Perjantai-iltana
29.3.2019
AnniOlin tullut tallilta sisälle ennen Mikkoa, koska Eelis oli herännyt venähtäneiltä päiväuniltaan ja alkanut ulahdella nälkäänsä. Mä istuin poika sylissäni keittiön pöydän ääressä ja katselin sälekaihdinten läpäisemää auringonvaloa, joka leikitteli keittiön tasoilla luoden taloon ihanan rauhallisen, mutta toisaalta energisen tunnelman. Oli perjantai, valoa riitti vielä pitkälle iltaan ja Lehtomäki oli autuaan hiljainen. Siru oli mennyt yöksi kaverilleen, joten hiljaisuutta koettelisi vain Eelis.
Hymyilin kuullessani askeleet kellarin portaikosta. Mikon katse kävi mun silmissäni, ennen kuin laskeutui Eelikseen, kuten sinisillä silmillä oli useimmiten tapana tehdä. Mä muistin vieläkin, miltä mies oli näyttänyt silloin, kun mä olin pitänyt Eelistä sylissäni pojan synnyttyä. Sinisissä silmissä oli ollut niin paljon tunteita, joista osaa mä en osannut pukea sanoiksi vielä tänäpäivänäkään ja hetken olin muistanut miettineeni, oliko Mikko katsonut mua koskaan niin rakastuneesti. Se ajatus oli kuitenkin pyyhkiytynyt nopeasti pois, koska mä tiesin näyttäväni ihan samalta Eelistä katsoessani.
“Mitä me halutaan syödä?” kysyin hymyillen, kun Mikko lähestyi meitä tallivaatteissaan. Nousin ylös, kurkotin painamaan suukon miehen poskelle ja jätin sormet sen vyötärölle. Laskin katseeni hetkeksi Eelikseen, joka ynähteli sylissäni vasta syöneenä ja ilmeisesti halukkaana pääsemään isänsä syliin. Mun hymyni pehmeni, kun ojensin pojan isälleen ja jäin katsomaan Mikkoa toivoen, että mies oli suunnitellut meille jotain järkevää iltaruokaa.
MikkoOli häkellyttävää, miten nopeasti poika kasvoi. Sen näki silmistä, joissa välkähti häilähdys ymmärrystä. Oli kuin me vasta oltaisi tuotu poika kotiin. Ei sitä tajunnut, miten nopeasti aika meni ja päivät vaihtuivat toisiin, ennen kuin pysähtyi silmänräpäyksen ajaksi katsomaan taakseen. Sitä tajusi, kuinka arvokkaita ne pienet hetket olikaan. Ne pienet hetket, joita myöhemmin palasi muistamaan. Mä pudistin ajatuksen päästäni. Oli elettävä tässä ja nyt. Mitä ruokaa? Mä olin elänyt koko päivän hevosille ja työlle.
”Miten olisi risotto?” Mä ehdotin kumartuessani pojan yli suukottamaan tämän äidin otsaa. ”Mulla on vielä yksi ratsutus ja iltatalli edessä.”
Anni mumahti jotain, tummien silmien katseen seuratessa tiivisti mun käsiä, jotka nostivat Eeliksen liinan peittämälle hartialle.
Lapset olivat persoonia, sen mä olin saanut huomata. Siinä missä Siru oli pitänyt hereillä ja vaatinut huomiota, Eelis oli tyytyväinen saadessaan istua sitterissä keittiön nurkassa ja tarkkailla tilannetta. Se harmistui vaan, jos ei saanut olla tilanteen tasalla, eli toisin sanoen, jos me oltaisi yritetty viedä sitä pinnasänkyyn ruokalevolle. Joten jätkä sai olla mukana touhussa. Eelis jokelteli omiaan jäytäen jotain lelua autuaan tyytyväisenä.
”Mm, tuoksuu hyvältä”, hymähdin kietoen käsivarsia vaimoni vyötäisille. Pannulta kohosi höyryä, joka sai Annin pyyhkäisemään otsaansa. Mun huulet tavoitti kaulan ihon hiusten alla.
”Tuletteko mukaan tallille?” Mä kuitenkin murahdin viaton virne huulille kohoten.
AnniMikon ehdotus risotosta oli ollut niin houkutteleva, että olin laittanut sellaisen tuloille Eeliksen vaadittua osansa huomiostani. Kyseessä oli varsin sosiaalinen vauva, joka katseli myös ruoanlaittoa mielellään ja osallistui siihen epämääräisellä ähinällään.
“Saatetaan tullakin”, vastasin hymyillen kiemurrellen Mikon huulten aiheuttamien kylmien väreiden ansiosta. Mies tiesi mistä narusta vetää silloin, kun se halusi ehdotuksensa yhteisestä tallireissusta - ja oikeastaan mistä tahansa muustakin - läpi.
“Hyvä”, Mikko murahti matalalla äänellä, joka kulki värähdyksenä lävitseni. Pyyhkäisin keväällä leikkuuttaman, auttamattoman ylimittaiseksi venähtäneen long bobin sivuun ja paljastin kaulani ihon siltä varalta, että Mikko haluaisi jatkaa suostuttelua. Mä pystyin melkein tuntemaan miehen virneen ihoani vasten, kun
yritin pitää huomioni hiljalleen tekeytyvässä risotossa.
“Luulen, että tuo mies ei nukahda vaunuihin”, huomautin toinen kulma koholla, kun Eelis päristeli sitterissä. “Toisaalta silloin se saadaan unille aiemmin.”
Mun huulilla kävi täysin viaton hymy, kun vilkaisin sinisiä silmiä. Aurinko oli alkanut painua horisonttiin ja mä en malttanut odottaa hämärtyvässä illassa tehtäviä tallitöitä, joita pikkupakkanen joudutti.
Mikko“Mmhm”, annoin käsien laskeutua Annin käsivarsia pitkin alas, viivyttäen kosketusta. Sen tummien silmien katseen mä tiesin, ja yhtäkkiä mulle tuli kiire kattaa Iittaloita pöytään. Mä tunsin tarkkaavaisen - itse asiassa kaksi - katseen seuraavan selkääni laskiessani pari lasia lautasten viereen pöydälle. Vilkaisin ulos tarhoille ihan kuin en huomaisi katseita, joista toinen poltteli iholla.
“Mitä sä mietit?” Annin ääni helähti kirkkaana, keskeyttäen hiljaisuuden jossa Eelis oli öhissyt omiaan pehmolelulle, vanha talo humissut ja haarukat olivat kilisseet lautasia vasten. Nostin katseen turvonneista riisinjyvistä tummiin silmiin, joissa tuikki tuttu katse.
“Tohelon askelpituuksia suhteessa kavalettien ja ristikoiden korkeuksiin ja välimatkoihin”, mä yritin virnuillen, kaventaen vähän silmiä kuin tutkien vaimoni reaktiota. Sain kuitenkin pettyä, tummatukkaisen pokerinaama piti.
“Suhteutettuja?” Anni laski haarukan kädestä, sipaisi hiussuortuvan korvan taa ja vilkaisi olkansa yli sitterissä yhä killittävää Eelistä. Mä nielaisin risottoa, katse Anniin pysähtyneenä.
Mun koura hipaisi Annin siroa kättä kohentaessani Eeliksen asentoa vaunuissa. Annin käsi jäi haalarin kaulukselle, katseet kohtasivat.
Helvetin tallityöt.“
Sua mä mietin”, mä murahdin hiljaa, hipaisten tällä kertaa ihan tarkoituksella toisen kättä.
AnniHetken olin ihan oikeasti uskonut Mikon puheet Tohelosta ja esteistä. Se uskomus oli kuitenkin pyyhkiytynyt nopeasti, kun mä olin miettinyt kaikkia niitä vaihdettuja katseita.
“Ai-
jaa”, henkäisin kujeillen, vaikka Mikon sinisten silmien tiivis katse romutti ajatustani rauhallisesta iltatallista. Kohensin Eeliksen haalarin kaulusta, ennen kuin astuin lähemmäs miestä ja nostin käteni sen poskelle.
“Ehkä mäkin ehdin miettiä sua vielä tänään”, hymähdin hiljaa, sipaisten Mikon kasvoja niin, että parransänki pisteli ihoani vasten.
Kuten olin arvellutkin, Eelis aloitti innokkaat jokeltelut heti ulos päästyään. Tarhoilta kantautui tuttuja hörähdyksiä, kun työnsin vaunuja pihan poikki ja kuuntelin kostean hiekan rahinaa renkaiden alla. Luojan kiitos me oltiin valittu hyvät, jykevät vaunut, joilla poikaa oli helppo kuljettaa tallille ja takaisin säässä kuin säässä. Vaunuille oli löytynyt jo kesällä vakionurkkaus tallissa, suojassa hevosilta ja ylimääräiseltä hälinältä.
“Säkö ratsastat vielä?” kysyin mietteliäänä. Olin itse ehtinyt käydä tänään peräti Vigon ja Meten satuloissa, kun olin rytmittänyt päiväni aloittamalla aamulla ruunan kanssa ja jatkamalla tamman kanssa iltapäivän puolella. Niin me oltiin ratsastusvuorojen osalta tehty viime syksy ja kulunut vuosi, ellei Vincent ollut joutunut tallitöistä virallisen lapsenvahdin rooliin.
Mikko“Viimeistä viedään”, mä lupasin pieni hymynkaare suupieltä kutittaen noustessani satulahuoneen portaat kaksi askelmaa kerrallaan säästääkseni kaiken mahdollisen ajan. Tsekkasin nopeasti valkoisen taulun, johon Annin selkeällä käsialalla oli kirjattu taulukkoon kaikki Lehtomäen omat hevoset, ratsutuksessa olevat asiakashevoset ja orit. Aiemmin mulla oli paperit olleet levällään satulahuoneessa, mutta sen jälkeen kun Anni oli ottanut enemmän jalansijaa, Lehtomäen hallinnolliset asiat olivat alkaneet saada selkeämpää muotoa. Nyt mä saatoin yhdellä vilkaisulla tsekata kaiken ruokinnasta eläinlääkärikäynteihin, rokotuksiin, kengityksiin ja päivätreeneihin. Ruksi puuttui enää Tohelolta, mun 4-vuotiaaksi kääntyneeltä kasvatilta, jonka yllä lepäsi melkoiset odotukset.
Pöly nousi käytävän kellertävässä valossa oranssisina pilvinä ilmaan vetäessäni pitkiä vetoja kimon laikukasta kaulaa pitkin.
“Ei se enää ihan niin pöljältä näytä”, mä viritin keskustelua, lähinnä pitääkseni ajatukset kasassa. Tässä hetkessä. Poissa satulahuoneen portailla istuvasta vaimostani. Oli vähän hiton vaikea keskittyä kiiltävään karvaan hontelolla kaulalla, kun katse karkaili vähän väliä.
“Ei se mikään mallikaan varsinaisesti ole”, Anni tirskahti, katsellen arvellen nelivuotiasta, joka kuopi mustaa muovimattoa kuin hoputtaen. Tohelo oli niitä varsoja, jotka ottivat oman aikansa kehittyäkseen rakenteeltaan tasapainoiseksi. Se oli pitkään ollut pahasti takakorkea ja tikku-ukkoakin honkkelimpi, eikä talvikarva varsinaisesti ollut kohentanut tamman pistetiliä. Mun arvio kuitenkin oli, harmaanlaikukkaan tamman emän ja emänemän tuntien, että se koulutuksen edetessä saisi kaivattuja lihaksia runkonsa ympärille aika nopeaan.
Se hyvä puoli Tohelossa oli, ettei sitä kiinnostanut vähääkään kentän laidalle pysähtyneet vaunut tai niitä edestakaisin lykkivä Anni, joka jäi kentän valokeilojen väliin varjoihin. Vielä vähän epätasaisesta rakenteesta ja liikemekaniikasta huolimatta se oli tasaisempi kuin moni muu ikäluokkansa varsoista. Tohelo oli ensimmäisiin estetreeneihinsä suhtautunut niin kuin mihin tahansa muuhunkin, pari kertaa muljauttanut kuolainta suussaan ja ottanut pienet pukit ja loikat, ja sitten keskittynyt kuin vanha tekijä.
“Mä otan ristikon pari kertaa”, huikkasin Annille, joka keskittyi Eelikseen. Mun huomio siirtyi Toheloon, joka yritti kokeilla rikkoa pois vastalaukalta, jota mä hain kerta toisensa jälkeen kehittääkseni nuorikon tasapainoa esteväleillä.
AnniTohelo oli kaikessa surkuhupaisuudessaankin hauska tamma. Mua hymyilytti seurata sen työskentelyä Mikon alla, sillä olin saanut seurata ratsukon matkaa ratsukoksi kaikkine vaiheineen. Oli Mikon ansiota, että Tohelo laukkasi kentällä kaikki neljä jalkaa allaan sen sijaan, että sen omistaja olisi luovuttanut nuoren jalkaongelmien vuoksi.
Eelis ynähti kuin vastaukseksi isänsä huikkaukselle ristikoista. Käänsin katseeni pojasta Mikkoon, jonka olisin mieluummin johdattanut jo takaisin sisälle. Yleensä mä maltoin seurata miehen ratsastusta ja nautin sen katselemisesta, mutta tänään tunnelma kentän laidalla oli erilainen. Mä olin miltei voinut tuntea sen sähköisyyden, joka välillämme oli sisällä ja vielä tallissakin ollut ja tiesin, että molemmat tiedostivat illan
mahdollisen rauhallisuuden - mikäli Eelis vain sen nukkumisellaan soisi.
“Ei huono”, virnistin, kun Tohelo ei ollut kolauttanut puomiakaan ja Mikko oli saanut tamman pitämään haluamansa laukkaa yllä ilman rikkoja. Eelis ähkäisi itsekseen ja mä käänsin katseeni viipyillen poikaan kumartuen kokeilemaan sen poskea. Se oli lämmin, joten en kiirehtinyt talliin palaamisen kanssa.
“Lähden hakemaan Sulon sisälle, se hillui jo tarhassa”, totesin hymyillen, kun Tohelo oli taas karsinassaan ja Eelis tuhisi omiaan vaunuissa. Vilkaisin Mikkoa lipuessani karsinan ohi ja toivoin, että se näki mun huulilla viipyvän virneen.
Mikko“Tuotko Chapmanin myös, ettei se jää yksin?” Nostin satulan pois kevyesti hienneeltä selältä. Tallin seinällä raksuttava kello oli jo ohittanut mun normaalin iltatallirutiinin, joten mä yritin pitää katseeni poissa vaimoni hymyileviltä huulilta ja keskittyä laskemaan tumman estepenkin telineelleen. Eelis parkaisi sillä hetkellä kun ovi kolahti kiinni Annin perässä.
“No mitä äijä, harmittaako kun äiti lähti?” Hymähdin pikkumiehelle kopatessani sen vaunuista kainaloon. Kävi se heinien jakaminen näinkin. Poika hautasi kasvonsa mun tallitakin hartiaan heittäessäni heinäsäkkien sisällöt karsina kerrallaan.
“Niin se harmittaa isiäkin”, juttelin hiljaa saadakseni Eeliksen unohtamaan tallista kadonneen Annin.
Oripuolelta kantautui kolinaa Annin palatessa Chapmanin ja Sulon kanssa. Tallin jakaminen kahteen osaan oli ollut järkevä ratkaisu siinä kohtaa, kun oreja alkoi olla enemmän kuin pari. Mä en pitänyt ajatuksesta, että Siru touhusi tallilla orien keskellä, olivat ne sitten kuinka fiksuja tapauksia tahansa tai Siru kuinka kokenut hevostyttö. Orit ja lapset eivät vaan kuuluneet samaan yhtälöön, puhumattakaan tammoista. Onneksi maa olisi pian niin sula ja yötkin leutoja, että tammat voisivat siirtyä ympärivuorokautiseen ulkoilmaelämään. Tänä vuonna omia varsoja ei tulisi, mutta tallissa oli kaksi asiakastammaa, joiden lasketut ajat lähenivät.
“Miten täällä sujuu?” Annin hiljainen ja vähän huvittunut kysymys sai mut hätkähtämään ajatuksistani. Työt olivat jälleen kerran meinanneet viedä mut mennessään. Eelis oli nukahtamaisillaan mun hartiaa vasten. Olin ajatuksiini uppoutuneena jakanut iltarehut melkein koko jengille.
“Täällä meinasi jo tulla liian ikävä äitiä”, virnistin hellästi.
AnniSulon ja Chapmanin tuominen samalla reissulla ei lukeutunut mun lempipuuhiini, mutta tänään nuorempi oreista oli pelastanut mun iltani järkevällä käytöksellään. Puoliksi eläköitynyt Sulo sen sijaan ei olisi malttanut pitää kavioitaan maan pinnalla edes näön vuoksi ja mä en ollut uskoa, että Vincent oli liikuttanut sen eilen
ja tänään.
“Vai niin”, puhahdin lempeä hymy huulilleni leviten. Eelis näytti viihtyvän isänsä sylissä ja välillä mä mietin, kuinka tosissaan Mikko oli silloin, kun kertoi pojan kaivanneen minua. Mä olin alusta alkaen toivonut, että Eelis kiintyisi meihin molempiin niin, ettei roikkuisi esimerkiksi vain mun varassani. Olin nähnyt niin monta äitiinsä ripustautunutta lasta ja taas toisaalta Mikon ja Sirun suhteen, joten oli varmaan sanomattakin selvää, miksen halunnut Eeliksestä liian suurta äitifania.
“Teitäkin tulee aika nopeasti ikävä”, huoahdin ja kurkotin painamaan suukon Mikon poskelle ennen Eeliksen ottamista syliini. “Jatkatko sä hevosten lennättämistä?”
Irvistin sanojeni päätteeksi, sillä pari nuorempaa nelijalkaista oli korskunut tarhoissaan. Vain Mette oli seisonut tarhansa portilla Meera vierellään täysin hievahtamatta.
Eelis tuijotti karsinaansa ilmestynyttä Vigoa kaltereiden läpi. Poika oli alkanut ymmärtää hevosten päälle sen verran, että naulitsi katseensa suureen, mustaan ruunaan ja ähisi hiljaa. Mä hymyilin, vaikka Vigoa tilanne lähinnä turhautti: ruunan ilmeet eivät olleet muuttuneet tippaakaan siitä, kun se oli Suomeen saapunut.
“Lähdetäänkö? Eelis on ihan valmis unille”, mutisin hiljaa, sillä vaunuihin juuri laskemani poika oli horrostanut sylissäni. Pukkasin vaunut liikkeelle ja käännyin katsomaan Mikkoa, joka varmisti Zorbesin reistailevan karsinanoven menneen kunnolla lukkoon.
Mikko“Lähdetään.” Napsautin tallin valot pois päältä kierrettyäni katseellani karsinoiden lukot vielä kertaalleen. Hevosten tyytyväinen rouskutus ei katkennut edes hämärän laskeutuessa talliin. Joku päästi pitkän huokauksen, loimi kahisi ja epäilemättä Zorbesin karsinasta kantautui kipakka potkaisu seinään. Mä laskin käteni vaimoni ristiselälle, pitäen toisella auki tallin ovea. Vincent oli luvannut tulla viikonloppuaamuun, joten mun osalta hommat jatkuisivat vähän myöhemmin.
“Luksusta”, mä mutisin askelten rahistessa kevään sulattamalla hiekalla.
“Mikä niin?” Anni hymähti hiljaa, varoen herättämästä vaunujen liikkeeseen nukahtanutta poikaa.
“Tämä”, mun suupieli kääntyi virneeseen pysäyttäessäni vaimoni keskelle pihaa, jonka ylle keväinen pimeys oli laskeutunut. Ennen kuin Anni ehti esittää jatkokysymyksiä, mä nostin käden sen poskelle ja hiusten sekaan ja kumarruin suutelemaan huulia, tukahduttaen kysymyksen vastauksella.
“Mmh”, Anni sai sanotuksi kun mä vetäydyin vain sen verran kauemmas, että mä näin tähtiäkin kirkkaammin tuikkivat silmät.
Mä tunsin odotuksen, enkä mä tiennyt, kumpi meistä odotti enemmän, ja
mitä me oikeastaan edes odotettiin. Se tuntui kuitenkin vahvana meidän välillä, mä melkein maistoin tuttujen huulten maun antaessani veden ryöpytä ylitseni. Mä suljin silmät, yritin keskittyä vain suihkun kohinaan.
Millä todennäköisyydellä itkuhälytin kuitenkin pärähtää juuri sillä hetkellä, kun kämppä on kerrankin tyhjä, hommat tehty ja sä olet vasta saanut kiedottua käden vaimosi ympärille ja yrität vähän viritellä tunnelmaa? Sillä todennäköisyydellä, että näin oli käynyt ennenkin. Se oli kuin maaginen viesti pikkutyypille, joka muutoin nukkui yönsä paremmin kuin hyvin.
“Mä menen”, virnistin puolittain päästäen otteeni Annista vastahakoisesti. Tummatukkainen jäi sohvalle, oikaisten jalkansa divaanille.
Anni[/i]
Muistin Hannen viininhuuruisen vitsailun syksyltä, kun olimme saaneet viettää naisteniltaa Lehtomäellä Mikon ja Ilarin lähdettyä Janin kyyditseminä Reunaan. Lapset olivat nukkuneet, punaviini virrannut ja Hannen opit viihdyttäneet iltaa. Kun Mikko vetäytyi sähköisestä tilanteesta sohvalta itkuhälyttimen ilmoittaessa Eeliksen levottomuudesta, mun päässäni pyörivät vain Hannen sanat lähes mahdottomista aviohetkistä.
Ne olivat ehdottomasti vähentyneet, se me molemmat varmasti allekirjoitettiin. Eikä sille yksinkertaisesti voinut mitään, sillä molempien töiden - jopa mun puolipäiväisten - keskittäminen Lehtomäkeen yhdistettynä vauva-arkeen veroitti osansa yhteiseltä ajalta. En mä olisi vaihtanut päivääkään pois, mutta tällaisina iltoina, kun Siru ei jurottanut yläkerrassa ja Eelis oli nukahtanut lupaavasti olisin toivonut, että olisin saanut keskittyä vain ja ainoastaan Mikkoon.
“Nukahtiko se?” hymähdin kuullessani lattian narahtavan. Vilkaisin Mikkoa, joka veti oven hiljaa kiinni perässään ja nyökkäsi.
“Sä olet aika pro”, virnistin kohottaen toista jalkaani. Lämpimän suihkun jälkeen ja silkkisen yöpaidan valittuani mun huulille kohoava hymy oli itsevarma. Mun teki mieli hoputtaa Mikkoa palaamaan divaanille, mutta samaan aikaan nautin pitkittyvästä, viipyilevästä hetkestä. Katsoessani aviomieheni sinisiä silmiä olin melko varma siitä, että Mikko ajatteli ihan samoin: meidän täytyi nauttia sellaisista kiireettömistä hetkistä, kun muu maailma hiljeni hetkeksi ympäriltä ja jäljelle jäimme vain me.
