tuntui taivaalliselta valuessaan ihollani niin lohdullisena, että mä pystyin vain sulkemaan silmäni ja unohtamaan kaiken. Ainakin niin pitkään, kun mun toinen käsi eksyytyi vatsalle ja katse laskeutui tarkastelemaan kumpua, jota ei vielä ollut. Nyt ei ollut enää kyse siitä, halusinko mä lapsen. Mun täytyi vain asennoitua siihen, että mä selviäisin siitä kaikesta. Me selviäisimme yhdessä. Hätkähdin Mikkoa, joka vaani ovenraossa kädet puuskassa. "Hei", älähdin. "Älä säikyttele." Miehen kädet kietoutuivat kysymättä ympärilleni, kun nostin jalkani ensimmäiselle askelmalle portaikon kaiteeseen tukeutuen. Suihkussa seisominen oli vielä mennyt, mutta nyt hetkellinen energiapuuska tuntui valuneen virtaavan veden mukana viemäriin. Pehmeät lakanat ja lämmin peitto tuntuivat vielä paremmilta kuin suihku. Makasin sängyssä odottaen Mikkoa suihkusta, pyöritellen ajatuksia verkkaisesti päässäni. Jani oli lupautunut kummisedäksi, mutta suhtautuisivatko muutkin asiaan samalla päättäväisyydellä? Oli hullua, että vielä kuukausi takaperin mä olin stressannut ajatusta häistä. Nyt mä olin raskaana, meille oli tulossa vauva.Hengitys salpaantui taas, mutta mä pakotin keuhkoni yhteistyöhön. Mun oli pakko tottua siihen. "Nukutko sä?" hiljainen ääni kysyi ovelta. Pudistin päätäni hiljaa mumahtaen, odottaen kärsimättömänä, että Mikko pääsi viereeni sängylle. Mun ympärilleni kaartuva käsi vei mennessään sen epävarmuuden, joka oli taas yrittänyt ottaa musta vallan. Me oltiin tässä yhdessä.
|
|
|
Post by Mikko on Oct 13, 2017 9:27:26 GMT 2
13.10.2017 Lipsahdus
MikkoMitä Lehtelä teki perjantai-iltana? Ryyppäsi bändikavereiden kanssa? Vietti laatuaikaa tulevan vaimonsa kanssa? Leikki keppihevosilla tyttärensä kanssa? Ei. Mä vilkaisin puhelimen näyttöä toisen kerran kulmia kurtistellen. Ja ei, se sama teksti lävähti uudelleen mun verkkokalvoilleni. Susikallio boss 18.32 hei pystytkö tulla jelppaan @keltsu
Mitä hittoa? Mä rypistelin kulmiani harppoessani ratsastussaappaat yhä jalassani kohti keltaista taloa. Mä en voinut sille mitään, että melkein viiden vuoden takaiset muistot palasi mun mieleen ja sai mut vilkaisemaan tallipihaan, ihan kuin mä tekisin jotain väärää soittaessani Susikallion omistajapariskunnan ovikelloa. No olihan se nyt ihan helvetin outoa, jos ei mitään muuta. Mä harvemmin kävelin asiakkaideni oville perjantai-iltaisin. "No?" Mä ehdin murahtaa hymyttömänä Vionan mustan pehkon ilmestyessä oviaukolle. "Joo tota me käytäis Anssin kanssa asioilla" Viona tulitti sellaisella vauhdilla käsillään huitoen, että mä pakitin askeleen taakse. "Eikä kukaan ehdi katsoa Vanessan perään. Sori nyt kauheesti mutta sulla on Siru ja mä ajattelin-" "Joo." Mä katkaisin tulvan, jonka alle Susikallion omistajatar mua yritti hukuttaa. Mä astuin sen ohi turhankin tuttuun eteiseen. Anssi virnisti mulle tervehdyksen suorastaan epä-anssimaisen myhäileväisenä. Mä hymähdin, enkä mä ehtinyt edes riisua saappaita, kun mun syliin jo tungettiin kääröä. "Mä laskutan tästä erikseen" virnuilin pariskunnan perään niiden kadotessa ovesta ulos kiukutteleva Robert kannoillaan. Mä laskin hitaasti katseeni mun sylissä tuhisevaan kääröön. Sillä oli vihreät silmät ja ruskea tukka, iho niin tumma, ettei sen geeneistä olisi voinut erehtyä. Mä huokaisin vähän vilkaistessani keittiön pyöreälle pyödälle jätettyä sotkuisella käsialalla sutattua muistilappua kaikesta oleellisesta vaippojen sijainnista äidinmaidon korvikkeeseen ja pilttipurkkien osoitteeseen. "Jaahas, tullaankohan me yhtään toimeen...?" Mä mutisin naputtaessani toisella kädellä Annille viestiä. Mikko 18.46 jouduin hommiin keltaiseen taloon. Tuutko kun ehdit? Laskin puhelimen pöydän puiselle pinnalle kääntäen katseeni takaisin Vanessa Susitaipaleeseen. Mun oli vaikea katsoa niihin vihreisiin silmiin miettimättä sitä, mitä mä ja Anni oltiin oltu niin lähellä saada. Mä huokaisin raskaasti kävellessäni olohuoneeseen. Mä laskin puolivuotiaan paksulle leikkimatolle, ja ojensin helistimen saaden pienen ihmisalun kikattamaan hersyvästi. AnniPäivän viimeisen kouluryhmän tunnin päättymisen jälkeen luettu viesti oli saanut mut kohottamaan kulmiani hämmästyksestä: mihin hommiin Mikko oli joutunut? Vionan talolle? Nostin katseeni automaattisesti keltaiseen taloon, joka seisoi tallipihan reunalla kuten aina ennenkin. Mä en vastannut, vaan harpoin talon suuntaan arvuutellen syitä sille, mitä kihlattuni teki Viona Valeran talossa. Värähdin syksyisen tuulenpuuskan kylmyyttä, mutta jäin silti vetämään henkeä puutalon ovelle. Mä meinasin koputtaa, mutta päädyin kokeilemaan ovea, joka oli kuin olikin auki. Vaikka mä olin käynyt talossa viimeksi vappuna, tuntui kuin mä olisin ollut astumassa tuntemattomaan. "Mikko?" huhuilin hämärässä eteisessä. Miehen saappaat nojasivat seinään kuin ne olisivat kuuluneet siihen ja hetken mun mieleen tulvi ajatuksia siitä, monesti se mies oli tässä talossa vieraillut. Mä kuitenkin sysäsin ne mietteet kerralla pois päästäni kuullessani tutun, pehmeän äänen. "Olohuoneessa." Talo vaikutti tyhjältä Mikkoa ja vaalealla leikkimatolla ähkivää Vanessaa lukuunottamatta. "Pääsin lapsenvahdiksi", mies naurahti selityksen kummastuneelle ilmeelleni. Sinisten silmien katse kääntyi Vanessaan tytön rääkäistessä lattialta ensimmäisen kerran. "Noh", Mikko murahti, kun tyttö parkaisi toistamiseen. Suuret kädet kahmaisivat Vanessan syleilyyn ennen kuin mä olin ehtinyt edes sisäistää, että mä tosiaan seisoin Vionan ja Anssin olohuoneessa katse niiden tyttäressä, jonka vihertävät silmät katselivat mua nyt Mikon sylistä. Istuuduin sohvalle yrittäen selvitellä ajatuksia, jotka tuntuivat puuroutuneen samalla hetkellä, kun mä olin astunut samaan tilaan pienen lapsen kanssa. Se oli hämmentävää ottaen huomioon, kuinka valmiiksi mä olin itseni jo tuntenut. Mä taisin kuitenkin olla ihan helvetin kaukana valmiista. Mikko hyppyytti Vanessaa tottuneesti sylissään ja juuri äsken itkun partaalla olleelta tytöltä irtosi jopa pari äännähdystä, jotka olivat tulkittavissa nauruksi. "Mitä.. Siis miten sä tänne päädyit?" yritin naurahtaa mahdollisimman rennosti, vaikka todellisuudessa mulla ei edelleenkään ollut harmainta hajua kuinka mun avopuolisoni oli päätynyt tallinomistajattaren lapsenvahdiksi. Ensin musta oli tullut opettaja ja nyt tämä? Vionalla alkoi olla vaikutusta mun elämääni enemmän kuin nainen tajusikaan. Mikko"Mulla on vissiin jonkinmoisia meriittejä alalta" mä virnistelin vilkaisten ruskeisiin silmiin, joissa paloi epäuskoinen katse. "Ei vaan. Niillä oli molemmilla jotain asioita hoidettavana. Kukaan muu ei ollut halunnut viettää perjantai-iltaa lapsenvahtina." Mä loin avovaimooni pitkän katseen. En mä tätä mielelläni tehnyt, mutta eipä multa juuri oltu kyseltykään. Ja mä tiesin paremmin kuin hyvin, millaista oli pärjätä pienen ihmisalun kanssa. Vaikka Vionalla olikin Anssi, mä tiesin niiden tarvitsevan aikaa. Aikaa ilman Vanessaa. Vanessa ähki selällään, kunnes se keksi kiepsauttaa itsensä ympäri. Ähinä muuttui tyytyväiseksi tuhinaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun tyttö tavoitteli mun sormea. Sen koko käsi puristui mun yhden sormen ympärille. Mä muistin, miten Sirulla oli ollut tapana rutistaa mun etusormea. Sirun käsi oli ollut vielä vähän pienempi, mutta siinä oli ollut tuplaten voimaa. Mä älähdin silti vähän Vanessan puristaessa koko ajan kovemmin. "Lopetahan sitten" mä murahdin huvittuneena, irrottaen käteni varoen pienen pedon kynsistä. "Kaipaatko sä sitä?" Anni mumahti sohvalta, turvallisen välimatkan päästä pienestä ihmisestä. Mä vilkaisin vähän poissaolevan oloista kihlattuani hymähtäen pehmeästi. "Sä oot rakas kysynyt tuota ennenkin" mä virnistin, antaen sen virneen mennä silmiin saakka huvittuneena pilkkeenä. "Joo" Anni mutisi, katsoen Vanessan ähinää kuin ei aivan tietäisi, miten koko asiaan suhtautua. Mä laskin vaaleanvihreään bodyyn puetun vauvan kihlattuni syliin viis veisaten siitä hämmentyneestä ilmeestä, jonka mä muistin nähneeni jo vappuna. "Hengitä" mä murahdin hellästi, kietaisten käteni avovaimoni ympärille. "Tue niskaa ja selkää." Annin huulilta pakeni jotain häkeltyneen ein ja hätääntyneen enmäolevalmisenhalua-ähkäisyn tapaista. Mä tiukensin otettani naisen ympäriltä. "Et sä saa sitä tapettua" mä naurahdin lempeästi, hivellen kihlattuni olkaa. "Onpa se painava" Anni sai lopulta puhekykynsä takaisin. "Ja vasta, mitä, puoli vuotta?" "Siru oli pienempi" mä huokaisin, katsoen muualle. "Siru oli... No, aika eläväinen vauvana. Vanessa on helppo." " Helppo...?" Kuin mun sanojen vahvikkeeksi lapsi hapuili pieneen nyrkkiinsä tukon Annin tukkaa. "Mmm. Helppo." AnniVanessa katseli mua pienillä silmillään kuin olisi yrittänyt päättää, oliko mun sylissä varmasti hyvä olla. Tyttö ähki ja puhisi nyhtäessä hiuksiani pois sen pienestä kourasta ja mä olisin voinut vaikka vannoa pikkuisen alahuulen värähtäneen. "Hysss", mä kuiskasin keinauttaen Vanessaa sylissäni. Tytön ilme kirkastui kuin taikaiskusta ja mun oli vilkaistava Mikkoa kykenemättä uskomaan, että olin juuri kumonnut potentiaalisen itkuraivokohtauksen. Vähitellen mä aloin tottua Vanessan painoon käsivarsillani ja pystyin suuntaamaan huomioni pätkittäin muualle kuin sylissäni tuhisevaan tyttöön - kuten keittiössä kolistelevaan Mikkoon. "Oho, aika hurja", mies virnuili ehdittyämme Vanessan kanssa keittiön oviaukkoon. Tuhahdin hyssytellen tyttöä, joka oli parkaissut tyytymättömänä keskeytettyäni sen yrityksen nukkua. "Iltapalaa", supisin Vanessan korvaan kiepauttaen tytön lähemmäs Mikkoa, joka väänsi tuttipullon korkin kiinni ja vilkaisi meitä huvittuneena. Miehen kasvoilla loistava hymy oli kuitenkin lämmin, kun mies viittoi mua istumaan pöydän ääreen. Oli maailman suloisinta seurata Mikon kasvojen ilmeitä, kun mies kiikutti pientä lusikkaa Vanessaa kohti kerta toisensa jälkeen. Tyttö aukoi suutaan edessään istuvasta miehestä mallia ottaen ja keltainen piltti upposi tyttöön ongelmitta. "Sä oot niin pro", huokaisin hymyillen, kun Mikko laski puolilleen vajuneen lasipurkin pöydälle. Mies naurahti hiljaa, nostaen tuttipullon käteensä katse Vanessassa, jota mä olin ojentamassa kihlattuni syliin. "Ei, kyllä sä pärjäät", Mikko hymähti eikä mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin kellistää Vanessa takaisin syliini. Vanessa maiskutteli tyytyväisenä suutaan hamuillen tuttipulloa huulillaan. Mä seurasin tytön maidonjuontia kuin se olisi ollut maailman ihmeellisin asia, ja kyllähän se olikin. Mun sisuskalut käpristyivät hetkeksi yhdeksi mustaksi möykyksi, kun mä palasin tahtomattani siihen hetkeen, kun mä olin kuullut ensimmäistä kertaa kohdunulkoisesta raskaudesta. J a kokenut sen jättämän tyhjiön itse. Jos totta puhuttiin, mua pelotti aivan helvetisti. Ei enää niinkään se, etten mä kykenisi huolehtimaan lapsesta, koska mä olin saanut pidettyä Vanessankin suhteellisen tyytyväisenä, vaan se, etten mä enää kestäisi sitä toista kertaa. Mä en halunnut kokea samanlaista menetystä toistamiseen. Mä en pystynyt nostamaan katsettani Mikkoon, koska pystyin miltei tuntemaan ajatuksen tuoman varjon kasvoillani. Niinpä mä vain tuijotin Vanessaa, jonka pienet kädet heiluivat tytön nauttiessa iltapalahetkestään silminnähden elämäänsä tyytyväisenä. MikkoSe riippui raskaana ajatuksena meidän välillä. Mä näin sen rakkaani kasvoilta, mä tunsin sen ilmassa. Mä huokaisin kyykistyessäni keittiön pöydän vieressä istuvan naisen lähelle. Mä laskin käden kädelle, joka oli kietoutunut pienen nyytin ympärille varmana. "Sä pärjäät hienosti, kulta" mä hymähdin, mutta siinä hymyssä oli muutakin. Siinä oli surua siitä, ettei me oltaisikaan seitsemän kuukauden kuluttua siinä samassa tilanteessa Lehtomäen keittiössä. Siinä oli helpotusta siitä, miten helposti Anni loppujen lopuksi lapsen kanssa oli. Siihen nähden, miten vaikeasti nainen oli keväällä samaiseen kääröön suhtautunut, se oli tullut ihan helvetinmoisen matkan. Ja sitten siinä oli pelkoa. Pelkoa siitä, että me ei koskaan oltaisi siinä tilanteessa Lehtomäen keittiössä. Vanessa örähteli mun hartialla kävellessäni puutalon alakerran halki ajatuksiini vaipuen. Mä välttelin avovaimoni katsetta antaessani vauvan puristaa vaaleaa rättiä nyrkkiinsä. Mä en pystynyt katsomaan naista silmiin. Kun mä katsoin, mä pystyin miettimään vain sitä, millaista se olisi ollut. Jos möykky olisi syntynyt. Mä laskin Vanessan takaisin kihlattuni syliin käytyäni yläkerrassa vaihtamassa vaipan. "Säästin sut siltä riemulta" virnistelin Annin vilkaistessa mua vähän kysyvästi. Hipaisin sirojen kasvojen piirteitä virnistäen hellästi. "Vielä." Anni ynähti jotain, suupieli nytkähti, katse lipui alas vauvaan. Vanessa kelli tyytyväisenä jokellellen naisen sylissä. Se yritti taas hamuilla suortuvan tukistettavaksi, mutta tällä kertaa mä pelastin kihlattuni hiukset sipaisemalla ne toisen hartian yli selälle. Telkkarista ei tullut oikein mitään. Mä annoin mainosten lipua ohi silmieni. Vaikka mulle oli napsahtanut nakki, mä olin kuitenkin ihan hyvilläni istuessani Susikallion omistajapariskunnan sohvalla. Ja siitä oli kiittäminen Annia, joka istui mun kainalossa. Mä olin kietaissut käteni naisen ympärille, joka piteli yhä sylissään torkahtelevaa Vanessaa. Hetken me oltiin juteltu hiljaiseen ääneen, vaihdettu päivän kuulumiset. Anni oli pitänyt tuntinsa, mä olin ratsastanut pari Vionan nuorikkoa. Mutta lopulta me päädyttiin istumaan sohvalla hiljaisuuden vallitessa. Kello tikitti jossain, Vanessa päästi pieniä äännähdyksiä Annin sylissä. Mä hivelin kihlattuni käsivartta, annoin naisen nojata päänsä mun rintaa vasten. "Kiitos kun sä tulit, rakas" mä hymyilin hiljaa tummien hiusten sekaan suukottaen Annin päälakea. "En mä tiedä olisinko mä pystynyt tähän yksin. Kaiken jälkeen." Anni"Et", mä hymähdin hiljaa. "Sä olet liian riippuvainen musta." Vaikka se oli tarkoitettu kepeäksi heitoksi, mä olin hyvin varma, että Mikko näki mun sisällä leiskuvan lämmön kasvoiltani. Vanessa ynähti sylissäni, kun annoin kihlattuni suukottaa huuliani matalasti murahtaen. "Joko sä haluat nukkumaan?" kysyin Vanessalta, jonka vihreiden silmien katse oli jälleen nauliintunut muhun. Mikko huokaisi syvään, nousi ylös sohvalta ja loi vielä viimeisen vilkaisun sylissäni lepäävään tyttöön. Mä tajusin Mikon tuskan siinä vaiheessa, kun kipitin toista kertaa yläkertaan itkuhälytin kädessäni. Vanessa parkui pinnasängyssään yövalon kajossa ja vaikka kyseessä oli tallinomistajattaren lapsi, sen parkumisen kuunteleminen oli sydäntäsärkevää. "Noo", hymähdin katse Vanessassa, jonka kasvot hohtivat tulipunaisina tytön parkuessa niin kovasti, että sen kasvot painuivat kurttuun. Itkeminen taukosi vasta, kun mä nostin tytön syliini ja keinuttelin sitä kävellen huoneessa yrittäen sulkea pois ajatuksen siitä, kenen makuuhuone se oli. "Joko tyttö nukkuu?" Mikko kysyi hiljaa ovelta juuri, kun olin saanut tuhisevan Vanessan takaisin sänkyyn. Nyökkäsin, varmistin että itkuhälytin oli päällä ja hiivin ovelle sujahtaen Mikon kainaloon tyytyväisesti hymyillen. "Sä olet luonnonlahjakkuus", mies murahti portaikossa. Mä olin kommentoimassa jotain aloittelijan tuurista, kun porras narahti liian kovaa Mikon jalan alla ja makuuhuoneesta kantautuva parkaisu sai meidät molemmat pysähtymään. Vajosin sohvalle väsyneenä, mutta onnellisena: parin tunnin lapsenvahtikeikka tallireissun päätteeksi oli imenyt musta kaikki mehut. "Milloinhan ne tulee?" mutisin haukottelun lomasta, käpertyen Mikon kainaloon. Mies kohautti olkiaan, painaen huulensa päälaelleni. "Antaa niiden nauttia." "Ai Robertin kanssa?" virnistin. Mikko murahti jotain Sirusta vilkaisten sitten puhelintaan, jonka värähdyksen mäkin olin kuullut. "Sirusta puheenollen. Meidän täytyy kuulemma hakea se mutsilta jo aamulla, sillä on kova hinku Pumban selkään", mies mutisi sivellen kylkeäni sormillaan. Hymyilin Mikon paitaa vasten, yrittäen taistella väsymystä vastaan ja pitää väkisin kiinni painuvat silmät auki. MikkoMä sanoin jotain Sirun laatimasta treenikalenterista, jonka tyttö oli kiinnittänyt jääkaapin oveen ja seurannut säntillisesti, merkaten jokaisen tehdyn päivän tähtitarralla. Mä tajusin Annin nukahtaneen vasta, kun mä en saanut mitään vastausta. Hellä hymy kiiri mun kasvoilleni siirtäessäni tummia hiuksia kasvoilta. Mä olin aina rakastanut katsella Annin unta, eikä sekään kerta tehnyt poikkeusta, vaikka ympäristö olikin sanalla sanoen molempien mukavuusalueen ulkopuolella. Mutta mun kihlattuni oli silti ihan yhtä suloinen kuin aina nukkuessaan pää mun rinnalla. Mä suukotin päälakea huulet hymyssä. Mä havahduin ajatuksistani itkuhälyttimen pärähtäessä. Anni mumisi jotain mun noustessa ylös naisen alta. Mä heitin sen päälle viltin nojatuolin selkänojalta, hymyillen lempeästi. "Pikku hetki, kulta." Mä kuiskasin, tietämättä, kuuliko Anni mun ääntäni ollenkaan. Se ynähti poski sohvan selkänojaa vasten jotain, mistä mä päättelin sen ehkä sittenkin kuulleen. Mä palasin olohuoneeseen varoen narisuttamasta vanhoja lattialautoja Vanessan nukahdettua uudelleen lyhyen ruokailutauon päätteeksi. Mä olin jo melkein unohtanut, miten usein niin pienet vauvat kaipasi ruokaa, läheisyyttä ja turvaa. Mä huokaisin syvään istuessani takaisin sohvalle. Anni säpsähti hereille, venytellen raukeasti. "Huomenta" mä murahdin huvittuneena, päästäen naisen kömpimään takaisin mun kainalooni. "Joko sä sait Vanessan nukahtaman uudestaan" Anni mumahteli mun paitaa vasten, kietoen kätensä mun ympärille. "Sain." Mä murahdin pehmeästi laskien toisenkin käden avovaimoni ympärille. Tuntui oudolta olla niin lähekkäin toisen talossa, mutta mä en antanut ajatuksen häiritä. "Olisi sääli jos sun taidot menisi hukkaan" nainen huokaisi haukoteltuaan. "Hukkaan...?" Mä toistin toinen kulma kohoten. Anni kohottautui mun sylistä vain luodakseen muhun huvittuneen katseen. "Sä olisit maailman suloisin pikkulapsen isukki." Anni täsmensi luoden muhun pitääkö vääntää rautalangasta-katseen, johon kuitenkin sekoittui niin puhdasta onnea, että mä en voinut kuin hymyillä hölmösti. "Enpä nyt tiedä, mä olin viimeksi yhdeksänto-" Mun lause hukkui kihlattuni huulten alle, muuttuen tyytyväiseksi muminaksi. Suudelma katkesi ulkoa kantautuneeseen koiran haukahdukseen. Mä hymyilin yhä hölmön hellästi omistajapariskunnan törmätessä sisään huomattavasti piristyneempi Robert vanavedessään. Viona kohotti kulmaansa laskiessaan kauppakasseja eteisen lattialle. "Oot tainnut kasvaa kiinni siihen mieheen" Viona suuntasi sanansa Anniin, joka ei ollut hievahtanutkaan mun sylistä vilttinsä alta. Haukunta ja Robertin elämöinti oli herättäneet Vanessankin, jonka luokse Anssi tömisteli moikaten meitä vain hiukan huvittuneena. "Mmm, tai sitten mä en enää osaa olla ilman Annia" virnistelin naisen kohottautuessa haukotellen mun sylistä Anssin palatessa käärönsä kanssa. "Otatteko teetä?" Vionan ääni huikkasi keittiön suunnalta, kuin me oltaisi parempiakin perhetuttuja. AnniMä vilkaisin Mikkoa vaivihkaa, mutta sinisten silmien katse ei kääntynyt muhun miehen huikatessa myöntävän vastauksen. Hetken mä haaveilin siitä, että me oltaisiin voitu vain kävellä ulos ja ajaa kotiin, mutta nielin väsymykseni ja laahustin kihlattuni perässä keittiöön. Litkin teetä katse pöydässä, jonka ääressä me oltiin syötetty Vanessaa huomattavasti vähemmän kiusallisissa merkeissä. Vionan silmät seilasivat välillämme ja herpaantuivat muualle vain Robertin etsiessä yöpukuaan. "No, mites täällä sujui?" Viona kysyi lopulta. Mä rapsutin jalkoihini parkkeeranneen Sakun päätä niin ajatuksiini uppoutuneena, että multa meni hetki tajuta, että Viona odotti vastausta nimenomaan multa. "Hyvin?" hymähdin vilkaisten Mikkoa, joka nyökkäsi itsekseen hymyillen. Vionan huulet kaartuivat tietäväiseen hymyyn, kun nainen ponnahti ylös hakiakseen lisää vettä. "Entäs tunnit? Joko homma alkaa tuntua luontevalta?" Viona kysyi kääntämättä katsettaan muhun. Naurahdin hiljaa, muistellen jännitystä, joka oli taas kuplinut sisälläni puolet ensimmäisestä tunnista. Siitä huolimatta mä olin onnistunut omasta mielestäni keskittymään ja ohjeistamaan tuntilaisia niin hyvin kuin kykenin. "Hyvin, kai. Ehkä se vielä joku päivä", vastasin virnistäen. "Robert, vähän hiljempaa", Viona pyysi rauhallisesti, kun yöpuvun päälleen saanut poika viiletti keittiöön kovaan ääneen nauraen. Saku riehaantui mukaan Robertin leikkeihin ja asettui vasta, kun keittiöön ilmestynyt Anssi murahti sen maahan. "Pikku prinsessa nukkuu taas", mies mutisi ovenkarmiin nojauten. Viona nyökkäsi miehelleen pienesti hymyillen, kääntäen sitten pisteliään katseensa muhun. "Tuntuiko se omalta? Vauvanhoito?" nainen hymähti kuin olisi kysynyt mitä mä olin pitänyt Lanan uusista suojista. Tuijotin hämmetyneenä mua pykälän lyhempää naista, enkä enää kyennyt hakemaan turvaa Mikon katseesta. "Mikäs siinä", huoahdin olkiani kohauttaen. Mä en tuntenut oloani niin mukavaksi, että olisin halunnut jakaa ajatuksiani perheenlisäyksestä siinä hetkessä - enhän mä ollut maininnut asiasta edes omalle äidilleni. Kello lähenteli yhdeksää, kun Robert oli istunut viereeni pöytään murokulhollisen kanssa. Poika selosti mulle koulupäivästään niin suurella antaumuksella, että olisi voinut kuvitella meidän vaihtavan kuulumisia useamminkin. Vilkuilin Mikkoa, joka jutteli keittiön nurkassa Anssin kanssa ilmeisesti tallin juoksevista hommista, joihin tallimestarin itse oli ajoittain vaikea venyä. "Mites Lehtomäellä sujuu?" Viona kysyi viekkaasti hymyillen. Mä en ollut ihan varma, mistä moinen kyselytunti juontui, mutta ilmeisesti mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin leikkiä mukana. "Hyvin, Vigo kulkee päivä päivältä paremmin", vastasin. "Ja no, hääsuunnittelut vievät aikaa." Mikon ja Ansin katseet rävähtivät muhun, mutta mä en saanut silmiäni irti Vionan kasvoista, joilta nainen ei saanut peiteltyä puhdasta hämmennystä. Mikko"Hää... Suunnittelut?" Viona toisti sanan vihreitä silmiään pari kertaa räpsäyttäen. "Me vähän niin kuin päätettiin mennä naimisiin" mä virnistin toivottuani Annin yhtäkkisestä suorasukaisuudesta. "Helmikuussa." "Oh- ohhoh" Viona mutisi. Oli aika harvinaista nähdä sen naisen menevän puihin, mutta ilmeisesti mun tuleva vaimo oli onnistunut siinä kerralla kunnolla. Mä vilkaisin Anssia, enkä mä voinut olla miettimättä sen miehen ajatuksenjuoksua. Eikö sillä ollut edes tavoitteina viedä lapsensa äitiä vihille? Ei se mun asia ollut, mutta jokin Vionan reaktiossa häiritsi liikaa. "No tehän ette aikaile" Viona huokaisi vähän haaveellinen katse vihreissä silmissään. Nainen silitteli hajamielisesti avomiehensä koiran turkkia. Anssi oli kadonnut talleille, ja mä olin toinen jalka ovesta ulkona. Paitsi että mä istuin sillä samaisella sohvalla Anni käsipuolessani. Se helvetin tee ei loppunut ikinä, tai siltä se ainakin tuntui. "Ei sentään kesähäitä vietetty jo" virnistelin, hivellen kihlattuni hartiaa. Mä käänsin kelkan ympäri, ennen kuin me jouduttaisiin selittelemään jotain: "No, koskas te?" "Me?" "Meette naimisiin" Anni jatkoi leveästi hymyillen kuin paraskin rikostoveri. Mä vilkaisin naista hellästi hymyillen. "Katsotaan nyt jos edes saan kimppua kiinni..." "Kiitos nyt vielä" Viona hymähteli, vilkaisten Annia tietäväisenä hymyillen. "Ensi kerralla taidan vaan suoraan pyytää sua, Anni. Miehistä mihinkään ole, tässä se taas nähtiin." Mä tuhahdin vetäen ratsastussaappaat jalkaan. "Ja siltikin tekin kaksi ette voisi olla ilman omianne" mä virnistelin ilkikurisesti, laskien käteni silmiään pyöräyttävän Annin ristiselälle. Viona tuhahti jotain kreikaksi, ja mä olin melko varma, että oli vaan parempi etten mä ymmärtänyt niiden sanojen merkitystä. Sen sijaan mä ymmärsin kihlattuni silmiin nousseen katseen merkityksen. "Ensi viikkoon" mä huoahdin vähän sulkien keltaisen talon oven perässämme. "Sä et aja mihinkään" mä murahdin lempeästi avovaimoni hapuillessa punaisen Golfin avainta taskustaan sen näköisenä, että nukahtaisi seisaalleen. Mä tiukensin otettani naisen vyötäisiltä kumartuessani hymähtämään tummien hiusten sekaan: "Lepää vähän, lipsauttelija. Haetaan Golf huomenna. Okei?" Anni näytti mulle kieltään, mutta hyppäsi Jeepin pelkääjänpaikalle raukeasti haukotellen. "En mä sitä suunnitellut" nainen puolustautui tuhahdellen teatraalisesti, katse ohi lipuvassa metsikössä. Mä vain naurahdin pehmeästi. "Pitää varmaan alkaa askarrella kutsukortteja." "Hah! Lehtelä askartelemassa. Sen mä haluankin nähdä."
|
|
|
Post by Mikko on Oct 24, 2017 12:57:29 GMT 2
24.10.2017 Erika 15.05 Äh pakko perua valkku, R ontuu vej 😔 Mä naputtelin vanhalle groomilleni vastausta keskittyen puhelimeen vain puolella silmällä. Toinen käsi ratilla ja puhelin reidellä mä onnistuin lopulta kasaamaan jotain kysymyksentapaista. Erika 15.08 Emt ehkä hankkariHuokaisin laskien puhelimen kädestä. Häiden takia jokaikinen sentti olisi ollut tervetullut, mutta mua harmitti myös ratsukon puolesta. Mä olisin ehkä osannut iloita vapautuneesta iltapäivästä, jos Anni olisi ollut kotona. Mutta sekin oli työmatkalla Helsingissä, joten tältä päivää kaikki hääsuunnitelmat sai unohtaa. Jeepin ovi kumahti kiinni raskaasti. Mä vilkaisin taivaalle kertyviä harmaita pilvimassoja. Valkoinen talo näytti niitä vasten häikäisevän valkealta. Kuin hääpuku. Ei helvetti, mä tarvitsen välillä jotain muuta ajateltavaa. Urahdin melkein ääneen, kun heti ensimmäisenä ovella oli eteisen senkille unohtunut cateringesite. Mä en käsittänyt, miten mun tuleva vaimoni pystyi ottamaan kaiken niin rennosti. Huolettomasti. Mä pyörittelin lukuja mielessäni öisinkin, kun toinen tuhisi varsin tyytyväisenä mun käsivarren suojissa. Ei. Mä tarvitsin jotain muuta ajateltavaa. Mä vaihdoin vaatteet, yritin vetää pikatreenin, mutta mut keskeytettiin vähän väliä. " Moi isi mä meen Millalle koulusta!" Siru kailotti räkätyksen välistä. "Joo, koska haen?" Huoahdin puhelimeen, nojaten kyynärvarren polveen penkissä. " Emmä tiiä moi!” Mä laskin puhelimen penkille, palasin selälleni ja yritin jatkaa siitä mihin mä olin jäänytkin. Mutta mun ajatukset karkasi joka kerta tuleviin häihin. Raudan nostelusta tuli mieleen, että munkin ehkä pitäisi hankkia puku häitä varten. Sirulle pitäisi keksiä mekko, ja miettiä, haluttaisiinko me muita kukkaistyttöjä. Voi helvetti. Kukat. Ne pitäisi valita. Pitäisi valita koristeet, pitäisi valita menu. Pitäisi valita sitä, pitäisi valita tätä. Ostaa, ostaa ja ostaa. Vielä vähän ostaa. Mä murahdin ääneen noustessani ylös penkistä. Maassa näkyi valkoisia länttejä eilisestä lumisateesta. Mua hymyilytti sen suudelman muisto huulilla, mä melkein pystyin tuntemaan Annin lumiset huulet omillani yhä. Mä hymyilin kävellessäni päämäärättömänä Lehtomäen maiden halki. Mä tarvitsin sitä, edes hetkeksi. Sitä tunnetta, kun ei ollut päämäärää. Ei ollut suunnitelmia. Ei ollut mitään. Vain tämä hetki. Järveltä puhalsi kostea tuuli, joka sai hupun heilahtamaan. Mä suljin silmät ja vain hengitin sitä järven tuoksua. Mä avasin silmät, mä muistin, miten me oltiin keväällä nautittu siitä pienestä rannasta. Mun kulma kohosi heittäessäni kiven, joka pomppi veden pinnalla kunnes upposi. Miksei sitä rantaa voisi käyttää useammin? Miksei sinne voisi raivata kunnollista polkua, siistiä rantaviivaa uintikelpoiseksi? Siru pitäisi siitä. Anni pitäisi siitä. Mun katse pysähtyi kalpeiden koivujen reunustamaan metsänrajaan. Siinä olisi ihan loistava paikka rantasaunalle. Miksen mä ollut tajunnut sitä aikasemmin? Mä tein nopean laskutoimituksen. Mun setä oli puuseppä. Ei me oltu turhan paljon tekemisissä, mutta mä saisin siltä silti alennusta puutavarasta. Mä voisin lainata tallilta Avantia. Viimeinen vilkaisu rehottavaan metsikköön, ja mä olin tehnyt päätökseni. Mun oli palattava sisälle illan pimettyä nopeasti. Mun pitäisi ensimmäisenä vetää alas rantaan sähköt, jotta mä näkisin tehdä töitä siellä koska tahansa. Suurin urakka oli perustustöissä. Maa pitäisi avata ja tuoda uutta, pehmeämpää hiekkaa tilalle. Polkua varten pitäisi kaataa vähintään kuusi puuta. Se vaatisi itse saunan lisäksi terassin ja laiturin. Mä olin nyt jo saanut roudattua pahimmat kivet yhteen kasaan, eikä se projekti vaikuttanut mitenkään ylitsepääsemättömältä. Koska mä kaipasin sitä. Jotain muuta. Mä pyörittelin ajatusta päässäni ripustaessani takkia kellarikerroksen naulakkoon. "Hei!" Kodinhoitohuoneesta kajahtanut ääni sai mut hätkähtämään ajatuksistani. "Missä hitossa sä oot ollut?" Anni parahti, ripustautuen mua vasten. Nainen värähti mun kylmää kosketusta, muttei perääntynytkään. "Rannassa" virnistin ovelasti, kumartuen suukottamaan kihlattuni otsaa. "Mä oon koittanut soittaa sulle varmaan tuhannesti" nainen huoahti, mutristaen huuliaan. "Luulit mun jänistäneen?" Virnistelin, sujauttaen kädet lämpimälle iholle villapaidan alle. Anni kirahti, yritti kiemurrella mun otteesta, mutta se piti. "Sori, mun puhelin taisi jäädä tänne." Nyökkäsin kohti kitaraseinän takana olevia salilaitteita. Ruskeat silmät pyörähtivät tuhahduksen saattelemana. "Uskallakin jänistää." "En." Mä virnistin hellästi, päästäen naisen jatkamaan pyykinpesuaan. Mä jäin nojailemaan kodinhoitohuoneen seinään vähän huvittuneena avovaimoni tarmokkaalle puuhastelulle. "Mitä sä siellä rannassa, yksin?" Se lopulta kysyi. Sormi jäi pesukoneen virtanapille. Virnistin hellästi. "Me saunotaan jouluna rantasaunassa."
|
|
|
Post by Anni on Nov 23, 2017 19:38:27 GMT 2
23.11.2017 MikkoSauna alkoi olla ulkoapäin jo aika valmiin näköinen. Se seisoi rannassa koko komeudessaan - tummanharmaa loppukäsittely sulauttaisi tynnyrisaunan vielä paremmin maisemaan. Sitä kelpasi jo katsella, vaikka pinta oli viimeistelemätön. Mutta sisältä? Sieltä puuttui suunnilleen kaikki. Lattia oli vasta osittain alustettu ja mun selkä alkoi muistutella kesäisestä ratsastusonnettomuudesta kumarrellessani vasara kädessä lankkujen päällä. Viimeksi urakka oli jäänyt vähän kesken, koska mun kihlasormus oli aiheuttanut välikohtauksen putoamalla lautojen välistä maahan. Mä olin ottanut siitä opikseni ja taltioinut sormuksen heti aamulla yöpöydän laatikkoon. Musta tuntui oudolta olla ilman sitä. Sormessa näkyi valkoinen juova sen paikalla, enkä mä pitänyt niistä mielleyhtymistä, joita sormuksesta luopuminen edes päiväksi toi mieleen. Irvistin vähän joka kerta paljaan sormen nähdessäni. Se tuntui tyhjältä, alastomalta. "Lehtelä" vastasin puhelimeen antaen vasaran mätkähtää alas kädestäni. "Joo, eiköhän se onnistu. Millaista etsit? Esteille, kenttään? Taso?" Työpuhelu kesti tavallista pidempään, koska asiakas oli ostamassa ensimmäistä hevostaan, enkä mä tuntenut naista entuudestaan. Mä jouduin tenttaamaan vähän kaikenlaista löytääkseni sopivan hevosen, joten lopulta mä tuin puhelimen korvan ja hartian väliin voidakseni kaataa itselleni kahvia ja kirjoittaa pikaisen muistilapun. Väläytin saarekkeen ääreen läppärinsä parkkeeranneelle Annille hymyn suunnatessani kahvini kanssa yläkerran toimiston virkaa hoitavaan nurkkaukseeni, jotta mä en häiritsisi kihlattuni työntekoa. Luulisi kai, että meidän päivät olisi yhtä yhdessäoloa. Me molemmat työskenneltiin periaattessa kotona: mulla oli talliyritys, Annilla veljensä firma. Mutta todellisuudessa päivät oli pitkälti tällaisia. Mä ajoin heittämään keikkaa, Anni piti Skype-palavereja. Ne päivät oli harvassa, kun me ehdittiin edes syödä lounasta yhdessä. Nyt oli kaiken päälle hääjärjestelyt, saunan rakentaminen ja mun tyttären uusi harrastus. Hörppäsin kahvia, joka maistui paksulta ja rasvaiselta. Irvistin. "Voitko kulta jossain välissä keittää uutta kahvia?" Huikkasin portaikon suuntaan avaten toisella kädellä konetta. " Hanki sinne oma kone!" Avovaimoni ääni särähti vähän. Mä murahdin itsekseni, päätin pyhittää loppuviikosta enemmän aikaa naiselle. AnniMun torstai oli alkanut aivan helvetin hienosti. Aamulla mä olin herännyt kiputilaan, jota Cluekaan ei ollut osannut ennustaa. Välikuoleman jälkeen mä olin käynyt juoksuttamassa Vigon ja istuutunut koneen äärelle. Ja mä istuin siinä edelleen. Mikon kahvivaatimus pisti korvaan siinä mielentilassa ihan erityisen hyvin. Ottaen huomioon, kuinka se puhui puhelimessa senkin pienen hetken, kun me satuttiin olemaan edes vähän ulkona työkuplasta, sillä ei oikeestaan ollut oikeutta juoksuttaa mua. Etenkään, kun mä olin vittuuntunut ja jaksoin Skype-palaverista toiseen vain särkylääkkeen ansiosta. Lopulta mun oma kahvinhimoni antoi periksi. Jos näissä päivissä ei ollut mitään muuta toivottua tai hyvää, mä ainakin sain juoda kahvia. "Olkaa niin hyvä", tuhahdin laskiessani kahvikupin Mikon tietokonepöydän kulmalle. Huomasin kuinka miehen kulmat kohosivat ja mun teki mieli huomauttaa jotain odotuksista ja aineksistani tulevana vaimona kun. Kun mun katse osui tulevan aviomieheni vasempaan nimettömään, jota koristi enää vain valkoinen viiru. "Kiitos", Mikko sai murahdettua näytöllä killuvien hevosten tietojen tutkailun lomasta. Mä nyökkäsin hitaasti ja peruutin kohti portaikkoa hilliten haluni huomauttaa asiasta. Ensin mä odottaisin sormuksen palaamisen tai vähintäänkin vedenpitävän selityksen. Viimeisiin sähköposteihin vastattuani mä tajusin jumiutuneeni Mikon sormuksettomaan sormeen. Nypläsin oman sormukseni kiveä ehkä vähän turhankin rajuin ottein. Mun sisällä kalvava tunne vain voimistui entisestään, kun Mikko rymisteli alakertaan kysyen, oliko meillä jotain ruokaa. "Tee itse", sihahdin napaten läppärin mukaan saarekkeen äärestä. Mä tunsin Mikon katseen selässäni, kun marssin makuuhuoneeseen ja vedin oven kiinni perässäni. MikkoHetken mä vain tuijotin kiinni pamahtanutta makuuhuoneen ovea käsi puolessa matkassa avovaimoni hartialle, joka oli kadonnut sen alta kuin ammuttuna. Mitä ihmettä? Mun käsi laskeutui marmorille raskaan huokaisun saattelemana. Mä en olisi kaivannut mitään ylimääräistä, en tänään. Oli ihan liikaa kaikkea, mä olisin kaivannut Annilta jotain ihan muuta. Niitä hetkiä, kun me maattiin viltin alla (koska Anni paleli) sohvalla, sanomatta tai tekemättä mitään. Kokkasin hajamielisenä hiljaisessa talossa. Makuuhuoneen suljetun oven takaa kuului välillä älähdys, mutta mä yritin sulkea korvani ja keskittyä veitseen kädessäni. Se ei kuitenkaan ollut helppoa, kun otti huomioon, että mun ajatukset karkasi suljetun oven taakse vähän väliä. Mun oli purtava hampaat yhteen, etten syöksynyt repimään sitä ovea auki ja onkimaan syytä tuollaiselle toimannalle. Oliko Annilla kaikki hyvin? Veitsi pysähtyi ilmaan sen sekunnin ajaksi, kun mä mietin, olisiko se raskaana. Ei. Anni ei pimittäisi multa sellaista. Mun kulmat painui ryppyyn. Cluen mukaan kaiken pitäisi olla normaalisti. Veitsi kolahti Annin mukana Lehtomäelle päätyneelle bambu-leikkuulaudalle. Jos sillä vain oli työhuolia. "Rakas?" Tönäisin oven hitaasti auki olematta ihan vakuuttunut, olinko valmis kohtaamaan ruskeissa silmissä palanutta kiukkua. "Mä tein kanasalaattia. Jos sun on nälkä." Ei vastausta. Nojasin ovenkarmiin, kuunnellen pitkien kynsien naputusta kirjaimilla. Kohotin katseen avovaimooni, jonka katse oli nauliutunut näyttöön. "Ymhhm." Ei mitään reaktiota. Huokaisin. "Anni. Mitä nyt?" AnniMä nostin katseeni hitaasti Mikkoon. Ai nyt sitä kiinnosti ruoan sijaan mun hyvinvointini? Vedin syvään henkeä ja nostin katseeni häähumua pursunneesta sivustosta. "Yritän järjestellä meille koristeita", tuhahdin. Mikko risti kädet puuskaan ja kohotti toista kulmaansa kuin mun vastaukseni ei olisi ollut kelvollinen. "Ja mulla on menkat", jupisin katsomatta miestä silmiin. Mä tiesin sen ilmeen ilmankin. "Mihin me koristeita se paikkahan on hie-", Mikko aloitti, mutta mä älähdin toinen käsi koholla. "Se ei riitä", parahdin. "Muuten se näyttää samalta kuin minä tahansa ravintolailtana." Mikon leukaperät kiristyivät, mutta mies nyökkäsi ja istuutui sängyn reunalle. Loin silmäyksen turvaväliin, jonka kihlattuni oli jättänyt automaattisesti. Samalla mun katseeni pysähtyi hetkeksi Mikon nimettömään, jonka valkoinen viiru tuntui ihan käsittämättömän ahdistavalta. Mä nipistin huulet yhteen ja toivoin, että sormus voisi ilmestyä takaisin silmiä räpäyttämällä. Pakotin kanasalaattia kurkusta alas pitäen katseeni visusti pöydässä. Mua ärsytti, miten Mikko oli ollut niin pöyristynyt mun hääkoristeprojektistani: mä olin kuitenkin ährännyt sitä suljetun oven takana. "Eikö maistu?" Mikko murahti laskien aterimet tyhjälle lautaselle. "Eipä oikein", huoahdin. Särkylääkkeet olivat vieneet nälän mennessään, eivätkä stressitasot ainakaan helpottaneet tilannetta. Vilkaisin kelloa lastattuani astianpesukoneen täyteen. Siru tulisi tunnin sisään koulusta ja haluaisi luultavasti lähteä mukaan Susikalliolle. Mikon puhelin piippasi taas viestin merkiksi. Kuka helvetti sille viestitteli niin tiuhaan? Mä vilkaisin taas sitä sormea, jossa kihlasormus ei komeillut. Niinpä niin. MikkoNo sehän meni aivan helvetin hyvin. Jos se ei ollut riittävästi, että ennen aikaiset menkat (onko se edes mikään käsite? Mä en tiennyt enkä varsinaisesti välittänyt tietää) saivat mun kihlatun käymään kierroksilla, se oli päättänyt mun olevan lähempänä hitleriä kuin aviomiestä. Ainakin niistä katseista päätellen, mitä se mun suuntaan jakeli. Mä ristin kädet rinnalle nojaten keittiön saarekkeeseen selkäni takana. "Anni" mä pysäytin naisen yrityksen livahtaa ohi, "mit-" Mun lause jäi kesken, kun Siru rymisteli yläkertaan. "Mitä sä näin aikaisin kotona?" Rypistin kulmia tyttäreni läväyttäessä vaaleansinisen reppunsa keittiönpöydälle. "Terkkari lähetti kotiin" Siru voihkaisi teatraalisesti yskäisten. Anni seisoi yhä alle metrin päässä musta. Mä olisin voinut koska tahansa laskea käden naisen ympärille, vetää sen lähelleni. Mutta jokin esti mua. "Anni voitko sä keittää mulle inkivääriteetä? Ja pilkkoa hedelmiä? Terkkari sanoi et ne auttaa." "Ei vissiin Susikalliota Annille" tummatukkaisen ilme synkkeni vielä yhden asteen. Mä olin sanomassa jotain siitä, että mikään ei pidätellyt sitä lähtemästä, mä kyllä pitäisin omasta tyttärestäni huolta, mutta asiakkaan tekstiviesti vei mun ajatukset toisaalle. Vilkaisin viestin, hymähdin itsekseni. Kimot ei kuulema kelvannut, koska ratsastuskoulun vanhan ponin oli vienyt kimosyöpä. "Voisit säkin tehdä edes jotain" Anni sihahti napaten puhelimen mun kädestä. "Mitä." "Että voisit säkin jotain tehdä. Sun tytär sairastaa? Mitä sä teet, tekstaat jonkun muijan kanssa. Voisitko sä edes osallistua omien häidesi suunnitteluun? Ei. Anna mä arvaan. Tekstaat mieluummin jollekin toiselle." Annin asteittain voimistuvaan ääneen hiipi niin kylmä iva, etten mä osannut edes hämmästyä, kun mun puhelin lävähti marmoriselle tasolle. Mä en saanut sanaa suustani. Sitäkö se oli? Epäilikö Anni mua jostain? "Helv..." vilkaisin keittiön pöydän ääressä istuvaa Sirua, "Anni ne on työasioita. Hevosasioita." "Niin niin" tummissa silmissä leimahti sormen tökätessä mun rintalastaan. " Muiden hevoset sua kiinnostaa, mutta kun pitäis tehdä jotain mun hevosten eteen niin ei. Herra Lehtelä on liian kiireinen tekstaamaan MUILLE." Mä hautasin kasvot käteen. Mitä. Helvettiä. Täällä. Tapahtui. Mä hieroin ohimoita pohtien, voiko ennen aikaiset naisten vaivat oikeasti sotkea niiden päät noin vitun pahasti, vai oliko häästressi liikaa Annille. Mä muka en osallistunut häihin mitenkään? Koska en innostunut ylenpalttisista koristeista? Voi nyt helvetti. Mun oli pakko sulkea silmät, purra hammasta ja laskea kahteenkymmeneen ennen kuin edes mietin mitä sanoisin. Mä en vieläkään kaivannut mitään draamaa tälle päivälle. "Totta kai mua kiinnostaa sun hevoset. Ja sinä. Ja häävalmistelut. Mikä vit- mikä toinen? Mä en pysy perässä, Anni. Ei puhuta tästä Sirun kuullen, okei." AnniMun oli pitänyt olla aikuinen. Mun oli pitänyt laittaa vastaan mun kropassani jyllääville hormoneille. Ja silti mä olin a) erehtynyt ajattelemaan että Mikolla olisi joku toinen, b) sanonut sen ääneen. Välillä mä mietin itsekin, miten kukaan oikeasti jaksoi mua. Mutta ei Mikkokaan kesyimmällä päällä ollut. Itse asiassa se sinisissä silmissä kytevä tuohtumus sai mut epäilemään, että sillä oli miesmenkat. "Siru sä osaat itsekin laittaa vedenkeittimen päälle. Anni ja isi menee... Laittamaan pyykkejä", Mikko murahti luoden muhun niin tiukan katseen, että mä lähdin vaistomaisesti valumaan kohti portaikkoa. Mun mielessä kävi muisto niistä kerroista, kun pyykin laittaminen oli tarkoittanut jotain aivan muuta. "No?" mä tivasin saatuani rohkeuteni takaisin kellarikerroksessa. Mikko veti kädet uudestaan puuskaan ja ryhdistäytyi näyttäen vielä vähän isommalta. "Mulla on asiakkaita. Ne haluaa hevosia. Mun täytyy keskustella niiden kanssa", mies luetteli kuin mä olisin ollut vähä-älyinen. Kohotin kulmiani, maistelin kihlattuni sanoja. "Kuuluuko niihin myös sormuksen jättäminen? Haluatko sä tänkin?" älähdin nyhtäen kihlasormusta sormessani. Mut valtasi tyhjyyden tunne, kun sormus irtosi nimettömästä ja jäi kiilumaan välillemme mun ojennettujen sormien lomasta. Oli ihan naurettavaa, kuinka suuri merkitys sellaisella renkaalla saattoi olla. Mikko tuijotti sormuksen kiiltävää kiveä autuaan hämmentyneenä, enkä mä tiennyt miksi. Itsehän se oli omansa pois jättänyt. Silti mun oli ihan helvetin paha olla. Musta oki tuntunut ihan hirveältä kiskoa sormus sormestani, ja jokainen ilkeään sävyyn syljetty sana pisti mun sydäntäni. Riiteleminen oli paskinta mitä mä tiesin, mutta toisaalta nekin asiat oli käsiteltävä. "No?" mumisin uudestaan, onnistumatta peittämään pientä säröä äänestäni. MikkoAnnin ääni särähti, enkä mä osannut kuin tuijottaa mun käsiin viskattua sormusta. "Anni mitä hel-" Sormuksen jättäminen. Mä tajusin vasta katsoa omaan sormeeni. Se oli tyhjä. Jäljellä oli enää tunne, että siinä pitäisi olla jotain. Valkoinen juova kirkui sormuksen poissaoloa. Ilmat pakeni mun keuhkoista yhtenä rysäyksenä, kun mä tajusin kaiken. "Voi helvetti." Mun oli istuttava kellarikerroksen nahkasohvalle, ja siltikin musta tuntui että maailma pyöri. "Anni... mä otin sen pois rakentamisen ajaksi, koska viimeksi se putosi lattian alle" mä sain sanotuksi vaimealla äänellä, vaikka mä vihasin sitä selittelyn makua joka mun suuhun nousi. Mua ei enää vituttanut Annin käytös. Ei sormusta ja tekstailua? Vähemmästäkin nousisi epämukavia ajatuksia. "Etkä sitten muistanut laittaa sitä takaisin?" Anni kivahti ääni yhä miljoonana sirpaleena. Mä tuijotin käteeni sysättyä sormusta, peitin sen painamalla sormet nyrkkiin kuin se saisi kultaisen esineen katoamaan. Sen kuuluisi olla rakastamani naisen sormessa, ei mun nyrkissä. "Mä unohdin" myönsin räpäyttäen silmiä. "Mulla oli asiakaspuhelu käynnissä. Saunan rakentaminen, häästressi, asiakkaat... Mulla on kai liian monta rautaa tulessa. Anteeksi, Anni." Mä en saanut mitään vastausta. Olinko edes odottanut sellaista? Mähän selittelin kuin olisin oikeasti rikkonut soon-to-be-aviovuodetta enkä suinkaan unohtanut kaiken stressin keskellä laittaa kihlasormusta takaisin. Mut valtasi kylmä ajatus. Halusiko Anni sitä sormusta edes takaisin sormeensa? Mä en tiennyt, halusinko mä kuulla niitä sanoja. Mä puristin sormia nyrkkiin niin että se suuri kivi melkein satutti ihoa, kun mä nousin ylös. Mä en pystynyt katsomaan niihin ruskeisiin silmiin, joiden ilmeen mä tiesin katsomattakin. AnniMun oli pakko sulkea silmäni Mikon loittonevan selän myötä. Portaat narahtelivat miehen jalkojen alla, kun se vei joka askeleella itsensä ja sormuksen kauemmas mun luotani. Tuntui kuin liikkumiskyky olisi paennut jaloistani, joita mä en saanut pakotettua liikeelle. Mitä helvettiä mä olin juuri tehnyt? Mä nousin rappuset hitaasti yläkertaan. Makuuhuoneen ovi oli taas kiinni, tällä kertaa kuvio vain oli toisin päin. "Anni? Voitko sä auttaa? Mä en uskalla kaataa kuumaa vettä mukiin", Sirun ääni piipitti keittiön suunnalta. "Voin", huoahdin ottaen ensimmäisen askeleen kohti keittiötä. Mun liike kuitenkin pysähtyi tajutessani, että Siru huomaisi sormuksen puuttumisen heti. Tytön katse oli kuitenkin niin odottava, että mun oli vain pakko puristaa vasemman käden sormet nyrkkiin ja tarttua vedenkeittimeen toisella kädellä esittäen, että kaikki oli hyvin. Mä ehdin käydä kaikki variaatiot läpi mielessäni kävellessäni kohti makuuhuonetta. Kaikki kääntyisi parhain päin. Häitä ei tulisi. Me pystyttäisiin menemään illalla sänkyyn ja nauramaan tälle kaikelle. Mun täytyisi etsiä yöpaikka."Mmh", huoneesta kuului, kun mä koputin sen ovea varoen. Vaikka mä olin kävellyt siihen huoneeseen kuin omaani jo kuukausia, se tuntui sillä hetkellä enemmän Mikon makuuhuoneelta kuin koskaan. Sinisten silmien katse nousi muhun, kun raotin ovea ja pujahdin sisään tietämättä, mitä mun kuuluisi tehdä tai sanoa. Mä olin mennyt epäilemään jotain mitä mä en ollut edes kunnolla sisäistänyt epäileväni ja heittänyt sen jälkeen sormuksen Mikolle kuin olisin päättänyt erota. "Anteeksi", sopersin sängyllä istuvalle miehelle kaivaten sen kehosta huokuvaa lämpöä niin paljon, että muhun sattui. MikkoMä en osannut sanoa mitään. Mä osasin vain tuijottaa oven selkänsä takana sulkevaa naista. Anteeksi? Ynähdin jotain epämääräistä. Ei se Annin vika ollut, että mulla oli liikaa, mä unohtelin asioita, keskityin liikaa asiakkaisiin. Mun kulmat painuivat ryppyyn. Mun katse putosi päiväpeitteellä lojuvaan sormukseen. Vai pyysikö se anteeksi sitä, ettei halunnut enää sitä sormusta? Mua. Mä nousin ylös siirtäen katseen hitaasti sormuksesta Anniin. Mun ei ollut ikinä niin vaikea katsoa sitä naista silmiin. Edes silloin, kun se oli talvella luullut olevansa raskaana ja mä olin luullut suhteen loppuvan. Tai ne muut kerrat. Mutta Anni ei ollut ikinä ollut niin vihainen, että olisi ottanut sormuksen sormestaan. Se oli kuin Anni ei olisi ottanut pelkkää korua pois, vaan mut sen mukana. "Mä nukun tämän yön alhaalla" mutisin noustessani ylös. Ruskeisiin silmiin kohosi vihan ja inhon sijaan jotain ihan muuta. Käsi nousi mun rinnalle, pysäytti mut. Mun huulet raottui, mutta ne ei tuottaneet mitään sanoja. Mun sydän mykertyi pieneksi keräksi, mun teki mieli huutaa ääneen niin että se avautuisi. "Ei" Anni henkäisi. Käsi oli yhä mun rinnalla, mutta se tuntui vieraalta. "Älä mene, Mikko." Tummiin silmiin nousi varjo, joka paljasti enemmän kuin hiljaiset sanat. Mä murahdin hiljaa. "Mitä mä sitten teen?" Mä en ihan oikeasti tiennyt, mitä Anni multa odotti. Jos mä en saanut lähteä, antaa tilaa, mitä se sitten halusi? Käsi valahti mun rinnalta, kurotti kohti peitteleellä lepäävää sormusta. Anni ei sanonut mitään, kun se pudotti sormuksen mun kädelle. Se painoi enemmän kuin koskaan. Hetken mä vain katsoin kiveä, joka tuntui hukkuvan mun kouraan. "Anni... mä..." Sanat hävisi taas mun huulilta. Mun ääni värähti vetäessäni syvään henkeä. Mun oli suljettava silmät. "Oletko sä varma, että sä haluat sitä?" Mä avasin silmäni hitaasti, tietämättä mikä mua olisi vastassa. Tummat silmät oli laajenneet, ja se niiden katse sai sydämen nousemaan kurkkuun. Mun kädet tärisi, kun mä pujotin sormuksen Annin nimettömään. "Niin myötä- kuin vastoinkäymisissä" murahdin vaimeasti Annin sirojen sormien täristessä niiden pujottaessa oman sormukseni paikalleen. Tyhjä kolo, valkoinen juova, peittyi ja mut valtasi huojennus, joka sai tärinän yltämään jonnekin rintaan saakka. Mä en osannut vieläkään sanoa mitään, kun mä kiedoin kädet Annin ympärille ja päästin sen nojautumaan itseäni vasten. "Me tarvitaan jotain muuta" murahdin hiljaa tummien hiusten sekaan, kun me oltiin seisty siinä keskellä makuuhuonetta ties kuinka pitkään. "Äkkilähtö. Etelään. Pois täältä stressin keskeltä." Anni naurahti, ja voi luoja mä rakastin sitä naurahdusta. Mä kumarruin suutelemaan sen huulia, eikä mua olisi vähempää kiinnostanut olisiko se naistenvaivoissaan inhonnut mua niin että olisi purrut mun huulen irti. Worth it. AnniOlisi voinut luulla, että Mikko Lehtelän kihlattuna mä olisin tottunut yllätyksiin, kuten ehdotuksiin äkkilähdöistä. Alunperin mä olin päätynyt sen matkaan Haarlemiin, jonka muisto koristi miehen ojentajaa. Mutta että äkkilähtö etelän lämpöön nyt, kun hääjärjestelyt olivat kesken ja joulukin lähestyi? "Ehdottomasti", henkäisin tajutessani, että äkkilähtö oli juuri sitä, mitä me molemmat tarvittiin. Syksyn aikana oli tapahtunut paljon - liikaa - eikä irtiotto arjesta voisi tehdä kuin hyvää. Mikon suupielet kaartuivat hymyyn, mutta mun omani hyytyi tahtomattakin. "Mutta millä rahalla?" vinkaisin Mikon huulten hamuillessa kaulaani. Mies murahti jotain epäselvää iholleni, nosti mut syliinsä ja istutti sängylle. Mä seurasin epäröiden kihlattuani, joka jäi toisen polven varaan eteeni ja porasi syvänsinisten silmiensä katsetta minuun. "Äkkilähtö. Siksi me otettaisiin äkkilähtö", Mikko naurahti hivellen nimettömässäni jälleen lepäävää kihlasormusta. Hymähdin itsekseni ja laskin käteni miehen karhealle poskelle. "Mä kyllä haluaisin rusketuksen", totesin hymyillen. Mikon sormet pyörteilivät ristiselälläni, koska mä olin käpertynyt sängylle miehen kainaloon torkkupeittoon kääriytyneenä. "Mmh", Mikko murahti hiuksiini. "Lumikuningatar." Mä virnistin pöhkösti, kykenemättä hillitsemään itsepintaisesti nykivää suupieltäni. Mekko näyttäisi uskomattomalta päivettynyttä ihoa vasten, koska se jätti sitä näkyviin. "Kunhan lupaat, ettet tule ihan rapuna takaisin", puhahdin muistaessani, kuinka rusketus oli puhjennut kukkaan Mikon iholla suunnilleen ensimmäisellä rannalla vietetyllä pätkällä Italian auringon alla. MikkoKäänsin vähän päätä, niin että saatoin mittailla katseellani ruskeiden silmien huvittunutta tuiketta. Hipaisin leuan kaarta hymyillen. "Lupaan. Jos sä lupaat sen viikon olla stressaamatta mitään?" Mun sormi pysähtyi kihlattuni pehmeälle huulelle. "Jos säkin." Anni mutristi huuliaan mun sormea vasten. "It's a deal." Mä kumarruin suutelemaan Annin huulia, käsi yhä naisen kasvoilla. "Kanaria?" "Liikaa turisteja" Anni tuhahti, mönkien parempaan asentoon mun kainalossa. Selasin vaihtoehtoja puhelimesta naisen huokaistessa hiljaa mun rinnalle. "Mitä?" Kuiskasin, hivellen naisen selkää paksun viltin alla. "Ihana päästä lomalle." "Mmm." Suukotin Annin päälakea. Mun huulet pysähtyi hiuksille selatessani johonkin mielenkiintoiseen. "Madeira." Anni puristi paria tulostetta käsissään ennen kuin sujautti ne talteen keittiön kaappiin. Laskin käden Annin lantiolle ja vedin naisen itseäni vasten. "Mmm. Mitä jos tehtäisiin kerrankin yhdessä ruokaa?" Virnistin naisen niskaan kietoessani käsiäni kapean vyötärön ympärille. Anni yritti pyristellä vapauteen, mutta mun ote oli luja. "Oikeastaan" Anni nojautui syvemmälle mun syliin, "sä oot lämmin. Tässä on aika mukava." Mun huulet venyi vielä huvittuneempaan hymyyn Sirun talsiessa laiskasti kohti keittiötä. "Isi mitä ruokaa? Kuolen nälkään" tyttö marmatti isoon vilttiin kääriytyneenä. Viltin alta pilkotti pyjamaa, joka sai mut kohottamaan vähän kulmaa. "Millainen olo, Siru?" Rypistin vähän kulmiani, päästäen Annin hitaasti otteestani. Kumarruin kuiskaamaan Annin korvaan ettei Siru kuulisi: "Sori kulta, joku muu tarvitsee mua. Saat henkilökohtaisen patterisi takaisin illalla." Mä kuulin Annin tuhahduksen laskiessani käden tyttäreni otsalle. "Sulla taitaa olla kuumetta. Mene sohvalle, isi tuo kohta jotain kuumaa." AnniMä seurasin katseellani hieman kaihoisasti Mikkoa, joka passitti Sirun sohvalle ja peitteli tytön siihen. Seuraavaksi mies oli kaivanut käsiinsä kuumemittarin ja taikonut tyttärelleen teemukin. "Lämpöä", Mikko huoahti katse kuumemittarissa. "Saat jäädä huomenna parantelemaan." Mä ehdin nähdä Sirun väsyneen hymyn, ennen kuin Mikko pyörähti ympäri muodostaen huulillaan sanan ruokaa. Olin yrittänyt nauttia yhteisestä ruoanlaittohetkestä täysillä, koska Mikko käyttäytyi valmiin kasvissosekeiton kanssa juuri kuin mä olin ajatellutkin. "Kiitti", Siru puhahti saadessaan kulhollisen sosetta eteensä sohvalle. "Voiko Anni tuoda mulle leipää?" Vilkaisin ensin Sirua ja sitten Mikkoa, jonka toinen kulma oli kohonnut kysyvästi. Irvistin miehelle pahoitellen kiikuttaessani televisiota tuijottavalle Sirulle tytön toivoman leipäpalasen, istuutuen sitten ruokapöydän ääreen. "Anni, tuotko mulle lisää juotavaa? Vaikka kuumaa mehua?" Mikki vilkaisi mua sivusilmällä, kun käänsim katseeni hitaasti Siruun. Ai ei isän paapominen enää kelvannut? "Voin", hymähdin täyttäen vedenkeittimen. Siru haukotteli sohvalla Mikon raikotessa astioita pois sipaisten ohimennen mun kylkeä. Siru sippasi puoliksi tyhjentyneen mehumukin vierelle. "Joko nyt on mun vuoro?" virnuilin kietoen käteni Mikon ympärille. Mies laski katseensa muhun lämpimästi hymyillen, painaen huulensa otsalleni. "Ehkä", se murahti iholleni, sivellen ristiselkääni peukalollaan. Ilma pakeni mun keuhkoista automaattisesti, kun hengitin tuttua tuoksua ajatukset nimetöntäni koristavaan sormukseen kohdistuneena. "Oot rakas", huokaisin Mikon paitaa vasten itsekseni hymyillen.
|
|
|
Post by Mikko on Dec 12, 2017 14:56:56 GMT 2
12.12.2017 Kimaltavia juttuja oli yhtäkkiä joka puolella. Hitto, mä olin aika varma, että glitterpallot, koristeköynnökset ja joulufiilistä kohentavat koristeet eivät jäisi vain Susikalliolle tai tallille. Kohta mä heräisin omasta sängystäni, suu täynnä hileitä. Lehtomäen hevosarki sentään toi pientä tasoitusta uhkaavaan glitterhelvettiin. Mä en ollut ihan varma, koska mä olisin viimeksi jännittänyt tiineyttä siinä määrin kuin mä jännitin Meeran. Varsa olisi Lehtomäen kasvatti toisessa polvessa, mun kasvatti toisessa polvessa. Meeran muutto Susikalliolta oli tapahtunut vähän yllättäen, enkä mä ollut pitänyt siitä turhan suurta meteliä. Sen sijaan, että mä olisin kailottanut kahvihuoneessa kaiken kansan kuullen kärpäskimon muutosta, mä olin ajanut sen kaikessa hiljaisuudessa Vionan oriasemalle muutaman kilometrin päähän Susikalliosta. (Toim. huom. avovaimolle kerroin.)Esteratsu ei ollut ottanut tiinehtyäkseen. Lopulta se oli päässyt muuttamaan kotiin Lehtomäelle vasta aiemmin tällä viikolla, kun Haapala vihdoin oli ultrannut sen tiineeksi. "Joko sä olet pupu keksinyt, mitä puet loppuviikosta päällesi?" Tuttuun ääneen noussut sirkuttava sävy sai mut nostamaan katseen mustasta maisemasta ähkäisten. "Ai täh?" Rypistin vähän kulmia keittiön pöydän toisessa päässä istuvalle naiselle. Tummatukkainen oli nostanut villasukkien verhoamat jalkateränsä tuolille ja halasi polviaan sillä söpöllä, tyttömäisellä tavallaan. "Sirun tanssin esitykseen? Susarin pikkareihin? Laineiden juhliin?" Anni puhahti, pää aavistuksen kallellaan mua pöydän yli tiiraillen. "Honey meidän viikonloppu on pelkkää juhlaa. Et sä noissa voi tulla." Tyttö nyökkäsi painokkaasti mun mustiin, vähän kulahtaneisiin ratsastushousuihin, jotka - taas kerran - oli unohtuneet päälle tullessani kahvitauolle sisälle. "Ai." Mä murahdin, niellen sen mitä vikaa näissä nyt on-jatkon, huokaisten tuskin kuuluvasti. "Joo mä keksin jotain." "Eli et" Anni pudisti päätään, kiertäen pöydän ohi, mun syliin kyselemättä istuen. "Mä ajattelin kokeilla uutta glitterluomiväriä, joten sun olisi parasta olla ihan yhtä edustava, siippaseni." "Ajattelin skipata luomivärit tällä kertaa", mun suupieli nytkähti ylös kiertäessäni käteni kihlattuni ympärille. Ulkona vellovasta lumimyrskystä, varsahuolista ja ikkunan peittävästä mustasta pimeydestä huolimatta mun oli helppo hymyillä, koska mun käsivarsien suojissa istui silläkin hetkellä juuri se nainen, jonka mä halusin siinä istuvan. "Ha-ha" Anni tuhahti, mutta sen huulet kaartuivat ovelaan virneeseen. "Ootko varma? Glitter voisi tuoda noita sun silmiä aika kivasti esiin." Mä pudistin hitaasti päätäni, mutisin jättäväni glitterit tulevalle vaimolleni. Se ajatus sai mut vetämään henkeä niin ettei Anni kuullut sitä. Ei olisi montaakaan viikkoa, kun se todella olisi mun vaimoni. Glitterhelvetti tai ei, mä olin onnellisempi kuin koskaan.
|
|
|
Post by Anni on Dec 19, 2017 11:44:49 GMT 2
Joulujuhlaa ja häästressiä 19.12.2017 AnniKoulun salin täyttänyt särisevä joululaulu peittyi puheensorinaan, kun ekaluokkalaiset kuhisivat eturivissä saaden muut oppilaat ja vanhemmat automaattisesti mukaan. Pyörittelin ohjelmalehtistä kädessäni, vilkuillen välillä kelloa. Mikko istui vieressäni jokseenkin tuskastuneen oloisena, yrittäen asetella jalkojaan paremmin ahtaaseen väliin. "Mahdutko sä?" pihahdin huvittuneena kihlattuni puoleen kumartuen. Mikko vilkaisi mua sellaisella klassisella " no vittu arvaa" -katseella, jollaisia mä sain loppujen lopuksi harva se päivä. "Mä voin ottaa sut syliin, että näät paremmin", virnistin sipaisten ohuen sängen peittämää poskea hymyillen. Tummansininen kauluspaita näytti miehen päällä syötävän hyvältä, istuen joka puolelta täydellisesti. "Kiitti", Mikko murahti suupieli nykien, nostaen sitten katseensa lavaan, jolle rehtori oli vihdoin ja viimein suvainnut saapua. Siru oli saanut pienen, mutta merkittävä roolin oman luokkansa joulunäytelmässä: tyttö näytteli poroa. Mikko oli meinannut tukehtua yskänpuuskaan tyttärensä kirmatessa lavalle poronsarvet päässä, ruskeaan haalariin sonnustautuneena. Mä olin eläytynyt mukaan Sirun riemuun ja meinannut taputtaa jo ennen esityksen loppumista. "Sehän meni hyvin", hymähdin aplodien loputtua. Mikko mumahti jotain, mutta miehen ilmeestä näki, että se oli samaa mieltä. Sirun esityksen jälkeen Mikko tuntui katoavan omiin sfääreihinsä. Mä seurasin lauluesitystä haukotusta vastaan taistellen, nauttien siitä, että joululaulut pyyhkivät hetkeksi pois mun päässäni jatkuvalla toistolla pyörineet häävalssiehdokkaat. Me oltiin eletty häävalmisteluja viimeiset 48 tuntia, koska halu lyhentää to do -listaa ennen joulua oli ollut kova. Joulujuhlissa ei ollut väliaikaa, ja se tuntui ahdistavan penkillä jatkuvasti asentoaan vaihtavaa Mikkoa suuresti. Mä seurasin sivusilmällä, kuinka miehen katse vaelsi salissa ja sen koko olemus huokui levottomuutta. "Mikä sul-", ehdin aloittaa, kunnes Mikko ponnahti ylös. Mä näin vain miehen loittonevan selän, kun se pujahti parin vieressä istuneen ihmisen ohi ja käveli määrätietoisesti kohti salin takaosaa. MikkoHäävalssin valinta. Joulujuhla. Kuinka monta kerrosta hääkakkuun? Liian ahdas penkki. Minkä värinen hääkakku? Siru-poro. Okei. Mun oli pakko lähteä sieltä. Mä en kestänyt sitä enää. Mun pää oli aivan liian täynnä häävalmisteluja, jotka me oltiin päätetty kaivaa takaisin päiväjärjestykseen, jotta me voitaisiin viettää joulua rauhassa. Nyt mä en ollut siitä enää ihan niin vakuuttunut - aikaa oli enää kaksi kuukautta ja meiltä puuttui vielä ihan helvetisti kaikkea. Joten mä katosin oman tyttäreni joulujuhlasta soittaakseni sen kummisedälle hääjärjestelyistä. Mä kaivoin povitaskusta sinne unohtuneen askin ja sytytin tupakan Ersolan alakoulun keltaiseen seinään nojaten. "Eikö sun pitäisi istua eturivissä vilkuttamassa Sirulle?" Jani hörähti perinteisen moin sijaan. "Vieläkö sä tunnet sen tamperelaisen DJn? Se vähän nimekkäämpi tyyppi." Mä ohitin vittuilut mennen ihan yhtä suoraan asiaan. "Joo-o" Jani murahti, "anna mä arvaan. Haluutte sen häihin?" "Ehkä" rypistin kulmiani, koska mä en varsinaisesti ollut kysynyt Annilta halusiko se djn vai jonkun... orkesterin. "Kartoitan tilannetta." "Mä soitan tilannepuhelun" Jani lupasi, saaden mut huokaisemaan vähän. "Kunhan sä nyt tumppaat ja menet takaisin ennen kun Siru huomaa että vuoden-paras-isä on kadonnut." Mä hymähdin Janin sanoille, tumppasin ja sulloin puhelimen taskuun. "Mihin hittoon sä hävisit?" Anni sihahti kääntämättä katsettaan lavalta, jossa lauloi sydäntäsärkevä kuoro jotain sydänjuuria repivää jouluviisua. "Sori" murahdin hiljaa, toivoen ettei kukaan muu kuullut. "Oli pakko käydä ulkona." " Haistan sen kyllä" Anni mumahti, taipuen vilkaisemaan mua vähän pitkien ripsiensä lomasta. "Soitin siitä DJstä" hymähdin huvittuneena Annin onko-kaikki-hyvin-ilmeelle. Sujautin käden penkin ja naisen selän välistä, päästäen naisen nojautumaan muhun - no, niin paljon kuin kaksi kovaa koulunpenkkiä salli. "Ja nää penkit on oikeasti pienet" urahdin saamatta vieläkään jalkoja oikein mitenkään päin siihen naurettavaan väliin. Joku kääntyi katsomaan pahasti, mä vain hymyilin ystävällisintä hymyäni. "Oliko se siinä?" Ihmettelin puoliääneen ihmisten virratessa pois ahtaasta liikuntasalista. "Herra Isukki oli hyvän aikaa pois paikalta" Anni muistutti, saamatta ihan pidettyä virnistystä poissa mutristetuilta huulilta. Mä siristin vähän silmiä, mutten voinut olla kumartumatta suukottamaan niitä huulia. "Lehtelä? Moi!" Mä kohottauduin kihlattuni huulista vähän ähkäisten. Mun käsi oli yhä naisen ympärillä, me istuttiin salissa viimeisten joukossa. Pahin tungos oli jo vyörynyt ulos kapeista ovista. Hetken mä vain tuijotin keskelle salia yksin jäänyttä naista, tunnistamatta sitä. "Moi" hymähdin kun mä lopulta tunnistin sen. Kaivola, yksinhuoltajaäiti, jonka elämää oli jossain vaiheessa seurattu Ersolassa melkein yhtä suurella intensiteetillä kuin mun ja Sirun. Kaivolan mies oli kai vain lähtenyt, mua ei oikeastaan ollut koskaan kiinnostanut seurata muiden elämää. Varsinkaan tällaisissa asioissa. "Mitä kuuluu? Siru oli hieno poro" Kaivola hymyili, kävellen vähän lähemmäs käsilaukkuun puristaen. "Oli" virnistin, nousten Annin perässä ylös. "Tässä on mun kihlattuni, Anni." Mun käsi palautui vähän Annin takin alle naisen ojentaessa kätensä Kaivolan suuntaan. "Kihlattu?" Kaivola katsoi Annia silmät vähän laajeten. "Oho. Onnea vain.. teille." AnniSekä Mikon hätäisestä esittelystä että edessämme seisovan naisen ilmeestä saattoi päätellä, ettei se ollut ensimmäistä kertaa työntynyt juttelemaan nykyisen kihlattuni kanssa. Mä kuitenkin vain hymyilin ystävällisesti, kun sinertävänharmaat silmät skannasivat mut päästä varpaisiin. "Kiitos", heläytin rennosti, ottaen kohteliaasti hieman etäisyyttä Mikkoon. Miehen käsi viipyi selälläni edelleen, mutta siinä vaiheessa se oli hyvin pitkälti sama: mä olin silti Mikon tuleva vaimo. Ersolan alakoulun joulujuhlaan oli panostettu siinä määrin, että koulu tarjosi kahvittelut juhlan päätteeksi. Siru oli vaahdonnut viime viikolla torttutalkoista, joiden päämääränä oli a) opettaa lapset tekemään joulutorttuja b) säästää rahaa. "Teidän Siru on varmaan tehnyt hienoimmat joulutortut, onhan tytössä sentään leipuriverta", Millan isä naureskeli Mikolle nostaessaan torttua lautaselle. Mikko vilkaisi miestä huvittuneena, mutisten myöntävän vastauksen. "Tai sitten nämä ovat Sirun tekemiä", mies murahti mulle madalletulla äänellä, viittoen reunimmaisten, hieman epämuodostuneiden leivonnaisten puoleen. Siru oli ehkä innokas apulaisleipuri, muttei usein - eli käytännössä koskaan - malttanut keskittyä tarpeeksi. Siru löysi meidät siinä vaiheessa, kun olimme ennättäneet löytää istumapaikat koulun ruokalasta. "Anni näitkö sä mun asun? Meidän opettaja lainasi sitä pukua mulle!" Siru vaahtosi innosta täristen, malttaen juuri ja juuri haukata palan tortustaan. Mikko seurasi mun ilmeitäni virnuillen, kun myötäilin Sirun selitystä kommentoiden välillä tytön suoriutumista näyttelijänä. "Jos mulla ei olisi jo ratsastusta ja tanssia, mä aloittaisin näytelmäkerhon", tyttö huokaisi haaveilevasti sanojensa päätteeksi. Mikko jähmettyi tyttärensä vierelle ja mä kihersin hihaani, tietäen tasan tarkkaan, mitä mies ajatteli: sehän tästä vielä puuttuisikin, että Siru haluaisi taas aloittaa uuden harrastuksen. Koulun aula alkoi tyhjentyä hiljalleen, kun me valuttiin kolmestaan hakemaan Sirun ulkovaatteita. Tyttö kipitti oitis Millan luo kaverinsa nähtyään, ja alkoi suunnitella yökyläilyä joululomalle. "Kävisikö teille, jos Milla tulisi joku kerta ihan yöksikin?" Millan äiti, Maria, kysyi hymyillen. Mä vilkaisin Mikkoa varovasti, mutta naisen katsoessa mua odottavasti nyökkäsin automaattisesti. "Tottakai, sovitaan vain etukäteen niin tiedetään olla kotona", vastasin hymyillen, saaden Sirun tuulettamaan voitonriemuisesti MikkoPudistin vähän huvittuneena päätäni tyttäreni tuuletukselle. Pörrötin sen tukkaa, saaden voitonriemun muuttumaan tuskastuneeksi ähinäksi ja kiivaaksi haromiseksi. "Mene sanomaan Millalle heipat, lähdetään kotiin" virnistin välittämättä tyttärelleni aiheuttamastani ulkonäkö/nolauskriisistä ja pahoista katseista, joita vaaleansiniset silmät sohivat muhun. "Kyllä tytöt kasvaa niin kovaa vauhtia" Millan isä naureskeli katsoessaan tyttöjen perään kädet puuskassa. Mä vain hymähdin, vilkaisten Annia, joka tuijotti hiljaisena Sirun ja Millan juttuhetkeä. Mahtoiko tummatukkainen muistella omia kouluaikojaan? Ehkä haaveili, että siinä juttelisi jonain päivänä naisen oma lapsi kaverinsa kanssa? Mun oli mahdoton sanoa. Mä laskin käden naisen vyötäisille mitään sanomatta. "Olitteko te samassa koulussa?" Sirun kulmat kurtistuivat tytön miettiessä katse meidän välillä seilaten. "Ala-asteella...?" Vilkaisin kulmieni alta Annia, joka peitti suunsa kädellään, pitäen katseen visusti mustassa maisemassa. "Mutta Mikko oli kutosella kun mä olin kakkosella" Anni muistutti hihaansa hihittäen. "Ai" Siru mutisi, yrittäen muodostaa selkeää kuvaa päässään. "Eli... Anni on niinku neljä vuotta sua nuorempi?? Eli... Vähän ku mä tykkäisin jostain ykkösestä?!" "Niin" murahdin, pystymättä enää itsekään pitämään pokkaa. "IU! Ette kai te sillon jo... Muhinoinu ja kaikkee?" Siru älähti, näyttäen ihan valmiilta avaamaan auton oven ja juoksemaan puskaan oksentamaan. "No ei me tunnettu vielä silloin" virnuilin, välittämättä avovaimoni tönäisystä reiteeni. Mä vilkaisin vieressäni istuvaa naista, enkä mä voinut olla iskemättä silmää. "Helvetti" murahdin Audin moottorin sammuttua. Mä sulloin puhelimen takaisin taskuun, selittäen turvavyötään avaavalle naiselle: "Saana oli laittanut tunti sitten viestiä, että joutuu lähtemään kesken iltatallien kotiin." "Oho" Anni mutisi, avaten Audin oven hitaasti. "Mikähän sillä on?" Kohautin olkiani lyödessäni oven kiinni. Mun huulet pehmenivät hellään hymyyn tavoittaessani ruskeiden silmien katseen. "Tuutko avuksi?" "Mä tuun!" Siru hihkaisi, ennen kuin mun sormet ehtivät koskettaa Annin sormia. AnniIltatallit Sirun kanssa olivat aina yhtä mielenkiintoisia. Mä seurasin häkeltyneenä, kuinka tyttö oli pörhältänyt rehuhuoneeseen ja taikonut hetkessä Pumban iltaruuan valmiiksi. "Onko siinä varmasti kaikki?" mä ehdin hädin tuskin varmistaa, kun Siru jo kipitti poninsa karsinalle. Saana oli ehtinyt ottaa kaikki hevoset sisälle, mutta rehut ja heinät olivat vielä jakamatta. "On!" Siru täräytti niin varmana, että heinäkärryä työntävä Mikkokin kohotti kulmiaan. "Ensin tehdään kaikkien rehut valmiiksi", mies huomautti, mutta sanat kaikuivat kuuroille korville Sirun päästyä Pumban karsinaan rehusankon kanssa. Mä jaoin kivennäiset sankoihin varmistaen sitten listasta, mitä mikäkin nelijalkainen sai. Edellisestä iltatallista oli aikaa, koska Saana otti vastaan kaikki vuorot ja meidän illat venyivät yleensä niin pitkiksi, ettei kummallakaan ollut hinkua vähentää naisen töitä. Mun ajatukseni lipuivat naiseen, jolle töiden jättäminen kesken oli oikeasti viimeinen vaihtoehto. "Toivottavasti se ei ole mitään vakavaa", mutisin Mikolle, joka oli ilmaantunut rehuhuoneeseen. "Saanalla siis." Mies kohautti olkiaan, sillä ilmeisesti nainen ei ollut selittänyt lähtöään erityisemmin. Sen sijaan Mikko painoi huulensa otsalleni, avasi toisen laarin ja tarttui Racing-säkkiin kauhaisten sen sisältöä Zorbesin rehusankoon. "Siru!" älähdin, kun tyttö kiikutti kovaa vauhtia mustaa rehusankoa Vigon karsinalle. Ruunan nimi erottui valkealla tussilla kirjoitettuna kiiltävänmustasta pinnasta, eikä Sirun tasaisen varmasta hiippailusta voinut erehtyä. "Mitä?" tyttö kiekaisi silmät suurina, hivuttautuen edelleen ruunani karsinan suuntaan. "Anna mä annan Vigon rehut", huokaisin luoden Siruun merkitsevän katseen. Tytön huulet mutristuivat, eikä se näyttänyt lainkaan hyväksyvän aikeitani. "Kyllä mä osaan", Siru puuskahti ja kääntyi näpräämään oven lukkoa auki. " Siru", Mikon ääni jylähti käytävän toisesta päästä juuri, kun mä olin ottanut askeleen tytön suuntaan painaakseni raottuneen oven kiinni sen nenän edestä. Vigon hampaat välähtivät kaltereiden lomasta ja mä näin mustien korvien painautuneen niskaa vasten. "Sulla ei ole mitään asiaa tallin tälle puolelle", Mikko murahti tiukasti ennätettyään paikalle, jättäen mut seuraamaan isän ja tyttären tahtojen taistoa. Tallijärjestys oli taktinen ja Siru tiesi sen: Chapman ja Vigo asuivat toisessa päässä, ja siitä eteenpäin järjestys jatkui pienellä hajuraolla vaikeammasta helpompaan, eli Zorbesista ja Tohelosta siitostammoihin ja Pumbaan. "Isi, mä haluun välillä antaa ruokaa muillekin kuin Pumballe ja Tessalle", Siru mankui, mutta hiljentyi isänsä tuohtuneen katseen edessä. Mikko"Me ollaan käyty tämä keskustelu noin tuhat kertaa" huoahdin tyttäreni sitkeälle hingulle päästä osalliseksi ruokintarutiineja myös tallin toisella osastolla. "Chapman ja Vigo on aikuisten hevosia. Lapset pysyy niistä kaukana." "En mä ole enää mikään tyhmä lapsi!" Siru kailotti, saaden jopa Tessan potkaisemaan karsinansa ovea etukaviollaan. "Tallissa ei huudeta, Siru Eleonoora Lehtelä" murahdin melkein valmiina jakelemaan arestia. Mistä hitosta tyttö nyt repi käytöksensä? Mä loin siihen tiukan katseen. "Anna Vigon rehut Annille ja painu sisälle." "Painu ite!" Siru paiskasi ämpärin Annin suuntaan, kääntyen kannoillaan kuin mikäkin pikkumissi punaisella matolla, niskojaan nakellen. "Sanoinko mä jotain?" Anni vilkaisi mua kerätessään luudalla pahimpia sotkuja lattialta oven pamahdettua kiinni. "Et" hymähdin, pudistaen päätäni. Nappasin luudanvarren kihlattuni kädestä, siivoten oman tyttäreni aikaansaannokset tallin lattialta. Mä olin aikeissa mutista jotain pahoitteluntapaista tyttäreni käytöksestä tallissa, kun avovaimoni ehti ensin: "Eleonoora? Really?" Ruskeiden silmien tuike murensi sanojen voiman. Vilkaisin tyhjän karsinan oveen nojailevaan naiseen sillä ihanko-todella-haluat-käydä-tämän-keskustelun-ilmeellä toinen kulma vähän koholla. Lattia oli puhdas suoristautuessani ja murahtaessani toinen suupieli nykien: "Sarianne valitsi Sirun. Mä valitsin toisen. Tai oikeastaan se kiertää suvussa." "Oonko mä naimassa jotain ruotsalaista...?" Anni mutisi puoliääneen harppoessaan kohti rehuhuonetta toistamiseen. Mä pysäytin naisen aikeet laskemalla käteni ovelle naisen yli. "Mä voisin tuohon sanoa kaikenlaista, Adalmiina" mutisin, kohottaen siroa leukaa suudellakseni huvittuneena raottuneita huulia. " Sebastian." "Okei. Voitit. Lopeta." Mä nostin kädet ylös. Oli melkein outoa tehdä tallitöitä Lehtomäellä. Vielä oudompaa se oli, kun sun tuleva vaimo pyöri mukana. Mutta se oli hyvällä tavalla outoa, sellaista, mihin ei oikein vielä ollut osannut tottua, mutta joka sai sut hymyilemään hölmösti. Se hölmö hymy pyyhkiytyi mun huuliltani huomatessani ruokailuhuoneen lattialle pudonneen kasan merkkejä. "Hei" huikkasin eteisen suuntaan, jossa se samainen tuleva morsian vielä järjesteli takkiaan naulakkoon. "Eikö me laitettu nää kuntoon lähtiessä?" Mä rypistin kulmiani kerätessäni lattialle pudonnutta kasaa, epäillen jo aika vahvasti omaa mielenterveyttäni. Mutta ei. Mä tuijotin hölmistyneenä kahdeksan hengen ruokapöydälle levitettyä hääjuhlien istumapaikkajärjestystä. "Mä voisin vaikka vannoa, että me ei laitettu Matiasta Sinnan viereen... Tai Sirua meidän väliin?" Käänsin hitaasti katseeni Anniin, joka tuijotti erivärisiä post it-lappuja huulet raollaan. AnniMe oltiin käytetty siihen helvetin istumajärjestykseen tolkuttomasti aikaa, yrittäen luoda toimiva kokoonpano, jolla homma pelaisi ja joka takaisi kaikille mukavan illan. Mutta mitä vielä. "Siru", ähkäisin. Mikko huokaisi raskaasti, kun mä yritin siirrellä lappuja oikeille paikoilleen siltä osin, mitä muistin. Siru oli saanut paikan perhepöydästä, johon me oltiin sijoitettu Eila sekä mun porukat ja Matias, mutta ilmeisesti se ei ollut kelvannut tytölle. "Ei se pahaa ole tarkoittanut", mumahdin rypistyneen lapun kulmaa näpräten. Mikon käsi kiertyi ympärilleni ja mä painoin vaistomaisesti pääni miehen rintakehää vasten, keräten voimia Sirun puhuttelua varten. "Hei..?" mutisin Sirun huoneen ovella, raottaen sitä varovasti. Siru istui pöydän ääressä ilmeisesti päiväkirjaansa kirjoittaen, koska räväytti vihkosen kiinni nopealla liikkeellä ja puristi kynää hermostuneena. "Meillä olisi vähän kysyttävää", Mikko totesi rauhallisella äänellä, istuutuen tyttärensä pedatulle sängylle. Siru nyökkäsi hitaasti, aivan kuin ei olisi tajunnut mistä oli kyse. "Muokkasitko sä istumajärjestystä? Me nähtiin siihen aika paljon vaivaa", totesin pienesti hymyillen. Sirun katse poukkoili mun ja Mikon välillä, kun tyttö koetti päättää kuinka vastata. "Aa se", Siru huokaisi lopulta. "Mä haluun istuu teidän välissä. Miks mä joudun mummon viereen? Ihan tylsää." Me oltiin puitu asiaa hyvän aikaa. Anni ja isi istuu kahdestaan kuten hääparin kuuluukin. Sinna ja Matias voivat kyllä jutella ja tutustua, mutta Sinna haluaa ehkä toiseen seuraan."Okei. Sori", Siru mutisi katse lattiassa. Mä laskin käteni tytön olkapäille, hymähdin anteeksipyynnön hyväksymisen tytön korvaan ja pyysin sen iltapalalle. Koko sen ajan Mikon siniset silmät seurasivat meitä ja kun mä nostin katseeni niihin, niistä huokuva lämpö sai mun sydämen pamppailemaan. Mikko raikkosi tärkeimmät paperit ruokapöydältä saarekkeelle sillä aikaa, kun me kasattiin Sirun kanssa iltapalatarvikkeet pöytään. Vaikka alkoi olla jo myöhä, me istuttiin pöydän ääreen kaikessa rauhassa, syöden iltapalaa pitkän kaavan mukaan. "Väsyttää", Siru mutisi haukotuksen lomasta. "Käy pikasuihku ja sit hampaanpesun kautta nukkumaan", virnistin myötätuntoisesti. Sirua ei tarvinnut kahdesti käskeä, vaan reilu tunti sitten kuohunut tyttö kipitti kiltisti kylpyhuoneen suuntaan. "Ammattilainen", virnuilin vuorostani Mikolle, suikaten nopean suukon miehen poskelle noustessani ylös pöydästä. Mikko"Sä alat olla" hymähdin kihlattuni korvaan naisen painaessa huulensa mun poskelle. Hieraisin sänkeä katsoen peittelemättä pöydän äärestä nousevaa naista. Tai lähinnä niitä parempia farkkuja, joita se säästeli erikoistilaisuuksiin. Kuten mun tyttären joulujuhlaan. Ja iltatalliin. "Tossa on heinää" mutisin, kurottaen kohti kihlattuni takamusta. Nappasin heinänkorren ilkikurisesti virnuillen, hipaisten kuin ohimennen denimin korostamaa takapuolta. "Mä jäisin heti kotiin duuniin jos saisi katsella tällaisia farkkuja joka päivä." Anni napautti mua sormille, tuhahtaen jotain miehistä. Samassa hetkessä se kuitenkin kurotti kohti lautasia, eikä vahingossakaan jättänyt mitään puuttumaan pikku showstaan. Mä käytin tilaisuuteni hyväksi kaappaamalla kiljahtavan naisen syliini lautasineen päivineen. "Jaksatko vielä jatkaa tänään ne paikat loppuun?" Mumahdin hamuillen huulilla kaulan ihoa pitkien hiusten alta. Anni yritti istua mun sylissä lautasista huolehtien, mutta mä tunsin sen ihon värähdyksen huulteni alla. "Jos sä jatkat tota" Anni inahti, kääntäen hitaasti katseensa muhun, "mun mielessä on kaikkea ihan muuta kuin istumajärjestyksiä." Lopulta mä lahjoin kihlattuni siihen lasillisella talon parasta punaviiniä, hiljaisella musiikilla ja lupauksella pitää huuleni kurissa. Me levitettiin laput tällä kertaa olohuoneen lattialle. Mä huokaisin hiljaa käydessäni mielessäni läpi vielä kaikkia niitä, joilla ei paikkaa ollut: Hans, Coppot, Hanne ja Ilari... Kohotin katseeni tummatukkaiseen, joka oli kääriytynyt paksun viltin alle viinilasinsa kanssa. Nainen istui lattialla jalat ristissä, hörppien viiniä ja silmäillen lappuja pää vähän kallellaan. "Coppot ja Hans perheineen tähän pöytään?" Hymyilin, kurottautuen hipaisemaan tulevan morsiamen jalkaa. "Hei! Sun piti olla ihmisiksi, sulhanen" Anni ynähti, kallistaen päätään mun suuntaan. "Lupasin olla suukottamatta sun niskaa, joo" virnistin, saaden naisen pyöräyttämään silmiään. Mä vedin kuitenkin käteni pois viltin peittämältä jalalta siirtääkseni Coppojen laput pöytään, jossa oli jo muita mun vanhoja tuttuja Hollannin-ajoilta. "Tuleekohan nämä kaikki ihmiset meidän häihin" Anni mietti hiljaisella äänellä. Hetkeksi mun käsi pysähtyi pöytien päälle. Taustalla soi joku hiljainen biisi, se oli oikeastaan aika hämmentävä hetki. "Ensimmäinen vastaus kutsukortteihin tuli tällä viikolla" hymähdin hiukan hämilläni. " Jürgenilta. Se vastasi myöntävästi." Anni"Jürgen? Oho", ihmettelin silmät suurina. "Tallitytöt eivät pysy housuissaan." Mikko katsahti muhun huvittunut, leveä virne huulilleen ilmaantuneena. "Siis... Jürgenilla on paljon kontakteja. Hevospiireissä", korjasin punastumista vastaan taistellen. Daube ei ehkä ollut ihan sitä, mitä tallikaverit mieheltä halusivat, paitsi hevostaustan puolesta. Mikko nyökkäsi edelleen virnuillen, eikä mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin keskittää huomioni takaisin istumajärjestykseen. Sirun nukkumaanmenosta tuntui olevan pieni ikuisuus, jonka vuoksi mä en uskaltanut vilkaista kelloa - sen täytyi olla jo paljon. Viinilasi oli tyhjentynyt aikoja sitten ja mut vallannut raukeus oli ajanut mut Mikon syliin, jossa oli lämmin nuokkua. "Eihän mun ole pakko käydä suihkussa?" mutisin unisena puristaen Mikon nyrkkiä paitani sisään. Olin käynyt suihkussa ennen lähtöä, eivätkä parit heinänkorret hiuksissa todennäköisesti haittaisi pesunkestävää hevosmiestä. "Ehkä mä otan sut sänkyyn ilmankin", Mikko murahti sipaisten kasvoilleni karanneen hiussuortuvan korvan taa. Mun hymy ylettyi varmasti korvasta korvaan ja se johtui pelkästään mun rakkaudesta sitä miestä kohtaan. Puhtaiden lakanoiden kahina kuulosti taivaalliselta, kun mä kömmin edeltä sänkyyn. Mikko oli lähtenyt tekemään vielä viimeisen tarkastuksen talliin epäiltyään jättäneensä rehuhuoneeseen valot. Vilkuilin tallin Whatsapp-ryhmän tuoreinta keskustelua, joka pyöri joulun ympärillä: milloin kaivattiin apua yksäripuolen satulahuoneen suursiivoukseen, milloin seuraa viimeisille maastolenkeille ennen joulua. Tunsin pienen omantunnon kirpaisun sulkiessani puhelimen näytön vastaamatta yhteenkään kysymykseen, koska se oli vaikeaa. Lehtomäeltä Susikallioon oli huomattavasti pidempi matka kuin mun entisestä kämpästä keskustasta, eikä extempore-tallireissut kuuluneet enää mun bravuureihini. Koska mun elämässäni oli vihdoin paljon muutakin tallin lisäksi, Susikalliolla vietetyt viikottaiset tunnit olivat vähentyneet pakostikin. Mä jäin miettimään tallikuvioita hätkähtäen ajatuksistani vasta, kun makuuhuoneen avautuva ovi sai mut säpsähtämään. "Anteeksi", Mikko ähkäisi hiljaa, ilmeisesti mun säikähtäneen ilmeen nähtyään. Yövalon kajossa paitaansa riisuva mies näytti syötävän hyvältä, enkä mä saanut silmiäni irti vatsalihasten syvistä uurteista. Mä seurasin niitä siihen saakka, kun Mikko laskeutui viereeni sängylle odottava katse silmissään. "Mietin Sakun sanoja", myönsin odottamatta kihlattuni kysymystä. Mä olin päätynyt Susikalliosta työkuvioihini ja siihen, kuinka saisin tasapainotettua arkeni niin, että aikaa riittäisi Mikolle, Sirulle, töille ja kahdelle tallille. Sekä kolmelle ja puolelle hevoselle. "Töistäkö?" Mikko murahti vakavana. Nyökkäsin hiljaa, yrittäen viestiä hymylläni, etteivät ajatukset olleet negatiivisia. "Se voisi toimia, jos se jättäisi mulle enemmän aikaa olla teidän kanssa. Ja tallilla", huokaisin luoden varovaisen katseen Mikkoon. MikkoMä hymyilin kihlattuni varovaiselle katseelle. Se sai naisen näyttämään suloiselta, ehkä jopa vähän vieraalta. Se ei ollut mitenkään tyypillistä Annia - sitä, joka purki suunnilleen kaikki tunteensa tekemällä jotain. Siivoamalla, selittämällä, mitä tahansa. Nyt se istui keskellä sänkyä mietteliäs katse hämärässä huoneessa melkein mustina kiiluvissa silmissä. Eikä se tehnyt mitään. "Mm-hm" murahdin, haluamatta astua liikaa toisen varpaille. Mä olin miettinyt sitä asiaa huomaamattanikin aika paljon, aina jäädessäni yksin. Oli se sitten tiskikoneen täyttöä tai satulan rasvaamista, mä olin saanut itseni kiinni miettimästä sitä. Millaista olisi jakaa yritys toisen kanssa. Rakastamani naisen kanssa. "Menemättä yksityiskohtiin" mä rykäisin, vastaten tummien silmien katseeseen yhtä varovasti, "se olisi mukavaa. Työskennellä sun kanssa." "Niinkö...?" Annin ääni oli ohut, epäannimaisen hento. Mä pyyhkäisin tumman suortuvan korvan taakse, päästämättä toisen silmiä katseestani. "Olisi." Ja nyt se oli mun ääni, joka kuulosti oudon tummalta. Anni ei sanonut mitään, mutta se katse kertoi kaiken: se tarkoittaisi huomattavasti enemmän yhteistä aikaa - nyt me nähtiin pahimpina päivinä suunnilleen nukkumaan mentäessä. Nainen kurottautui lähemmäs. Mä tunsin huulten pehmeyden, vaikkei ne edes koskettaneet mun omiani vielä. Mä suljin silmät. Se pehmeys sai edelleen mun rinnasta kumpuamaan matalan murahduksen, vaikka me oltiin kuluneen vuoden aikana suudeltu lukuisia kertoja. Mä en kyllästynyt niiden huulten makuun. Mä janosin niitä huulia. Ne sai mut jaksamaan päivästä toiseen. Ne pienet hymyt, huomaamattomat suukot. Mä kävin niitä huulia läpi omillani vetäessäni naisen perässäni peiton alle. Mun käsi jäi sirolle poskelle, kun se sama suudelma sai mut haukkomaan henkeä. "Sä olet mun maailma, Kiviniemi" sain sanotuksi sanan kerrallaan suudelman lomasta.
|
|
|
Post by Anni on Dec 21, 2017 7:40:19 GMT 2
Sirun prinsessakriisi 21.12.2017 MikkoSaana Tervo. Hevosrakas pellavapää, jota kiinnosti enemmän jouhien symmetrisyys kuin omat vaatteensa. Mä pidin siitä naisesta. Se oli suora, mutkaton ja ennen kaikkea draamaton. Helppo ihminen. Ja musta tuntui, että niitä oli aina vain vähemmän. Mä aloin epäillä jopa Saana Tervon draamattomuutta sinä torstai-iltapäivänä, kun me siivottiin Lehtomäen karsinoita hiljaisuuden vallitessa. Yleensä mä olisin pitänyt siitä hiljaisuudestakin, mutta nyt siinä oli outoja viboja. Sellaisia, kun toinen lakkaa katsomasta sua silmiin, ja sellaisia, kun se välttelee sua viimeiseen asti. Mä nostin likaista purua kottikärryyn Vigon karsinasta, kun Saanan rivistö tuli jo valmiiksi. Nainen kiilasi ohi omien kärryjensä kanssa, kolhaisten niillä puoliksi Vigon karsinassa odottaviin kärryihin. "Ohosori" Lehtomäen ainoa työntekijä henkäisi yhteen hengenvetoon, kiertäen mun kottikärryt kauempaa ja painuen ulos tallista kuin se olisi täynnä tultasyökseviä lohikäärmeitä. Mä katsoin vihreän sadetakin perään toinen kulma vähän koholla. Mitä helvettiä? Mä olin pitänyt Saanasta, koska se A) piti omat draamansa omana tietonaan B) ei tuonut draamaa tallille ja C) ei sopinut draaman kanssa edes samaan lauseeseen. Nyt se koko muija oli kuin punainen huutomerkki, enkä mä ollut ihan varma, miten mun pitäisi suhtautua enää mihinkään. Mä pudistelin päätäni jatkaessani Vigon purujen läpikäyntiä. Osaisipa työntekijät piilotella asioitaan yhtä hyvin kuin ruunat kasojaan. "Annin puku on varmasti ihastuttava" Saana huokaisi pyöritellen täyttä kahvikuppia käsiensä välissä. Mä nostin katseeni työntekijään puhelimeni näytöltä. "Täh?" "Niin että Annin puku on varmaan kaunis, eikös sillä tänään ole se sovituskin?" Saana puhui niin nopeasti, että mun oli luettava puolet sen huulilta. "Joo" rypistin vähän kulmiani. "Siksi mäkin vietän vapaapäivääni tehden tallitöitä." "Apu ei kyllä ole pahitteeksi" Sana naurahti vähän vaikeasti. Kavensin vähän silmiä nojaten kyynärpään polveen. Lehtomäellä ei ollut mitään hienoa taukohuonetta niin kuin Susikalliolla (jossa niitä tarkalleen ottaen oli kolme yhdessä tallissa), mutta hämärän satulahuoneen nurkkaan tuotu vanha kahvinkeitin hoiti asiansa. Mä vilkaisin valkoista keitintä huoahtaen. "Pitäisi ehkä palkata joku sulle ilta-avuksi meidän häämatkan ajaksi" pohdin ääneen, tullen kiusallisen tietoiseksi siitä, että mun ainoa työntekijäni yritti polttaa mun otsaan reikää katseellaan. "Joo! Tai siis... Joo.” AnniOli 21. päivä joulukuuta, mutta mä en osannut jännittää joulua - sen sijaan mä jännitin mekkoa. "Se tulee!" Siru kiljaisi innostuneena. Äiti tai Sinna eivät olleet päässeet arkena paikalle, mutta Siru oli ottanut seuraneidin ja virallisen henkäilijän pestin mielellään vastaan. Sitä paitsi liikkeestä paikalle tuli ompelijan lisäksi toinenkin henkilö, jotta mekko saataisiin helposti päälleni ja tehtyä viimeiset tarkistukset mahdollisia korjauksia varten. Mä vilkaisin tallin suuntaan mennessäni avaamaan ovea mekkosaattueelle. Ensimmäinen rouva esittäytyi Tuulaksi ja jälkimmäinen nainen, jonka kanssa mä olin puhelimessa jutellut, oli nimeltään Katariina. Normaalisti mä olisin mennyt itse Tampereelle, mutta naisilla oli ollut käyntiä muualla ja Ersolan satuttua matkan varrelle he olivat itse ottaneet yhteyttä. Mun mielestä se jos jokin oli sitä kuuluisaa asiakaspalvelua. Mekon helma pyöri kevyesti mukana, kun esittelin mekon Sirulle joka puolelta olohuoneen keskellä. Tytön suu oli auennut silkasta ihastuksesta, eikä haltioitunut hymy hyytynyt hetkeen. "Anni sä oot niin kaunis", tyttö huokaisi saaden mekkoliikkeen edustajat myhäilemään. Tuula tarkisti yläosan istuvuuden tyytyväisesti hymyillen, kumartuen sitten helman puoleen. "Se istuu täydellisesti, lyhyennän helmaa vielä vähän", nainen selosti. Mä nyökkäilin odottaen malttamattomana pääsyä eteisen suurten peilien eteen. Koska Siru oli ajatuksissaan aina askeleen edellä, tyttö oli ottanut videoyhteyden mun äitiini ihan omatoimisesti. "Ooh, se on kauniimpi kuin muistinkaan", äitikin huokaili. "Haen sen joulun jälkeen kotiin." Nyökkäsin hymy korvasta korvaan ylettyen, luoden vielä viimeisen, haikean vilkaisun peilikuvaani. Mekko oli täydellinen, enkä mä malttanut odottaa sitä hetkeä, kun Mikko näkisi sen. Mikko”Mä taidan jatkaa” mutisin vilkaistuani kelloa, yrittäen olla välittämättä työntekijäni oudosta käytöksestä. Totta puhuen mulla ei ollut hajuakaan, miten kauan häämekon sovituksessa kuluisi aikaa. Yksi mekko? Ei kai siihen koko päivää menisi. Saanan kahvikuppi odotti koskemattomana Lehtomäen kengityspapereiden päällä. Satulahuoneen ovi kolahti kiinni mun selkäni takana. Mä satuloin Zorbesia vaitonaisena. Oli melkein omituista, ettei punaisen tamman hampaat olleet vielä iskeytyneet mun reiteen, mutta mä en oikeastaan edes huomioinut koko tammaa irvistelevine hampaineen. Mun ajatukset menivät ristiin, yritin mä miten olla ajattelematta yhtään mitään. Mikä hitto Saanaa vaivasi? Se oli ollut outo tiistai-illasta lähtien. Claudia oli ollut outo. Claudia oli ollut helvetti ihastunut muhun. Ei kai vain… ”Öö… Mikko? Meidän pitäisi kai puhua… Niinkun, tulevaisuudesta, tai siis…” Saanan hiljainen ääni sai mut hätkähtämään. Mä kohotin katseeni Zorbesin jännesuojista naiseen, joka seisoi keskellä tallikäytävää tummanvihreän sadetakkinsa hihaa näpräten. ”Saana” mä aloitin hitaasti noustessani seisomaan. Mä en kyennyt katsomaan naista silmiin, mä kasasin hermojeni rippeitä tuijottamalla tummaa satulahuopaa, kuin mä haluaisin bongata viimeisenkin irtokarvan. ”Mä… Mä olen menossa naimisiin. Annin kanssa.” ”Niin?” Mä tunsin Saanan tuijotuksen niskassani. Mitä helvettiä? ”Äh antaa olla. Mun pitää mennä.” Mä jäin tuijottamaan ainoan työntekijäni perään, tajuamatta mistään mitään. ”Mä taidan palkata talli pojan seuraavaksi” mutisin hiljaa Zorbesille, joka hinkkasi silmäkulmaansa mun käsivarteen. Tamma lopetti, tummissa silmissä välkähti valkoista ja hampaat osuivat jonnekin ojentajan suuntaan. Perkeleen naiset. AnniSitä ei tullut ajatelleeksi, kuinka haikeaa mekon riisuminen saattoi olla. Etenkin, kun tiesi pukeutuvansa siihen seuraavan kerran vasta parin kuukauden päästä. Siis jo parin kuukauden. Mä vilkaisin ikkunasta toistamiseen, mutta Saanan autoa ei näkynyt tavallisella paikalla tallin kulmalla. Mä olin luullut, että nainen olisi ollut vielä töissä, mutta ilmeisesti aamutalli oli sujunut Mikon kanssa huomattavasti ripeämmin. "Kiitos paljon, tämä kävi niin kätevästi", hymyilin naisväelle, joka oli saanut mekon pois mun päältäni ja turvallisesti pukupussin suojiin. Mä olin tarjoutunut keittämään kahvit, mutta kiireisiin vedoten Tuula ja Kristiina olivat jo peruuttaneet eteiseen. "Jos tulee mitä vain ongelmia mekon kanssa, soita. Muussa tapauksessa ihanaa hääjuhlaa", Kristiina kertasi leveä hymy huulillaan. Mä huomasin Sirun tiiviin tuijotuksen, mutta jätin tytön huomiotta siksi aikaa, että sain saateltua naiset ulos ja jatkamaan matkaansa. "Isi ratsastaa Zorbulla", Siru totesi katse keittiön ikkunassa. Mä olin juuri saanut eteeni kupillisen kahvia, vaikka sen keittäminen vain itselle oli tuntunut tyhmältä. "Mäkin haluan isona naimisiin, että saan prinsessapäivän", Siru jatkoi haaveilevasti. Vilkaisin tyttöä huvittuneena, mutta sen ilmekään ei värähtänyt. "Kannattaa mennä lukioon", virnuilin. "Saat prinsessapäivän nopeammin." Siru tuhahti jotain, kipittäen portaikkoa kohti. Pienet askeleet tumisivat aina yläkertaan asti päättyen oven napakkaan sulkeutumiseen. Tyttö oli vihdoin joululomalla ja sillä oli ollut tänään vain reilun tunnin koulupäivä, jonka aikana oppilaille oli jaettu välitodistukset. Siru ei ollut vielä suostunut näyttämään omaansa, koska mun olo täytynyt hätistää Mikko talliin mekon tieltä. Harpoin loskaisen pihan poikki kenttää kohti kietoen kevyttoppatakkia tiukemmin ympärilleni. Mä odotin enemmän kuin mitään, että sääennusteet pitäisivät paikkaansa ja me saataisiin valkea joulu Lehtomäellekin. Zorbes ravasi uralla lennokkain askelin, mutta näytti varsin rennolta. Mikko keventeli hiljalleen ujuttaen varovasti tammalle enemmän ohjaa loppuverryttelyjen hengessä. Rautias viskaisi päätään, venyttäen sitten tyytyväisenä kaulaansa äänekkäästi pärskähdellen. "Minne Saana katosi? Mä luulin, että se olisi tullut katsomaan mekkoa", hymähdin portin ohi ratsastavalle Mikolle. MikkoTaputin Zorbesin kevyesti hionnutta kaulaa kohauttaen olkiani. "Se vaan lähti" murahdin, rypistäen vähän kulmia. Mä olin onnistunut sysäämään koko episodin pois mielestäni treenin ajaksi. Zorbes oli kerrankin loistanut liikkeensä laadulla - vähän eri kuin kouluvalmentajan silmien alla. Nyt tamma venytti kaulaansa autuaan tyytyväisenä. Se alkoi vihdoin toimia lähes pelkällä istunnalla, eikä se vastustellut samalla tavalla kuin alussa. Ei se silti helppo hevonen ollut. Mä pyyhkäisin hikeä otsalta vilkaisten kihlattuani, joka oli palauttanut työntekijän outoine käytöksineen mun mieleeni. "Kunhan se ei vaan ala claudeilemaan" murahdin huvittomana hypätessäni alas tamman selästä. Taputin sen lautasia, joille alkoi kertyä jo lihasta. Claudia. Se nainen oli melkein onnistunut ajamaan Annin pois mun luota. Mutta vain melkein. Mä annoin katseeni pudota vierellä kävelevästä ratsusta naiseen, joka värjötteli tallin katoksen alla. Ja sen hetken kun meidän katseet kohtasi, mä olin melko varma, ettei sellainen vaikuttaisi meidän väleihin enää sillä tavalla. Ei, me oltiin kasvettu. Me oltiin koettu niin paljon yhdessä, me oltiin eri ihmisiä. Mä päästin Zorbesin ohjat liusumaan sormien välistä kurottautuessani suukottamaan Annin hupun alle piilotettua otsaa. "Ihan sama mitä tai ketä" mä murahdin huulet tyttöystäväni otsalla, tavoitellen hihansuun sisään vedettyjä sormia omillani, "mä olen sun, tuleva rouva Lehtelä. Tää kaikki on sun." Levitin käsiäni Lehtomäen suuntaan. Zorbes pärskähti, nappasi hampailla mun takin liepeistä. "Okei, tämä idiootti ei ole" murahdin suupieli nykien napatessani tammaa turvalle. Ratsun silmät laajenivat lähinnä hämmennyksestä, eikä se onnistunut näyttämään kuin entistä typerämmältä. Eikä se oikein sopinut rautiaan hujopin imagoon. "Siru!" Huusin yläkerran suuntaan harppoessani rappuja kellarikerroksesta. "Tuutko ottamaan vähän välipalaa?" "Pitäisi hakea joulun tarjottavia Ersolasta vielä tänään" Anni muistutti, saaden hölmön hellän hymyn leviämään mun huulille. Mä tarrasin ohi yrittävän naisen kädestä, vetäisten sen käsivarsieni väliin. "Mä en voi uskoa, että kohta on joulu ja me vietetään se yhdessä" murahdin pehmeästi, katsoen syvälle ruskeisiin silmiin. "En mäk-" Anni aloitti, mutta sen lause jäi kesken Sirun loikatessa neljä viimeistä askelmaa kuuluvasti tömähtäen alas. "Katokin isi et pukki ei tuo kaikkii lahjoja Annille" Siru sihahti, välittämättä tuon taivaallista mun rapuissa ei hypitä-murahduksesta. "Anni saa muutenkin kaiken! Sillä on jotain miljoona prinsessapäivää ja se saa muutenkin aina kaiken" Siru jatkoi, siristäen silmiään mun sylissä kääntyneen naisen suuntaan. Jäänsinisissä silmissä leimahti vaarallisesti. "Mitä?" Mä sain sanotuksi kulmat kurtistuen. Mikä helvetti naisia tänään vaivasi?? AnniMä räpsäytin silmiä kerran, kahdesti, mutta meitä vihaisesti mulkoileva Siru ei kadonnut - tytön vihaisista sanoista puhumattakaan. Ne kaikuivat päässäni katkeamattomana ketjuna ja hetken mä tajusin arpovani, olisiko Siru voinut kuulla Mikon sanat. Tää kaikki on sun. Anni saa kaiken. "Mitä?" Mikon ähkäisy kiteytti mun ajatukseni hyvin: mitä helvettiä? Prinsessapäivä. Sana pongahti mun päähän niin nopeasti, että mä henkäisin ääneen. "Mekko", mumahdin Mikolle miehen katseen kääntyessä kysyvänä muhun. "Siru, Anni on morsian. Sen kuuluu pukeutua mekkoon", Mikko huokaisi kärsivällisesti. Sirun suupielet kääntyivät irvistykseen ja tytön iho alkoi punehtua entisestään. "Mä en saa ikinä mitään! Miks mä en saa kauniita vaatteita?!" tyttö suunnilleen kirkui. Sirun silmät kiilsivät jo, mutta tyttö nipisti huulet yhteen pitääkseen itkun poissa. "Siru", yritin aloittaa, mutta tytön älähdys keskeytti mut. "Ihan sama!" Siru ärisi hiuksiaan haroen. Seuraavassa hetkessä tyttö oli eteisessä kiskomassa takkia ylleen ja ennen kuin me ehdittiin reagoida, ovi kolahti kiinni Sirun perässä. Mä näin ikkunasta viimassa pöllyävät hiukset tytön harppoessa kohti tallia. "Vai että kaiken", totesin hieman vaivaantuneena, luoden Mikkoon lyhyen katseen. Mä kiedoin käteni miehen ympärille, painoin pään sen hupparin verhoamaa rintakehää Mikko"Huono päivä useammallakin" mutisin painaen huuleni tummien hiusten peittämälle päälaelle. "Pitäisiköhän mun-" Mä huokaisin, mutta tyttö mun sylissä kohotti katseensa muhun. "Älä" Anni hymähti, sipaisten mun sängen peittämää leukaa. "Anna sille vähän omaa tilaa." Mun huulille kohosi se sama hymy, kuin hetki sitten: Anni oli suloinen osallistuessaan siihen, mikä yhdeksän vuoden ajan oli ollut vain mun ja Sirun välistä. Mutta Anni oli oikeassa. "Mmh-hm" murahdin, sujauttaen käden paidan alle, "mitäs prinsessa sitten haluaisi tehdä?" Anni tuhahti, mutta huulta pureva nainen sai mut vain virnistämään leveämmin. "En mä ole mikään prinsessa" nainen tuhahti, painautuen lähemmäs mun käsivarsien välissä. "Et" virnistin, hivellen ihoa paidan alla, "sä olet mun kuningatar." Mä vilkaisin keittiön ikkunasta ulos synkälle pihamaalle. Tuuli kuljetti lehteä ja taivaalle kerääntyi tummia pilviä. Valkoisesta joulusta ei ollut tietoakaan. Saati mun tyttärestä. Sen pyörä nojasi tallikulmaan, joten kauas se ei ollut lähtenyt. Pumba seisoi kuitenkin omassa tarhassaan punainen harja tuulessa pyörteillen. Mä käänsin katseeni pois huokaisten syvään. "Joulut ei aina ole olleet helppoa aikaa" myönsin hiljaa. Anni lopetti pöydän naputtamisen ja kohotti katseensa puhelimensa näytöstä. Mun oli mahdoton tulkita sitä ilmettä. Mä jatkoin välipalan tekemistä. Muistojen myötä mun leukapielet kiristyivät. "Sirulla... ei sillä ole ikinä ollut joulua, jossa olisi ollut kokonainen perhe." Mä sain sanotuksi. Veitsi kolahti tasolle tuntiessani käsien kietoutuvan ympärilleni. Sormi kohosi mun huulille. Mä hymyilin niitä vasten, antaen Annin nojautua mua vasten. "Sua ei enää edes kiinnosta!" Siru kiljui tömistellessään sisään kuraisia jälkiä kengistään jättäen. "Ulkovaatteet jätetään alakerran eteiseen" puuskahdin, ristien kädet rinnalle. "Aa, se sua kiinnostaa mut ei sun oma tyttäres ku jätit mut yksin" Siru paasasi, tempoen kenkiä jalastaan. "Kiinnostaa" huoahdin, haluamatta jatkaa riitaa yhtään enempää. "Vie ulkovaatteet alas niin jutellaan." Siru harppoi rappuset takaisin alas kenkiään retuuttaen ja mua kiroten. Mä vilkaisin Annia, enkä mä aivan onnistunut pitämään suupieltä kurissa. Mä hipaisin naisen pöydällä lepäävää kättä virnuillen matalasti: "Ootko sä ihan varma, että haluat tätä, tuollaisen?" Anni"Aika varma", totesin alahuultani jäytäen. Sirun rääkyminen oli nostattanut ihokarvat pystyyn, koska se olin kuitenkin ollut mä, joka oli kehoittanut Mikkoa antamaan tyttärelleen tilaa. Nyt se samainen lapsiparka kuvitteli, että mä olin vienyt sen paikan. Tai sitten se vain osoitti mieltään. "Jouluaatto on ihan kohta. Eikö me voitaisi valmistautua siihen yhdessä?" Mikko hymähti surumieliseen sävyyn hymyillen. Siru mulkoili meitä olohuoneen nojatuolista. "Missä joulukuusi on?" tyttö äyskähti yllättäen. Mä vilkaisin Mikkoa vaivihkaa: me oltiin keskusteltu aiheesta viimeksi eilen. Miehen mukaan metsässä oli parikin potentiaalista ehdokasta, joita se oli katsellut aina saunalle mennessään. "Me voidaan hakea se. Yhdessä", Mikko vastasi viimeistä sanaa painottaen. Siru nyökkäsi suu tiukkana viivana, mutta tytön silmistä näki, kuinka se oli kuitenkin innostunut ideasta. Mä seurasin Lehtomäkeä lähestyviä tummia pilviä pyörittäessäni huivia kaulan suojaksi. Siru tömisteli edellä pykälän verran leppyneempänä, muistellen ääneen millaisia kuusenkoristeita varastosta löytyisi. "Ei koristella sitä vielä tänään", Mikko totesi varovasti, saaden Sirulta tiukan katseen. Tyttö kuitenkin vain nakkeli niskojaan asetellen jalkansa huolellisesti polulle, jota Mikko oli raivannut loppukesästä leveämmäksi. "Äiti odottaa jo kovasti saunan näkemistä", virnistin Mikolle tavoitellen miehen sormia. Kihlattuni väläytti mulle nopean hymyn, kääntyen sitten tähyilemään tulevaa joulukuusta jatkuvasti hämärtyvässä iltapäivässä. "Mitähän tuolta sataa?" mutisin puoliääneen luoden taas katseen taivaalle, joka synkkeni entisestään. Mikko"Lunta!" Siru hihkaisi sillä sekunnilla, kun ensimmäinen suuri hiutale leijaili alas puiden lomasta. Me jouduttiin kävelemään vähän syvemmälle metsään ennen kuin lehtipuut väistivät kuusten ja mäntyjen tieltä, mutta oksien välistä putoilevat hiutaleet saivat munkin huuleni hymyyn. "Valkoinen joulu sittenkin?" Hymähdin kietaisten Annin käsivarteni alle. "Romanttista" Anni virnisti, kurottaen suukottamaan mun poskea. Siru poukkoili ympäriinsä metsästäen hiutaleita kielelleen kuin joku neljävuotias. Anni tirskahteli lapaseensa, mutta mä vain pudistelin hiljaa päätäni. Mihin mä näiden naisten kanssa joutuisin, kun yhdessä hetkessä niiden koko maailma tuntui kääntyneen päälaelleen? Vilkaisin, ettei Siru ollut tulilinjalla päästäessäni sahan loppuun. "Mä haluun kantaa!" Siru ilmoitti ilmeisen sotakirveensä haudanneena - tai ainakin hetkeksi unohtaneena. Mä loin tyttöön hiukan pitkän katseen. "Meinaatko jaksaa? Tää on aika painava" murahdin huvittuneisuutta peittelemättä. Siru kuitenkin puikkelehti puiden välistä edelle, jäi odottamaan ja tarrasi tärkeänä kiinni rungosta. Mä vilkaisin taakse jäänyttä tummatukkaista hymähtäen. Kuusi vei olohuoneen nurkan yltäen melkein kattoon, vaikka huonekorkeus lähenteli kolmea metriä. "Meinaatko että Siru malttaa olla koristelematta aattoon asti?" Anni pohti kietoen vilttiä ympärilleen. "Tuskinpa" myönsin virnistäen. Mä kaappasin naisen kainalooni, suukottaen tummia hiuksia. Kuusi sai sen konkreettiseksi: me ihan oikeasti vietettäisiin kohta joulua. Kolmestaan. AnniHavupuu olohuoneessa täytti mun mielen joulutunnelmalla, joka oli ollut siihen saakka vasta hakusessa. Mä nojasin häkeltyneen hölmistyneenä Mikon käsivarteen seuraten Sirun riemua, joka oli peittänyt alleen aiemmat kiukuttelut. Nyt tyttö kyyristeli kuusen alla kastelukannun kanssa varmistaen, ettei kuusi vain juonut kaikkea vettä minuuteissa. "Onko meillä glögiä?" Siru kysyi yllättäen. Mikko vilkaisi mua kysyvänä, koska se olin mä, joka oli viimeksi ennättänyt kauppaan. "On", heläytin tyytyväisenä. Siru kirmasi jääkaapille leveästi hymyillen ja mä mietin väkisinkin, olinko itse ollut pienenä noin ailahtelevainen. Glögi ja viltti olivat ehdottomasti parasta, mitä kuusenhakureissun jälkeen saattoi itselleen taikoa. "Monelta me paistetaan pipareita? Saanhan mäkin?" Siru uteli tajuttuaan, että mä olin pyöräyttänyt aamulla piparitaikinan jääkaappiin. "Huomenna. Saat", vastasin itsekseni hymyillen. Mikon suupieli nyki, kun mies istuutui viereeni katse viltissä, jonka olin kietonut jalkojeni suojaksi. "Saanko mäkin?" kihlattuni murahti tummalla äänellään ja sen huulet hapuilivat korvaani saaden tuhannet väreet kiirimään ihollani. "Saat", puhahdin hiljaa, kietoen sormet Mikon sormien lomaan viltinnurkan alle.
|
|
|
Post by Mikko on Jan 2, 2018 12:50:25 GMT 2
2.1.2018
Kun glitteriä ja diskopalloja on liikaa AnniOli vasta vuoden toinen päivä, mutta samalla tuntui kuin uudesta vuodesta olisi kulunut ikuisuus. Kun me oltiin kotiuduttu eilen, Mikko oli lähtenyt illaksi pitämään estevalmennusta jollekin yli-innokkaalle valmennettavalleen, jota edellisillan riennot eivät olleet painaneet. Mikko oli haalinut tulevat pari viikkoa niin täyteen töitä, että päävastuu tammikuun menoista, kuten Sirun synttärijuhlista, oli jäänyt mun vastuulleni. Omat syntymäpäiväni mä olin päättänyt jättää väliin. Siitäkin huolimatta, että 25 täytettiin vain kerran elämässään, mä olin ilmoittanut Mikolle eläväni sen päivän kuin minkä tahansa muunkin. Kihlattuni oli suostunut vastahakoisesti, luvaten naureskellen pitää mulle pyytämäni privaattiestevalmennuksen. "Muistaakohan mummi varmasti, että mä haluan pinkin kakun? Jokohan mun kaverit sai niiden kutsut? Ööö Anni voinko mä ripotella glitteriä olohuoneeseen?" Siru vaahtosi kykenemättä pysymään aloillaan kolmea sekuntia pidempään. Me oltiin viety mun eilen vauhdilla koneella väsäämäni kutsut postiin, koska Siru oli löytänyt kaupasta vaaleanpunaisia kirjekuoria ja halunnut ehdottomasti lähettää kutsut vanhanaikaisesti postitse. "Mä en tiedä mitä isi sanoisi siitä", totesin virnistellen pystymättä oikeasti edes kuvittelemaan Mikon ilmettä, kun mies tajuaisi glitterpommin räjähtäneen kodissaan. Kello lähenteli puolta viittä, kun Mikko ilmoitti viestin muodossa olevansa jo kotimatkalla. Mies oli lähtenyt vaille kahdeksan ja sopinut tapaavansa Saanan iltatallin yhteydessä. Mä olin huomannut naisen tulleen tallille jokin aika sitten, koska tämä oli jättänyt puolet karsinoista illalle. Mä tyrkkäsin makaronilaatikon uuniin helpottuneena siitä, että ruoka olisi nyt tulossa. Mun tarvitsisi enää soittaa Eilalle Sirun mielenmuutoksesta - tyttö halusi sittenkin kakun mansikkahillolla aiemman vadelman sijaan - ja vahvistaa kukkatilaus häitä varten. Laskin koneen olohuoneen sohvapöydälle syvään huokaisten. Mun pää oli sekaisin niistä kaikista pioneista ja hortensioista, joita googlettaminen oli läväyttänyt silmieni eteen. Yhtäkkiä mulle iski ihan järjetön viininhimo, jota mun oli kuitenkin pakko vastustaa. Kello oli edennyt hitaasti mutta varmasti viiteen ja Lehtomäen auto ilmestynyt pihaan. Mä hymyilin nähdessäni loittonevan selän, mutta se hymy hyytyi nopeasti muistaessani, minkä vuoksi Mikko oli talliin menossa. Lehtomäki kokisi kovan kolauksen, kun Saana jäisi äitiyslomalle. Mikko"Moi" Saanan kasvoille levisi hymy, mutta se oli vaikea. Mä yritin hymyillä niin normaalisti kuin osasin, mutta pitkän ja vituttavan työpäivän päätteeksi se ei ollut helppoa. Varsinkin, kun mä kaipasin perhettäni. "Anni varmaan kertoikin jo" Saana huokaisi, laskien katseen kengänkärkiin. Mä nyökkäsin hitaasti, nojaten Tohelon karsinan oveen. Tamma työnsi turpansa kaltereiden välistä, hamuten mun takin kaulusta. Tallin vallannut hiljaisuus oli musertava. "Kuink-" "Viisitoista viikkoa." Me lopulta puhuttiin melkein päällekkäin. Vaivaantunut naurahdus muutti tilanteen rennommaksi. "Mä kirjoitan sulle työtodistuksen ja suosituksen huomiseksi" hymähdin, eikä se katse vaaleissa silmissä ollut enää niin pakoileva. "Kiitti" Saana huokaisi sen näköisenä, että tuhannen kilon taakka oli pudonnut sen harteilta. "Mä jatkan tän viikon loppuun." "Mä soitan opistolle. Eiköhän me joku harjoittelija keksitä pahimpaan, älä huoli. Paljon onnea, Saana." Saana ehkä oli ollut Lehtomäelle kultaakin arvokkaampi, mutta mä ymmärsin, ettei siinä tilassa tehty tallitöitä. Ei sen puoleen, mä en olisi edes antanut. Ei se ollut sen riskin arvoista. Mä sulloin kädet taskuihin harppoessani pihan poikki yltyvää lumisadetta pakoon. Mun kulmat painuivat ryppyyn ajatusten juostessa tulevaisuuteen: vaikka me saataisiinkin harjoittelija paikkaamaan väliaikaisesti, me tarvittaisiin pysyvämpi ratkaisu. Mä voisin tehdä itse tallin ja valmentaa samalla, mutta entä jos Anni tulisikin raskaaksi? "Kotona." Syvä huokaus pakeni mun kurkusta päästessäni yläkertaan. Mun katse pyyhkäisi olohuoneen halki, rekisteröiden keittiön päälle laitetun uunin, kasan Sirun koulukirjoja ja lopulta kihlattuni, joka tuijotti sohvapöydälle sysättyä läppäriään kuin saisi työt tehdyksi tahdonvoimallaan. Ruskeat silmät ponnahtivat muhun. Lämmin hymy ylsi silmiin saakka mun kumartuessa suukottamaan kihlattuni huulia. Vaikka vuotta oli kulunut vasta kaksi päivää, musta tuntui, että ne olivat olleen loputtoman pitkiä päiviä. Mä en kykenisi valmentamaan, jos Anni tulisi raskaaksi. "Pitkä päivä?" Anni kuiskasi, hipaisten mun sängen peittämää poskea. Mä nyökkäsin sanomatta mitään, mä en halunnut sysätä naiselle yhtään enempää taakkaa. Mulla oli jo siitä vähän huono omatunto, että se joutui suunnittelemaan ja huolehtimaan mun tyttären juhlista. "Ja Saana...?" Anni jatkoi, ääni vielä vähän hiljaisempana. Hymy naisen kasvoilla ei enää yltänyt aivan silmiin saakka. "Mä jätin opistolle viestin, jos siellä sattuisi olemaan joku vailla harjoittelupaikkaa" huoahdin, istuen sohvalle avovaimoni vierelle. Mä todella nautin niistä pienistä hetkistä, jotka mä sain jakaa ihan vain Annin kanssa. Mun käsi kietoutui naisen ympärille, vetäisten sen nopealla liikkeellä poikittain syliini. Anni nauroi suudelman sekaan. "Kyllä me jotain keksitään" mä vakuuttelin ehkä enemmän itseäni kuin kihlattuani, "mutta nyt mä tahdon keskittyä vain suhun, tuleva rouva Lehtomäki." AnniHarjoittelija. Ensimmäinen mieleeni välähtänyt mielikuva sisälsi jonkinlaisen Claudia kakkosen, seuraava Vincentin. Me tarvittaisiin joku helvetin fiksu ja ikäisekseen kypsä harjoittelija."Sä voisit myös keksittyä siihen, miten me selvitään täällä Sirun ja viidentoista tytön kanssa", huomautin hymyttömänä. Stressi oli mennyt siihen pisteeseen, että ajatus syntymäpäivistä lähinnä ahdisti. Mikko murahti jotain kohottaen mun leukaa sen verran, että sai ongittua katsekontaktin vastusteluistani huolimatta. "Mä autan", mies totesi sipaisten kasvoille valahtaneen hiussuortuvan korvani taa. Mä vastasin sinisten silmien katseeseen silmää räpäyttämättä, kohottaen sitten harkitusti toista kulmaani. "Millä ajalla?" mumahdin huokauksen lomasta. Mikon huulilta karkasi tuskin kuuluva ähkäisy, kun yritin pyristellä pois miehen sylistä. Kädet kiertyivät ympärilleni niin tiiviisti, ettei mulla ollut muuta mahdollisuutta kuin jäädä kököttämään huonoon asentoon tuskallisesti irvistäen. "Älä stressaa, kiltti. Muista mitä Hanne sanoi", Mikko virkkoi hiljaa. Tutut huulet painuivat poskelleni, kun mä räpyttelin turhautuneita kyyneleitä pois työntäen juhla- ja hääjärjestelyjen tuottamaa kuohuntaa pois mielestäni. Eila soitti takaisin, koska mä en ollut saanut naista aiemmin kiinni. Nostin puhelimen korvalleni viittoen Mikkoa pelastamaan makaronilaatikon uunista. "Vai niin. No laitetaan mansikalla", Eila naurahti kerrottuani Sirun päätöksestä. "Luulen että jos pysytään vaaleanpunaisessa teemassa niin kaikki kelpaa", totesin naisen kysyttyä mummotettavansa muista toiveista. "Ihan totta", Eila myönsi naureskellen. "Siru tietää mitä tahtoo." Ruokapöytään ei laskenut hetken hiljaisuutta Sirun papattaessa synttärijuhlasuunnitelmistaan. Tyttö halusi järjestää limbokisan ja leikkiä piilosta. "Joku tuntematon pikkuprinsessa meidän sängyn alla", Mikko mutisi Sirun poistuttua pöydästä reippaan kiitoksen saattelemana. Mä tirskahdin ojentaen käteni miehelle, jonka käsi lepäsi odottavasti pöydällä. Mikon ihosta huokui lämpö, kun mies siveli nimetöntäni koristavaa sormusta ajatuksiinsa vaipuneena. "Sun täytyy muistaa kaiverruttaa sormus", hymähdin puolihuolimattomasti. MikkoMä vilkaisin ruskeita silmiä hymähtäen vähän huvittuneena. Mä muistin ihan liian hyvin, mitä oli tapahtunut, kun mä viimeksi olin ollut puolipäivää ilman sormusta saunan rakentamisen takia. Ei helvetti. Mä en olisi halunnut ottaa sitä sormusta enää ikinä pois kädestäni. "Mä taidan kaiverruttaa omani vasta edellisenä iltana" murahdin, kykenemättä ihan katsomaan kihlattuani suoraan silmiin. Oikeastaan mä en halunnut edes ajatella sitä päivää, tai oikeammin häitä edeltävää yötä. Annin äiti pysyi kannassaan, perinteitä oli noudatettava. Mua ahdisti jo nyt. Mä huomasin puristavani kihlattuni kättä vasta naisen huulten hakeutuessa mun poskelle. "Niillä olisi parikin viimeisen vuoden opiskelijaa" ilmoitin noustessani portaat takaisin yläkertaan. Anni vilkaisi mua olkansa yli, napsauttaen tiskikoneen päälle. "Aina parempi" nainen huokaisi mun kiertäessä kädet kihlattuni ympärille. "Mä en halua edes ajatella että sä asuisit tallissa." Mä naurahdin matalasti kihlattuni sanoille. Mä en kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään naisen kääntyessä ympäri mun käsivarsien välissä. "Hortensiat vai liljat?" Anni heläytti, saaden mut vähän ähkäisemään. Täh? "En mä- kukkia? Hortensiat?" Mä rypistin kulmia olematta enää varma, puhuttiinko me nyt Lehtomäen tallista, 10-vuotisjuhlista vai häistä. Ei kai talvella suunniteltu tallin istutuksia...? "Siis liljat" Anni ilmoitti sen kuuloisena, että oli oikeasti päättänyt sen jo aikoja sitten. "Sä olet seksikäs kun sä olet varma jostain" virnistin, tullen siihen tulokseen, että mun todennäköisesti ei olisi oleellista tietää, mistä juhlasta oli kyse. Mä hipaisin kihlattuni huulen kaarta, saaden sen tuhahtamaan. "Mä olen varma, että Sirun juhlista tulee katastrofi" nainen puhahti, tökäten mua rintaan. Oli mun vuoroni tuhahtaa. "Eikä tule." "Tulee." Mä pudistin hitaasti päätäni, kumartuen suukottamaan kihlattuni otsaa. "Mä olen kiitollinen sun avusta. Sirulle kelpaa mikä tahansa, minkä sä suunnittelet. Se jumaloi sua." "Se taitaa olla joku lehtelöiden juttu" Anni puri alahuultaan ovelasti virnistäen. Mä vain nauroin matalasti. "Isi mä meen Millalle!" Siru kiljui ylhäältä. "Teitkö läksyt jo?" Mä murahdin, päästäen kädet valahtamaan Annin ympäriltä vähän vastentahtoisesti. "Joo joo!" Siru ilmestyi keittiöön joululahjaksi saamaansa hienoa laukkua retuuttaen. "No kysy sitten Annilta, tarviiko se sun apua juhlien järjestelyssä" virnistin, vilkaisten tummatukkaista huvittuneena. "Mene vain" Anni hymähti. "Tuleeko ne hakemaan sua? Koska tulet kotiin?" Annin huolenpitoon ilmaantunut varmuus sai mut yskähtämään hiljaa. " Seksikäs." AnniMä ehdin vain vilkaista Mikkoa hölmistyneenä, kun Sirun puhelin pirahti soimaan. Tyttö nosti kännykän korvalleen niin tärkeänä, että langan päässä olisi voinut kuvitella olevan itse tasavallan presidentin. "Ai! Joo! Mä kysyn Annilta!" Siru hihkaisi innostuneena, vaaleansiniset silmät suuriksi laajentuneina. "Voinko mä jäädä Millalle yöksi? Sen isi voi kuulemma hakea mut ja viedä meidät huomenna kouluun!" Siru hihkui miltei hengitystään pidätellen. Mun oli pakko kääntää katseeni Mikkoon, vaikka Sirun katse oli nimenomaan kohdistunut muhun. "Kerta sä olet tehnyt läksyt", Mikko aloitti. "Niin ehkä sä voit mennä. Jos menette ajoissa nukkumaan." Parikymmentä minuuttia myöhemmin ulko-ovi pamahti kiinni Sirun perässä ja Lehtomäen valtasi hiljaisuus. Mikko viritteli takkaan tulta ja mä palasin takaisin läppärin äärelle, tällä kertaa opastekylttejä googlaillen. "Osataanko me tehdä nämä itse?" kysyin Mikolta hiuksiani haroen. Mies vilkaisi läppärin näytöllä komeilevia puukylttejä, jotka nostattivat huvittuneen virneen kihlattuni huulille. "Mä rakensin saunan", Mikko muistutti virnuillen. "Ehkä mä nyt yhdet kyltit taion." Mä tuhahdin hiljaa, kun miehen kädet kiertyivät ympärilleni. Seuraavassa hetkessä mun oli tasapainoteltava läppäriä sylissäni, koska Mikko oli onnistunut keplottelemaan tiensä sohvalle niin, että mä istuin puoliksi miehen sylissä. "Meidän täytyy käydä maistelemassa kakkua. Ja ruokia. Niillä on kohta aika hemmetin kiire", huokaisin huomattuani sähköpostiin kilahtaneen viestin catering-firmasta. Mikon huulet hamusivat kaulaani enkä mä ollut lainkaan varma, oliko mies a) kuullut tai vastaavasti b) sisäistänyt sanojani. Koko olento oli ollut aivan muissa maailmoissa sen jälkeen, kun mä olin ottanut ohjat käsiini ensin kukkien ja sitten Sirun kanssa. "Mitä sä häiriköit?" mutisin hiljaa kääntäen päätäni sen verran, että sain blokattua Mikon huulet pois kaulaltani. Sen sijaan mä nostin sormeni miehen karhealle sängelle ja painoin huuleni liioitellun hitaasti Mikon huulille. Jossain vaiheessa Mikko oli nostanut läppärin sylistäni sohvalle, jotta mä olin pystynyt kiipeämään hajareisin miehen syliin. Tuli rätisi takassa mun huulten käydessä läpi Mikon ihoa sentti sentiltä. Tunsin paidanhelmani nousevan näykätessäni miehen kaulaa varovasti, kirvoittaen kihlattuni kurkusta matalan murahduksen. MikkoAnnin paita putosi jonnekin olohuoneen lattialle. Se ei ollut varsinaisesti ollut mikään tavoite, mutta Annin kiemurtelu mun sylissä teki siitä sitä. Mä rakastin sitä pientä inahdusta mun kihlattuni huulilta, kun mun kädet kävi värähtelevää ihoa läpi. Oli siinä jokin tavoite tai ei, mä rakastin sitä. Mä rakastin Annia. Mä suljin silmät tuttujen huulten käydessä läpi mun rintaa. Ne pysähtyivät tatuoinnille, tuskin ihoa koskettaen. Mä tunsin sen pienen ilmavirran kihlattuni huokaisusta, mun ote reisiltä lujittui. Mutta huulet jatkoivat matkaa. Mun sormet jatkoivat matkaa. Ja mun puhelin soi. "Helvetti" murahdin, tahtomatta avata silmiäni. "Siru" Anni mutisi tuskin huomattavasti huokaisten. Mä nappasin puhelimen kihlattuni kädestä. "Mitä nyt?" Murahdin ehkä vähän turhan karskisti, mutta hei. Mut oli keskeytetty. Anni vajosi huokaisten mun syliin, tummat hiukset levisivät pilvenä kutittaen mun vatsalihaksia. " Isi kun me keksittiin Millan kanssa et me tarvitaan diskopallo mun juhliin." "Diskopallo?" Mä tunsin Annin tirskahtavan. Mun sormet kohosivat kihlattuni paljaalle selälle, piirtäen kuvioita värähtävään ihoon. " Tai sit semmonen ilmapallo, mikä on läpinäkyvä ja pinkki ja minkä sisällä on glitteriä!" "No sitä varmaan voidaan harkita. Käydään viikonloppuna Cittarissa." Mä lupauduin, pystymättä pitämään sitä pitkää huokaisua poissa huuliltani. Sellaista se perhe-elämä oli. Sä et päässyt eroon diskopalloista ja glittereistä edes silloin, kun sun tytär oli yökylässä. "Liikaa glitteriä" mä ähkäisin puhelun vihdoin loputtua. Anni nauroi huulet mun kyljen ihoa kutittaen. Mä murahdin perkelettä, mutta nainen ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen mun sylistä. "Ajattele, jos me saataisiin toinen tyttö, glitteriä olisi vielä enemmän." Annin henkäys sai mun murinan lakkaamaan kuin seinään. Mä nostin mun syliin lysähtäneen naisen katsoakseni sitä silmiin. Mun kurkusta pakeni epämääräinen urahdus. Ei enempää glitteriä. "Kunhan et rupea selibaattiin toisen tytön pelossa" Anni puri huultaan, kuljettaen siroa sormeaan mun rintaa pitkin alas. Mun rinnasta pääsi syvä murahdus. " Kolmannen" mä korjasin huulet toispuoleiseen virnistykseen venyen. Anni tönäisi mut selälleni sohvalle, enkä mä vastustellut. Ilmeisesti glitterit tai selibaattien pelot olivat sytyttäneet keskeytetyn liekin uudelleen, mun avovaimoni huulet omillani eivät jättäneet mitään epäselväksi. Vyö kilahti auki, mä pudotin puhelimen kädestäni. Se kolahti lattialle Annin housujen viereen. "Mä sulle selibaatit näytän" murisin, kiepauttaen naisen helposti alleni. Annin kiljahdus vaipui mun huulten alle, muuttui ynähdykseksi. Mun otteet oli yhtä varmoja kuin tuleva morsian oli vain hetkiä sitten ollut kukistaan.
|
|
|
Post by Anni on Jan 7, 2018 20:27:11 GMT 2
Uudet harjoittelijat 7.1.2018 Mikko Tuuli sai maneesin ikkunat helisemään, mutta ratsukkoja se ei häirinnyt. Tunnit olivat jo siltä päivältä ohi, mutta mä olin lupautunut pitämään omasta vapaapäivästäni luopuen lyhyen valmennuksen. Toinen ratsukko oli mulle tuntematon, mutta toinen kaikkea muuta. Mä olin seurannut Anni Kiviniemen ratsastusta jo yli vuoden ajan. Sen tajuaminen sai mut hymähtämään ohi laukkaavalle ratsastajalle. Tummat hiukset oli palmikoitu pitkälle selälle, ja sitä naista katsoessa oli vaikea kuvitella sen elävän hektistä viimehetkien häästressiä: tummissa silmissä viipyi keskittynyt katse ja huulet oli tiukasti yhdessä koko olemuksen suuntautuessa tulevaan hyppyyn. Se oli naurettavan pieni trippeli, mutta mä olin koko tunnin ajan vaatinut ratsastajilta tiukkaa kuria ja tarkkuutta, sähläämättä satulassa mitään ylimääräistä. Siitäkin huolimatta, että vuoden aikana Annin ratsastus oli muuttunut entistä eleettömämmäksi ja vaivattomammaksi. "Ja uusi lähestyminen" huokaisin, kun Mette poikkesi askeleen valitulta tieltä. Benjamin pysähtyi Meten karsinan eteen toinen kulma kysyvästi koholla. "Luulisi teidän kahden omistautuvan häävalmisteluihin" tallipoika virnuili vilkaisten mun ohi karsinaan kuin varmistuen siitä, että tuleva rouva Lehtelä todella puunasi omaa hevostaan Susikalliolla sen sijaan, että valitsisi esimerkiksi hääkakkunsa koristeita. "Välillä vähän muutakin" tuhahdin, silittäen mun takkia haistelevan Meten turpaa. "Joko on käyty Tallinnassa hakemassa pakullinen juomaa?" Oksa jatkoi onnistuen vaikuttamaan melkein aidon huolestuneelta. "Me jätettiin se ilo bestmanille" virnistin, sillä Jani oli todella ottanut sen rastin ilolla vastaan. Mun pyynnölle raahata Annille alkoholittomia oli saanut miehen ensin irvistämään, sitten kohottelemaan paksuja kulmakarvojaan. Joko se on paksuna? Mä olin pudistanut päätäni vähän surumielinen hymy huulilla. Jani oli ottanut syksyisen raskaasti, enkä mä olisi halunnut luoda sille mitään turhia toiveita. Joten mä olin vastannut miten asiat oli: me yritetään. "Koska ne uudet tulee?" Anni pihahti kädet satulasaippuassa. "Puoli kuusi" vilkaisin rannekelloa, jonka nainen oli mulle jouluna antanut. Se oli tullut todelliseen tarpeeseen - mun arki oli ollut sitä tavanomaista paikasta toiseen ajelua heti joulun haivuttua. Mä suoristauduin nojaamasta satulahuoneen seinään. Mulla ei sinä päivänä ollut muuta tekoa Susikalliolla kuin auttaa kihlattuani. Paitsi että se halusi tapojensa mukaan tehdä kaiken itse. "Ehditään ihan hyvin" Anni hymähti, lykäten estesatulan mun syliin kujeilevasti hymyillen. Mä pudistin huvittuneena päätäni nostaessani satulan korkealle telineeseen. "Jotain hyötyä pitkästä miehestä" Anni kujersi painautuen mun selkää vasten. "Ai sekö hyöty musta sulle on?" Virnistin, sujauttaen käden kihlattuni tallitakin alle. Mä kumarruin suukottamaan Annin otsaa hellä hymy huulillani. Anni"No sekin", totesin leveästi virnistäen. Vastaukseksi takkini alle sujahtaneista sormista mun sormet ujuttautuivat kuin itsestään Mikon farkkujen takataskuun. "Mmmh?" mies murahti, vetäen mut kuitenkin vain tiiviimmin lähelleen. Oven narahdus sai molemmat hätkähtämään, mutta mä en ehtinyt saada kättäni kokonaan pois kihlattuni taskusta. "Sori", Iiris ähkäisi kiusaantuneesti hymyillen. Mun oli vaikea pitää kasvoni peruslukemilla naisen kiikuttaessa Liljan satula mahdollisimman ripein askelin telineeseensä. "Ei mitään, itsepähän ahdistelen valmentajaa satulahuoneen suojissa", virnistin saaden sekä Iiriksen että Mikon katseet itseeni. Mä olisin halunnut pyörähtää vielä taukohuoneessa, mutta loppuaika vierähti Sirun etsimisessä. Kun tyttöä ei löytynyt Napin karsinalta tai tarhalta, eikä satulahuoneessakaan näkynyt vilahdustakaan vaaleasta hiuspehkosta, oli aika kaivaa puhelimet esiin. "Ei vastaa", huoahdin vilkuillen kelloa hermostuneena: tätä menoa harjoittelijaraukat seisoisivat Lehtomäen pihalla keskenään. Mikko oli juuri aikeissa sanoa jotain, kun toimiston ovi aukesi. Vionan perässä huoneesta leijaili Siru, jonka puhetulva ei ilmeisesti ottanut loppuakseen. "Siru tuli auttamaan poniryhmäläisten tuntien suunnittelussa", Viona totesi suupieli nykien, kun vaaleanpunaiseen tuulitakkiin sonnustautunut tyttö vihdoin huomasi meidät. "Vai niin", Mikko naurahti hiljaa. "Siru meillä olisi vähän kiire." Taivaalta sateli hiljalleen lunta, kun Susijoki jäi taakse. "Niin se toinen oli sun entinen oppilas?" tajusin kysyä. Mikko ei ollut ehtinyt kertoa mulle juurikaan opistolta saamiaan tietoja, paitsi että oli maininnut tunnistaneensa toisen nimen. "Joo, Silja kävi mun valmennuksissa muutama vuosi sitten. Siinä oli aika lahjakas junnu", Mikko vastasi. Jos itse estevalmentaja Lehtelä oli sitä mieltä, sillä nuorella naisella saattaisi olla hyvä sauma avata harjoitelulla ovia työmaailmaan. Mikko parkkeerasi Jeepin tallin kulmalle. "Anni anna avaimet mä meen sisälle", Siru ilmoitti ensimmäisenä. "Etkö sä jää moikkaamaan tyttöjä?" ihmettelin kaivaessani avaimia takin taskusta. "En mä jaksa", Siru ilmoitti päätään pudistellen. Mä vilkaisin Mikkoa, joka ei kuitenkaan keskittynyt tyttärensä outoon käytökseen tutkiessaan hevosopiston lähettämiä sopimuspapereita auton etupenkillä. "No mene sitten", huokaisin ojentaen avaimet Sirun käteen samalla sekunnilla, kun huomasin meitä lähestyvän auton pihatiellä. MikkoMä sulloin paperit takin povitaskuun vilkaisten ovea paukauttanutta Sirua, joka paineli pihan poikki Annin avainnippu kädessään. "Mikäs sille tuli?" Rypistin vähän kulmiani, olematta oikeastaan ollenkaan varma, halusinko mä oikeasti edes tietää. Viimeksi Lehtomäellä oli ollut harjoittelija kesällä, ja se ei ollut mun tyttären kannalta päättynyt mitenkään parhaalla mahdollisella tavalla - tyttö oli mennyt ihastumaan hollantilaiseen Vincentiin palavasti. Ikäeron lisäksi siinä oli vielä välimatka, joka tosin ei ollut estänyt Vincentiä itseään kiinnittämästä silmiään mun avovaimooni. Mä huokaisin hiljaa avatessani kuskinpuoleista ovea. Jospa nyt asiat sujuisi vähän paremmin. "Me ollaan Lehtomäen omistajat, Mikko Lehtelä ja tässä on tuleva vaimoni Anni" virnistin ojentaessani kättä tytöistä nuoremmalle. Mä vilkaisin syrjäkarein Annia, kai niin saattoi jo sanoa. Kuukausi, ja Anni todella olisi puolet Lehtomäestä. Tummissa silmissä välähti mun käden laskeutuessa tutulle alaselälle. "Eli onks Anni niinku meijän pomo myös?" Kiiaksi esittäytynyt lyhyttukkainen tyttö rypisti kulmiaan mittaillen katseellaan naista, joka vastasi katseeseen hätkähtämättä. "On," hymyilin, ennen kuin tummatukkainen ehti sanoa mitään. "Anni on teidän pomo siinä missä mäkin." "Lehtomäellä on tällä hetkellä kaksi siitostammaa, neljä varsaa ja kaksi treenattavaa" esittelin tallia ja sen rutiineja lähinnä tavan vuoksi. Lehtomäen toiminta oli niin pientä, että tavoille oppi nopeasti. Jos mä tein itse aamutallin, se oli ennen töitä; yleensä ennen kuutta. Normaalisti aamutalli ajoittui kuitenkin vasta 7-8 aikoihin, eikä näin pienessä tallissa ollut suurta vahinkoa, vaikka rutiineista parilla minuutilla olisikin poikennut. Mä olin tarkempi Zorbesin ja Chapmanin käsittelystä - siihen oli varattava aikaa, eikä niiden kohdalla tullut ottaa turhia riskejä poikkeamalla hevosille tutuista tavoista. Ja mä tiesin, että Anni oli tarkka tallin siisteydestä. Opittavaa oli kuitenkin jonkin verran, oli ihan hyvä että tytöt oli viitsineet ajaa paikalle jo töitä edeltävänä iltana. "No mikä tuo poni sitten on?" Kiia naurahti, osoittaen Pumban karsinan Sirun itse taiteilemaan nimikylttiin. "Mikon tyttären poni" Anni pisti väliin, nauraen heleästi harjoittelijan terävälle huomiolle oudosta kisaratsuvalinnasta Lehtelän tallissa. "Entä tuo?" Silja pysähtyi Vigon karsinalle, mittaillen katseellaan messinkistä nimikylttiä. "Onko se sun uusi kisaratsu? Mä kuulin, että olit Hollannissa syksyllä." "Ei, se on Annin" hymähdin hiljaa, sivuuttaen musta kulkeneet puheet. "10-vuotiaaksi kääntynyt kenttäruuna." AnniSiljan silmistä paistava ihailu Vigon karsinan kohdalla sai mut hymyilemään. Jos ja kun mä toivottavasti olisin tulevaisuudessa pätkän ratsastuskyvytön, oli enemmän kuin tärkeää, että joku kiinnostuisi Vigosta. Mä en voisi seisottaa ruunaa miltei puolta vuotta, eikä Mikko ehtisi yksin huolehtimaan myös Vigourin liikunnasta. "Se on hieno", Silja myönsi osoittaen sanansa mulle. Vastasin blondin hymyyn kuvitellen nuoren naisen hiljaa mielessäni ruunan satulaan: se voisi oikeasti toimia. Tallikierros oli nopeasti ohi. Mikko varmisti, että tytöt osasivat lukea ruokintalistoja ja kävi erikseen läpi kaikki rehut ja lisäravinteet. Ensimmäinen viikko menisi lähinnä siivoushommissa, hevosten tarhaamisessa ja rytmiin totuttelemisessa. "Vaihdellaan vuoroja mun töiden mukaan, saatte tietää todennäköisesti viikon kerrallaan. Anni tekee töitä kotoa käsin, joten sisälle saa tulla syömään ja kahvittelemaan. On meillä vanha keitin satulahuoneessakin, miten haluatte", Mikko kertoi. Tytöt nyökkäilivät ja toistaiseksi mulla oli enemmän kuin hyvä fiilis - molemmat vaikuttivat tyytyväisiltä työnkuvaansa ja etenkin puitteisiin. Mikko jäi kirjoittamaan työharjoittelusopimukset satulahuoneen pöydän ääreen. Mä jätin kolmikon omaan rauhaansa ja pujahdin tallin puolelle vähin äänin, kipittäen rehuhuoneen kautta Vigon karsinalle. Musta ruuna luimisti korvansa, kun mä avasin karsinan oven leipäpussi toisessa kädessäni. Vigourin korvat nousivat hitaasti pystyyn, kun ruuna kuuli rapinan. Tummat silmät tuijottivat mua kuin arvioiden, pitikö herkkujen eteen tehdä jotain: vaikka Vigo oli lajitovereidensa tapaan perso herkuille, se ei alentunut kerjäämään niitä. "Ole hyvä", virnistin ojentaen ensimmäisen leipäpalan ruunan eteen. Suuri turpa hamusi ruisleivän kannikan niin varovasti, ettei olisi ollut mitään väliä, olinko antajana mä vai esimerkiksi Siru. Tällaisissa tilanteissa suuri puoliveriruuna oli kuin mikä tahansa mammanmussukka. "Oho, sori", Silja henkäisi käytävältä Vigon viskatessa päätään hampaitaan väläyttäen. Mä olin ollut juuri poistumassa karsinasta, kun tytöt olivat ilmestyneet käytävälle ja saaneet ruunani turhautumaan pelkällä läsnäolollaan. "Tää on vähän tällainen", hymähdin. "Chapman ja Zorbes vaativat myös vähän tarkempaa kohtelua." Viimeisten sanojen aikana mun katse siirtyi huomenna aloittavista harjoittelijoista kihlattuuni, joka oli ilmestynyt karsinan edustalle kysyvä katse silmissään. Mikko"Mutta ne tulee kyllä tutuksi" Anni jatkoi, katse mun silmissä. Mä hymyilin naiselle, joka vaikutti tyytyväiseltä harjoittelijoihin. Mun käsi eksyi jälleen naisen ristiselälle, vetäen naisen lähemmäs. "Oli hauska nähdä pitkästä aikaa" mä hymähdin Siljalle, joka teki jo lähtöä kelloaan vilkuillen. Silja oli joitain vuosia sitten käynyt ahkerasti valmentautumassa Lehtomäellä omalla hevosellaan, joka oli asunut lyhyen ratsastusmatkan päässä pienellä kotitallilla. Preja oli ollut aikoinaan kovan tason kilpahevonen, mutta lievän jännevamman takia Silja oli saanut sen laatuunsa nähden halvalla. Silloin tyttö oli ollut hädintuskin viittätoista, mutta oli omistautunut Prejan kuntouttamiselle, eikä missanut ikinä ainuttakaan valmennusta, saati sitten sanonut poikkipuista kommenttia mistään. Satoi tai paistoi, kaksikko oli antanut kaikkensa. Ei mikään ihme, että Silja ja Preja oli lopulta voittaneet aluekisoissa useamman kerran, nousten lopulta 120 radoille. Lopulta mä olin ollut sateisena kesäiltana mukana tekemässä päätöstä tamman lopettamisesta. Se oli liukastunut laitumella, eikä toivoa enää ollut. Mä olin pitänyt silmät auki sopivan ratsun varalta, mutta Silja oli halunnut panostaa ammattiopintoihin. Ja tässä sitä oltiin. Hevospiirit olivat pienet. "Kiva että Lehtomäki on yhä voimissaan" Silja hymyili, osoittaen sanansa Annille silmää iskien: "Pieni naisellinen kosketus tekee ihmeitä." Anni nauroi painautuen mua vasten, nostaen katseensa muhun. "Mä en vieläkään tajua, miten tää paikka ja herra Lehtelä on voinut olla ilman niin kauan" Anni kuiskasi, vaikka tytöt olivat jo ovella. Mä tuhahdin. "Odotin sua." Harjoittelijat katosivat tallista kättä heilauttaen. Vigo ehkä töni mun selkää, mutta mä kumarruin suutelemaan avovaimoani. Ehkä Lehtomäellä ei ollut vuosiin ollut naisellista kosketusta, mutta kaikki ne vuodet oli nyt sen arvoisia. Mä kiedoin kädet kihlattuni ympärille, lämpimän tunteen läikähtäessä rinnassa. "Meidän pitäisi käydä onnittelemassa Saanaa" Anni huokaisi närpittyään ruokaa lautaseltaan hyvän tovin. Mä sysäsin oman, aikoja sitten tyhjentyneen lautaseni sivummas. "Ai mitä, miksi?" Siru kivahti olohuoneen puolelta. Tyttö sammutti television kääntyen meidän puoleen. Mä olin jäänyt Annin seuraksi ruokailuhuoneeseen, vaikka nainen näytti lähinnä kärsivän lautasensa kanssa. "Saana saa keväällä vauvan" selvensin, naurahtaen hiljaa Annin irvistykselle eiliselle kasvislasagnelle. "Aijaa" Siru huokaisi, enkä mä oikein ottanut sen äänensävystä selkoa. "Pieni kiitos voisi olla paikallaan" huokaisin, nojaten ruokaryhmän tuolin nahkaiseen selkänojaan rennommin. Anni siirsi porkkananpalasta lautasellaan noin kuudennen kerran sen minuutin aikana. "Eikö maistu?" Mä virnuilin, saaden osakseni happamen katseen. "Mun tekee ihan sikana mieli Saarikon ceasar-salaattia" nainen huokaisi, valuen tuolillaan kuin toivonsa menettäneenä. "Sehän on matkanvarrella Saanalta kotiin" mun virne vain leveni. Saarikko oli vanha tienvarsikahvila muutaman kymmenen kilometriä Lehtomäeltä Tampereen suuntaan. Me oltiin pysähdytty siinä useammin kuin kerran Annin kanssa, enkä mä voinut kieltää sitä: Saarikon paikalliset salaatit loistavia. Kohotin katseeni takaisin Siruun. "Tuutko Siru mukaan Saanalle ja Saarikolle?" AnniSiru mittaili meitä katseellaan, nyökäten lopulta vaiteliaana. "Mä en oikeen tykkää kasvislasagnesta", tyttö ilmoitti nousten pöydästä niin reippaalla liikkeellä, että tuolinjalat kirskahtivat lattiaa vasten. "Ei ole ainoa", tuhahdin itsekin huvittuneena, kun Siru oli kipittänyt yläkertaan hakemaan laukkuaan. Mikko pyöräytti silmiään kumartuessaan korjaamaan astiat pois pöydästä. Saarikolle oli enää vajaan viiden minuutin matka, kun mun mahani murahti pahaenteisesti. "Pitäiskö meidän pysähtyä jo nyt? Siinähän on se lahjapuotikin, saadaan ostettua Saanalle jotain kivaa", ehdotin saaden Sirulta puoltavan äänen takapenkiltä. Mikko huokaisi, kääntäen sitten huvittuneen katseensa muhun. "Tottakai voidaan", kihlattuni hymähti pehmeästi. "Mitä vaan teidän vuoksenne." Parikymmentä minuuttia myöhemmin mä olin tuhonnut Saarikon maanmainion ceasar-salaatin ja seisoin ihastelemassa pienen sisustusputiikin koriste-esineitä. "Lyhty?" Mikko ähkäisi huomatessaan mun sivelevän kermanvaalean ulkolyhdyn kantta. "Eikö joku tuollainen kori toimisi paremmin?" Käänsin katseeni Mikon osoittamiin lahjakoreihin, jotka lepäsivät orpoina sivupöydällä ilmeisesti joulun ylijääminä. "Miksipä ei", hymähdin katse ruskeasta korista pilkottavissa tuotteissa. Oli suklaata, kofeiinitonta teetä, pähkinöitä ja kynttilää. Kaikkea tarpeellista siis."Ai täälläkö Saana asuu?" Siru ihmetteli Jeepin pysähtyessä pienen omakotitalon pihaan. Mä olin bongannut talon ohikulkumatkoilla Tampereen suuntaan, mutten ollut koskaan käynyt edes pihassa asti. "Täällä", naurahdin noustessani autosta. Pakkasilma löi vasten kasvoja ja talon ikkunoista hehkuvan valon luoma mielikuva lämmöstä houkutteli. Mikko onki lahjakorin syliinsä takapenkiltä jokseenkin vaikean oloisena, joten mä pujahdin miehen vierelle henkiseksi tueksi matkalla autolta talolle. MikkoMä vilkaisin mun käsipuoleen ilmestynyttä naista virnistäen. Olkoonkin naisen oma idea, mä olin kiitollinen, että se oli siinä mun kanssa. Mä en ollut hyvä tällaisissa, mutta mun kihlattuni oli. Ja olihan se aika söpöä, kun me kaikki kolme tupsahdettiin varoittamatta Saana Tervon oven taakse. Omakotitalon oveen kiinnitetty hevosenpäänmallinen kolkutin oli Sirun mielestä pitelemättömän ihana, eikä kukaan muu saanut koputtaa kuin tyttö itse. "Oih- oho, moi" Saana henkäisi nostaen katseen Sirusta meihin. Anni oli yhä mun käsipuolessa Saanan häkeltyneen katseen skannatessa meitä. "Ajateltiin tulla ihan paikanpäälle kiittämään" hymähdin, ojentaen lahjakoria tuntien itseni vähintäänkin isoksi yhtiöpampuksi. Saanan kasvoilla kävi hämmentyneen ja uteliaan välinen kirjo naisen tarttuessa rottinkikoriin. "Ja toivottamaan onnea" Anni jatkoi mun lauseen loppuun, pukaten mua kylkeen. Vilkaisin naista huvittuneena. Saana asui reilun puolentunnin matkan päässä Tampereelta pienessä omakotitalossa, kirjaimellisesti keskellä ei mitään. Tie oli kiemurrellut lukuisten peltojen ja metsäkaistaleiden läpi, enkä mä ollut ikinä käynyt Lehtomäen entisen työntekijän kotona. "Tässä on mun avokki, Jomppe" vaaleaverikkö esitteli keittiöstä olohuoneeseen raahustaneen miehen, jonka olemassaoloa mä en suoraan sanottuna ollut edes tiedostanut. Mä tartuin ojennettuun käteen vähän hymähtäen, sillä mä en voinut olla miettimättä hiljaa mielessäni, kuinka suuri osuus Jompeksi esitellyn miehen mielipiteillä oli perheenlisäyksessä ollut. Saana oli aina ollut vaitonainen omista asioistaan, ja mä olin arvostanut sitä. Saana Tervo oli niitä vähään tyytyväisiä ihmisiä. Sen näki pariskunnan kodistakin: mikään ei kiiltänyt uutuuttaan, mutta valinnoissa oli käytetty maalaisjärkeä. Vaaleita, ruusukuvioisia tapetteja katsoessani mulle alkoi valjeta, millainen onnenpotku Saanalle oli ollut päästä Lehtomäkeen töihin. "Onnea vaan sullekin" virnistin Jompelle, joka irvisti mun sanoille enemmän tuskaisesti kuin ihan niin huvittuneesti kuin se varmaan oli tarkoittanut. "Minkäs ikäinen tää teidän prinsessa on?" Jomppe pörrötti Sirun tukkaa, vilkaisten sitten Annia toinen kulma vähän koholla. "Siru on Mikon aikaisemmasta liitosta" Anni ehti ensin. Naisen ääneen noussut varmuus sai mut hymyilemään. "Tässä, olkaa hyvä" Saanan heleä ääni keskeytti mun aikeet jatkaa Annin korjausta. Mä tartuin ojennettuun kuppiin istuen keltaiselle sohvalle kihlattuni viereen. Siru oli juossut talon läpi varmaan kolme kertaa, ennen kuin malttoi istua rahille pienen television eteen. "Kofeiinitonta" Saana virnisti mun jo maistettua kahvia, jonka maku ei muistuttanut mitään kahvia, mitä mä olisin ennen juonut. Mä katsoin Anniin enemmän tai vähemmän avuttomana, tätäkö se oli syksyllä juonut? AnniMikon irvistely kofeiinittomalle kahville oli miltei hellyttävää: se ei sentään ollut meistä se, jolla olisi mitään pelkoa joutua sen litkun armoille. "Tää vaatii totuttelua", Saana totesi suupieli nykien, kun Mikko yritti urheana niellä mustaa juomaansa. Siru hihitteli oman mehulasinsa takaa Jompen jutuille, jotka olivat menneet multa aika pitkälti ohi. Mies oli niin uteliaan kiinnostunut Sirun reaktioista, että taisi samalla tehdä taustatutkimusta tulevaa koitostaan varten. Alkushokista toipunut Saana laski muurit alas nopeasti ja esitteli meille kotiaan ylpeä, pieni hymy huulillaan. "Saitteko te sen harjoittelijan?" nainen kysyi yhtäkkiä. Mä käänsin katseeni makuuhuoneen kauniista hevostaulusta Saanaan, joka katsoi Mikkoa odottavana. "Kaksikin", Mikko vastasi hymyillen sitä tyyntä hymyään, jota näki usein työ-Mikon kasvoilla. Nyt siinä oli kuitenkin pykälä enemmän tuttavallisuutta, mutta samalla sitä harmia, jota hyvän työntekijän menetys oli tuonut väkisinkin tullessaan. "No hyvä", Saana huokaisi seesteinen ilme kasvoillaan. Sirun nukkumaanmenoaika läheni uhkaavasti, joten me toivoteltiin Saanalle hyvää odotusaikaa ja tulevaa talvea. "Muista tulla käymään! Meiltä löytyy kofeiinitontakin kahvia!" mä huikkasin autolta saaden vastaukseksi hyväntuulisen naurun. Siru yritti peitellä haukotustaan takinhihaan kavutessaan takapenkille, ja mä tökkäsin Mikon käsivartta nyökäten Sirun suuntaan. "Kympistä vetoa, että se nukahtaa puolessa matkassa." Mun veikkaus piti hyvin pitkälti paikkansa: Siru oli ollut koko alkumatkan hiljaa, mutta noin puolen välin tienoilla tytön hengitys oli syventynyt selvästi. Mikon käsi laskeutui syliini ja mut täytti tuttu lämpö. Kummankaan ei tarvinnut sanoa mitään, koska molemmat tunsivat sen. Me oltiin selvitetty jo niin monta mutkaa ja koukattu niin monen ojan kautta, etteivät vastoinkäymiset enää kolahdelleet niin paljoa. Kun yllätysraskaudesta ja keskenmenosta oltiin pyörähdetty vauvahaaveisiin ja yhden korvaamattoman tallityöntekijän tilalle löydetty kaksi innokasta harjoittelijaa, alkoi tuleva talvi ja lähestyvät häät tuntua täysin handlattavilta. Ehkä parasta siinä oli se, että kävipä mitä tahansa, sulla oli vierelläsi se joku, joka oli aina valmis ottamaan puolet siitä taakasta.
|
|
|
Post by Anni on Jan 11, 2018 13:59:20 GMT 2
10.1.2018 Sirun kymppisynttärit MikkoSe päivä olisi voinut sujua paremminkin. Mä tajusin sen viimeistään siinä vaiheessa, kun kello läheni kolmea ja mä jumitin yhä Laineilla: mun valmennus oli pitänyt perua maneesissa vain hetkeä aiemmin kuperkeikan heittäneen ratsukon vuoksi. Mä en myöskään voinut lähteä ajamaan kotiin, koska maneesilla tarvittiin kaikkia mahdollisia ja mahdottomia apukäsiä. Mä vilkaisin kelloa ähkäisten. 16.34. Sirun 10-vuotisjuhlat olivat jo alkaneet. Perkele. 16:48 Kiviniemi <3 Missä oot?? 16:53 Mikko Tulossa. Laineilla oli tilanne päällä. Sori16:53 Kiviniemi <3 Kauan? Mä naputtelin vastauksen toinen käsi ratilla ja kaasujalka painavana. Mä vilkaisin moottoritien sivussa komeilevaa kylttiä: Ersola 100 km. Ei helvetti. 16:54 Mikko 100 kmAnni ei enää vastannut. Mä nojasin kyynärpään auton oveen huokaisten syvään. Pimenevä, loputtomiin jatkuva tie oli kuin muistutus siitä, kuinka yksin mä olin avovaimoni koko asiassa jättänyt. Se harmitti mua todella. Mä en ollut missään vaiheessa suunnitellut myöhästyväni oman tyttäreni 10-vuotisjuhlista, ja mä tiesin olevani paljosta velassa kihlatulleni. Sen ei olisi alunperinkään kuulunut olla mun tyttären juhlien järjestäjä, enemminkin jotain kunniavieraan tapaista. "Huhuu?" Mä ähkäisin hiljaisen talon ollessa vastassa. Mä nousin rappuset ylös kuunnellen juhlista kertovia ääniä: naurua, musiikkia, tyttöjen juttuja. Mitään ei kuulunut. Mun kulmat painui sitä syvempään ryppyyn, mitä ylemmäs mä pääsin. Oliko täälläkin käynyt jotain? Mun keuhkot tyhjenivät huojennuksesta kaikkien kahdentoista tytön istuessa ringissä olohuoneen lattialla Sirun uuden Monopolyn ympärillä. Ja Anni istui keittiössä Jaffa-lasia käsiensä välissä pyöritellen. "Hei rakas" huokaisin, hipaisten kihlattuni kasvoille valahtaneen hiussuortuvan korvan taakse. "Oon pahoillani että kesti, Laineilla oli hevonen kaatunut... Mutta onneksi täällä näyttää kaikki sujuneen hyvin." AnniOnneksi täällä näyttää kaikki sujuneen hyvin.Joo, niinpä. Onneksi armas tuleva aviomieheni pamahtaa paikalle juuri silloin, kun pari tuntia kirkunut ja taloa ympäri rallitellut tyttölauma on asettunut viimein aloilleen. Mutta enhän mä voinut mainita asiasta, pääasia että Sirulla oli ollut hauskaa. "Ai niitä tuli vain ton verran?" Mikko murahti keitettyään kahvia. Mies siemaili mustaa juomaa saarekkeeseen nojaten, katse lautapeliin syventyneessä lapsikatraassa. "No Sinin ja Suvin piti lähteä kun ne kävi tarjoamassa kakut meidän vessanpöntölle", heläytin kuin pikkutyttöjen yhteinen laattaamistuokio ei olisi herpaannuttanut mun henkistä tasapainoani lainkaan. Tai varsinkaan tyttöjen kiukkuinen isä, joka oli väittänyt mun syöttäneen viattomille lapsosille jotain pilaantunutta."Oho. Sitä sattuu", Mikko mutisi jokseenkin säikähtänyt katse silmissään. "Toivotaan, että saadaan ensi yö nukuttua", totesin tajuten itsekin sen neuroottisuuden kasvoillani. Onneksi Siru ja kumppanit eivät olleet leikeiltään tajunneet episodia, tai muuten Lehtomäki olisi ollut täynnä luulo-oksennustautisia lapsia. Keittiön pöydälle jääneet karkki- ja sipsikulhot vajuivat vielä ennen vieraiden lähtöä. Mä huomasin Mikon katselevan pöydän kiiltävää pintaa arvioivasti. Sieti katsoakin, koska mä olin luutunnut sen niin päältä kuin altakin. Mä en ollut todellakaan tiennyt, että tytöt voisivat sotkea niin paljon. Millalla oli sentään ollut sipsiä hiuksissakin. "Anni Essin äiti tuli!" Siru kailotti eteisestä. Mä taioin kasvoilleni ystävällisimmän hymyni ja kipitin eteiseen tyrkkäämään viimeisenkin vieraan kotimatkalleen. "Kiitos paljon, Essillä taisi olla mukavaa", vaaleahiuksinen äiti-ihminen henkäisi hymy korvasta korvaan ulottuneena. Essin punaiset posket kertoivat ilahtuneisuudesta, mutta mulle ne merkitsivät muutakin: päätöntä kiljumista, sohvalla pomppimista ja meidän sängyn alle pusertautumista. Mutta mä vain hymyilin ja toivotin Sirun kanssa turvallista kotimatkaa äidille ja tyttärelle. Mä en ollut edes muistanut, miltä tinnitys tuntui. Mun korvissa soi raahustaessani olohuoneeseen vain huomatakseni, että sohva oli kipeästi imuroinnin tarpeessa. Mä kuulin Mikon kysyvän jotain keittiöstä, mutta mä olin liian väsynyt vastaamaan. Makuuhuoneen ovi jäi raolleen, kun mä heittäydyin rypistyneelle päiväpeitolle kyseenalaistaen kaikki haaveeni omasta lapsesta. MikkoOksennustautisia lapsia? Sohva täynnä murskaantuneita sipsejä ja tyynyjen alle piiloutuneita karkkeja? Sängylle lävähtänyt Anni? Anni, joka ei vastannut mun kysymykseen. Mä rypistin kulmiani ristien kädet rinnalle. Hetken mä seisoin olohuoneessa tietämättä, siivotako sohvaa vai inttääkkö Annilta vastausta. Mun kädet putosi huokauksen mukana sivuille. "Siru?" Mä koputin tyttäreni oveen kulmat kurtussa. " No mitä nyt?" Tyttö kivahti suljetun oven takaa. Mä raotin sitä tietämättä ihan, mihin varautua. Mua vastassa oli näky, joka sai mun suupielen nykimään: Siru istui sängyllään lahjapapereita hypistellen. Pinkillä päiväpeitolla lojui siellä täällä lahjaksi saatuja karkkipusseja, koruja ja ties mitä esineitä, joiden käyttötarkoitus jäi mulle hämäränpeittoon. "Noo, oliko kivaa?" Mä murahdin virnuillen, nojaten tyttäreni ovenkarmiin, yrittäen varoa parhaani mukaan siitä roikkuvia pastellisia koristeita. "Oli" Siru heläytti, ilmeisen haluttomana jatkamaan aiheesta sen enempää. "Olitteko kiltisti?" Yritin vetää kasvoni peruslukemille ja kuulostaa vakavalta, mutta se ei ihan onnistunut Sirun kasvojen helahtaessa tomaatinpunaisiksi. Se vain nyökytti tomerasti päätään. "Ihanko totta? Ette laittaneet Annia yhtään koville?" Kahvi oli jäähtynyttä ja muistutti maultaan enemmän tervaa kuin kahvia. Mä kaadoin kahvinlopun lavuaariin, kaivaen imurin esiin huokaisten. Anni ehkä oli hoitanut juhlat, mutta mä en antaisi sen tehdä ihan kaikkea. Kun mä olin kolistellut imurin takaisin paikoilleen ja todennut Lehtomäen näyttävän suunnilleen samalta kuin ennen neljäntoista kymmenvuotiaan invaasiota, mä raotin makuuhuoneen ovea hiljaa huokaisten. "Anni? Mä jututin vähän Sirua" murahdin vaimeasti, nojaten tällä kertaa oman makuuhuoneeni ovenkarmiin, vähän vähemmän rennosti. Anni oli siinä samassa x-asennossa poikittain sängyllä, enkä mä nähnyt kihlatustani kuin vilahduksen kalvakoista kasvoista valtoimenaan levinneiden hiusten alta. AnniSirua? Mä pystyin miltei näkemään tytön ilmeen, kun Mikko oli kysynyt juhlista. Mä olin nähnyt sen saman ilmeen Sirun kasvoilla useampaankin otteeseen, kun tyttö oli tiedostanut, ettei esimerkiksi kaverisuhteiden uhraaminen limbokisassa ollut ihan se, mitä kymppisynttäreiltä odotettiin. Mä yritin päästä pälkähästä. Mua väsytti helvetisti, eikä nukahtaminen olisi ollut enää kaukana. Mä vaivuin hiljalleen unenomaiseen tilaan, joka sai uupumuksen ja jyskyttävän päänsäryn unohtumaan hetkeksi. "Anni?" Sänky jousti Mikon alla, kun mies istuutui varoen osumasta jalkoihini, jotka harottivat sängyllä millilleen siinä kohden, mihin mä olin alunperin heittäytynyt. " Mmmmh?" mumahdin tyynyyn, joka vaimensi ääntä todella vakuuttavasti. "Sori kun mä en ehtinyt paikalle aiemmin. Laineilla oli vaan niin älytön hässäkkä sen hevosen kuperkeikan takia", Mikko murahti. Mä tunsin miehen sormien laskeutuvan pohkeelleni ja hieraisten lihasta niin, että mun koko jalka nytkähti. Mua ei haitannut, ettei Mikko ollut ehtinyt paikalle - olihan sillä sentään ollut pätevä syykin. Tottakai miehestä talossa olisi ollut hyötyä jo tyttöjen vierastuksen vuoksi, mutta mä olin pärjännyt yksinkin. Siis siihen asti, kun ne pienet paholaiset olivat lopettaneet vieraskoreutensa mua kohtaan. Enemmän mua häiritsi se, kuinka poikki mä olin. Ne kolme tuntia olivat tuntuneet kuudelta, enkä mä edes valehdellut: mä olin oikeasti katsonut kelloa neljältä ja kuvitellut sen olevan vähintään kuusi. Jopa iltapäiväkahvilla pyörähtäneet Silja ja Kiia olivat poistuneet ripeästi, vaikka juhlat olivat olleet vasta aluillaan. "Miten mä selviän häistä, jos mä en kykene emännöimään lapsen syntymäpäiväjuhlia?" inahdin lopulta, kun Mikon huokaukset alkoivat käydä hermolle. Mies ei tosiaankaan aikonut antaa mun maata loppuiltaa koomassa sängyssä, joten mun oli sama nostaa kissa pöydälle. MikkoHäistä? Mä katsoin sängyllä retkottavaa kihlattuani tajuamatta enää mistään mitään. Miten häät liittyivät Sirun 10-vuotisjuhliin? Lauma lapsia ei ollut helppo paimennustehtävä kellekään, saati sitten naiselle, joka oli elänyt miltei 25-vuotiaaksi ilman pikkusisaruksia. Tai omia lapsia. Mua harmitti vielä vähän enemmän, etten mä ollut ehtinyt a) osallistua valmisteluihin b) ajoissa paikalle. Mä en olisi saanut jättää Annia niin yksin. Voi helvetti. Tummien hiusten seasta vilahti irvistystä, joka sai mun sisuskalut heittämään volttia. Miten mä selviän häistä. Oliko Anni perumassa häitä?? Mun kurkusta pääsi tahaton murahdus, mutta sanat katosivat mun päästäni kuin niitä ei ikinä olisi ollutkaan. Mitä pirua mun odotettiin sanovan? Mä en ollut ikinä ollut siinä tilanteessa. Missä tilanteessa? Vakuuttamassa morsianta, että oli yhä hyvä idea mennä naimisiin? Yrittää sanoa, miten hyvin se oli pärjännyt lastenkutsujen emäntänä? Että sä pärjäät missä tahansa, koska tahansa. Mutta mä tiesin Annin tietävän sen, ja mä tiesin, ettei mun sanoilla olisi mitään merkitystä tässä asiassa. Joten mä kuljetin kättä kihlattuni iholla syvän murahduksen mukana. Mun kulmat painuivat ryppyyn käden pysähtyessä kyljelle. "Kykenithän sä" mä totesin melko lakonisesti, kykenemättä muodostamaan ajatuksiani järkeviksi sanoiksi. "Häät on sitäpaitsi helpompi kuin viisitoista kymmenenvuotiasta" virnistin. Anni"Häissä ei ole mitään helppoa", ilmoitin ääni tasapaksuna muminana. Ennen kuin Mikko ehti vastata, mä ponnistin ylös sängyltä, nappasin vaatekaapista yöpaidan ja kiirehdin olohuoneen poikki portaikkoon. Mä tarvitsin suihkua ja sen tuomaa hetkellistä yksinäisyyttä. Mä olin kuullut portaiden narinaa, mutta ilmeisesti Mikko oli vain vilkaissut perääni. Musta tuntui pahalta olla niin pois itsestäni jo avopuolisoni vuoksi, mutta toisaalta se oli väittänyt häitä Sirun kymppisynttäreitä helpommiksi. Se olisi mennyt vitsistä, mutta siinä mielentilassa mua ei naurattanut. Ujuttaessani paitaa pois todellisuus iski kirkkaana: häihin olisi enää kuukausi. Edes suihkun kohina ei peittänyt sisäistä ääntäni, joka epäröi kaikkea tulevaa. Mitä jos häät olisivat täysi katastrofi? Jos juhlapaikka olisikin kauhea? Jos kukaan ei edes tulisi? Yhtäkkiä alttarille kävelystä tuli maailman vaativin tehtävä entisen minäni nostaessa päätään. Ei Anni Kiviniemeä oltu tehty morsiameksi.Käärin hiukset pyyhkeeseen ja ujutin yöpaidan päälleni pitkän huokauksensaattelemana. Mikon sanat kaikuivat vieläkin päässäni ja nyt ne olivat saaneet vähättelevän sävyn. Oliko naimisiinmenosta tullut miehelle itsestäänselvyys? Olinko mä sille itsestäänselvyys?"Anni", matala ääni murahti olohuoneesta, kun mä harpoin kohti makuuhuonetta. Tällä kertaa mä vedin oven kiinni perässäni huulet yhteen nipistettyinä. Kyyneleet polttivat silmäluomien alla ja kädet tärisivät niistä kaikista tunteista, jotka velloivat sisälläni. Mä en kuitenkaan osannut edes itkeä vajotessani takaisin sängylle siihen samaan paikkaan, jossa mä olin viettänyt puolituntisen ennen suihkua. MikkoKolahtava ovi sai mut hätkähtämään. Mä kuljin oman makuuhuoneeni oven taakse vältellen, kuin mä en olisi ihan varma, olinko mä tervetullut omassa talossani. Se ulos suljetuksi tulleen tunne ei ainakaan helpottanut oven narahtaessa vaimeasti auki ja paljastaessa siihen samaan paikkaan rojahtaneen Annin. Huulet oli puristettu yhteen valkoiseksi viivaksi, enkä mä nähnyt silmiä märkien hiusten alta. Mutta mä tunsin sen hämärässä huoneessa vellovan tunnelman: Anni tuskin hengitti. Mä vedin terävästi henkeä, enkä mä osannut enää edes hengittää sen näyn edessä. "Anni?" Mä en saanut mitään vastausta. Mä istuin sängynlaidalle, hipaisin hiuksia sivuun, nainen käänsi mulle selkänsä. "Mikä ny..." Mä en saanut hiljaista lausettani edes loppuun. Sanat katosivat taas, kuin joku olisi ottanut niistä kiinni ja vetänyt pois mun huulilta. Niissä ei tuntunut olevan mitään järkeä. Se, että Anni ei sanonut mitään, sai jonkin muljahtamaan mun sisällä ja nousemaan rintaan yltyvänä puristuksena. Häissä ei ole mitään helppoa. Mä en saanut henkeä. Miten mä selviän häistä. Mun sydän jätti lyöntejä välistä epätahtiin. Häissä ei ole mitään helppoa. Miten mä selviän häistä. Mä en selviäisi, jos Anni peruisi häät. Jos kaikki olisi ohi. "Me tehdään se yhdessä, Anni." Mun ääni värähti tummemmaksi, enkä mä olisi halunnut sanoa mitään, mutta musta tuntui, että mun oli pakko. Että Anni tekisi jotain hätiköityä, jos mä olisin hiljaa. Jos mä en sanoisi mitään. Jos mä olisin, kuin mua ei kiinnostaisi. Mua helvetti kiinnosti. "Sä olet oikeassa. Ei se tule olemaan helppoa." Mä jatkoin hiljaa, ääni tuskin painostavan hiljaisessa huoneessa kuuluen. "Mutta me selvitään siitä yhdessä." AnniMua vitutti, että me oltiin siinä tilanteessa. Ne olivat olleet vain Sirun syntymäpäiväjuhlat ja yhtäkkiä tuntui, kun mun koko elämäniloni olisi kadonnut. Mä taisin todellakin stressata, ihan helvetisti. "Joo, kyllä mä tie-", ehdin aloittaa, kunnes olohuoneesta kuuluva töminä sai mut vaikenemaan. Makuuhuoneen ovi pamahti seinään saakka, kun Siru ilmestyi huoneeseen päättäväisen näköisenä. "Anni sori jos täällä oli vähän meteliä. Ja sotkua", tyttö ähkäisi hiuksiaan haroen. Mä en voinut käsittää sen tilannetajua, eikä ilmeisesti hölmistyneenä hymyilevä Mikkokaan. "Kiitti kun sä järkkäsit ne juhlat!" Siru hihkaisi vielä ennen kuin pyörähti ympäri. Tyttö katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ja parin sekunnin kuluttua olohuoneesta kantautui reipas Anni sä oot tosi kiva ja rakas -huudahdus. Se oli ollut kieltämättä aika tyhjentävä hetki. Hetken mä vain tuijotin Mikkoa, kunnes mun aivoni saivat vihdoin rekisteröityä tilanteen. "Hmh?" Mikko murahti, kun hihitys karkasi huuliltani. Seuraavaksi mä huomasin nauravani tyynyyn sen sijaan, että olisin pusertanut siihen turhautumistani. "Mä tein sulle kaakaota", Mikko hymähti palattuaan makuuhuoneen ovelle. Mä kohottauduin istumaan, kun mies laski höyryävän juoman yöpöydälle ja istuutui viereeni. "Sori. Mulla meni jotenkin yli", mumahdin nojaten pääni kihlattuni käsivarteen. "Ei mitään", mies mutisi hiuksiini. Mikosta huokuva lämpö pyyhki mennessään viimeisenkin ahdistuneen ajatuksen ja koko turhautuminen tuntui hölmöltä. "Tää stressi tekee musta ihan mahdottoman", ähkäisin suupieli nykien, saaden Mikon naurahtamaan sormet mun kylkeäni kutittaen.
|
|
|
Post by Anni on Jan 17, 2018 17:13:59 GMT 2
Keskiviikkokisoissa 17.1.2017 Anni"Silja, tuotko Vigon kuljetussuojat?" huikkasin käytävälle kelloa vilkuillen. Loimitettu Vigo luimisteli karsinassaan siihen malliin, että mä koin fiksuimmaksi ottaa ruuna käytävälle odottamaan kisahoitajaansa. "Meidän pitää lähteä lastaamaan tää ihan just", mutisin kelloa vilkuillen, kun Silja kipitti suojat kainalossaan Vigon luo. Tyttö nyökkäsi kyykistyen oma-aloitteisesti mallaamaan ensimmäistä suojaa mustan ruunan jalkaan. Vigo miltei syöksyi koppiin. Hollannissa kilpailemaan tottunut ruuna oli tanssahdellut ulos tallista korvat innostuksesta pystyssä, saaden niin mut kuin Siljankin ihmettelemään. "Te saittekin sen jo kyytiin", Mikon ääni kuului kopin sivuovelta, kun näpräsin Vigoa kiinni. Ruuna nyhti heinää verkon läpi kuunnellen Siljan viheltelyä tytön nostaessa lastaussiltaa kiinni. Mulla oli vaikeuksia saada heinää verkosta nyhtävää ruunaa köytettyä, mutta lopulta turvalukko naksahti kiinni ja mä saatoin peruuttaa ulos kihlattuni syliin. "Jep, sit mennään", hymähdin suikaten nopean suukon Mikon huulille Jeepin takana. Yhdistelmä lipui risteyksestä Tampereelle vievälle tielle minuutilleen suunnittelemassani ajassa. Lähiseura järjesti iltakisat vajaan tunnin ajomatkan päässä meiltä ja Mikko oli kasannut paikalle muutamia valmennettaviaan. Mies oli joutunut järjestelemään kuvion yhteen muiden töidensä kanssa, mutta Viona oli ottanut Susikallion sen illan estetunnit hoidettavakseen. "Mä starttaan yhdeksäntenä", mutisin takapenkillä istuvalle Siljalle katse lähtöluettelossa. Meidän toistaiseksi vähäisen yhteisen kisakokemuksen ja pienen, kapean maneesin vuoksi mä olin ilmoittautunut vain metriin, jättäen mahdollisuuden metrikymppiin - jos siltä tuntuisi, mä voisin jälki-ilmoittautua siihen. Myös Veera oli tulossa Willellä metriin, muista Mikon valmennettavista mä en tiennyt. Keskiviikkokisat tuntuivat ajatuksen tasolla juuri sopivilta: mä en stressannut, vaan fiilis oli enemmänkin odottava. Joulukuu oli mennyt esteiden kanssa melko koomassa, mutta sileän työskentely oli parantanut huimasti. Viime viikolla mä olin ehtinyt ottaa ratatreeniä Mikon kanssa ja sitä edellisellä viikolla hypännyt pari kertaa tekniikkaan keskittyen, joten lähtökohdat eivät olleet pahimmat mahdolliset. Tärkeintä oli se, että mä saisin Vigon mahtumaan maneesiin ja todennäköisesti ahtaisiin väleihin. Mikko
"Monet hakee näistä kisoista lähinnä rutiinia" totesin huomatessani sivusilmällä kihlattuni kasvoille kohonneen mietteliään ilmeen. "Mun valmennettavista vain Tervavuo tulee sataankahteenkymppiin, muut pysyy aika hyvin siellä metrin pinnassa." "Sä tunnet mut" Anni huokaisi, nojautuen pelkääjänpaikan ikkunaan. Silja naurahti takapenkillä. "Niin tunnen" virnistin, laskien käden kihlattuni syliin. Mun puhelin soi samalla hetkellä, väläyttäen ajotietokoneessa Dauben nimeä. Anni vilkaisi mua kummissaan, Daube ei ollut mitenkään vuolas soittelija. Mä en ollut ihan varma mihin väliin olin puhelimeni iskenyt, joten mä annoin olla auton kaiuttimissa. "What's up man? We're on our way to a competition." Mä tervehdin ex-pomoani yrittäen tehdä selväksi, ettei aikaa pitkälle puhelulle ollut. Daube ehkä soitti harvoin, mutta asiaa sillä tuntui aina olevan senkin edestä. "Well I won't interrupt you for too long, puppy, by the way is your lovely little wife-to-be-there?" "Sure, she's the one who's going to ride" mä virnistin, laskien käden uudelleen kihlattuni syliin. " That's my girl! Ride well, Anni. And by the way, Mikko, you still own me two days at work. In the saddle, man." Mä vilkaisin Annia, jonka nutturaa parannelleet kädet olivat pysähtyneet ilmaan. Mä rypistin kulmiani. Oliko multa tosiaan jäänyt syksyllä kaksi Daubelle luvattua työpäivää? Mä olin lähtenyt kiireellä Hollannista Annin puhelun jälkeen. "Oh fuck." Se jäi pyörimään mun mieleen, vaikka kaikki oli jäänyt vielä auki, enkä mä oikeastaan olisi ehtinyt ajatella pätkääkään Daubea tai velkojani. Vigourin hinta oli kuitenkin tingitty työllä alas. Mun olisi pakko maksaa velkani, ja mä tiesin Anninkin tietävän sen. Mä vilkaisin turhautuneena kelloa Vigourin kerätessä kisapaikan huumaa jokaisella paikallaan tanssahtelevalla askeleella. Ruuna puhalsi sieraimet punaisina Annin nostaessa estesatulan ratsunsa selkään ja Siljan vaihtaessa kuljetussuojat jännesuojiin. Mä pidin liinaa lyhyellä, mutta mun ajatukset ei olleet mukana. "Kulta?" Annin kysyvä ääni hätkäytti mut ajatuksistani. "Minkä luokan sä tuomaroitkaan?" "Toiseksi viimeisen. 120. Jos Silja taluttelee Vigouria niin saat tulla selän taakse." Mä virnistin, mutta siitä virnistyksestä jäi puuttumaan jotakin. AnniYhdeksänkympin luokka oli loppumaisillaan, joten me pidettiin kiirettä Vigon varustamisen suhteen. Ruuna näytti varsin pätevältä estevarusteissaan ja korvahupussaan, ja todellisuus alkoi pikkuhiljaa iskeä muhun: me oltiin oikeasti menossa esteradalle. Kesällä mä olin löytänyt Meten kanssa rutiinin, jonka siivin mä olin oppinut nauttimaan estekisoista ihan uudella tavalla. Nyt, Vigourin kanssa, mun täytyi kuitenkin rakentaa kaikki alusta. Vaikka ruuna oli laadukas, se oli todella erilainen esteillä Metteen nähden. Vigon ravissa oli ihan uudenlaista puhtia, kun ruuna pääsi lämmittelemään maneesin päädyn verryttelyalueelle. Mä vilkuilin äsken kävelemäni radan esteitä, jotka näyttivät pieniltä maneesin loisteputkien valossa. Rata oli ollut suhteellisen simppeli, mutta viimeiselle linjalle tultiin tiukalla kaarteella päädystä ja mä tiesin sen tuottavan ongelmia. Vaikka Vigo oli parhaimmillaan näppärä kääntymään, mun täytyisi saada ruuna kunnolla kiinni sarjan jälkeen päästäkseni hellittämään kohti aaltolankkua, joka putoaisi helposti. Silja hymyili mulle katsomosta ja hetkeä myöhemmin mä huomasin Mikon palanneen verryttelyalueen reunalle. Mies viittoi Veeraa luokseen, väläyttäen ennen sitä mulle pikaisen hymyn. Mä olin kävellyt radan yhdessä Veeran kanssa, käyden lopun läpi myös Mikon avustuksella. "Tarviitko apua?" Mikko murahti ratsastaessani kaksikon ohi. Pudistin päätäni: verryttelyhypyt olivat sujuneet hyvin ja mulla oli rento olo. Silloin ei kannattaisi tehdä enempää, vaan kääntää katse kohti rataa. "Se meni hyvin", hymyilin Veeralle, joka oli ratsastanut tuplanollat. Nainen oli ottanut uusinnan varman päälle, eikä ollut lähtenyt ratsastamaan aikaa - aivan kuten Mikko oli kehoittanutkin. Wille oli ratsukon edellisissä kisoissa kieltänyt ulos nimenomaan uusinnassa, koska Veera oli ahnehtinut tievalinnoissa ja saanut puoliverisensä ahdistumaan. " Ja seuraavana lähtövuorossa Anni Kiviniemi, ratsunaan D. Vigour." Vigo nyppäsi ohjia, kun nostin laukan heti lähtömerkin saatuani. Musta ruuna oli tulta ja tappuraa ja hetken mä olin täysin ulalla: miten yleensä niin tyynestä Vigosta oli tullut kuumakalle? Mulla ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä analysoimaan ratsuni kipinöintiä sen enempää, sillä ensimmäinen este lähestyi. Niinpä mä istuin syvälle satulaan, tein reilun pidätteen vatsalihaksilla ja vaadin Vigoa kuuntelemaan. Ruuna tuli kuin tulikin takaisin sen verran, että mä saatoin suoristaa sen rauhassa päädystä radan ensimmäiselle pystylle ja hellittämään sitä kohti, mukautuen hyvään, ilmavaan hyppyyn. Mikko"Ota vielä kerran, istu syvemmälle alas ja ota vähän isompi puolipidäte vatsalihaksilla, jos se meinaa ryysätä" murahtelin ohjeita Veeralle ja verryttelyalueelle hyvissä ajoin ilmaantuneelle Viljolle, seuraten samalla parhaani mukaan kihlattuni ratsastusta varsinaisella radalla. Mä suoristauduin nojaamasta maneesin puiseen aitaan Vigourin kerätessä liikaa kierroksia. Hetken Anni näytti taas pieneltä mustan ratsunsa selässä, enkä mä ollut varma, kumman ruskeissa silmissä kipunoi enemmän. Mä ristin kädet rinnalle seuraten jokaisella askeleella korkeutta ja voimaa saavaa laukkaa, mutisten puoliääneen ohjeita ihan kuin Anni niitä olisi voinut kuulla. Anni ei ihan saanut Vigouria kasaan viimeisellä kaarteella, mutta ruuna venyi hypyssä äärimmilleen, pitäen puomin juuri ja juuri kannattimillaan. " Anni Kiviniemi ja D. Vigour, nolla virhepistettä. Tällä hetkellä luokan johtoon." Mä tartuin kevyesti hionneen ruunan ohjista Vigourin tanssahdellessa paikallaan. "Hyvin ratsastettu" hymyilin, sillä se oli totuus: näissä olosuhteissa, sillä harjoittelulla ja hevosen fiiliksillä ei olisi voinut ratsastaa paremmin. Anni tuhahti, taputtaen ruunansa kaulaa pieni hymy huulilla värähdellen. "Meenkö mä kympin?" Anni huoahti, vilkuillen kohti maneesin seinällä tikittävää kelloa. "Vigour on aika täpinöissään" murahdin, väistäen täpärästi kohoavaa etukaviota, "mutta sulla on paremmat mahdollisuudet saada se rennoksi selästä kuin autossa pari tuntia ihmetellen." "Okei" Annin ilme muuttui päättäväisemmäksi naisen kurottautuessa steppaavasta hevosesta välittämättä irrottamaan punaisen ruusukkeen ratsunsa suitsista. Vigour erottui hämärässä maneesissa edukseen: se oli huomattavasti muita ratsuja kookkaampi, lihaksikkaampi ja isolaukkaisempi. Sanalla sanoen, se oli ihan eri kastista kuin maneesissa pörräävät pörröiset suomenhevoset ja ponit. Vähitellen Anni sai sitä ratsastettua paremmin pohkeen eteen, eikä ruuna enää ottanut ympäristöstä ärsykkeitä. "Parempi jo" mä hymyilin puolipitkällä ohjalla ohi laukkaavalle naiselle. AnniMä olin kiirehtinyt jälki-ilmoittautumaan sellaisella vauhdilla, että hyvä kun Silja oli ehtinyt napata Vigon itselleen. Mut oli lisätty viimeiseksi lähtijäksi, mutta luokassa oli ollut ennen mua vaivaiset kuusi starttia ja mun olikin täytynyt kiirehtiä takaisin satulaan. "Parempi jo." Mikon sanat saivat mut hymähtämään itsekseni. Ne johtuivat siitä, että mä olin vaihtanut hetkeksi kouluratsastajamoodin päälle ja työstänyt Vigon laukkaa sileällä kaikessa rauhassa. Ruuna oli hypännyt hyvin, eikä kymppikään tuottaisi sille vaikeuksia, joten verryttelyhypyt oli sama pitää minimissä. Vigo luimisti korvansa rautiaan suomenhevosen ravattua liian läheltä. Mä patistin paikalleen potkiutumaan jäänyttä ruunaa eteenpäin seuraten katseellani radalla etenevää Willeä. Mun katse haahuili valmennettavansa rataa seuraavaan Mikkoon, ja Jürgenin puhelu palasi elävänä mieleeni. Mikko oli lähdössä Hollantiin. Mihin helvetin väliin sekin reissu mahdutettaisiin? Jürgen ei ollut maininnut ajankohtaa, mutta todennäköisesti mies kaipasi ratsastajaa lähimmän parin kuukauden sisään. Joutuisiko Mikko heittämään kisareissun ennen häitä? Palaisi takaisin samalla lennolla häihin tulevan ex-pomonsa kanssa? Mä olin kympin radalla ihan omissa maailmoissani. Hollanti oli jäänyt pyörimään päähän niin tiheällä syötöllä, että ensimmäiset kolme estettä menivät täydessä sumussa. Alkurata oli onneksi samanlainen ja lähestymiset simppeleitä, joten Vigo olisi hoitanut ne vaikka unissaan. Keskity nyt, helvetti. Mä saatoin miltei kuulla Mikon tuskastuneet ajatukset antaessani Vigon liirata sarjalle kaikkea muuta kuin keskelle a-osaa. Toinen rata oli ehkä ollut tasaisempi, mutta mä olin ratsastanut uusinnan aivan puoliunessa. Mä olin jopa unohtanut suunnittelemani oikoreitin tyystin, painaen jokaiselle esteelle pisintä mahdollista reittiä. Tällä kertaa tiukka lähestyminen aaltolankulle oli kuitenkin onnistunut sujuvammin, joten jotain mä olin onnistunut korjaamaan. " Kiitos Anni ja D. Vigour, nolla virhepistettä ja luokan neljänneksi." Mä annoin ohjien valua pidemmiksi sormieni lomasta syvään huokaisten. Kaksi nelossijaa, yksi ruusuke. Veera sen sijaan kuulutettiin palkintojenjakoon: nainen oli ratsastanut nopean uusinnan, joka oli riittänyt siniseen ruusukkeeseen. MikkoMä en ehtinyt kuin huikata pikaisen onnittelun puhtaasta radasta kihlatulleni, joka taputti ruunansa kaulaa valmiina jalkautumaan. Mun oli oltava tuomarinkopissa ajoissa, ja viime hetken ohjeet luokassa ratsastaville omille valmennettavilleni oli venähtäneet vähän aiottua pidemmäksi. "Ehdinkö?" Virnuilin tutulle sihteerille, joka mulkaisi mua pahasti. "Perhanan Lehtelä, aina sua saa odottaa" punatukkainen nainen puhisi kädet puuskassa, viitaten ihan yhtä paljon koko alkuvuoden odottaneeseen tuomarointipyyntöön. "Vähän häästressiä" kuittasin, nyökäten kohti maneesin ovea Vigouria taluttavaa kihlattuani. "Ahaa, no parempi kohta keskittyä olennaiseen" nelikymppinen talliyrittäjä heitti, taputtaen mua olalle. Olennaista tai ei, mun ajatukset heittivät volttia. Vigourin vähän yllätäneestä kisakäytöksestä kadonneeseen Anniin, Annista Hollantiin ja Hollannista häihin. Mun huomio herpaantui lähtömerkin saaneesta kirjavasta täysiverisestä ja nuoresta ratsastajasta Annin pöllähdettyä koppiin sämpylä kädessään. "Sori" nainen mutisi, vetäen mahdollisimman hiljaa valkoisen muovituolin mun selän taa. Se oli oikeastaan aika helvetin raastavaa. Mä tunsin kihlattuni katseen selässäni, mä tiesin sen kuuntelevan mun mutinaa sihteerille, enkä mä voinut kuin keskittyä rataan. Mutta mä toimin automaattivaihteella. Vaikka mä en voinut puhua siitä kihlattuni kanssa, se tuntui raskaana ajatuksena tuomarinkopissa. Mä en helvetti millään ehtisi Hollantiin ennen häitä. Kaksikymmentäneljä päivää, ja mun pitäisi seistä alttarilla. Kaksikymmentäneljä päivää viimehetken häävalmisteluja ja helvetin tiukkaa työputkea, jotta mä voisin irrottautua yrittäjyydestä kahden viikon häämatkalle. Ei helvetti. "Tuomari??" Mä hätkähdin sihteerin äyskähdystä. "Niin että putosiko se maalilinjan kummalla puolella?" Kaisa Mylly älähti punaiset hiukset toiselle olalle lennähtäen. Voi helvetti. Hetken mä vain tuijotin kuitupohjalta ylös könyävää Viljo Tervavuota tajuamatta a) miten multa oli koko putoaminen mennyt ohi ja b) mitä hittoa mun oma valmennettava oli lentänyt viimeisellä esteellä. Ja vielä kyseenalaisesti. "Ennen linjaa" huokaisin lopulta leukaa hieraisten. AnniMä siristin silmiäni Mikon selälle: oliko miesratsastaja oikeasti tippunut jo ennen linjaa? Mä olin istunut huonossa kohtaa maalilinjaan nähden, mutta silti. " Ratsukko joudutaan valitettavasti hylkäämään ratsastajan satulasta suistumisen johdosta." Mikon katse oli tiukasti valmennettavassaan, joka talutti ratsuaan ulos maneesista turhautuneen näköisenä. Loppuluokan ajan Mikko oli skarpimpana: muiden ei tarvinnut kertaakaan tivata tuomarointeja mieheltä, vaan ne tulivat tasaisella syötöllä. Mä kuulin kuitenkin siitä matalasta äänestä, ettei kihlattuni ollut vieläkään täysin läsnä. Mä pystyin myös laittamaan pääni pantiksi siitä, että se johtui samasta syystä kuin munkin hissuttelu radalla. Daube oli onnistunut laittamaan pakan sekaisin ihan täysin. Mä poistuin tuomarinkopista vähän ennen luokan loppua. Ennen Mikon etsimistä mä olin ehtinyt johdattaa Siljan ja Vigon talliin, josta mä löysin kaksikon nytkin. Silja oli taikonut jostain kottikärryt, joihin tyttö oli kaatanut mukaan pakkaamiamme heiniä. Vigo seisoi tyytyväisesti kahdelta puolin kiinnitettynä solariumin alla, nauttien iltaheinistään viis veisaamatta tallikäytävän hälinästä. "Hmh, sepäs on rennosti", hymähdin hymyillen katse mustassa ruunassa, joka oli näyttänyt mulle radalla täysin uuden puolen. Se eteenäinpyrkimys oli kuitenkin positiivista ja kun mä saisin valjastettua sen oikeaan käyttöön, Dauben viiden tähden kenttäratsulla voisi tavoitella isojen esteluokkien voittoaikoja. Me oltiin ehditty Siljan kanssa varustaa Vigour paluumatkaa varten siinä vaiheessa, kun Mikko ilmestyi talliin pahvinen kahvikuppi kädessään. "Palkintojenjako vielä, sitten voidaan lähteä", mies huokaisi vilkuillen käytävällä pyöriviä tallityöntekijöitä. Yksi punapää hymyili Mikolle jokseenkin tuttavallisesti ja mä tajusin taas, kuinka harvinaisen hyvä näky Lehtelä tallikäytävällä - tai missä tahansa muuallakin - oli. MikkoAnni kurottautui painamaan huulensa mun poskelle. Mun käsi käväisi ristiselällä kumartuessani lähemmäs, ääntä madaltaen: "Jutellaan myöhemmin, rakas." Joku tallityöntekijä oli katsonut meitä pitkään, mutta käänsi päänsä itsekseen hymisten mun suudellessa kihlattuani keskellä tallikäytävää. Mutta mä en välittänyt: mä olin tuomarinkopissa Annin lähdettyä päättänyt, etten mä antaisi Dauben tulla meidän väliin. Mä kyllä keksisin jotain. "Joo" Anni huoahti, katsoen mua silmiin vähän tavallista pidempään. Mä hipaisin kasvoja tallitakin hupun alta lähtiessäni kohti palkintojenjakoa. Kunniakierroksen musiikki sai mut yleensä hyvälle tuulelle, siinä oli jotain, joka tiivisti koko lajin fiiliksen. Mutta nyt mä olin jakanut palkintoja vähän poissa itsestäni. Mä muistin yhä liian hyvin, millaisen käänteen mun edellinen reissu Hollantiin oli saanut. Ja mihin se lopulta oli johtanut. Kammosinko mä Hollantiin matkustamista? Ehkä vähän. Mä kiitin toimihenkilöitä napaten kahvikupin maneesin aidalta. Mä en haluaisi lähteä Hollantiin yksin. En ilman Annia. "Kaikki kunnossa?" Huikkasin Vigon lastanneelle Siljalle Jeepin ovea avatessani. Mun kahvi oli jäähtynyttä ja sai mut irvistämään. "Ei kun menoksi!" Silja hymyili. Anni ilmestyi kopista, paukauttaen sivuoven kiinni. Mä starttasin yhdistelmän vähän vaitonaisena. Siljan takia me ei voitaisi käydä kovin syvällistä keskustelua matkalla, mutta mun rintaa puristi se ettei me vielä oltu ehditty siitä puhua. AnniMä olin istahtanut Jeepin etupenkille hämmästyneenä kisareissun helppoudesta. Siljan läsnäolo oli ollut uskomattoman hyödyllistä, koska mun oli käytännössä tarvinnut vain tutustua rataan, nousta Vigon selkään, ratsastaa ja laskeutua satulasta. Kaiken muun ajan Silja oli huolehtinut mustasta äkäpussistani varmoin ottein ja tienannut samalla huomisaamun vapaaksi. "Kiitti", mä tajusin kääntyä sanomaan. "Susta oli ihan älyttömästi apua." Kotimatka sujui hiljaisissa merkeissä. Mä selasin hajamielisenä Instagramin syötettä Mikon naputellessa rattia ihan samalla tavalla kuin menomatkalla Haarlemiin. Reissu palasi elävänä mieleeni: siitä olisi kohta vuosi. Sen matkan ansiosta me oltiin siinä, vaikka Hollanti tuntui yhtä lailla repivän meitä erilleen. Yhdistelmä pysähtyi tallin eteen ja hetken mä räpyttelin hämmästyneenä silmiäni. "Nukahdinko mä?" ähkäisin katse Mikossa, joka oli jo sammuttanut auton ja aikeissa hypätä ulos pimeään iltaan. "Jep", mies murahti vinottainen hymy huulillaan. Silja tirskahti jotain takapenkiltä, mutta oli ennen mua avaamassa trailerin sivuovea. "Huomiseen!" huikkasin Siljan perään. Mä olin vapauttanut tytön kotimatkalle heti Vigon päästyä karsinaan iltaruokiensa äärelle, koska mä ehtisin järjestellä varusteet paikalle. Kello lähenteli puolta kymmentä, kun kiikutin estesatulaa ja suitsia käytävän poikki satulahuoneeseen. "Et kai sä enää tähän aikaan niitä puhdista?" Mikko urahti katse satulassa, jota varten mä olin jo ehtinyt kaivaa satulasaippuan esiin. "Puhdistan", hymähdin luoden avopuolisooni pitkän katseen. Luulisi, että se olisi jo tähän päivään mennessä oppinut, että vaikka mä saatoin välillä olla jonkinasteinen varusteurheilija, mä olin myös äärettömän tarkka varusteiden puhtaudesta. "Mmm.. Millon sä lähdet sinne Hollantiin?" kysyin nostamatta katsettani suitsista, joiden pinta kiilsi valjasrasvan ansiosta. Mä kävin nahkaa läpi pienen pyyhkeen kanssa, pystymättä nostamaan katsetta Mikkoon. "Mmmh?" mies murahti, koska mun kysymykseni oli ilmeisesti mennyt kokonaan ohi. Mikko oli jumahtanut satulahuoneen pöydän äärelle käymään läpi työviestejään, joita oli sadellut kisareissun aikana useampia. "Niin että milloin sä lähdet?" ulahdin kuulostaen lähinnä pikkulapselta, joka ei halunnut jäädä yksin kotiin. MikkoMä laskin puhelimeni kädestä nostaen hitaasti katseeni Anniin, jonka ruskeissa silmissä kiilsi epävarmuus, joka sai mun sydämen unohtamaan toimintansa. Se kysymys oli yllättänyt mut, vaikka mä en mitään muuta ollutkaan ajatellut koko iltana kuin Dauben puhelua. "Mä taisin juuri varata viimeisenkin illan ennen häitä Erikan valmennukseen" virnistin enemmän tai vähemmän pahoillani. Mä nousin ylös, laskien käden jo valmiiksi kiiltäviä suitsia pakonomaisesti puhdistavan kihlattuni olalle. "En mä ole menossa ennen häitä, älä huoli" mä sain sanotuksi. Vedin jakkaran lähelle, napaten lattialla odottavasta varustepinosta Vigourin suojat käsittelyyn. Annin katse seurasi mun käsien liikkeitä kulmat kurtussa, ihan kuin mä en olisi kahdenkymmenenviiden harrastusvuoteni aikana oppinut varusteiden puhdistusta oikein. "Okei" nainen pihahti lopulta, päästäen ilmat keuhkoistaan. Mä laskin viimeisenkin suojan paikoilleen. Mun käsi jäi puolitiehen. "Anni," mä aloitin, hakien kihlattuni katsetta partaa hieraisten, "mitä jos sä tulisit mukaan?" "Enpä tiedä... Vigo, Mette, Sulo..." "Näkisit vähän ison maailman kisoja." "Entä Siru ja Lehtomäki?" "Meillä on sitä varten harjoittelijat. Ja Siru pärjää ihan hyvin Janin ja Eilan kanssa." "Metelle ja Sulolle pitäisi löytää liikuttaja" Anni jatkoi inttämistään, laskien vihdoin suitset telineeseen. Ruskeissa silmissä viipyi yhä se epävarma katse, joka sai mun sisuskalut järjestymään uudelleen. Se oli niin lähellä sitä ilmettä, joka naisen kasvoille oli pesiytynyt Sirun juhlien jälkeen, enkä mä pitänyt siitä avuttomuuden tunteesta, jonka se mussa itsessäni herätti. Siitä tunteesta, kun sä olit voimaton oman kihlattusi edessä. "Joku tallilainen suostuu varmasti" mä huokaisin, ollen aika varma, että mä lähtisin sittenkin yksin Hollantiin. Ajatus kylmäsi. "No mitä Jürgenkin mahtaisi sanoa?" Mä naurahdin hiljaa. "Sehän tykkää susta." "Ei, mä olisin sulle vain hidaste siellä. Ehkä on parempi, jos mä jään pitämään Lehtomäkeä pystyssä, eikä Sirunkaan tarvitse lähteä pois kotoa." Mun huulilta pääsi pitkä huokaus. Kello läheni puolta kahtatoista, kun mä lopettelin puhelua Dauben kanssa. Mä laskin vettä lasiin, unohduin kuuntelemaan veden soljuntaa lavuaariin. Koko talosta ei kuulunut mitään muuta ääntä, kuin putkien vaimea kolina. Anni oli kadonnut suihkuun heti sisälle tultuamme, enkä mä ollut nähnyt tai kuullut koko naisesta sen jälkeen. Olikohan se jo nukkumassa? Mä vilkaisin makuuhuoneen raolleen jäänyttä ovea, mutta hämärässä ei voinut erottaa mitään. "Saitteko te jotain sovituksi?" Hiljainen kysymys sai mut hätkähtämään. Suljin veden kääntyen ympäri. Mä nojasin tiskialtaan reunaan huokaisten. "Mä kisaan sille 130- ja 140-luokat maaliskuussa. Nuorella kasvatilla." "Okei." Se mun kihlattuni äänen onttous sai mut nielaisemaan. Mun kädet putosi sivuille, enkä mä enää voinut pitää sitä sisälläni. "Anni mä... Mä en halua lähteä yksin. Mä en pysty." AnniHollantiin? Taas reissuun? Mä olin matkustanut Mikon kanssa vuoden sisään enemmän kuin mä olin matkustanut viitenä edellisenä vuotena yhteensä. Tottakai mua kiinnosti lähteä mukaan: jos mä haluaisin uskaltautua joskus kisaamaan ulkomailla, mun täytyisi käydä katsastamassa isojen kisojen menoa. Ja nimenomaan Hollannissa, koska sinne mä suuntaisin itsekin. "Mä en pysty." Mun mieli pakeni kehostani kovaa vauhtia, koska mä tunsin itseni niin voimattomaksi Mikon sanojen edessä. Mistä lähtien tilanne oli kääntynyt tällaiseksi? Mikko Lehtelä, Eurooppaa kiertänyt kilparatsastaja, ei pystynyt lähtemään kisamatkalle ilman mua? Mä huomasin miettiväni taas Jürgenia. Mitä se sanoisi, kun Mikko raahaisi mukaan entisen reissunkin keskeyttäneen avovaimon? Vaatisiko se Mikkoa jäämään siksi, että Puppy oli niin pahasti mun pauloissani? Mun huulilta lipsahtanut huokaus sai Mikon kurtistamaan kulmiaan. Musta tuntui pahalta olla niin negatiivinen, vaikka samalla se tuntui järkevältä. Se oli Mikon työkeikka, ei mun. Musta olisi enemmän hyötyä Suomessa. Samalla mä kuitenkin tiedostin, että mä antaisin vain muutaman viikon päästä lupauksen. Niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Niin Suomessa kuin Euroopassakin? "Jos sä oikeasti haluat mut mukaan", huoahdin kietoen käteni Mikon ympärille. "Niin tottakai mä lähden. Järjestellään." Mikon kädet kietoutuivat ympärilleni huojentuneen huokauksen myötä. Mä työnsin murehtimisen hevosten liikutuksista pois, koska mun tärkeysjärjestykseni oli mennyt uusiksi ja sen tajuaminen oli voimaannuttavaa. "En mä haluaisikaan olla ilman sua", mumisin Mikon paitaan pusertaen itseäni tiukemmin kiinni mieheen, josta oli vuodessa tullut mulle henkireikä, joka piti mut kasassa ja jota ilman mä en osannut enkä edes halunnut enää olla. MikkoMä murahdin hiljaa pienen hymyn kohotessa huulille. Huojennus sai mut kiertämään kädet kihlattuni ympärille, enkä mä vastustellut naisen painautuessa vielä vähän lähemmäs. "En mäkään ilman sua" mumahdin hiljaa. Mä en pystynyt lähtemään Hollantiin yksin; viimeksi matka oli saanut käänteen. Mä en olisi voinut keskittyä ratsastukseen tai töihin, jos Anni olisi jäänyt Suomeen. Mitä jos se olisi taas saanut tietää olevansa raskaana, kun mä olin toisella puolen Eurooppaa? Ei helvetti. Mä halusin olla paikalla, kun se tieto tulisi. Tällä kertaa. Mä en voisi olla missään muualla, kuin Annin luona sillä hetkellä. Mutta mä en pitänyt siitäkään ajatuksesta, että mä olisin melkein viikon erossa Annista. Vaimostani. Heti häiden jälkeen. Ei. "Sä olet silloin mun vaimoni" huomautin pieni virne huulille pyrkien, antaen käsien liukua alemmas Annin selällä. Nainen kohotti katseensa mun silmiin, liikahtamatta senttiäkään taaemmas. Siro leuka nojautui mun rintaan naisen huulilta karanneen pienen hihityksen myötä. "Kilparatsastaja Lehtelän vaimo" Anni virnuili, nostaen kädet mun niskan taakse. "Mhh-m" murahdin hymyillen, pujottaen sormen Annin leuan alle kohottaakseni sen ylemmäs. Mä kumarruin ne viimeiset sentit suudellakseni odotuksesta raottuneita huulia hitaasti, rakastaen. "Mennäänkö nukkumaan?" Annin haukotus katkaisi hiljaisuuden. Mulla ei ollut hajuakaan, kuinka pitkään me oltiin vain seisty siinä. Mä naurahdin matalasti kihlattuni kohottaessa kasvonsa mun paidasta: hiukset oli vähän sekaisin ja silmistä paistoi väsymys. "Mennään." Mä en halunnut katsoa kelloa tai asennoitua 5.30 soittavaan herätyskelloon - mä halusin vain olla. Nauttia siitä, että mulla oli Annin kaltainen tuleva vaimo. "Auts." Yöpaitaa päälleen vaihtava Anni älähti kädet puolitiehen ylös jääden. Mä autoin pyjaman helman alas murahduksen sekainen naurahdus huulilta päästen. "Ootko sä noin jumissa?" Virnuilin, laskien kädet kapeille hartioille. "Au au au olen" Anni voihkaisi, puristaen silmät kiinni. "Vigo ei päästänyt mua helpolla. Enkä mä ole hetkeen edes kisannut." "Melkoinen rykäisy" virnistin, ohjaten kihlattuani kohti sänkyä. Anni vilkaisi mua kysyvästi, mutta asettui patjalle vatsalleen. Pitkä huokaus vavisutti pientä kehoa mun kourien asettuessa kipeytyneille hartioille hellään, hitaaseen liikkeeseen. "Rentoudu" mä mutisin, pitäen otteeni kevyinä, etten mä satuttaisi naista enempää. Mä olin hieronut Annia ehkä viisi minuuttia, kun mä huomasin naisen sulkeneen silmänsä. Hengitys oli muuttunut tasaisemmaksi, kyljet kohoilivat hitaaseen tahtiin mun sormien hivellessä ihoa. "Älä lopeta" Anni ynähti tavoitellessani peitonkulmaa avovaimoni ylle. Mä hymähdin hiljaa, vilkaisten kelloa. Se läheni jo yhtä, eikä mulla olisi enää montaa tuntia aikaa nukkua. Se ei kuitenkaan haitannut ohjatessani kihlattuani selälleen ja nojaamaan päänsä mun syliin, jotta mä pääsin paremmin hieromaan hartioita. Anni nukahti mun syliin, enkä mä raaskinut herättää sitä. Silmäluomien alla liikehti unen mukana, ja kun mä kiersin käden naisen ympärille, sirot sormet puristuivat sen ympärille ja hermostunut liikehdintä rauhoittui.
|
|