26.02.2019
Muuttopäivä
Mä olin ennenkin kuullut Susikalliosta. Iso ratsastuskoulu Ersolan liepeillä, pienessä Susijoen kylässä. Mä olin lähinnä vain pyöräytellyt silmiäni moiselle, en mä nyt alkaisi käymään jossain pienessä tuppukylässä ratsastamassa tai veisi hevostani sellaiseen paikkaan, kun Ypäjältä löytyi kaikki. Saatika että muuttaisin sellaiseen, ei se tullut kuuloonkaan - Ypäjäkin tuntui välillä pieneltä paikalta.
Mutta täällä mä olin, omasta mielestäni turhan aikaisin aamulla 10 kilometriä Ersolan keskustasta sijaitsevan ratsastuskoulun pihassa. Tienviitassa oli lukenut Ratsastuskoulu Susikallio, vaikkemme olleetkaan Susijoella. Muutto Ypäjältä Ersolaan oli tuntunut oudolta, mutta tilanteessani se oli ainut oikea vaihtoehto.
“Mitenkäs ajattelit jatkaa kilpailemista täältä käsin? Sullahan ei oo korttia, että voisit ajaa traikku auton perässä”, isäni uteli noustessamme autosta. Kohautin olkapäitäni, en ollut miettinyt asiaa. Mutta jos kerta sain työssäoppipaikan eräältä ersolalaiselta ponitallilta, miksi pitäisin omaa hevostani kaukana Ypäjällä?
“Eiköhän se selviä. Kauden alkuun on kuitenkin vielä aikaa”, vastasin avatessani trailerin etuoven. Isäni siirtyi syvän huokaisun saattelemana trailerin taakse avaamaan lastaussiltaa. Enkkuloimeen ja tallitoppaan vuorattu rautias kuunteli hiljaisen pihan tapahtumia pää korkealla ja korvat eteen suunnattuina. Lastaussilta hevosen takana kolahti maahan saaden korvien suunnan vaihtumaan salamannopeasti. Puomin auettua työnsin tammaa varovasti ryntäistä pyytäen tätä peruuttamaan ja rautias peruuttikin tyypilliseen tapaansa reippaasti ulos haistelemaan uutta ympäristöään.
“Tervetuloa uuteen kotiin, Cessi”, mutisin taputtaen tammaani kaulalle.
Kuin tilauksesta tallista marssii ulos nuori mies. Vionan kanssa ei ollut pahemmin ollut puhetta esimerkiksi Cessin karsinapaikasta, joten toivoin miehen tietävän jotain.
“Hei, osaistkohan auttaa vähän?” kysyin varovasti, kuitenkin hymyillen aavistuksen. “Muutettiin juuri tänään tänne, eikä Vionan kanssa ollut puhetta karsinan sijainnista tai muuta.”
“Joo, yksäritalliin pääsee tosta vasemmanpuoleisesta ovesta. Mikäs kaviokas tää onkaan?” blondi vastasi reippaasti tullen tekemään tuttavuutta Cessiin.
“Cessi, 7 vuotias hollantilaistamma”, vastasin rapsuttaen tammaa harjantyvestä. Blondi nyökkäili arvioiden, mutta itseäni alkoi jo turhauttamaan. “Niin, se karsina?”
“Joo! Perällä oikeella, muistaakseni vitonen. Ja jos en väärin muista nii se tarhaa tuolla taaempana vasemmalla olevassa tarhassa. Siellä on toinen tamma kaverina”, blondi vastasi nopeasti osoittaen johonkin parkkipaikan suuntaan. Päätäni vähän pudistellen lähdin kohti yksityistallia Cessin kävellen reippaasti perässäni. Kuka lieni tuo blondi, vähän ehkä outo tyyppi…
“Mihin haluat kaikki nämä tavarat?” isäni kysyi kantaessaan satulahuoneeseen täynnä loimia olevaa sinistä Ikean kassia toisessa kädessään ja harjaboksia toisessa. Katsoin ympärilleni nopeasti tehden tilannekatsauksen: satula ja suitset olivat telineissään, kuljetussuojat ja enkkuloimi kaapissa.
“Anna se loimikassi mulle, mä voin sitä alkaa järjestelemään heti niin ei jää roikkuun. Boksin voi pistää tonne kaappiin”, ohjeistin alkaen perehtymään loimiin. Sadeloimet voi laittaa kaappiin, samoin ohuemman toppaloimen, fleecen ja ratsastusloimet. Paksummat toppaloimet voi suosiolla jättää loimikassiin ja viedä kotiin, ei niitä kuitenkaan tarvitse enää näin kevään lähestyessä. Suljin kaapin oven ja lähdin ulos huomattavasti kevyemmän loimikassin kanssa.
“Nää mä vien kotiin, nää on turhan paksuja enää käytettäväks”, totesin heittäen kassin auton takapenkille napaten samalla muovikassin mukaani. Sitä olinkin vähän jo kaivannut, sillä se oli täynnä huopia ja lisäksi sieltä löytyi parikin riimua ja ylimääräinen riimunnaru. Ei muuta kuin kaappiin lisää täytettä!
Kun ruokasäkitkin oli saatu tallikeittiöön paikalleen ja illan ruuat tehtyä, saatoin huokaista helpotuksesta. Isäni oli jo tovin vilkuillut kelloaan, kai sillä oli jo kiire Tampereelle naisystävänsä luo.
“Älä edes sano, tiedän et sul on kiire. Vien Cessin ulos, saapahan kunnolla availla paikkojaan matkan jäljiltä”, tuhahdin ehkä aavistuksen ilkeästi isälleni, joka vain pudisti päätään. Otin ruskean riimun karsinan koukusta avaten oven. Cessi tuli heti iloisena ovelle vastaan ollen iloinen jonkun suodessa sille vihdoinkin huomiota.
“Joo joo, pääset ulos. Ei tarvi olla enää yksin tallissa”, mutisin hätäilevälle hevoselle. Miksi mun piti mennä hankkimaan eroahdistuksesta kärsivä hevonen?