24. helmikuuta 2019
Ennen vuoden 2019 helmikuuta minulla ei ollut tietoakaan Ersola-nimisestä paikkakunnasta. Olin noin kahdeksan vuoden ajan asunut Helsingissä omassa kuplassani, uhraamatta ajatustakaan elämälle pienen kuplani ulkopuolella. Siellä oli kivaa, tuttua ja turvallista ja sieltä poistuminen oli tuntunut mahdottomalta. Mutta kun eräs hyvänpäiväntuttu tarjosi minulle kuin kultalautasella puoli-ilmaista vuokra-asuntoa Ersolasta, olisi ollut tyhmää kieltäytyä. Olin etsinyt omaa asuntoa jo useamman kuukauden, ja potentiaalisia asuntoja oli kyllä löytynyt, mutta Helsingin alueella hinnat olivat pilvissä asti. Vuokraisäntä sai minut vakuutettua siitä, että Ersola on asumisen arvoinen paikka, onhan sillä keskeinen sijainti - Helsinkiinkin on vain noin tunnin ajomatka. Lisäksi hän tiesi minun olevan hevosihmisiä, joten hän mainitsi juuri Ersolaan muuttaneen ratsastuskoulun, Susikallion. Siellä ratsastaminen tulisi taatusti halvemmaksi kuin Helsingin tuplasti kalliimmilla talleilla. Innostuin ideasta ja pian allekirjoitinkin jo vuokrasopimuksen. Tästä alkaisi uusi luku elämässäni.
Helmikuun lopulla, kun olin saanut kuskattua tavarani Helsingistä vanhempieni luota Ersolaan ja hieman jo ehtinyt asettua uuteen asuntooni, päätin ottaa tarkemmin selvää tästä Susikallio-nimisestä tallista. Sopeutuminen uuteen kaupunkiin sujuisi varmasti paremmin, kun olisi jotain tekemistä. Netistä löytyi nopeasti tietoa Susikalliosta. Sain selville, että tallilla järjestettiin hoitajatoimintaa ja tietysti myös ratsastustunteja, olihan kyseessä ratsastuskoulu. Susikallion nettisivuilla oli myös hevosten esittelyt. Ihastuin täysin erääseen Touho-nimiseen, nuoreen zangersheideruunaan. Olisikohan minulla mitään mahdollisuuksia päästä sen hoitajaksi… Ensin pitäisi kuitenkin ilmoittautua hevosenhoitajakurssille, jos edes haaveili hoitajaksi pääsystä. Kesti hetken, ennen kuin sain tarvittavan rohkeuden ilmoittaa itseni hoitajakurssille ja alkeistason ratsastustuntiryhmään. Kun tämä suuri askel oli otettu, oli aika seuraavalle askeleelle - ensimmäiselle vierailulleni Susikalliolla.
- Tervetuloa hevosenhoitajakurssille! Täällä opitte hevosen perushoitoa, ja toivottavasti myös tallin tavat tulevat tutuiksi, mustatukkainen, lyhyt nainen julisti pirteään sävyyn. - Kysymyksiä saa totta kai esittää koko kurssin ajan. Jos niitä ei tässä vaiheessa ole, aloitetaas sitten!
Nainen esitteli vielä nopeasti itsensä Vionaksi, ennen kuin alkoi jakaa kurssihevosia huoneessa jännittyneinä odottaville kurssilaisille. Kun Viona kertoi kurssihevosekseni Lätyn, ei minulla ollut pientä aavistustakaan, minkälainen hevonen olisi kyseessä, vaikka olinkin tutkinut Susikallion nettisivuja ja varmasti lukenut Lätynkin tiedot sieltä. Muisti kuitenkin pätki, todennäköisesti kaikesta jännityksestä johtuen. Hyvä, että muistin edes hengittää.
Selviydyin kuitenkin kurssista yllättävän hyvin, ottaen huomioon, että ajatukseni harhailivat milloin missäkin eikä kurssihevoseni ollut siitä kilteimmästä päästä. Ajoittaisen keskittymiskyvyn puutteeni taisi huomata siitä, että olin sitonut Lätyn hieman huolimattomasti karsinaan ja se onnistui livahtamaan avoimesta karsinan ovesta tallikäytävälle sillä välin, kun itse olin viemässä hoitovälineitä takaisin paikoilleen satulahuoneeseen. Onneksi siitä ei syntynyt suurempaa katastrofia, vaikka sydämeni taisikin jättää pari lyöntiä välistä, kun huomasin jättikokoisen hevosen vapaana tallikäytävällä. Tietysti toivoin, ettei kovin moni olisi ehtinyt huomata sitä, mutta raskasrakenteinen ja yli 170 senttimetriä säkäkorkeudeltaan oleva hevonen ei ole kovin huomaamaton näky.
- Tulevaisuudessa osaat varmasti huolehtia solmuista ja ovista ekstrahuolellisesti, Viona vinkkasi kiusoitteleva katse silmissään, kun hän antoi minulle yksilöllisen kommentin kurssin kulusta kaksin toimistossa. En osannut muuta kuin naurahtaa vastaukseksi, vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli pyytää miljoona kertaa anteeksi tapahtunutta.
- Sait kuitenkin kurssin suoritettua, hienoa! Viona sanoi sitten ja taakka tuntui vierähtävän pois sydämeltäni. - Olitko miettinyt, ketä hevosta haluaisit alkaa hoitamaan?
Jostakin syystä Vionan kysymys tuli minulle yllätyksenä, vaikka sitä vartenhan minä olin hoitajakurssille tullut. Sanat takertuivat kurkkuuni ja tuntui, että unohdin samantien kaikki suomenkielen sanat. Viona katsoi minuun kysyvästi, kun kompuroin sanoissani, mutta sain jotenkin ilmaistua, että haluaisin alkaa hoitamaan Touhoa.
- Oho, Touholla onkin sitten kaksi potentiaalista hoitajaehdokasta! Viona huudahti. Siitäkös minä vasta säikähdinkin. Ai, joku toinenkin haluaa Touhon? Tämä mystinen, toinen hoitajaehdokas oli varmasti joku paljon taitavampi ja parempi hevosenhoitaja kuin minä, eihän minulla olisi mitään saumaa tulla valituksi.
- Onko sulla mitään muita hoitohevosehdokkaita? Viona kysyi vielä. Mietin hetken, mutta pudistin sitten päätäni. Tallinomistaja uppoutui ajatuksiinsa ja huoneen valtasi täydellinen hiljaisuus. Sekuntit matelivat eteenpäin ja Viona tuijotti jotain papereita edessään keskittyneen näköisenä. Hetken kuluttua nainen nosti katseensa minuun, hymyillen ystävällisesti.
- Olet lämpimästi tervetullut Touhon hoitajaksi! Viona ilmoitti ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen.
Tuijotin vain naista hämilläni. Valitsiko hän oikeasti minut Tuohon hoitajajaksi? En tiennyt, miten minun olisi pitänyt tilanteeseen reagoida, koska en halunnut vaikuttaa liian innokkaalta, mutta en liian välinpitämättömältäkään. Hämmästyksen vallassa kiittelin Vionaa varmaan aivan liian monta kertaa, hämmästyksen pikkuhiljaa muuttuessa pelkästään sisälläni kuplivaksi iloksi. Olisi tehnyt mieli kiljua ja hyppiä ja vaikka juosta muutama kierros tallin ympäri, mutta se olisi kuitenkin ollut liian outoa. Ehkä tallinomistajalle tuli jo selväksi, että olin iloinen päästessäni Touhon hoitajaksi.
- No niin, menes nyt tutustumaan uuteen hoitohevoseesi! Viona patisti, kuitenkin lempeään sävyyn. - Touho menee päivän viimeiselle estetunnille, joten olisi hyvä, jos laittaisit sen kuntoon sitä varten. Minun täytyy nyt mennä pitämään tuntia, nähdään myöhemmin!
Viona katosi näköpiiristä ja kiiruhdin etsimään hoitohevostani. Tajusin kuitenkin nopeasti, että enhän minä tiennyt, missä tämä kyseinen hevonen edes oli. Pohdin, pitäisikö minun mennä eksyneen näköisenä etsimään sitä tarhoilta vai suosiolla kysyä joltakin, mistä Touhon löytäisin. Turvauduin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, koska parempi kysyä kuin katua. En varmasti antaisi itsestäni kovin hyvää ensivaikutelmaa, jos menisin vain harhailemaan tallipihalle ja jos vaikka epähuomiossa ottaisin sisälle väärän hevosen. Kuulosti ehkä tyhmältä, mutta minun tapauksessani en ihmettelisi yhtään, jos niin tapahtuisi.
Vaikka tuntemattomille ihmisille puhuminen onkin minulle vaikeaa, päätin silti mennä hoitajien oleskeluhuoneeseen katsomaan, jos siellä olisi joku, jolta voisin kysyä apua. Vionaa en tietenkään voinut mennä häiritsemään, koska hän oli pitämässä tuntia.
- Moikka! Tiedätköhän sä, mistä löytäisi sellasen hevosen kun Touho? Mä aloitin sen hoitajana juuri… selitin hieman ujosti satulahuoneen ovelta vaaleatukkaiselle tytölle, joka istui olkkarissa pidellen mukia käsissään. Hän ei vaikuttanut pelottavalta, joten sen takia uskalsinkin puhua hänelle.
- Se on varmaan tarhassa, voidaan vaikka katsoa tarhausjärjestyksestä, missä tarhassa se on, tyttö vastasi ystävällisesti. - Mä oon muuten Ronja Mahlamäki, ja oon kans uusi hoitaja täällä. Mun hoitsu on sellainen kirjava puoliveriruuna, Panu.
Kävipä hyvä tuuri, että satuin törmäämään toiseen uuteen hoitajaan! Hän ehkä ymmärtäisi nämä alkuvaikeudet… Kerroin Ronjalle nimeni, jonka jälkeen etsimme yhdessä Touhon tarhausjärjestyksestä. Toivottavasti tutustuisin myöhemmin paremmin niin Ronjaan kuin muihinkin tallilaisiin!
Tallia ympäröi lukuisat, valkoisilla lankkuaidoilla rajatut tarhat, joissa ulkoili toinen toistaan suloisempia hevosia ja poneja. Kun saavuin maneesin takana sijaitsevalle tarhalle, vastassa oli kimo, ruskeaan loimeen puettu hevonen, joka lerpatti korviaan rennosti ja tuijotti minua uteliaasti. Se oli epäilemättä Touho, se oli vielä tuhat kertaa söpömpi oikeasti kuin kuvissa! Olin varma, että se oli koko tallin söpöin otus. Minun olisi heti tehnyt mieli rutistaa se tiukkaan halaukseen eikä päästää sitä koskaan menemään, mutta en kuitenkaan halunnut järkyttää tuntematonta hevosta niin suoralla toiminnalla. Pitihän sen ensin saada tutustua minuun rauhassa. Ojensin käteni tarhan aidan yli, jotta Touho voisi haistella sitä. Hevonen ei kuitenkaan tyytynyt pelkkään haisteluun, vaan myös maisteluun - ruuna nappasi pahaa-aavistamattomasta lapasestani kiinni ja kiskaisi sen kädestäni niin, että se lensi kauniissa kaaressa maahan. Onneksi lapanen osasi väistää parinkymmenen sentin päässä olevan lantakasan.
- Touho! Huudahdin, mutta purskahdin sitten nauruun. Olin jo ihan rakastunut tähän hölmöön hevoseen. Huvittuneena kävelin aitaukseen ja poimin ensitöikseni kovia kokeneen lapaseni maasta. Sitten ujutin Touhon päähän ruskean riimun, jossa oli turvan päällä ja niskan takana karvapehmusteet. Lopuksi vielä riimunnaru kiinni riimuun ja menoksi.
Touho todellakin pisti menoksi, sillä minulla oli täysi työ saada se kulkemaan nätisti vierelläni, minun määräämillä säännöillä. Ei Touho varmasti pahaa tarkoittanut, se oli vain yli-innokas. Se ei tuntunut tajuavan, ettei meillä ollut mikään kiire ja se olisi halunnut rynnätä talliin raketin tavoin. Pidin riimunnarua tiukasti otteessani ja toivoin selviävämme ehjinä talliin. Koko talli kuuli takuulla, kun kolistelimme talliin minä hengästyksestä huohottaen ja Touho innostuksissaan pärskien.
- Prrr, poika, yritin pysyä määrätietoisena, vaikka itsevarmuuttani söikin se, etten saanut hoitohevostani pidettyä kurissa. Tilannetta ei auttanut yhtään, kun kuulin jonkun pojan ihmettelevän kovaan ääneen, kuinka Viona oli edes päästänyt hoitajaksi ihmisiä, jotka eivät osanneet mitään. Hammasta purren kiinnitin Touhon molemmin puolin käytävälle ja yritin olla ottamatta kommentteja itseeni. Kyllä sä pärjäät, hoin mantranomaisesti mielessäni ja yritin parhaani mukaan uskoa siihen.
Hain Touhon hoitovälineet ja ratsastusvarusteet sattarista, jotta saisin hevosen laitettua valmiiksi ratsastustuntia varten. Touhon harjapakki oli kauniin kirsikanpunainen, satula ja suitset sen sijaan olivat väriltään ruskeita. Asetin satulan karsinan ovessa olevaan telineeseen ja suitset laitoin sen vieressä olevaan koukkuun odottamaan, että saan Touhon hoidetuksi varustusta varten. Syvään huokaisten otin käteeni kovan kumisuan ja aloin harjaamaan hevosen kaulaa, jossa oli kuivunut mutatahra. Suoritin tehtävää rauhallisesti, vaikka päässäni risteili aivan liian monta, lähinnä negatiivista ajatusta pyörremyrskyn tavoin. Fiilikset olivat lievästi sanottuna ristiriitaiset - en tiennyt, olinko tehnyt oikean valinnan tullessani Susikalliolle, vaikka talli, sen ihmiset ja hevoset vaikuttivat aivan ihanilta. Ehkä tämä olisi vain alkukankeutta ja menisi nopeasti ohi. Alku on aina hankalin.
