15.3.2019
nuorallatanssija
Aamuauringon hailakat säteet kutittelivat violetin peiton alta pilkistäviä varpaita vaativasti. Vielä pari minuuttia... Puhelin kolahti tuhkanharmaalle lankkulattialle.
"Perkele...", mutisin, tahtomatta kurkottaa kylmälle lattialle nostaakseni puhelimen ja laittaakseni uuden torkun. Jälleen kerran. Koko talvi oli ollut yhtä torkuttamista. Ison makuuhuoneen nurkassa kyhjötti yhä muutama varjoihin unohdettu muuttolaatikko, joiden purkamiseen tarvittu inspiraatio oli lopahtanut siinä vaiheessa, kun keittiössä oli kaikki tarpeellinen (pari lautasta, haarukoita, vesilasit) ja Robertin vaatima telkkari kiinni seinässä. Kuka muka tarvitsi sohvaa, kun sohvatyynyillä oli ihan yhtä mukava loikoilla lattialla, tai pesukonetta, kun kerrostalon alakerrassa oli pesutupa? Kattilat olivat aivan yliarvostettuja, kun kadulla ovesta ulos astuessasi vastassa oli grilli ja pikkukauppa. Ja mikä tärkeintä, joka ikinen loimi oli käyty läpi ja pesty ja parsittu kokoon, joka ainut aikansa elänyt pölyharja viety kierrätykseen ja satulavyöt niputettu nätissä pinossa uuteen talliin. Vanha Susikallio seisoi mäellään tyhjennettynä ja putket yhä autiolle käytävälle vettä tippuen.
Rakastin sitä kämppää. Ersonjoen varrella, aivan kaupungin keskustassa, mukulakivikadun varrella. Vanha kivitalo nousi joen ylle arvokkaana, sen kaari-ikkunat ja koristeelliset ovenkarmit olivat saaneet jopa Robertin huokaisemaan ihmetyksestä. Äiti voiko näin nättiä taloa olla? Jep, me olimme asuneet maalla ihan liian kauan. Oli aika varistaa heinänkorret tukasta ja pellon maku suusta ja astua kaupunkiin. Jaksoin yhä ihmetellä makuuhuoneesta kaarioven ali olohuoneeseen sipsutellessaan, miten kaunis asunto saattoi olla. Valtavista ikkunoista tulvi sisään jokimaiseman valoa. Isot lattialankut oli aikoinaan maalattu tummanharmaiksi, yksi olohuoneen seinistä loi tunnelmaa petroolisena tehosteena. Mitään en ollut saanut kämpässä aikaiseksi, mutta sillä seinällä koreili jo mun ensimmäisten hevosten canvastauluiksi suurrennettuja valokuvia, ilmakuva vanhasta Susikalliosta ja lasten perhepotretti. Se missä Robertilla oli vakava irvistys.
Kiedoin tummaa silkkikimonoa paremmin ympärilleni Vanessan tömistellessä alakertaan. Robert oli vallannut loftiasunnon parven omaksi valtakunnakseen heti muuttopäivänä ja julistanut sen tytöttömäksi alueeksi. Ei mennyt kuin kaksi yötä, ja Vanessa kömpi jyrkät rappuset ylös veljensä viereen.
"Huomenta", hymyilin kahvikuppini takaa. Oli kerrassaan ihmeellistä, miten nopeasti ne kasvoivat. Yhdessä hetkessä pidit niitä sylissäsi, toisessa ne vilistivät pitkin asuntoa.
"Koska iiru tulee?" Vanessa ähki keplotellessaan itsensä keittiön ikkunan alle rakennetun syvennyksen muhkeille tyynyille. Syöttötuoli ei ollut enää kelvannut, kun tyttö oli keksinyt valoisan pesän tummanvihreiden kasvien ja tyynyjen valtakunnasta.
"Sitä sun pitää kysyä Sirulta itseltään", hymähdin ojentaessani tytölle voileipää, josta hävisi ensin kaksi isoa kurkkuviipaletta ja juustosiivu. Siru ei ehkä ollut yhtä iloissaan tuoreesta ystävyyssuhteesta kuin kaksivuotias taapero, mutta oli nostettava hattua Mikon tyttären kärsivällisyydelle. Nyt kun Lehtelöillä oli kädet täynnä töitä uusien hevosten ja uuden perheenjäsenen kanssa, Siru oli aika monesti livahtanut koulun jälkeen meille. En tiennyt, tiesikö Mikko tai Anni Sirun iltapäivävisiiteistä, mutta mulle ne olivat tervetullut hengähdystauko vain hetkeä ennen tallille ja töihin lähtöä.
Siinä paha missä mainitaan. Siru hyökkäsi sisään ennen kuin ehdin kunnolla edes ovea avata.
"Mitä sä täällä tähän aikaan...?" Vilkaisin olkani yli kelloa, joka ei näyttänyt edes yhdeksää. Oliko Sirun koulu vielä alkanutkaan?
"Koulussa oli ihan tyhmää", pellavapää julisti rojahtaessaan innoissaan hytkyvän Vanessan viereen syvennyssohvalle. Siru halasi keltaista Kånkeniaan sen näköisenä, etten halunnut puuttua asiaan sen enempää.
"Onko Robert kotona? Onkssul kahvia?" Siru jatkoi samaan hengenvetoon.
"Sillä on matikankoe - alkoi itseasiassa vartti sitten", virnistin tietäväisesti kaataessani Sirulle kupillisen kuumaa. Sirun kasvoille kohosi kevyt puna. Pyöräytin vain silmiäni.
"Ethän sä kerro iskälle... Se tappaa mut", Siru valitti, antaen Vanessan leikkiä pitkillä hiussuortuvillaan.
"Raimo on noron kourissa kotona ja Jonas reissussa, joten jos saan sut talliavuksi, ollaan sujut", ehdotin viekkaasti silmät tuikkien. Sirun kasvot pehmenivät tytön väläyttäessä salaliittolaisen hymyn.
"Mutta tapa tästä ei saa tulla", huoahdin startatessani valkoisen Qashqain kerrostalon parkkihallin uumenissa. Moottorin jyrähdys kaikui kallioseinämissä, peittäen Sirun mutinan alleen. Tiesin, että mun pitäisi kertoa tästä Mikolle, pienestä lupauksestani huolimatta. Sitä en tiennyt, miten mies sen ottaisi, että sen tytär ramppasi meillä kesken koulupäivien. Olihan Siru ja Robert nykyään luokkakavereitakin. Vilkaisin taustapeilistä takapenkillä venyttelevää Vanessaa, toivoen hartaasti, että tyttö nukahtaisi ennen tallille saapumista.
Perjantai oli mun päivä. Me olimme jakaneet heti ensi töiksemme viikon kahteenpekkaan Katrin kanssa. Ei siksi, etteikö me kaksi vanhaa kilpailijaa välttämättä haluttaisi tehdä töitä yhdessä, vaan siksi, että vapaapäivät olivat kummallekin paitsi tarpeen myös aivan uusi juttu. Olin perustellut kolmen päivän vapaat itselleni sillä, että voisin joskus vielä hakea Picardon kotiin ja keskittyä kolme päivää viikosta omaan hevoseeni. Nyt, jakaessani heinää pusseihin, ajatus tuntui kaukaiselta.
"Miten sujuu?" Huikkasin käytävään, johon olin jättänyt Vanessan ja Sirun. Siru oli halunnut harjailla entistä poniaan, joten olin nakannut riimunnarun tytön käteen. Olisi Vanessallakin jotain katseltavaa, kun Siru hoitaisi Pumbaa pesuboksilla.
"Ihan jees", kuului vaimea vastaus harjan kahinan katketessa hetkeksi. Vanessan hiljainen jutustelu kieli tytön istuvan edelleen aivan tyytyväisenä tuijottamassa ponia ja kovasti jumaloimaansa Sirua. Ilmassa leijaili heinäpölyä viskellessäni tuppoja sinisiin kasseihin. Vaikka se sai yskittämään, oli melkein terapauttista tehdä tallitöitä.
Tallipiha oli paikoin liukkaan jään peitossa, paikoin loskainen ja paikoin aivan mutainen. Sai katsoa tarkkaan, mihin astui. Tytöt istuivat mönkijän peräkärryssä osoitellen milloin mitäkin ponia. Vanessa halusi tietää kaikista poneista kaiken, Siru vastaili tyynen kärsivällisesti rytmikkäästi toistuviin kysymyksiin. Mikä ton nimi on, mikä toi on, miks toi on tuolla, miks tolla on pinkki loimi, iiru mikä TON nimi on, iiru miks miks miks miks miks???
Vilkaisin tyttöjä huvittuneena siitä, millaisen kärsivällisyyden Siru oli lyhyessä ajassa kehittänyt. Tyttö oli muutenkin ihan eri ihminen kuin vain muutama kuukausi sitten. Se oli kaukana siitä rääväsuisesta pikkuvanhasta lapsesta, nyt siinä heinäkärryssä keikkui mietteliäs seiskaluokkalainen. Yläaste - ja pikkusisaruksen saaminen - muutti, niin se vaan oli.
"Avaatko sä portteja jos mä heitän heinät?" Ehdotin sävyisästi.
Homma sujui sukkelaan kun oli apukäsi, eikä tarvinnut itse availla portteja ja hätistellä ahnaita poneja kauemmas.
"Se oli viimeinen", huoahdin Sirun sulkiessa viimeisen portin samalla hetkellä, kun pihaan ajoi tuttu Audi.
"Hee-eippa", tummatukkaisen sanat olivat jäädä kitalakeen tarkkojen silmien pyyhkäistessä pihan ylitse ja pysähtyessä heinäkärryssä nököttävään Siruun, joka vielä hetki sitten oli selittänyt innoissaan Pumbasta jotain kisamuistoa Vanessalle.
"Mä tulin hakemaan niitä kankia, mitä sä täällä teet?" Annin siistit kulmat painuivat kurttuun naisen katseen porautuessa niin syvälle Siruun, että jopa heinänkorsia repivän Vanessan puhetulva katkesi.
"Sirulle tuli vähän paha olo kesken koulupäivän niin ajattelin heittää sen kotiin", virnistin, nyökäten kohti mökkirakennuksen kyljessä nököttävää vajaa. "Pienen mutkan kautta", jatkoin. Oli totta, että aikeenani oli ajella syvemmälle Ersolaan, ja oli totta, että Ersolan koulu oli kivenheiton päässä jokirantakämpältä.
"Niin ettei sun tai iskän tartte vaivautuu", Siru tarttui syöttiin kiitollisena silmäkulmastaan muhun vilkaisten. Sammutin mönkijän moottorin ja kopeloin taskusta oikean avaimen, välittämättä Sirun muuttuneesta ilmeestä. Vajan vanha puuovi narahti auki rasvaamattomilla saranoillaan. Hetken mun mielessä välähti viiltävä kaipuu Anssia ja sen remppaprojekteja kohtaan, mutta hautasin tunteen ihan yhtä nopeasti kuin se oli pintaan noussutkin - se elämä oli kaukana takana.
Silmien kesti hetki tottua vajan hämäryyteen. Ulkona oli jo keväisen kirkasta, ja pienet lumikinokset vain korostivat sitä, vaikka taivaan peitti raskas pilvimassa.
"Tuossa", nappasin vanhalle hattuhyllylle sullotut Bridongin vanhat kankisuitset, ojentaen ne Annille. "Toivottavasti ne menee Chapmanille, on niissä kyllä säätövaraakin."
"Chapman on ihan toivoton järkälepää", Anni huoahti, "voiko hevosen pää kasvaa vaikka muu kasvu on jo lakannut?"
"No ei sen aivot ainakaan", Siru jupisi, tökkien tennarinkärjellä vajan ulkoseinässä lohkeilleen maalipinnan riekaleita.
"No, mitäs teille sinne lintukotoon? Joko Mikko on ilmoittanut Chapmanin kauden ekoihin kisoihin?" Virnistelin Annille, joka hymisi jotakin suitsien vanhaa, mutta hyvin pidettyä nahkapintaa tutkiskellen.
"Mmh, joo", nainen lopulta hymähti, nostaen katseensa Audin etupenkille marssineeseen Siruun. Katse palasi nopeasti takaisin mustiin tikkauksiin. "Laineilla on pian hallikisat, joihin Sirukin olisi halunnut osallistua."
"Ehkä ER voisi järjestää sopivammat kisat täällä", ehdotin sovittelevasti. Anni vaihtoi painoa jalalta toiselle. Arvelin pienen pojan odottavan auton uumenissa. Tunnistin naisen katseesta sen kaipuun, joka oli vielä tuoreena omassakin mielessäni. Ei sitä voinut selittää sanoiksi, se oli jotakin joka piti itse kokea. Äitiys.
"Ehkä", Anni hymähti, selittäen sitten jotain jostain orista, jonka nimi oli mennyt vähän ohi. Ehkä se oli jokin Mikon uusi projekti, ehkä se liittyi jotenkin niihin tärkeisiin hallikisoihin tai ehkä se oli katsottu jollekin tammalle, ehkä jopa Metelle, mutta mun ylitseni lipui hassu tunne: siinä me seistiin, tuulisella tallipihalla kirkkaassa pilvipäivässä, tallielämän ja perhe-elämän nuorallatanssijattaret. Ehkä Lehtelät pärjäsivät ilmankin sitä tietoa, että heidän vanhempi lapsensa harrasti lintsaamista. Ehkä Robertkin innostuisi taas uudestaan hevosista, jos näkisi Sirun ratsastavan omalla hevosellaan jonkin Susikallion pikkuluokan voittoon.
