kwpn-t Milamoren W eli Malva

[Viona]

kwpn-t Milamoren W eli Malva
Omistaja: Axel

[Axel]

27.2.19

Auton radiosta soi rauhalliseen tahtiin Phil Collinsia, Bob Dylania, Bruce Springsteeniä ja muita vastaavia. Hyräilin mukana sen minkä osasin ja siemailin välillä noutokahvia pahvimukista. Aurinko paistoi vielä ylhäältä ja lämmitti kasvoja mukavasti ikkunalasin läpi. Alkukevään rento iltapäivä sai olon raukeaksi ja fiiliksen korkealle väsymyksestä huolimatta. Aamusta asti olin ollut pakkaamassa loimia, riimuja ja luoja ties mitä laatikoihin ja siivoamassa viimeisiä jälkiä edellisen tallipaikan jäljiltä. Ersolan ratsastuskoulun konkurssista oli seurannut oikea onnenpotku, jota olin odottanut jo pitkään. Saisin viimein Malvalle tallipaikan Ersolasta ja mun tallimatka lyhenisi puolella, kun enää ei tarvitsisi ajaa lähimpään isoon kaupunkiin. Olin niin kyllästynyt istumaan neljän ruuhkassa lähes joka päivä tallimatkojen yhteydessä. Olin kaivannut aamusta asti pientä hetkeä hengähtää ja ottaa iisisti, nyt mulla vihdoin oli sellainen, yllätys yllätys auton ratissa. Mapsin mukaan kohta saavuttaisiin Ersolan keskustaan ja Susikallioon. Sitä ennen päätin kuitenkin ottaa kaiken ilon irti ansaitusta omasta rauhasta ja käänsin radion volumet kaakkoon.

Vasta remontoitu tallirakennus kylpi auringonvalossa ja näytti siltä kuin se olisi kirjaimellisesti hohtanut uutuuttaan. Näky oli idyllinen ja miellytti silmääni. Ainakin ensivaikutelma tallista oli positiivinen. Pihalla sen sijaan ei näkynyt ristinsielua tarhaavia hevosia lukuun ottamatta. Katselin hetken toimettomana ympärilleni siinä toivossa, että joku ilmestyisi paikalle valmiina opastamaan alkuun. Ketään ei kuitenkaan näkynyt enkä halunnut seisottaa Malvaa trailerissa yhtään sen kauempaa kuin oli pakko, joten päätin marssia suoraan talliin. Sisälläkin oli autiota, mutta kuulin jossain kauempana talikon iskeytyvän purupatjan läpi betonilattiaa vasten. Kävelin avaraa karsinarivistöä edemmäs ja löysin yhdestä karsinasta selin olevan miehen talikko kädessään.
Kakaisin kurkkuani. "Hei anteeks, mulla ois tuolla traikussa hevonen…"
Mies suoristi selkänsä ja kääntyi murahtaen ympäri. Rypyt kasvoilla ja jo harmaantumaan alkaneet hiukset kertoivat miehen olevan viisissäkymmenissä ellei jo ylikin. Ilme oli kova ja kylmä. Huulet oli painettu tiukaksi viivaksi ja ryppy kulmakarvojen välissä oli syvään uurtunut.
"Niin", tuo totesi kuin puhuisi millekin idiootille.
"Niin sitä vaan, että mihin karsinaan voin sen laittaa?"
"Eikö se pojankloppi ole siellä muka neuvomassa?"
"Ööh tuota…" aloitin, mutta lauseeni katkaistiin.
"Mikä sen nimi on?"
"Niin minkä?"
Mies vaihtoi painoa jalalta toiselle talikon varteen nojaten ja katsoi mua pitkään päästä varpaisiin.
"Sen hevosen."
Tunsin kuinka häpeä kuumotti poskia. Painoin katseeni maahan, sillä tiesin kasvojeni värin lähentelevän sillä hetkellä paloautonpunaista.
"Malva", mutisin nöyryytettynä.
"Kolmas karsina. Heti vasemmalla oven vieressä", mies sanoi, "tarha löytyy samalla numerolla."
En jäänyt erikseen kiittelemään, vaan pakenin ulos kolme metriä kerrallaan harppoen. Ehdin silti kuulla takaani huvittunutta miehen hykertelyä, joka vain entisestään voimisti pakoreaktiotani.

Luojan kiitos yksityistallin puolella ei ollut ketään vaan sain rauhassa sättiä itseäni tapahtuneesta ja aikaa kerätä itseni. Malvan utelias pyöriminen karsinassa oli tuttua, turvallista ja rauhoittavaa. Tunsin miten puna alkoi hiljalleen haihtua kasvoilta katsellessani tammaa, kun se teki tuttavuutta uuden karsinansa kanssa. Riisuin Malvan kuljetusloimestaan ja irrotin suojat sen jaloista. Tamma oli juuri niin pökertyneen oloinen kuin olin aavistellutkin. Silti uteliaisuus alkoi voittaa sen mielessä, sillä tamma kurkotti jo varovasti turpaansa ruokakuppiaan kohti herkkujen toivossa.

"Höpsö! Tästä tulee sun uus koti", puhelin hevoselle rapsuttaen sitä korvan takaa. "Parasta alkaa totutella siihen."
Nojailin vielä hetken karsinan oveen ja katselin miten Malva teki tuttavuutta uuteen kotiinsa. Kello oli vielä sen verran vähän, että päätin viedä tamman hetkeksi jaloittelemaan ulos ennen yöksi sisälle jäämistä. Olihan se seisonut tänään jo trailerissa pitkän matkan enkä halunnut, että sen jalat keräisivät nestettä turhan seisoskelun takia. Olin juuri ottamassa punaista kevyttoppaa karsinan ovesta, kun kuulin tallin oven käyvän ja takaani kuului tervehdys. Käännähdin säikähdyksissäni niin äkisti ympäri, että toppaloimi kahahti ja punainen vilahdus viisti ilmaa. Äkillinen kahahdus yhdistettynä punaiseen väriin oli selvästi rautiaalle puoliveriselle liikaa. Se hypähti voimalla taaksepäin vetäen melkein sitä taluttaneen naisen mukanaan.
"Soo Cessi", nainen tyynnytteli hevostaan, joka steppasi oven suussa jännittyneenä kuin viulunkieli.
Laskin katseeni jo toistamiseen häpeissäni alas. "Anteeks! Oon tosi pahoillani, en yhtään huomannu teitä!"
Rautiaansa aisoihin saanut nainen vilkaisi meitä ja oli selvästi sanomaisillaan jotain, mutta mä marssin jo silloin suoraan kohti tarhoja Malva perässäni tanssahdellen.

Pujotin riimun pois tamman päästä ja annoin sen jolkottaa vapaasti tarhaansa. Se teki muutaman kierroksen tarhan ympäri pyörittäen päätään varautuneesti jokaiseen ilmansuuntaan, mutta tyyntyi sitten mutustelemaan heiniä keskelle jätetystä pienestä kasasta. Mä sen sijaan rojahdin aitaa vasten pää käsien välissä. Olin onnistunut tekemään vaikutuksen jo kahteen Susikalliolaiseen saman päivän aikana. Ensin oli se tallimestari, joka piti mua nyt aivan imbesillinä ja sitten oli se nainen, jonka hevosen olin säikäyttänyt puolikuoliaaksi. Tilanne ei ollut yhtään imartelevampi sen jälkeen, kun olin paennut paikalta kylmästi sanomatta sanaakaan. Voisin kiittää vain itseäni. Hienosti hoidettu Axel! Ainakin olin jo matkalla maineeseen tallilaisten keskuudessa, jos en muuta. Ehkä keskittyisin jatkossa vaan tiukasti ratsastukseen ja pysyttelisin poissa ongelmista. Onneksi sentään Malva näytti viihtyvän. Tarhakaveria ei kaikesta päätellen vielä ollut, mutta olisi parempi antaa tamman totutella uuteen paikkaan ensin itsekseen, ennen kuin järkyttäisin sitä lisää uudella tarhakaverilla. Huokaisin. Täytyisi lähteä vielä purkamaan kaikki kamat laatikoistaan. Syvästi toivoin, etten törmäisi kumpaankaan uusista tuttavuuksistani tai kehenkään muuhunkaan, johon voisin vielä tehdä yhtä hyvän vaikutuksen.

[Viona]

Ei aina voi antaa itsestään täydellistä kuvaa, eikä kaikki aina tai edes joka kerta mene niin kuin strömssöössä...! Onneksi se ei ihan niin vaarallista ole, ihmisiä me tässä kaikki vaan ollaan (tosin ei jos Raimolta kysytään, mutta ei kysytä) ja aina tulee toinen tapaaminen ja mahdollisuus korjata käsityksiä. Tai vahvistaa käsityksiä. Uskon kyllä, että löydätte Malvan kanssa paikkanne Susikallion riveistä. Jännä, että Malva ei vielä ole saanut tarhakaveria, mutta eiköhän karsinaan jo pian saada asukas. Alustavia kyselyjä on sadellut siihen malliin, että ihmettelen, ettei karsina vielä ole täyttynyt. No, Malva saa hetken totutella uuteen kotiinsa ratsastuskoulun mailla, ja kun tarhakaveri sitten saapuu, tallimestari varmasti jakaa tarhan kahteen pienempään osaan pariksi päiväksi, jotta hevoset saavat rauhassa tutustua toisiinsa ilman vaaraa nujakasta. Olitkin jo ilmoittatunut tunneille, me siis tapaamme tuntien (toivottavasti sujuvammissa) merkeissä! :) 

- Viona

4 tp Tarinassa oli selkeä, huolella etukäteen mietitty juoni, joka kulki punaisena lankana alusta loppuun. Pidin tarinassa erityisesti siitä, että ensimmäiseen tallipäivään oli otettu uudenlainen lähestymistapa; kaiken ei tosiaankaan aina tarvitse mennä ihan niin kuin on suunnitellut. Oikeaan elämään mahtuu niin paljon yllättäviä käänteitä, radikaaleja muuttujia ja sattumankauppaa, että on melkein ihme miten vähän niitä keksitään käyttää tarinoissa! Trendi kun on tuntunut jo pitkään olevan se täydellinen kiiltokuva täydellisestä tallielämästä kiiltävine huippuhevosineen ja superkalliine varusteineen. On suorastaan virkistävää, että tätä unelmien hevoselämää on uskallettu lähteä rikkomaan realistisella epäonnella ja inhimillisillä ajatuksilla, tunteilla ja teoilla. Ihan mahtavaa!

Oli mielenkiintoista, miten tarkkaan hahmo pohti, millaisen kuvan itsestään muille antaa. Näen tässä oikean helmen seuraaviinkin tarinoihin, sillä on todella virkistävää lukea hieman epävarmasta tallipojasta niiden kliseisten naistennielijöiden luvatussa maassa. 

Tarinan alussa käytit rohkeasti kielikuvia ja huomioit miljöötä rikkain sanankääntein; tätä jäin kaipaamaan tarinan loppua kohden. Punainen loimi oli kuin piriste, joita sirottelemalla saat lisää yksityiskohtia miljööseen. Yritä saada kuvailu pysymään kelkassa loppuun saakka, niin tarinasi nousevat kuin huomaamatta uusiin ulottuvuuksiin!