Post by Talvikki on Jul 10, 2021 20:20:03 GMT 2
Istuin Ersolan paikallisen menomestan terassilla. Kilistelin jääpaloja tyhjää juomalasia vasten. Katse palasi vähän väliä Susikallion suuntaan, sinne missä se oli joskus ollut, ja missä minä olin joskus ollut. Se oli silloin tuntunut isolta olohuoneelta ja samalla työpaikalta, jossa hevosten kanssa sai tehdä enemmän kuin jaksoikaan. Mutta silti se oli yksi palkitsevimmista asioista, mitä elämässä saattoi olla.
Lysti ja Lycka makasivat jaloissani, Lystin kuonoon oli ilmestynyt jo muutamia vaaleanharmaita karvoja. Lycka heilutti laiskasti häntäänsä helteessä, se oli etsinyt pöydän alta kaikista viileimmän kohdan, jossa saattoi lepuuttaa kasvavaa vatsaansa. Odotin innolla pentujen alkavan liikkua, vaikka siihen olikin vielä pari viikkoa aikaa.
Traileri seisoi parkkipaikalla, takaluukku ja sivuovi auki. Tuulenvire pyöritti kuivaa hiekkaan, havisutti koivunlehtiä ja yritti napata servetin viereisestä pöydästä. Suljin silmäni ja annoin auringon paistaa kasvoilleni aurinkolasien taakse. Mitähän Vionalle kuului? Tai muille tallin entisille työntekijöille? Yhteydenpito oli jäänyt - joidenkin kanssa heti, joidenkin kanssa hiipunut kuukausien myötä. Mutta oli pari ystävääkin jäänyt, joista ei tainnut päästä eroon kulumallakaan.
Jokin kaipaus valtasi hetkeksi mieleni. Oliko minulla tänne koti-ikävä? Muistin leirit, valmennukset, kilpailut ja ne yhtälailla satulaa kuin ahteriakin kuluttavat ratsastustunnit. Kaikkien niiden väliin mahtui epäonnistumisia, onnistumisia, voiton huumaa, kateellisia kyyneleitä, särkyneitä sydämiä, uusia rakkaustarinoita. Niin, ja lukemattomia hevosia.
Hevosia, joita ei enää edes ollut. Olin joutunut luopumaan Dukatista, Elämäni Hevosesta. Vanhuus ei ollut tullut mustalle orillekaan yksin, vaikkakin se oli hiipinyt niin vaivihkaa meidän kenttäratsastuskuplaamme, etten ollut edes tajunnut sitä - tai ennemminkin tahtonut tajuta. Vieläkin rinnassa tuntui pakahtuva, tukahdutettu itku, vaikka Dukat oli ollut poissa jo puoli vuotta. Mutta kun olin elänyt sen kanssa melkein 10 vuotta, ei kuusi kuukautta merkinnyt vielä mitään. Se tuntui ohikiitävältä sekunnilta, jonka olisin tahtonut takaisin.
Kun kerran olin elämän kipeisiin kohtiin ajatukseni kuljettanut, en saanut niitä ravistettua pois mielestäni.
Karmi oli joutunut vihreille laitumille jo aikaisemmin. Sen etujalan puikkoluu oli murtunut uudestaan, enkä enää tahtonut pitkittää Karmin kipuja yhtään enempää. Harmaa tamma oli kai ymmärtänyt sen, kun olin nähnyt sen viimeisen kerran ja kulkenut sen vierellä sen kaikista pisimmän matkan omasta karsinasta laitumen laitaan. Sen tummat silmät olivat jo sammuneet, ennen kuin terävä laukaus päästi Karmin vapaaksi.
Proggis ja Ego oli myyty. Susikalliolaiset. Minä en ollut tarpeeksi hyvä kouluratsastaja oldenburgille, ja vaikka kuinka olin treenannut ja toivonut ja treenannut lisää, ei Egosta tullut riittävän hyvää kenttähevosta. Sen taidot jäivät esteille, ja estehevoseksi se oli mennytkin.
Pyyhin vaivihkaa aurinkolasien alta kyyneleitä, jotka olivat kuin varkain karanneet silmäkulmistani poskilleni.
Lystin hännän hapsun osuivat jalkaani, kun se katsoi minua pöydän alta suklaanruskeilla silmillään kuin pohtien, että oliko minulla kaikki hyvin. Rapsutin sen kylkeä varovasti paljailla varpaillani.
"Ei hätää", sanoin pehmeästi ja spanieli tyytyi siihen, painaen päänsä takaisin terassin lautalattialle huokaisten syvään.
Olihan minulle vielä ihana unenvalkoinen Acca. Sekä maailman kaunein 4-vuotias harmaankimo Aave, Karmin ja Dukatin jälkeläinen, oikea haaveitteni täyttymys, tuleva kenttähevonen. Pelkkä ajatus sai hymyilemään.
"Let's go", matala ääni sanoi ja havahdutti minut ajatuksistani. "Mitä mietit noin kovasti?"
"Hevosia", hymähdin ykskantaan, ja olin tyytyväinen aurinkolasien tuomasta suojasta. Ehkä punertavat silmäni eivät näkyisi niiden läpi.
"Well suprise, suprise", Taneli naurahti, ottaen koirien hihnat käteensä.
Nousin terassin puutuolilta hieman puutunein jalon ja vedin tennarit varpaideni suojaksi. Acca hörähti samantien ja kurkotelli sivuovea kohti korvat pystyssä, kun kuuli meidän askeleiden tulevan lähemmäs. Traileri oli edelleen varjon puolella ja tuntui ainoastaan lämpimältä, vaikka ruokaillessa oli vierähtänyt lähes tunti. Aave kuoputti etujalallaan puruja ja yritti näykkiä Accan kaulaa siinä onnistumatta. Se venytti päätään niin pitkälle kuin riimunnaru antoi periksi ja päästi suustaan pitkän, kimeän hirnahduksen. Ajattelin hieman kauhulla tulevaa kantakirjausta, jos nuori tamma oli kerännyt jo tuon verran energiaa matkan aikana.
Taneli nosti koirat autohäkkiin ja ujuttautui itse Chevroletin ratin taakse. Sen vanha Chevy oli sanonut sopimuksesta irti kesken erään Lapin reissun, joten oli aika hankkia päivitetympi versio erinäisillä mukavuuksilla, kuten ilmastoinnilla ja peruutustutkalla.
Puhelimeni kilahti viestin merkiksi.
Iiris: Missähän päin Kairovuot mahtavat olla tulossa?
Minä: Just lähdettiin Ersolan kantapaikasta. Tunnin päästä ollaan siellä.
Se kuulosti ja näytti kännykänkin näytöllä niin oudolta. Kairovuot. Taneli ja minä. Talvikki Kairovuo. Sormet hakeutuivat kuin huomaamatta silittämään violettia ametistia. Siitä oli vain muutama viikko, kun olin maistraatissa sanonut tahtovani kohdata kaiken Tanelin kanssa. Muutama viikko siitä, kun olimme tanssineet yömyöhään perheiden ja ystävien kanssa, juoneet liikaa ja syöneet vielä enemmän. Syksyllä olisi tiedossa vielä toiset hääjuhlat maapallon tuolla puolen, kuumassa Australiassa, Tanelin toisen perheen luona.
Viestin merkkiääni ja puhelimen tärähdys saivat silmäni taas siirtymään näytölle.
Iiris: Esteissä on just menossa poniluokan viimeiset, eli sun ja Accan vuoroon on vielä aikaa. Nähdään kohta!
"Iiriskö kaipas?" Taneli katsahti minuun silmäkulmastaan, laskien kätensä polvelleni.
"Kukapa muukaan", vastasin hymyillen ja pujotin sormeni Tanelin sormien lomaan. Puristin sen kättä hellästi ja lyhyt katse vihreisiin silmiin sai aikaan lämpimän kipinän sydämessä.
Otin penkillä mukavamman asennon ja käänsin radioon lisää volumea. Tuttu poppibiisi alkoi tulvia kaiuttimista. Jalka rupesi automaattisesti heilumaan tahdissa, ja tapailin laulun sanoja katsellessani vaihtuvia maisemia.
Oli hyvä olla just tässä ja nyt.
Lysti ja Lycka makasivat jaloissani, Lystin kuonoon oli ilmestynyt jo muutamia vaaleanharmaita karvoja. Lycka heilutti laiskasti häntäänsä helteessä, se oli etsinyt pöydän alta kaikista viileimmän kohdan, jossa saattoi lepuuttaa kasvavaa vatsaansa. Odotin innolla pentujen alkavan liikkua, vaikka siihen olikin vielä pari viikkoa aikaa.
Traileri seisoi parkkipaikalla, takaluukku ja sivuovi auki. Tuulenvire pyöritti kuivaa hiekkaan, havisutti koivunlehtiä ja yritti napata servetin viereisestä pöydästä. Suljin silmäni ja annoin auringon paistaa kasvoilleni aurinkolasien taakse. Mitähän Vionalle kuului? Tai muille tallin entisille työntekijöille? Yhteydenpito oli jäänyt - joidenkin kanssa heti, joidenkin kanssa hiipunut kuukausien myötä. Mutta oli pari ystävääkin jäänyt, joista ei tainnut päästä eroon kulumallakaan.
Jokin kaipaus valtasi hetkeksi mieleni. Oliko minulla tänne koti-ikävä? Muistin leirit, valmennukset, kilpailut ja ne yhtälailla satulaa kuin ahteriakin kuluttavat ratsastustunnit. Kaikkien niiden väliin mahtui epäonnistumisia, onnistumisia, voiton huumaa, kateellisia kyyneleitä, särkyneitä sydämiä, uusia rakkaustarinoita. Niin, ja lukemattomia hevosia.
Hevosia, joita ei enää edes ollut. Olin joutunut luopumaan Dukatista, Elämäni Hevosesta. Vanhuus ei ollut tullut mustalle orillekaan yksin, vaikkakin se oli hiipinyt niin vaivihkaa meidän kenttäratsastuskuplaamme, etten ollut edes tajunnut sitä - tai ennemminkin tahtonut tajuta. Vieläkin rinnassa tuntui pakahtuva, tukahdutettu itku, vaikka Dukat oli ollut poissa jo puoli vuotta. Mutta kun olin elänyt sen kanssa melkein 10 vuotta, ei kuusi kuukautta merkinnyt vielä mitään. Se tuntui ohikiitävältä sekunnilta, jonka olisin tahtonut takaisin.
Kun kerran olin elämän kipeisiin kohtiin ajatukseni kuljettanut, en saanut niitä ravistettua pois mielestäni.
Karmi oli joutunut vihreille laitumille jo aikaisemmin. Sen etujalan puikkoluu oli murtunut uudestaan, enkä enää tahtonut pitkittää Karmin kipuja yhtään enempää. Harmaa tamma oli kai ymmärtänyt sen, kun olin nähnyt sen viimeisen kerran ja kulkenut sen vierellä sen kaikista pisimmän matkan omasta karsinasta laitumen laitaan. Sen tummat silmät olivat jo sammuneet, ennen kuin terävä laukaus päästi Karmin vapaaksi.
Proggis ja Ego oli myyty. Susikalliolaiset. Minä en ollut tarpeeksi hyvä kouluratsastaja oldenburgille, ja vaikka kuinka olin treenannut ja toivonut ja treenannut lisää, ei Egosta tullut riittävän hyvää kenttähevosta. Sen taidot jäivät esteille, ja estehevoseksi se oli mennytkin.
Pyyhin vaivihkaa aurinkolasien alta kyyneleitä, jotka olivat kuin varkain karanneet silmäkulmistani poskilleni.
Lystin hännän hapsun osuivat jalkaani, kun se katsoi minua pöydän alta suklaanruskeilla silmillään kuin pohtien, että oliko minulla kaikki hyvin. Rapsutin sen kylkeä varovasti paljailla varpaillani.
"Ei hätää", sanoin pehmeästi ja spanieli tyytyi siihen, painaen päänsä takaisin terassin lautalattialle huokaisten syvään.
Olihan minulle vielä ihana unenvalkoinen Acca. Sekä maailman kaunein 4-vuotias harmaankimo Aave, Karmin ja Dukatin jälkeläinen, oikea haaveitteni täyttymys, tuleva kenttähevonen. Pelkkä ajatus sai hymyilemään.
"Let's go", matala ääni sanoi ja havahdutti minut ajatuksistani. "Mitä mietit noin kovasti?"
"Hevosia", hymähdin ykskantaan, ja olin tyytyväinen aurinkolasien tuomasta suojasta. Ehkä punertavat silmäni eivät näkyisi niiden läpi.
"Well suprise, suprise", Taneli naurahti, ottaen koirien hihnat käteensä.
Nousin terassin puutuolilta hieman puutunein jalon ja vedin tennarit varpaideni suojaksi. Acca hörähti samantien ja kurkotelli sivuovea kohti korvat pystyssä, kun kuuli meidän askeleiden tulevan lähemmäs. Traileri oli edelleen varjon puolella ja tuntui ainoastaan lämpimältä, vaikka ruokaillessa oli vierähtänyt lähes tunti. Aave kuoputti etujalallaan puruja ja yritti näykkiä Accan kaulaa siinä onnistumatta. Se venytti päätään niin pitkälle kuin riimunnaru antoi periksi ja päästi suustaan pitkän, kimeän hirnahduksen. Ajattelin hieman kauhulla tulevaa kantakirjausta, jos nuori tamma oli kerännyt jo tuon verran energiaa matkan aikana.
Taneli nosti koirat autohäkkiin ja ujuttautui itse Chevroletin ratin taakse. Sen vanha Chevy oli sanonut sopimuksesta irti kesken erään Lapin reissun, joten oli aika hankkia päivitetympi versio erinäisillä mukavuuksilla, kuten ilmastoinnilla ja peruutustutkalla.
Puhelimeni kilahti viestin merkiksi.
Iiris: Missähän päin Kairovuot mahtavat olla tulossa?
Minä: Just lähdettiin Ersolan kantapaikasta. Tunnin päästä ollaan siellä.
Se kuulosti ja näytti kännykänkin näytöllä niin oudolta. Kairovuot. Taneli ja minä. Talvikki Kairovuo. Sormet hakeutuivat kuin huomaamatta silittämään violettia ametistia. Siitä oli vain muutama viikko, kun olin maistraatissa sanonut tahtovani kohdata kaiken Tanelin kanssa. Muutama viikko siitä, kun olimme tanssineet yömyöhään perheiden ja ystävien kanssa, juoneet liikaa ja syöneet vielä enemmän. Syksyllä olisi tiedossa vielä toiset hääjuhlat maapallon tuolla puolen, kuumassa Australiassa, Tanelin toisen perheen luona.
Viestin merkkiääni ja puhelimen tärähdys saivat silmäni taas siirtymään näytölle.
Iiris: Esteissä on just menossa poniluokan viimeiset, eli sun ja Accan vuoroon on vielä aikaa. Nähdään kohta!
"Iiriskö kaipas?" Taneli katsahti minuun silmäkulmastaan, laskien kätensä polvelleni.
"Kukapa muukaan", vastasin hymyillen ja pujotin sormeni Tanelin sormien lomaan. Puristin sen kättä hellästi ja lyhyt katse vihreisiin silmiin sai aikaan lämpimän kipinän sydämessä.
Otin penkillä mukavamman asennon ja käänsin radioon lisää volumea. Tuttu poppibiisi alkoi tulvia kaiuttimista. Jalka rupesi automaattisesti heilumaan tahdissa, ja tapailin laulun sanoja katsellessani vaihtuvia maisemia.
Oli hyvä olla just tässä ja nyt.