KWPN-r Pakards eli Panu

[Viona]

KWPN-r Pakards eli Panu
Hoitaja: Ronja

[Ronja]

Osaamaton tunkeilija - ensimmäinen tallipäivä 
Sunnuntai 24.2.2019

Aamun kirkkaat auringonsäteet leikkivät märällä asfaltilla, joka päivä päivältä pääsi yhä enemmän valloilleen talven lumen ja jään alta. Tien reunoilla oli vielä hikoilevaa sohjoa, mutta muutoin pyöräni sai vapaasti rullata pitkin sileää jalkakäytävää, jossa hiekotuksen jäljiltä jääneet pikkukivet poukkoilivat sinne sun tänne iloisesti rahisten. Kevät sai minut niin hyvälle tuulelle, että olin päättänyt herätä aikaisin ja suunnata tallille jo aamuvarhain. Ja pyörällä tietenkin, vaikka olisihan bussikin kulkenut. Tai no, eihän kevät suinkaan ollut ainoa asia, mikä mieltäni oli piristänyt viimeisen parin päivän aikana - olin nimittäin saanut hoitohevosen Susikallion ratsastuskoululta, joka oli muuttanut Ersolaan konkurssiin menneen, vanhan ratsastuskoulun tilalle, jossa minäkin olin viimeisimmät vuoteni ratsastanut. Valkoseinäinen tallirakennus, maneesi ja jäätikköinen ratsastuskenttä näyttivät kaikki tutuilta ja turvallisilta, mutta tallipihalla tuntui hääräävän uppo-outoa porukkaa, tarhoissa käyskentelevistä hevosista puhumattakaan...

- Jonas! Onneksi täältä löytyy jotain tuttuakin, minä hymyilin tavalliseen hillittyyn tyyliini, kun tunnistin vaaleaverikköisen pojan selaamassa puhelintaan sattarin sohvalla. Pojan edessä höyrysi tuore kahvikuppi ja jalat oli nostettu rennon välinpitämättömästi sohvaryhmän keskustassa seisovalle pöydälle.
- Ai moikka! Säkin olet päättänyt jatkaa taivaltasi täällä, Jonas heilautti sotkuisesti pörröttävän hiuspehkon silmiltään. - Hirvee hössötys tolla HHK:lla tuolla... Vaikeeta saada mitään tehtyä kun kaikki mukapätevät hoitajaehdokkaat esittävät niin maireeta, niin maireeta.
Kieltämättä tuntemani mukaan Jonas oli aika kiero, enkä minä hänestä niin hirveästi pitänyt, mutta en tuntenut tallilta tällä hetkellä ketään muutakaan. Paitsi ehkä Katrin, mutta häneltä minä uskalsin vielä vähemmän pyytää apua.
- Mä ajattelin tehdä HHK:n vasta ensi viikolla, vastasin asetellen laukkuni siististi jääkaapin viereen sattarin perälle, jossa se ei toivon mukaan olisi kenenkään tiellä. Olin aikeissa avata suuni kysyäkseni Jonakselta, mistä voisin löytää jonkun potkaisemaan minut alkuun hoitajanpestissäni, mutta Jonas ehti ensin:
- Aijai, sit sun hoitoheppahaaveet on kyllä taputeltu. Kyllä ainakin puolet hevosista menee noille tän päiväisille tunareille. Hän tuijotti ilmeettömänä puhelimensa näyttöä, mutta minun sydämeni hypähti.
- Mutta mä olin jo sopinut, että alkaisin hoitamaan Panua! yritin kuulostaa niin asialliselta ja varmalta kuin pystyin, mutta ääneni katosi jonnekin kurkussa painavan palasen alle, ja kuulostin kai siltä kuin pidättelisin jo itkua.
- Sopiihan sitä yrittää, poika kohautti harteitaan. Minun huolestunutta naamaa vilkaistuaan hän kuitenkin näytti hetken jopa hivenen katuvalta, mutta yhtään kaunistelematta, oli Jonas kyllä onnistunut latistamaan aiemmin niin iloisen fiilikseni ihan täysin.

Siinä poika oli kuitenkin oikeassa, että tallissa oli täysi kuhina meneillään. Pähkinänruskea ruuna seisoi korvat lurpattaen avoimella pesupaikalla, eikä välittänyt tippaakaan, vaikka ainakin kymmenen uteliasta silmäparia seurailivat ahkerasti supatellen tummatukkaisen naisen touhuja. Tämä kääri paraikaa pinteleitä hevosen jalkaan.
- Ja näin olis sitten pintelit valmiina. Ne saa olla aika napakasti kiinni, että ne näyttää siistiltä, ja mikä tärkeintä, ettei ne aukea kesken ratsastuksen. Voitte sitten harjoitella lisää omilla kurssihepoillanne, nainen kertoi jämäkästi ja suoristi itsensä seisomaan, taputtaen hevosen pölyävää selkää.
- Hei anteeksi, että mä häiritsen, minua inhotti tunkea keskeyttämään kurssi, mutta en tiennyt, mistä muualtakaan olisin voinut pyytää apua, nyt kun Jonaksen suhtautumisesta tähän huipputärkeään hoitohevosasiaan oli ehkä hivenen mennyt maku. - Mä olin sopinut jo aiemmin, että alkaisin hoitamaan Panua, mutta mä en oikein tiedä, mitä tehdä ja... niin, selitin hieman ujosti huomatessani, että koko HHK-kurssikatras tuijotti minua uteliaana.
- No meillä onkin tässä juuri hevosenhoitajakurssi meneillään. Kurssilaiset lähtee ihan pian hakemaan omia kurssihevosiaan sisään, niin jos odotat hetken, niin jutellaan sitten, nainen hymyili, ei ollenkaan ilkeästi, mutta minä tunsin silti itseni tahdittomaksi tunkeilijaksi.

Kuuntelin kiltisti loppuun asti, kun HHK:n vetäjä kertoi kaikkia hevosen perushoitoon liittyviä seikkoja aina erilaisten apuohjien käytöstä hevosen harjan ja hännän hoitoon. Minä yritin poimia tärppejä omaa hevosenhoitokurssiani varten, jotta tietäisin jo vähän, mistä siellä puhuttaisiin, mutta minun onnekseni toistaiseksi kaikki kuulosti ainakin jossakin määrin tutulta. Myönnettäkööt, että oli minua hieman jännittänyt, olisinkö tarpeeksi kokenut hoitajaksi, kun siihen tuntui liittyvän niin paljon vastuuta ja sääntöjä...
- No niin, sitten voittekin lähteä hakemaan kurssiheppojanne! Muistaako jokainen omansa? nainen vihdoin kuulutti pirteällä äänellä, jolloin hoitajakokelaat alkoivat yksi kerrallaan napsia riimunaruja tallin seinustalta. - Ja ilmoitustaululta löytyy tarhakartta. Sieltä näette, missä jokainen hevonen tarhaa. Muistakaa sulkea veräjät!
Kun kurssilaiset vihdoin alkoivat lipua ulos tallista, tummanverikkö, kirkassilmäinen nainen lähestyi minua leveä hymy kasvoillaan.
- Niin mitäs asiaa sulla olikaan? hän kysyi.
- Mä olin sopinut, että alkaisin hoitamaan Panua. Mä en siis ole vielä suorittanut hevosenhoitajakurssia, mutta ajattelin kyllä ihan heti ensi viikolla. En vaan nyt ehtinyt ilmoittautua... yhtäkkiä minua nolotti kamalasti, etten ollut vielä ilmoittautunut kurssille. En ollut yhtään tajunnut sen olevan niin tärkeä juttu!
- Jahas, no ei se mitään. Mä olen siis Viona, tallin toinen omistaja, ja vastaan pitkälti opettamisesta ja muusta toiminnasta, aina sen mukaan mitä kiireiltäni ehdin. Oletko sä lukenut noita hoitajaoppaita sen verta, että tiedät kuitenkin meidän hoitajatoiminnasta? Viona kysyi.

Minä nielaisin. Pelkäsin vaikuttavani täydeltä typerykseltä, jolla ei oikeastaan ollut mitään hajua, mihin oli ryhtymässä. Viona kuitenkin kertoi kärsivällisesti, mitä voisin tallilla tehdä, ja kun kuulin asiat hänen suustaan, mieleeni valkeni, että tokihan minä olin lukenut hoitajan tehtävät läpi moneen kertaan. En vain uskaltanut aloittaa mistään. Viona myös osoitti pikaisesti sattarin, pesupaikan, toimiston ja tallikeittiön paikat, vaikka mainitsinkin ratsastaneeni aiemmin Ersolan Ratsastuskoululla, ja paikat olivat ainakin jokseenkin samat.
- Panu on varmaankin vielä pihalla. Säkin voit hakea sen sisään ja alkaa hoitelemaan sitä, se on hirmuisen kiltti. Ja se pitäisi myös laittaa valmiiksi kahdeltatoista alkavalle estetunnille, Viona kiiruhti sanomaan, sillä kurssilaiset alkoivat pikkuhiljaa valua hevosineen takaisin talliin.
Minä näin parhaaksi nyökätä kiitokseksi, napata riimunarun ilmoitustaulun vierestä ja lähteä metsästämään Panua.

Olin innoissani, vaikka mieltä vähän painoikin se, että en ollut varmaankaan antanut kovin oma-aloitteista ensivaikutelmaa. Märkä maa litisi ja lätisi kumikenkieni alla painellessani reippaasti ratsastuskentän ja maneesin ohi tarhoille, joissa Panunkin oli määrä ulkoilla. Hevoset nauttivat aurinkoisesta kevätsäästä korvat lerputtaen. Yksi kimo jäysti hampaillaan tarhan valkoista lankkuaitaa ja irrotteli siitä ohuita lastuja, jotka maahan pudottuaan katosivat pian mudan joukkoon, vaikka hevonen yrittikin äänekkäästi puhisten ehtiä niiden perään ja hamuta ne suuhunsa. Sporttisen mallinen ruunikko puolestaan oli niin maastoutunut lehdettömien puiden katveeseen, ettei sitä harmaanvihreässä loimessaan ollut edes erottaa tarhastaan.
Panun minä kuitenkin tunnistin saman tien, ja voi että se oli suloinen! Tuo kuunsirpin mallinen päämerkki oli hurmannut minut jo heti ensinäkemältä, ja nyt tummat suklaasilmät seurasivat minua uteliaana tarhan portilta, kun minä heiluttelin tummansinistä riimunarua iloisesti.
- Hei, Panu, minä hymyilin lämpimästi ja annoin ruunan haistella käsiäni, vaikkei niissä mitään herkkuja ollutkaan. Panun valkoinen tarhakaveri - jolla ei muuten ollut toista silmää ollenkaan - kiinnostui myöskin minusta, ja yritti sekin hamuta takkini liepeitä korvat höröllään. Kaksikko taisi kuitenkin tulla harvinaisen hyvin toimeen keskenään, sillä sen sijaan, että kumpikaan olisi perääntynyt korvat luimussa, molemmat mahtuivat rinnatusten minua tutkiskelemaan.

Olisin voinut jäädä ruunakaksikon kutiteltavaksi tarhaan vaikka pidemmäksikin aikaa, mutta minun oli kuitenkin loppujen lopuksi napattava Panu matkaani, jotta pääsisin varustamaan sitä tunnille. Ruunan kirjavat kaviot kopisivat tallin betonilattiaa vasten, kun se seurasi reippaasti perässäni karsinaansa. Siellä se vapaaksi päästyään pyörähti pari kertaa ympäri ja kiiruhti sitten tarkastamaan ruokakipponsa, ettei sinne vain olisi ilmestynyt ruokaa sillä aikaa, kun asukas oli ollut poissa.
Minä kiiruhdin pikaisesti varustehuoneeseen, jossa etsin nopeasti katseellani varustepaikan, joka oli numeroitu neloseksi, sillä se oli Panun. Satulatelineellä kiilteli ruskea estesatula ja heleästi punertavat suitset. Minä liu'utin sormeani hitaasti satulan sileällä takakaarella. Varusteet näyttivät niin houkuttelevilta, aivan kuin vasta puhdistetuilta. Vieressä seisoi valkoinen, korkea kaappi, jonka toiselta puolelta löytyi Panun harjakori, suojia ja loimia. Kaapin toinen puoli oli aivan tyhjä, mutta sen oven sisusta oli ainakin ilmeisimmin kokenut joitakin kolhuja, ja seinässä oli tumma viiva, kuin ratsastussaappaan nahkainen reuna olisi hangannut sitä vasten.

Panun kimeä hirnunta raikui korvia raastavana tallikäytävällä, kun palasin ruunan keltainen harjapakki sylissäni keikkuen.
- Onko sulla joku hätä? kurtistin huolestuneena kulmiani rapsuttaen Panun vaaleaa turpaa kaltereiden välistä, joita vasten se oli äänekkäästi pörisevät sieraimensa painanut.
- Panun poikaystävä varmaan jäi tarhaan. Ne ei siedä olla hetkeäkään erillään, ohi suhahtava Jonas huikkasi, mutta ei juuri jäänyt selventämään sutkautustaan, vaan paineli huolettomasti ulos tallin ovista riimunarua hänkin heilutellen.
- Rauhoituhan kaveri, ei ole mitään hätää, minä hyssyttelin Panua, joka vaikutti levottomalta kuin pieni lapsi, joka oli kadottanut lempilelunsa.
Kiepautin riimunarun löysälle vetosolmulle karsinan kaltereihin, jotta ruuna pysyisi paikoillaan. Se rauhoittikin Panua hiukan, mutta se pyöritteli yhä valppaana korviaan ja vilkuili hieman huolestuneena ympärilleen. Minä tartuin pitkäjouhiseen pölyharjaan ja aloin sukimaan Panun kiiltävää karvaa. Loimi oli pitänyt sen pääosin puhtaana, vaikka jalat olivatkin hieman kuraiset.
- Kai sä pidät tästä kuitenkin, pidätkän? minä puhelin hevoselle, joka kääntyi välillä katsomaan mitä oikein touhusin. Ruuna ei siltikään irrottanut turpaansa karsinan ovesta, ja se tähyili suurimman osan ajasta tallin ovien suuntaan. - Kuka se sun poikaystävä oikein on?

Tummatukkainen, pitkä ja hoikka tyttö ilmestyi tervehtien Panun karsinalle. Hänen lyhyet hiuksensa oli kiinnitetty tiukalle poninhännälle niskaan, jossa ne törröttivät paksuna tuppona leikkisän näköisesti. Minä osasinkin jo arvata hänet Panun ratsastajaksi, jolle minun oli ollut määrä laittaa ruuna valmiiksi.
- Mä menisin Panulla tolle estetunnille, ootko sä jo varustamassa sitä? tyttö kysyi astellen karsinan puolelle Panua taputtelemaan.
- Joo, oon jo harjannut ja puhdistanut kaviot. Enää tarvitsee vain laittaa varusteet, minä nyökkäsin.
Ratsastaja taisikin olla tallin tapojen suhteen kokeneempi kuin minä, ja hän tarttui reippaasti karsinan eteen asettamaani satulaan ja nosti sen Panun selkään. Ruuna nakkeli niskojaan ja kuopaisi korkeasti toisella etusellaan.
- Se on vähän levoton, minä totesin. - Sen poikaystävä on kuulemma kateissa, tai jotain.
Ratsastajan kasvoille levisi huvittunut virne hänen vilkaistessaan minua Panun kaulan alta.
- Ai Palou? Voi näitä. Sä taidat olla ihan uusi hoitaja?
Kommentti osui minuun, vaikka sitä ei varmaankaan oltu tarkoitettu ilkeästi. Kokemattomuuteni vain taisi näkyä kilometrien päähän.
- J-joo, tää on oikeastaan mun ensimmäinen päivä, vastasin hivenen häpeillen.

Kyllä minä oppisin vielä, pohdin sattarissa, kun Panu oli lähtenyt ratsastajineen estetunnille. Ei ensimmäisenä päivänä kuulunutkaan vielä osata kaikkea. Jokin yksittäinen, positiivisesti ajatteleva aivosoluni yritti epätoivoisesti heitellä kannustavia ajatuksia, kun minua silti kiusasi tunne siitä, että minun olisi pitänyt tietää asioista edes vähän enemmän. Monet muut varmasti pärjäsivät ensimmäisenä päivänään paljon paremmin, ja saivat jotain oikeaa aikaiseksikin. Tuijotin keskittyneesti lämmintä kaakaomukiani, jonka olin tehnyt itselleni lohdutukseksi, löydettyäni kaapista maitoa ja kaakaojauhetta. Mukin keskellä ilmakuplat pyörivät kovaan vauhtiin harmonisen muotoista ympyrää kuin karusellissa konsanaan.
- Moikka! Tiedätköhän sä, mistä löytäisi sellasen hevosen kun Touho? Mä aloitin sen hoitajana juuri... punatukkainen, tummansiniseen, pitkään takkiin sonnustautunut tyttö kurkisti ujosti sattarin ovelta.

Minä hymyilin tälle ystävällisesti. Ehkä edes joku olisi vielä hieman hukassa minun kanssani.

[Viona]

Onpa kivaa saada talliin vanhoja ersolalaisia! Onhan se todella harmillista, että vanha Ersolan ratsastuskoulu ajautui konkurssiin, menihän siinä varmasti iso lauma sinullekin tuttuja hevosia pakkohuutokauppaan, puhumattakaan kaikista vanhoista tutuista ratsastajista, jotka lopettivat kun lempihepat lähtivät. Mutta onneksi konkurssista nousi jotain hyvääkin, saimmehan me vanhojen ja pahasti ränsistyneiden tilojen tilalle aivan uudet toimitilat! Eiköhän tallille pian muodostu uudet porukat, kun toiminta saadaan kunnolla käyntiin ja ihmiset alkavat tulla tutuiksi.

Ei ole mitenkään vaarallista unohtaa hoitohevosensa karsinanumeroa, sekoittaa menikö se heppa nyt este- vai alkeistunnille tänään tai vaikka myöhästyä ensimmäisen tunnin kuntoonlaitosta. Paikat ja tavat tulevat kyllä ennenpitkää tutuksi, kun rohkeasti vaan menee ja tekee! Samalla sitä kehittää itselleen sopivat toimintatavat, toiset hoitajat haluavat hoitaa ja varustaa silmäteränsä viimeisen päälle itse niin että ratsastajalta tempaistaan heppa suunnilleen ennen kuin on alas satulasta päässyt, kun taas toiset tykkäävät tuhdata yhdessä oppilaiden kanssa. Jokainen löytää sen oman tapansa jo pari kertaa tallilla käytyään - eikä ne säännöt ja vastuut sitten enää tunnukaan niin valtaisilta, kun homma on tuttua.

Olikohan jonkun innokaan HHK:laisen vielä innokkaampi poniäiti- tai iskä tuonut sattariin kaakaotarpeita? Siinähän onkin ovela säästökeino, ettei tarvitse laittaa hilujaan kahvikoneeseen ;) 

- Viona

4,5 + 5 tp olkkarissa jutustelusta Kylläpä oli freesi valinta, ettei hahmo tullutkaan täysin vieraana talliin! Jotenkin sitä aina odottaa, että uudelle hoitajalle kaikki on kovin uutta ja ihmeellistä suunnilleen paikkakunnalle muuttoa myöden. Tässä oli hienosti osattu yhdistää vanhan paikan kaipuu uusittuihin tiloihin, asukkaisiin ja tallikulttuuriin. Päähenkilön ajatuksiin ja fiiliksiin oli helppo päästä mukaan, ne kantoivat läpi koko tarinan punaisen langan tapaan. Pidin siitä, miten tarinaan oli uskallettu ottaa muita tallilaisia ja käytetty aikaa talliin, tapoihin ja pohjapiirroksiin tutustumiseen. Talli heräsi henkiin elävän kuvailun, yksityiskohtien (karsinanumerointi <3) ja hahmojen siivillä.

Monesti ensimmäisissä tarinoissa kaikki hahmot vain "ovat", ikään kuin videopeleissä odottamassa vain että päähenkilö tupsahtaa paikalle ja hahmon animaatio käynnistyy - tässä tarinassa hahmoja oli sijoiteltu realistisesti ja toisaalta myös nokkelasti, sillä kukaan ei vain "odottanut" seisoskelemassa että joku tulee juttelemaan. Isot pointsit luovasta hahmojen hyödyntämisestä! 

Ja lopuksi vielä se polveileva ja rikas kuvailu, ah. Kärsin ehkä itsekin hieman tolkiensyndroomasta, mutta tässä tarinassa miljöön ja tapahtumien kuvailu kulkivat käsi kädessä juonen kanssa. Tätä olisi voinut lukea vaikka koko kirjan verran, jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa Ronjan ja Panun seikkailuille.
 

[Ronja]

Uudet tilat tutuksi -ratsastuspäivä 

Sunnuntai 3.3.2018 

Saku oli tarjoillut aiemmin päivällä piristävää aktiviteettia karkaamalla tarhasta, ja tallustelemalla itsekseen takaisin talliin kesken sunnuntaisen hevosenhoitajakurssin. Minä olin ollut harjailemassa kurssihevostani Lyddeä, kun pienten kavioiden reipas kopina yllätti paitsi minut, myös muut tallissa hääräävät kurssilaiset. Lerppakorvainen Saku oli kasuaalisti kipittänyt tallin poikki ja pyörähtänyt omaan karsinaansa, aivan kuin ruuna muka hoitaisi itsensä tarhasta sisään joka ikinen päivä.

Nyt minä olin saanut Vionalta tehtäväkseni palauttaa pienen ponin takaisin tarhaansa kurssipäivän päätyttyä. Sää oli jälleen aurinkoinen, ja kevät tuntui jo pilkistävän Ersonjoen toisella puolella kohoavan metsän takaa, olihan jo maaliskuu - ensimmäinen virallinen kevätkuukausi. Puoliksi sulaneen loskan alta pilkisti jo tallipihalle ominaista mutaa, ja tarhojen väliset ruohokaistaleet olivat jo sulaneet niin paljon, että karkean vihreä ruoho kurotteli päivä päivältä raikkaampana kirkkaita auringonsäteitä kohti. Tanssahtelin Sakun rinnalla kepein askelin, sillä olin kuin olinkin läpäissyt hoitajakurssin ihan hyvällä menestyksellä, vaikka kurssikokeessa olinkin onnistunut möhlimään kohdan, jossa kysyttiin, kuka arkisin haki hevoset sitään. Minä typerys olin jostain syystä vastannut henkilökunta, vaikka olinhan itsekin hakenut Panun tarhasta viikkoa aikaisemmin, mikä moka! Sen minä kuitenkin saatoin laittaa myös jännityksen piikkiin, ja pääasia oli, että nyt vihdoin tunsin olevani ihan virallisesti pätevä hoitaja!

Tänä sunnuntaina puolestaan järjestettiin Uudet tilat tutuiksi -ratsastuspäivä, joka tietäisi sitä, että pääsisin Panun selkään ihkaensimmäistä kertaa! Olin ihan superinnoissani, kun sain kiikuttaa karsinan eteen ruunan varusteet, joissa olin viikko sitten vain joskus haaveillut istuvani. Asettelin punaruskean estesatulan taitettavalle satulatelineelle, ja suitset, joita koristi timanttinen otsapanta, läheiseen koukkuun. Panu painoi turpansa karsinan kaltereita vasten ja höristi uteliaana korviaan. Se katsoi minua lauhkeasti, kuin olisi salaa toivonut minun tulevan rapsuttelemaan sitä karsinaan.
- Hei, poika. Et arvaakaan, mitä me päästään tänään tekemään! minä hihkuin, pujahtaen ovenraosta pehmeälle pellettipohjalle. Panu nuuhki minut jälleen päästä varpaisiin, ja alkoi sitten hamuamaan takkini liepeitä herkkujen toivossa.
- Mitään ei tipu, sori vain. Ei ainakaan vielä.

Panu pyöritteli pirteänä korviaan ja tuuppi minua turvallaan tasaisin väliajoin. Yritin harjailla hevosen reippasti läpi, mutta se osoittautuikin yllättävän vaikeaksi, kun Panu sai minut suklaisella katseellaan taivuteltua hellittelyhetkeen jos toiseenkin. Siinä missä monet muut hevoset olisivat satuloidessa jo menettäneet positiivisen kiinnostuksensa hoitajaansa kohtaan, ei Panun ilmekään värähtänyt. Se silmäili minua yhtä pehmeästi kuin aiemminkin, korvat tyytyväisesti sivuilla roikkuen, vaikka vedin satulavyötä kireämmälle ja oioin tummansinistä huopaa, jonka valkoiset kantit olivat ajan saatossa jo menettäneet loisteliaimman hehkunsa.

- Meetkö sä Panulla? pitkiä, tummia hiuksiaan poninhännälle kieputteleva nainen kysyi viereisen karsinan edestä. Kuperanenäinen tamma, jonka turkki oli samaa sävyä ratsastajansa hiuksien kanssa, lepuutti uneliaana päätään karsinan oven ulkopuolella. Sen nimi oli Kukka, mikäli oikein muistin, mutta ratsastajan nimeä en tiennyt.
- Joo, aloitin hoitamaan sitä hetki sitten. Mun nimi on Ronja, esittelin itseni hymyillen, kiskoen samalla ratsastussaappaani vetoketjua kiinni.
- Mä olen Emilia, nainen hymyili takaisin, ja rapsutti puoliunessa nuokkuvaa hevostaan ohuen otsaharjan alta. Ruunikko havahtui hieman makustelemaan kuolaimia suussaan, mutta antoi pian silmäluomiensa lupsahtaa uudelleen kiinni. Tamma tuntui nauttivan viimeisistä lepohetkistään täysin siemauksin, ennen kuin se joutuisi työn tekoon maneesille.

Suuri, kirkkaanvalkoinen ovi tallin päädyssä vei maneesiin. Sen kahvasta roikkui pätkä paalinarua, jolla sen kaiketi sai kiinnitettyä auki tarvittaessa. Minun sydämeni oikein laukkasi jännityksestä, kun pysäytin Panun tallikäytävälle, pienen matkan päähän Kukan tummasta takapuolesta. Maneesin oven eteen oli kokoontunut jono, jossa Panun ja Kukan lisäksi seisoivat hevosenhoitajakurssillakin demohevosena toiminut Retu, se tarhansa aitaa järsinyt kimo, joka tarhaili Panua ja Palouta vastapäätä, ja jonon kärjessä puolestaan hyrräsi liinaharjainen rautias ponitamma.
- Te kaikki taidattekin olla täällä jo ihan yli-innokkaina menossa, vai? Vionan pirteä ääni kajahti tallikäytävän toisesta päästä. Hänen kannoillaan asteli Katri, entisen Ersolan Ratsastuskoulun omistaja, joka näytti yhtä tuimalta kuin aina ennenkin. Otsalla kuroutuivat kolme tuttua ryppyä, jotka ainakin minusta saivat hänet näyttämään miltei aina huonotuuliselta.
- Eikös me vasta kahdeltatoista sovittu, että aloitetaan? Katri kysyi jämerällä äänellään.

Minä ponnistin ketterästi Panun satulaan maneesin reunalla olleelta jakkaralta. Tuntui toisaalta niin kotoistalta, mutta samalla jännittävältä istua pitkästä aikaa taas hevosen selässä. Panun kaula tuntui loputtoman pitkältä ja maakin oli hirmuisen kaukana, sillä olin tottunut Ersolan Ratsastuskoululla ratsastamaan paljon enemmän poneilla. Panun käynti keinutti minua kuitenkin turvallisesti, kun ohjasin ruunaa kävelemään hieman alun verryttelyksi uran sisäpuolella. Susikallion maneesi oli suuri, ja vaaleat seinät ja katonrajassa olevat ikkunat saivat sen näyttämään valoisalta. Auringonsäteet siivilöityivät ikkunalasien lävitse, ja paljastivat ilmassa leijailevat pölyhiukkaset, jotka kimalsivat maneesissa kuin keijupöly. Toiselle pitkälle sivulle oli rakennettu pieni ristikko, jota Panukin katsoi korvat höröllään. Ristikon vieressä puolestaan oli lyhyt ravipuomien linja.
- Panu, uskallettaisiinko me ylittää ehkä nuo? minä kysyin kuiskaten ratsultani.

Panun ravi tuntui mukavan elastiselta, eikä se ollut auttamattoman iso ja vaikea istuttava, kuten monilla muilla hevosilla. Päinvastoin, keventäessäni minun olisi kovasti tehnyt mieli istua satulaan ja nauttia sen pehmoisesta narinasta, ja Panun notkeista askeleista, jotka pompottivat minua hellästi ylös-alas. Pidin ohjat tasaisella tuntumalla ja ratsastin pääty-ympyrät maneesin molempiin päätyihin, pitäen hieman silmällä myös mitä muut ratsastajat tekivät. Minä olin haljeta onnesta, kun Panu tuntui niin mukavalta ja tasaiselta ratsastaa, vaikka se olikin välillä hieman haastavasti ohjattavissa ja yritti oikoa kulmia. Koin ehkä jopa pientä kulttuurisokkia, kun Panua ei voinutkaan kääntää ihan noin vain pelkillä ohjasavuilla, vaan se vaati koko paketin aina pohkeista ja istunnasta lähtien. Silti ruuna taipui kauniisti ympyröille aina, kun sitä siltä osasin pyytää, vaikkei se muihin ratsukoihin verrattuna missään kovin hienossa peräänannossa kulkenutkaan.

Ravityöskentelyn jälkeen, kokeilin ratsastaa hieman pohkeenväistöä tullen aina pitkillä sivuilla uran sisäpuolelle, josta väistätin Panua takaisin uralle. Kulmasta valmistauduin tekemään aina laukannostot, ja laukkaamaan pääty-ympyrän molempiin päätyihin. Kerin vaistomaisesti ohjia hieman paremmin käsiini ennen laukannostoa, sillä en ollenkaan tiennyt, millainen Panu oli laukatessa. Olihan se tuntunut ihan mielettömän kuuliaiselta ja mukavalta, mutta ihan vain varmuuden vuoksi. Sen pienen hetken ratsastin niin tarkasti kuin osasin - tein pienen puolipidätteen, istuin satulaan, asetin ruunaa kulmassa hieman sisäänpäin ja painoin kevyesti pohkeillani Panun kylkiä. Ruuna huiskautti häntäänsä ja keinahti suureen, pitkään laukkaan, joka tuntui selkään kuitenkin loppujen lopuksi aika tasaiselta, kunhan vauhtiin vain tottui. Eikä siinä ollut mitään jännittämistäkään! Panu ei tuntunut olevan aikeissaankaan tehdä mitään pahaa, vaan sen korvat olivat suunnattuina minua kohti, kuin se koko ajan olisi odottanut, koska pyydän sen siirtymään takaisin raviin. Minä en kuitenkaan malttanut, vaan laukkasin vielä muutamankin ympyrän putkeen nauttien ruunan askeleiden rytmikkäästä töminästä ja siitä ihanasta näystä, kun tummat korvat höristivät ja laikukas kaula keinahteli edessäni laukan pehmeään tahtiin.

- Ristikko! siitä minä olin ehkä hivenen yllättynyt itsekin, mutta olin niin haltioissani Panusta, että muutaman ympyrän laukattuani päätin olla oikein hurja, ja kokeilla hypätä pitkällä sivulla olevan ristikon yli. Panu terästäytyi ja alkoi polkea laukkaansa enemmän takaosansa alle, ja ruuna taisi ehkä hivenen innostuakin. Minä pidätin sitä hieman, sillä ruuna olisi mielellään mennyt esteelle vaikka kovempaakin. Yksi, kaksi, kolme, Panu ponnisti notkeasti esteen yli painaen päänsä etupolviensa väliin. Hyppy tuntui selkään suurelta ja vähän erikoiselta, mutta sain kuitenkin pidettyä tasapainoni, ja seuraavalla lyhyellä sivulla onnistuneesti hidastettua Panun takaisin käyntiin. Minä taputin tyytyväienä ruunan kaulaa, ja se pärskähti iloisesti kuin sanoen: "Lisää, lisää".

Olin sitten aivan onnesta soikeana, kun talutin Panun ratsastuksen jälkeen takaisin talliin omaan karsinaansa.
- Mä en kestä! Panu oli aivan super, minä hymyilin ja annoin pienen pusun hevosen pehmeälle poskelle.
- No hyvä, että pidit! Emilia hymyili takaisin, ja taputti hänkin tyytyväisenä omaa ratsuaan.
- Oli kieltämättä aika siistiä päästä ensimmäistä kertaa Retunkin selkään! Retun satulaa sylissään kantava poika virnisti tallikäyvältä.

Panu hamuili karsinan oven raosta hupparini huppua, joka roikkui selkämykselläni. Tunsin ruunan lämpimät puhallukset niskassani, ja minä jatkoin hymyilyäni. Susikallio teki minut niin onnelliseksi.

[Viona]

Kulttuurishokista huolimatta pärjäsit Panun kanssa oikein hyvin! Ei kannata ottaa paineita hevosen muodosta tai mistään muustakaan, pääasia on että tutustuu uuteen ratsuun ja paikkaan omassa tahdissaan. Panullekin tämä maneesi oli aivan uusi ja ihmeellinen, mutta arvatenkaan se ei ruunaa juurikaan hätkäyttänyt. Päin vastoin! Kirjava ruuna vaikutti olevan kuin kotonaan, kulmanoikomisineen päivineen. Oli hyvä idea tehdä muutamat ympyrät ja pohkeenväistöt ennen laukannostoja, niillä sait hyvin tsekattua oliko ruuna riittävän hyvin avuilla. Voin vaan kuvitella, miten erilaiselta sporttisen puoliverisen liikkeet tuntuvat ponien jäljiltä. Onneksi Panu ei ole mikään sika, siinä mielessä se on takuulla jopa helpompi kuin monet ponit - tai ainakin suoraviivaisempi ja simppelimpi. Yhtään Panua aliarvioimatta, heh... Hyvä että uskalsit ylittää pari estettäkin, niin kenenkään tuntilaisen ei sitä tarvitse Panun kanssa ensimmäistä kertaa uudessa maneesissa tehdä.

4 tp + 5 tp + Uusien tilojen avajaiset!-merkki Ihanan inspiroivaa kuvailua! Lyhyessä ajassa olen jo ehtinyt ihan täysin ihastua kirjoitustyyliisi. Näitä tarinoita lukiessa tulee vaan niin hyvälle mielelle! Lumen sulamisen kuvailu tarhoilla oli jotenkin erityisen pysäyttävää, sitä oikein alkoi itsekin odottaa kevään saapumista. Maneesissakin vallitsi niin rauhallinen tunnelma keijupölyineen päivineen. Tarinaan toi kivaa lisää aiempien HHK:n tapahtumien huomioiminen - Saku kommelluksineen ikään kuin sitoi tarinan aiempiin tapahtumiin tuoden tietynlaista realismin ja oikean elämän tuntua tarinaan. Monesti erillisten tapahtumien kuittaukset eivät millään tavoin liity toisiinsa, eikä lukijakaan osaa niitä tällöin yhdistää samana päivänä sattuneiksi. HHK:n ymppääminen tähän tarinaan oli tarinankerronnallisesti erinomainen ratkaisu!

Huomaa, että olet käyttänyt aikaa ja vaivaa talliin tutustumiseen. Talli oikein herää henkiin kuvailun ja tapahtumien sopivassa yhteispelissä. Osaat käyttää tallin tietoja todella hyvin hyödyksesi, karsina- ja tarhajärjestyksistä lähtien. Ihanaa, että joku oikeasti panostaa talliin tutustumiseen, eikä vain silmäile tekstejä läpi ja sovella omiaan.