H-hetki
2/3 10.2.2018
MikkoMä tunsin yhä sormissani Annin käden viileyden seistessäni alttarilla.
Mä jumalauta seisoin Ersolan kirkon alttarilla. Mun kädet tärisi, mun keuhkot puristui rinnassa, jota puristi hetki hetkeltä enemmän. Korkeiden holvikaarien alla kaikui vaimea puheensorina. Mä tunsin niiden kaikkien uteliaiden silmäparien katseet itsessäni, mä tunsin papin polttavan katseen selässäni. Mä vilkaisin Jania, joka virnuili ihan liian helpottuneen näköisenä. Mun huulilta purkautui hiljainen huokaus, mä olisin paljosta velkaa miehelle. Etenkin siitä, että se oli järjestänyt mulle ja Annille lyhyen hetken kirkon takaovella. Mä olin tarvinnut sitä, olin tarvinnut sen käden omassani kyetäkseni kävelemään ne metrit kaikkien sukulaisten, ystävien ja tallilaisten edessä.
"Hitto mikä näky!" Joonaksen ääni kajahti hiljentyneen kirkon halki. Mä kohotin katseeni jätkiin, jotka törmäsivät sivuovesta penkkejä kolistellen.
"Lehtelä niin pyörtyy" Erkka murjaisi suupieli nykien koko kirkon kuullen. Nuoren naispapin katse tavoitti jätkät sillä samalla hetkellä. Mä en voinut olla virnuilematta huvittuneena. Miksi ne mahtoi epäillä mun pyörtyvän? Mun kasvoilta oli tosin paennut varmaan kaikki väri seistyäni hyvän aikaa alttarin edessä.
Koko kirkko hiljeni. Edes lapset eivät pitäneet pienintäkään pihahdusta. Päät kääntyivät ovelle, mun kädet alkoivat täristä uudelleen. Musiikki kaikui holvikaarissa, auringonsäteet värjäsivät käytävän kultaiseksi. Sirun henkäisy rikkoi sitä kunnioittavaa hiljaisuutta vain hetkeä ennen ensimmäistä kameran räpsähdystä. Mä räpäytin silmiäni. Sami Kiviniemi astui sisään ensimmäisenä. Miehen ilme oli vakava, mutta tummissa silmissä läikehti tunteiden kirjo.
Ja sitten mä näin Annin. Valkoinen puku toi esiin kapean vyötärön, pitsi helmeili ikkunoista pilkistäviä auringonsäteitä rinnalla ja käsissä. Anni puristi valkeaa helmaa sormissaan, kihlasormus kiilteli pisaramaisen kimpun ympärillä. Mä nielaisin.
Olinko mä oikeasti menossa naimisiin niin kauniin naisen kanssa? Oliko Anni oikeasti kävelemässä mua kohti? Oli. Mä puristin sormia nyrkkiin hillitäkseni niiden tärinän. Anni kohotti katseensa valkoisesta helmasta muhun hitaasti, pitkien ripsien lomasta.
Anni Mä olin vaipunut jonkinlaiseen transsiin sillä sekunnilla, kun Mikko oli laskenut irti kädestäni. Yhtäkkiä mulla oli ollut selkeä päämäärä: kävellä alttarille ja luvata kaikkien edessä Mikolle olevani sen. Edes viime hetkellä meitä vastaan täräyttäneet Erkka ja Joonas eivät saaneet mun keskittymistä herpaantumaan.
Ersolan kirkon käytävä tuntui pidemmältä kuin harjoituksissa. Mä puristin isän käsivartta katsoen ensimmäiset askeleet pitkää mattoa, joka halkoi käytävää, jonka varrelle kaikki vieraat seisoivat. Lopulta mä vedin syvään henkeä ja nostin katseeni alttarille ja niihin sinisiin silmiin, joiden katseen kohtaamista mä olin odottanut viimeisen vuorokauden.
Sitä hetkeä ei oikeastaan voinut kuvailla, eikä edes kuvitella etukäteen. Jos sä olet koko aamun ollut aivan varma, ettei susta -
meistä - ole siihen, on tajunnanräjäyttävää kuroa ne metrit umpeen sun ja yhteisen tulevaisuuden väliltä. Siinä hetkessä olet vain sä ja se toinen, joka odottaa alttarilla yhtä kauhistuneena.
Ja se on silti ollut molempien valinta, molempien toive, molempien tahto. Yhteinen päämäärä.
Isän hymy sai mun sydämen jättämään pari lyöntiä välistä. Mä en muistanut, milloin mä olisin viimeksi nähnyt isän kasvoilla niin rakkaudentäyteisen ja onnellisen ilmeen kuin sillä hetkellä, kun se luovutti mut Mikolle. Sinna oli kaapannut multa kimpun ilman, että mä olin oikeastaan edes tajunnut sitä. Yhtäkkiä kimpun tilalla olivat Mikon kädet, ja mä saatoin katsoa rakastamani miehen silmiä vain parinkymmenen sentin päässä omistani.
"Sä tulit", Mikko urahti tuskin kuuluvalla äänellä. Mun suustani karkasi paniikinomainen henkäys ja mun suupieli nyki sen verran kuin se paniikilta pystyi.
"En jättäisi väliin mistään hinnasta", mutisin hiljaa takaisin.
MikkoMä hymyilin Annin hiljaisille sanoille. Niiden vaikutus levisi mun rinnasta koko kehoon lämpimänä huojennuksen aaltona. Me oikeasti seistiin siinä, yhdessä. Papin edessä, kaikkien lähimmäisten edessä. Anni puristi mun käsiäni, eikä mun maailmaani mahtunut enää mitään muuta kuin ne lämpöä tuikkivat ruskeat silmät. Kaikki epäilys suli sen katseen myötä, se oli pelkkää rakkautta. Sillä hetkellä mä tiesin seisovani ainoassa oikeassa paikassa. Kaikki ne mutkat, alamäet ja vaikeat päätökset oli johtaneet siihen hetkeen.
"On suuri ilo saattaa kaksi ersolalaista yhteiselle polulle" papin sanat tunkeutuivat mun tajuntaani.
Joko se alkoi? Mä tajusin siunauksen, rukouksen, polvistumisen, kaiken sen harjoitellun alun muuttuneen tasaiseksi taustahumuksi. Mä henkäisin hiljaa.
Virren viimeiset sävelet kaikuivat kirkon kiviseinistä. Anni puristi mun kättäni hetki hetkeltä lujemmin, mä pidin tärisevää kättä omassani, tietämättä lopultakaan, kumman käsi tärisi enemmän. Sillä ei ollut mitään väliä, sillä me oltiin siinä yhdessä. Papin vaaleanruskeat silmät kääntyivät meihin hymyilevinä. Mä odotin niitä seuraavia sanoja henkeä pidättäen. Ehkä vihkipappi olikin kieltänyt meitä jännittämästä turhaan, mutta mä jännitin silti. Mä melkein näin sieluni silmin sen kohtauksen, jossa joku läheinen nousi ylös kiljuen
vastustan! tai morsian pakeni alttarilta kyyneleitä niellen. Ei. Mä purin huulta, päättäen, ettei niin tapahtuisi.
Mä puristin Annin kättä naisen serkun, Idan, noustessa ylös ja kävellessä kirkon edustalle.
"Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin
vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka
tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että
voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin
kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta
puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile,
ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä
pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa
uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.
Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus."
Aika tuntui pysähtyvän. Ida palasi paikalleen, pappi puhui.
Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta, Mikko Sebastian Lehtelä, tahdotko ottaa Anni Adalmiina Kiviniemen aviovaimoksesi ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä? Mä vedin henkeä papin sanojen myötä. Mä katsoin syvälle rakastamiini silmiin sanoessani sen, eikä mun kädet enää tärisseet.
"Tahdon."
AnniSiinä se tuli. Nyt kaikki oli musta kiinni. Mä nipistin huulet yhteen, enkä laskenut katsettani hetkeksikään pois niistä syvänsinisistä silmistä, joita mä halusin katsella koko lopun elämääni. Pappi toisti kysymyksensä, lausui molempien nimet huolella ja kaikessa rauhassa, tyynnytellen mua äänellään.
"Tahdon", mä vastasin ääni pelottavan vakaana. Mä kuulin nyyhkintää, ja mä tiesin katsomattakin, että se oli äiti.
Jani väläytti mulle rohkaisevan hymyn ojentaessaan sormukset. Mun katse kävi vieraissa, jotka olivat jakaantuneet käytävän molemmille puolille. Mun sukuani oli enemmän, mutta se ei haitannut: kaikki näyttivät silti tyytyväisiltä. Mä näin porukat, Eilan, Sirun ja muut sukulaiset. Tallilaiset, jotka olivat uskollisena saapuneet paikalle.
Papin sanat havahduttivat mut takaisin siihen hetkeen. Mä näin Mikon tavoittelevan sormusta, mun katse nousi takaisin tuttuihin silmiin. Mä en ollut hetkeen tuntenut oloani niin alastomaksi kuin odottaessani, mitä viimeistä vaille valmis aviomieheni sanoisi kaikkien edessä.
"Minä, Mikko Sebastian Lehtelä, otan sinut, Anni Adalmiina Kiviniemen, ainoakseni. Mä lupaan kulkea rinnallasi kaikki ylä- ja alamäet, suvannot ja mutkat. Mä lupaan pitää sut pystyssä vaikeina aikoina, mä lupaan rakastaa sua silloinkin, kun elämällä on tarjottavanaan vain pettymyksiä. Mä lupaan olla sulle kaikki se, mitä sä olet ansainnut. Mä lupaan rakastaa ja kunnioittaa sua sellaisena kuin sä olet. Mä lupaan, että sä olet mulle tärkeintä koko maailmassa."
Mä tunsin kyyneleiden polttelevan silmäluomien alla, mutta mä taistelin niitä vastaan rohkea hymy huulillani. Enää mä en ajatellut, että muut kuulivat kaiken, koska tuntui kuin me oltaisiin oltu kahden. Mä näin vain Mikon kasvot, tunsin vihkisormuksen nimettömässäni ja olin valmis kertomaan, miten minä, Anni Kiviniemi, vetäisin nyt viimeiset henkäykseni Kiviniemenä.
"Minä, Anni Adalmiina Kiviniemi, otan sinut, Mikko Sebastian Lehtelä, aviomiehekseni, ja lupaan rakastaa sinua jokaisena aamuna ja jokaisena iltana. Mä haluan sut, mä haluan Sirun, täysvaltaiseksi osaksi elämääni. Mä voin olla epävarma monistakin asioista, mutta en siitä rakkaudesta, jota sua kohtaan tunnen nyt ja tulen tuntemaan joka ikinen päivä."
MikkoSe tyhjä olo, jonka paljas sormi eilen oli aiheuttanut, hävisi Annin pujottaessa tumman sormuksen takaisin mun sormeen. Nyt siihen oli kaiverrettu ensimmäisen päivämäärän lisäksi vihkipäivä. Annin sanat saivat mun huulet onnelliseen hymyyn. Mun oli pakko räpäyttää silmiä ruskeiden silmien katseen pysyessä mussa vakaana.
"Sillä valtuutuksella, joka minulle on uskottu, vahvistan teidän liittonne ja julistan teidät aviopuolisoiksi." Papin sanat kajahtivat ilmoille, saivat mut hätkähtämään ajatuksistani. Papin vaaleat silmät tavoittivat mun katseen. Annin kädet olivat yhä mun omissani.
"Voitte suudella morsianta."
Kirkkoon laskeutui uusi hiljaisuus kaikkien katseiden kääntyessä siihen yhteen suudelmaan. Mä katsoin ruskeita silmiä, joihin kohosi koko kirkossa vallinnut rikkumaton, äänetön odotus. Mä päästin otteeni Annin käsistä vain laskeakseni käden
vaimoni kasvoille. Mä tohdin tuskin koskettaa sitä ihoa kumartuessani lähemmäs. Aika pysähtyi, oli vain me, vain ne odotuksesta tuikkivat silmät. Ja Annin huulet. Mä ehdin kuulla Janin huvittuneen rykäyksen ennen kuin mun huulet koskettivat Annin huulia, ensimmäistä kertaa aviomiehenä. Anni sulki silmänsä, enkä mä voinut olla hymyilemättä onnellista hymyä.
Mun rinnan vallannut lämmin onnentunne levisi koko kehoon kävellessäni Annin kättä pidellen alttarilta. Ne loput rukoukset, siunaukset ja papin sanat olivat hävinneet siihen onnen sumuun. Mä olin nähnyt vain ne ruskeat silmät, joita mä rakastin syvästi. Musiikki kaikui jälleen kirkon kiviseinissä, mutta tällä kertaa se ei tuonut mukaan kolkkoa jännitystä. Mun huulilta pakeni helpottunut huokaus käytävän vihdoin loputtua. Anni pujahti mun edellä pois kirkon ovelta, ihan kuin me oltiin harjoiteltu monta kertaa. Mutta mikään harjoitus ei ollut valmistanut siihen tunteeseen: se oli pelkkää rakkautta.
"Me tehtiin se, me oikeasti tehtiin se" Anni henkäisi oven liu'uttua kiinni mun perästä. Valkoinen kangas rahisi meidän välissä mun kietoessa käteni Annin ympärille. Mä hymyilin niitä punattuja huulia vasten.
"Niin tehtiin" mä murahdin hymyillen. "
Me ollaan jumalauta naimisissa."
Annin nauru hersyi, peitti alleen oven takaa kantautuvan vieraiden puheensorinan.
AnniYhtäkkiä aika kului aivan liian nopeasti. Kun vihkimisen alettua aika oli tuntunut pysähtyneen, mä olisin nyt, Mikkoa vasten muiden katseilta piilossa painautuneena, toivonut meille lisäminuutteja.
"Mä rakastan sua ihan hirveästi", ehdin sanoa Mikon silmiin katsoen, ennen kuin Janin rykäisy keskeytti hetkemme.
"Saanen esitellä, herra ja rouva Lehtelä!" Jani kailotti ylpeänä. Mä astuin Mikon vierellä ulos kirkon suurista pariovista ja meidän eteemme avautuva tähtisädetikkumeri sai mut henkäisemään. Mä olin yhtä hymyä astellessani kaikessa rauhassa portaat alas, käsi aviomieheni käsivarren lomaan sujautettuna.
Jani oli tähän mennessä suoriutunut bestmanin tehtävistään kiitettävästi, mutta löi meidät silti ällikällä.
Just married -kyltillä ja koristenauhoilla somisteltu Bentley oli parkkeerattu kirkon edustalle, enkä mä voinut olla hymähtämättä tunnistaessani kuskin Janin isäksi.
Noin kolme varttia myöhemmin mä suutelin Mikkoa kellariravintolan edessä. Mä olin ehdottanut viimeiseksi kuvauslokaatioksi juhlapaikan edustaa, koska punertavanruskea tiiliseinä oli kiinnittänyt huomioni jo syksyllä.
Lumihiutaleet leijailivat hiljalleen valokeilaan, jonka katulamppu meille soi.
"Eihän sua palele?" Mikko kysyi laskematta katsettaan. Me oltiin sisäistetty kuvaajan ohjeet nopeasti ja vajottu omaan kuplaamme miettimättä kameraa sen enempää.
"Ei", vastasin hymyillen sitä samaa, autuaan hölmön onnellista hymyä, jota en ollut saanut hetkeksikään pois huuliltani sitten vihkivalojen.
"Mä luulen, että nää alkavat riittää", kuvaajamies ilmoitti rempseästi, saaden mut luomaan haikean katseen ravintolan ulko-oveen. Vieraat odottaisivat jo.
MikkoMun huulilta pakeni pitkä huokaus valokuvaajan siirtyessä edeltä sisätiloihin. Mä halusin hetkeksi jäädä siihen, pidellä vaimoani lähelläni. Se onnellinen hymy Annin huulilla sai mut murahtamaan hiljaa, kiertämään kädet vielä kerran naisen ympärille.
"Meidän pitäisi mennä" Anni henkäisi mun huulia vasten, mutta silmissä välkähti tavalla, jonka mä tunsin hyvin.
"Tai me voitaisiin jo karata häämatkalle" mä virnistin, hipaisten tumman hiuskiehkuran sivuun. "Kai ne keskenäänkin juhlii."
"Melkoinen tarjous" Anni puri alahuultaan, kurottautuen suukottamaan mun poskea, "mutta mulla on nälkä."
Mä nauroin hellästi puvun kahistessa naisen painautuessa hetkeksi mua vasten. Huokaus vavisutti pientä naista, sai mun hymyn heltymään vielä vähän.
Meitä vastassa oli kaikki tärkeimmät: sukulaiset, ystävät, tallilaiset, koko lähipiiri. Kellariravintola oli niin idyllinen juhlapaikka kuin me oltiin toivottukin: koristeet, tunnelmavalaistus ja ennen kaikkea lähimmäiset tekivät siitä tilasta täydellisen.
"Tervetuloa tänne Kellariin juhlimaan tuoretta avioparia, Lehtelöitä!" Janin ääni kantoi koko salin halki autettuani tuolin vaimolleni. Se ajatus tuntui uskomattomalta. Anni todella oli mun vaimoni,
Anni oli Lehtelä."Mä haluan toivottaa teille, kyyhkyläisille, ihan helvetin antoisaa avioelämää - tai ainakin onnellista ja
harmaan varmaa sellaista" bestman kohotti maljaansa saaden juhlakansan nauramaan lohkaisulleen. Oli helppo nauraa, vaikka siinä oli yhä ihan hitosti hämmennystä, onnen sumua.
Mä en ollut syönyt sinä päivänä mitään, mutta ruoka ei ollut päällimmäisenä mun mielessäni. Anni puristi mun kättä pöydän alla, välistä meidän katseet kohtasivat. Mä olin ihan helvetin onnellinen, että me oltiin pystytty siihen. Että me pystyttiin istumaan Kellariin avioparina, kaikkien tärkeimpien ihmisten edessä, ottamaan vastaan ne onnenkyynelten värittämät toivotukset. Vielä vuosi sitten me molemmat oltaisiin paettu pelkkää ajatusta. Olisi naurettu sille, vähätelty. Naimisiin? Ja tässä me istuttiin. Niin helvetin onnellisina, sormet toisten lomassa. Mä tunsin Annin vihkisormuksen omaa nimetöntäni vasten.
Mä hätkähdin Samin noustessa seisomaan lasiaan kilauttaen.
"Anni, Mikko,
Lehtelät" mun tuore appiukkoni aloitti ääntään selvittäen, katsoen meitä kuohuviininsä yli. Koko sali hiljeni kuuntelemaan, mä nielaisin. "Mä en ole mikään puhemies, joten pidetään tämä lyhyenä. Olet sä Lehtelä aikamoinen mies, kun mun pikkuisestani menit Lehtelän tekemään. Kyllä sä isänä itsekin tiedät, miten kosijat vähän epäilyttää, etkä sä mikään poikkeus ollut. Mutta Anni on todistanut, että sä olet poikkeuksellinen mies: sä teit vaikutuksen mun pikkuiseen tyttööni."
Mä kuuntelin pystymättä hengittämään. Annin, ja lähemmäs sadan vieraan katse poltteli.
"Nyt mä olen Annini luovuttanut, ja Annista on virallisesti tullut
sun tyttösi, enkä mä odota enempää enkä vähempää, että sä pidät siitä niin paljon huolta kuin olet luvannutkin - ja paremmin. Ja Anni - sä valitsit ihan hyvän miehen. Olisit sä huonomminkin voinut valita. Paljon onnea, Lehtelät."
AnniIsä oli aina ollut vaatimaton mies, mutta mä tiesin sen osaavan puhua. Isä oli todistanut sen viimeksi mun valmistujaisissani, jossa se oli hurmannut koko suvun rennon vakavalla puheellaan.
"Onnea kulta", isä murahti korvaani halatessaan mua juhlavieraiden edessä. Mä pusersin sormiani puvuntakkia vasten nielläkseni häkellyksen kyyneleet, jotka olivat taas kohoamassa silmiini.
"Kiitos", heläytin takaisin peittelemättä hymyä, joka oli vähemmästäkin herkässä.
Ruoan jälkeen mä nousin ylös vain hetkeksi, mutten päässyt montaa metriä pöytää edemmäs.
"Hirmuisesti onnea!" Saana hihkaisi ja kahmaisi mut halaukseen kasvaneen mahansa kanssa.
"Kiitos, miten sulla on mennyt?" hymähdin takaisin laskien katseeni vauvakumpuun, joka sai Saanan hehkumaan.
"Hyvin, vaikka on kyllä ollut ikävä töihin", Saana vastasi irvistäen huvittuneena. Mä näin sivusilmästäni liikettä, ja Saanan mahan viereen ilmestyi toinenkin kumpu Hannen ja Ilarin työntyessä onnittelemaan leveät hymyt kasvoillaan.
"
ANNI!"
Sirun ääni halkoi kellariravintolaa. Niin mun kuin Mikonkin katseet kääntyivät äänen suuntaan samaan aikaan, eikä kumpikaan ennättänyt reagoida Sirun kirmatessa pöytäämme kohti. Eila nauroi toisen pöydän ääressä, ilmeisesti nainen ei ollut saanut kahlittua mummotettavaansa tuoliinsa pidemmäksi aikaa.
"No hei", virnistin Sirun pölähtäessä puoliksi syliini niin, että viinilasi heilahti pöydällä uhkaavasti. Pienet kädet kiertyivät mun ympärilleni ja mä huomasin vieraiden pysähtyneen katsomaan meitä.
"Sä pärjäsit hyvin kirkossa", hymyilin sipaisten lettikampauksesta karanneen hiuskiehkuran Sirun korvan taakse. Tyttö nosti katseensa muhun ja virnisti ilkikurisesti.
"Niin säkin."
"Hääkakku täytyisi leikata", Jani kävi ilmoittamassa ylpeän tärkeällä äänellään. Mä nyökkäsin vilkaisten Mikkoa, joka näytti jumalaisen hyvältä tummansinisessä puvussaan. Lämpö kuohahti sisälläni, kun tuore aviomieheni kietaisi kätensä vyötärölleni johdattaen mut ravintolan poikki tarjoilunurkkaukseen, jonne tuotu kolmikerroksinen kakku näytti juuri siltä kuin mä olin haaveillutkin. Violetit ja hopeiset koristelut kiersivät valkealla kuorrutuksella hillittyinä meidän nimikirjaimiemme koristaessa kakun ylintä kerrosta.
"Mä en polkaise jos sä et", mutisin virnuillen Mikon poskea vasten miehen havitellessa kakkulapiota käteensä. Kiersin sormeni aviomieheni käden ympärille, laskematta katsettani sen kasvoista hetkeksikään.
MikkoMikko mä virnistin Annin kujeilevalle ilmeelle ja silmille, joissa tuikki enemmän kuin koskaan. Annin sormet mun omallani tuntui hyvältä, mä rakastin niitä pieniä kosketuksia. Mä rakastin sitä naista, eikä mua enää haitannut yhtään, että koko suku tuijotti meitä, tai että valokuvaaja ei missannut sekuntiakaan. Eikä se missannut silloinkaan, kun mä olin murahtamassa jotain polkaisusta, lapio oli puolessa välissä ja Annin korkokengän kärki survaisi mun jalalle. Mun älähdys muuttui nauruksi.
"Vai sillä lailla" mä murahdin suupieli nykien kaikkien nauraessa. Mä kippasin kakkupalan lautaselle ja nappasin lusikan nopeammin kuin Anni. Sokeria jäi Annin huulille, mutta mun nauru sekoittui Annin tunkiessa lusikkaansa mun suuhun. Mä murisin jotain, mutta se murina jäi kakunmakuisen suudelman alle. Mä hymyilin vaimoni huulia vasten.
"No niin, sitä ollaan sitten virallisesti tus...
Tossun alla" Jani murjaisi lyöden mua veljellisesti selkään. Mä urahdin jotain epämääräistä, päästämättä Annia käsivarteni alta. Nainen vilkaisi mua enemmän tai vähemmän tuskaisena, mutta mun huulten kosketus sai sen vetämään henkeä.
"Whaaat? Puppy, I demand an explanation" Jürgen Dauben möläisystä ei voinut erehtyä. Pyylevä mies oli saanut puolen vuoden aikana vähän lisää kiloja muistoksi, mutta se sama vanha ovela hymy oi ja pysyi ahavoituneilla kasvoilla. Anni tyrskähti mun yrittäessä parhaani mukaan kääntää sitä englanniksi - hollanniksi mä en edes yrittänyt. Dauben maha hyllyi räikeän pinkin kauluspaidan alla miehen nauraessa makeasti. Anni painautui lähemmäs Dauben kahmaistessa meidät molemmat halaukseen.
"Oh man" mies mutisi enemmän Annille kuin mulle, "I would've married you anytime, darling."
Annin kasvoille nousi heleä väri Dauben jatkaessa piikittelyään. Lopulta mä murahdin
onneksi mä ehdin ensin saaden myös Coppot repeämään nauruun.
"Congratulations" Alina ja Andrea heläyttivät yhteen ääneen, enkä mä voinut kuin päästää otteeni vaimostani voidakseni vastata siihen halausten tulvaan.
Mä kuuntelin Jukan puheen hiljaisena. Se muistutti, miten onnellinen mun isäni olisi ollut, jos se olisi ollut todistamassa tätä päivää.
"Vielä ratsastajavaimo!" Jukan heitto sai kaikki naurahtamaan. Mä vilkaisin kahviaan hiljaisena juovaa vaimoani, hymyilin hellästi. "Tätä ei varmaan tarvitsisi edes ääneen sanoa, mutta pidä nyt hyvä mies huolta siitä Annistasi. Täälläkin riittäisi ihan jonoksi asti
lohduttajia."
Anni tirskahti, kurottautui suukottamaan mun poskea. Mä hymähdin jotain epämääräistä, niellen kuittailut virnuillen.
Annin käsi tuntui viileältä mun omassani. Ruskeiden silmien katse oli lämmin laskiessani toisen käteni valkoisen puvun selkämykselle. Mä muistin, miten me oltiin syksyllä harjoiteltu tätä hetkeä varten, mutta siihen ei kuitenkaan ollut mitenkään voinut valmistautua. Anni henkäisi hiljaa ensimmäisten sävelten kaikuessa holvikaarista, joille tunnelmavalaistus loi kultaisia varjoja. Hämärä valaistus korosti Annin siroja piirteitä, sai tummat silmät heijastamaan valoja hehkuvina.
AnniVaikka joskus tuntuu et mä sekoon
Vielä kannan korttani kekoon
Silloin kun tarviit mua, täällä mä oon
Sä kuulut myös mun kohtaloon
Sillon kun et saa sanottua ääneen
Sillon kun luulit mun jo lähteneen
Mä lupaan tulla sua kyseleen ja jos kaikki menee
Sä jätät jäljen mun sydämeenReino Nordinin kappaleen akustinen versio oli miellyttänyt molempia. Mä muistin ne tuskailut häävalssin suhteen ja sen tunteen, kun me oltiin lopulta löydetty
meidän kappale. Se sai mut hymyilemään ja puristamaan Mikon kättä vielä vähän tiukemmin.
Me pyörähdeltiin hitaasti tyhjällä tanssilattialla. Musiikin lisäksi ei kuulunut mitään, vain satunnaisia kameran räpsähdyksiä. Mun oli vaikea palata ajatuksissani aamuun, jolloin kaikki oli tuntunut epätodelliselta, jopa mahdottomalta. Juuri sillä hetkellä mulla oli varma olo siitä, että mä olin siellä missä mun pitikin olla.
Että se toinenkin sormus kuului sormeeni.Täällä mä oon, vieläkin sun
Nousen pystyyn jos kaadun
Haluun saada syttyyn sun soihdun
Sun hymystä mä voimaannun
Ja täällä mä oon niin kauan kun
Viimeisen kerran kaadun
Jos sä haluut sotilaan mä varustaudun
Jos haluut rauhaa mä antaudunMä painoin huulet Mikon poskelle, saaden miehen murahtamaan. Tunsin kyyneleen karkaavan silmäkulmastani, mutta se ei haitannut. Millään muulla ei ollut enää väliä.
Mä kuulin taas itkua, ja mä tiesin nyyhkinnän kuuluvan taas äidille. Helpottunut, haikea henkäys karkasi huulilta kuin varkain, kun kappale lähestyi loppuaan. Mä näin vilaukselta vieraiden lämpimät hymyt, ennen kuin Mikon huulet löysivät omani.
MikkoSe suudelma jatkui vielä viimeisten sävelten kaiuttua pois. Mä hymyilin silmät kiinni vaimoni huulille, mä olin sen yhden tanssin aikana unohtanut meitä katsovat sukulaiset ja ystävät. Oli ollut vain hiljaa kahahteleva valkoinen mekko, Annin poskelle vierähtänyt kyynel. Mä avasin silmät, pyyhkäisin sen kyyneleen vaimoni poskelta. Mä kumarruin vielä vähän lähemmäs kuiskatakseni niin, että vain Anni kuuli mun hiljaiset sanani. Mä kuiskasin, miten paljon mä sitä naista rakastin. Miten onnellinen mä olin, että mä sain sen ensimmäisen tanssin. Annin henkäisy sai mun huulet kaartumaan hellään virneeseen.
Sen kuplan puhkaisi vain tanssilattialla kohteliaan kumarruksen esittänyt Sami Kiviniemi. Mä luovutin liikuttuneen vaimoni vähän vastahakoisesti, mutta Eilan harmaiden silmien odottava katse sai mut naurahtamaan hiljaa.
"Tule sitten" mä hymähdin, ojentaen käden äidilleni. Se oli aika harvinainen hetki. Me hymyiltiin toisillemme.
Ilmeisesti mun häät oli hetki, jona Eila Korkealinnakaan ei vihoitellut. "Ohhoh sinähän osaat tanssia" Eila mutisi pyyhkäisten käsivarrella silmäkulmaansa. Mä murahdin, mutta mä hymyilin. Annin katse tavoitti mut Samin olan yli, enkä mä osannut kuin hymyillä hellästi.
"Isi mäkin haluun tanssii!" Siru kailotti jo puolessa välissä tanssilattiaa. Eila päästi otteensa musta hangoittelematta, tehden tilaa pojantyttärelleen. Siru oli mua puolta lyhyempi, se astui mun jaloille yltääkseen pitämään mun hartiasta.
"Hölmö" mä mutisin, napaten tyttäreni lopulta syliin.
"Sä oot isi aika komee tänään" Siru kuiskutti mun korvaan, painautuen tummaa liiviä vasten. "Mutta Anni on silti kauniimpi."
Mä nauroin. "Totta kai on."
Tanssilattia täyttyi nopeasti soittolistan jatkuessa. Mä sain tarpeekseni nopeasti, mutta Anni pyörähteli vuorollaan Matiaksen, Janin, äitinsä ja ties kenen kanssa. Mä istuin katselemassa.
Anni oli oikeasti aivan helvetin kaunis. Mun huulilta pääsi pieni henkäys naisen katseen sivuuttaessa, pysähtyessä muhun. Siihen noussut rakkaus sai mut hymyilemään.
"Oh my she's so little" Anni ynähti katse pienessä mytyssä Kellariravintolan hiljaisempaan nurkkaan pystetyssä sitterissä. Hansin hymy oli ylpeä miehen esitellessä esikoisensa, Grietjen. Lena nauroi hiljaa miehensä kertomuksille ensimmäisistä viikoista isänä. Anni katsoi mua silmiin, eikä mulla ollut sanoja. Mä olin kietomaisillani kättäni naisen ympärille, kun Jani, Erkka, Matias ja pari muuta jätkää rämähtivät paikalle ryövärinasuissa.
"HAA! KAAPATTU!" Jani karjaisi nostaessaan kiljahtavan Annin hartialleen. Mä älähdin. Morsiamen ryöstöä?
Ei helvetti.
Joku nauroi mun ilmettä katsoessani, miten tuore vaimoni rimpuili kaapparin olalla, kadoten kellarista hotelliin johtaviin rappusiin.
AnniEnsin mä olin nähnyt vain Lenan ja Hansin pienen esikoisen, sitten mä näin vain lattian. Janin ote mun vyötäröltä oli vahva, kun mies rymisteli kohti maantasalle vievää portaikkoa välittämättä mun rimpuilustani.
"Olisin mä voinut kävelläkin", jupisin saaden Joonaksen nauramaan. Sen sukkahousuviritelmä oli niin onneton, ettei jätkää voinut olla tunnistamatta: toisin kuin muilla, se oli valinnut beiget sukkahousut.
Mut istutettiin jonkinlaiseen varastotilaan, jonne oli roudattu tuoli ja pieni pöytä. Tirskahdin huomatessani siideritölkit ja pienet leivonnaiset, jotka mulle oli varattu.
"Huomaa, se on
holitonta", sukkahousut päästään pois nykäissyt Jani myhäili mun puoleeni kumartuneena. Älähdin hiljaa vilkaisten muita kaappareita, jotka eivät onneksi olleet kuunnelleet yhteiseltä naureskelultaan.
"Koeta pärjätä, mä menen hieromaan kauppoja", Jani virnisti silmää iskien, kadoten huoneesta heittäen bändikavereilleen ohimennen yläfemmat.
Mä mittailin katseellani Matiasta, joka rupatteli Erkan kanssa. Mulla ei ollut mitään hajua, olivatko kaikki neljä suunnitelleet ryöstön vai oliko sekin vastuu jäänyt Janille.
"Mitä ne nauraa?" Joonas ähkäisi alakerrasta kantautuvan naurunremakan päätteeksi. Erkka avasi oven, jotta ääni ylsi huoneeseen saakka.
"...eli herra Lehtelä pääsee esittämään balladin appiukolleen! Ole hyvä Mikko, estradi on sun!"
Matias, Erkka ja Joonas räjähtivät nauruun tismalleen samalla sekunnilla. Jätkien katseet kääntyivät muhun, enkä mä saanut sanaa suustani:
balladi isälle?Toisesta tehtäväosiosta me ei kuultu paljoakaan, ennen kuin Janin ääni kantautui yläkertaan saakka.
"Mikko haluaa Annin takaisin, koska Anni on parempi kokki. Aika hyvä pointti,
dude. Nää muut syyt eivät sovikaan perheen pienemmille."
Joonas nauroi taas, Erkka tyytyi vain virnuilemaan ja Matiaksen leukaperät kiristyivät hetkellisesti. Kukaan ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun Jani oli jo pölähtänyt huoneeseen.
"Säkin joudut nyt hommiin, rouva Lehtelä", Kallio tokaisi leveästi virnistäen, tyrkäten eteeni lehtiön ja mustekynän, joka oli täynnä kysymyksiä.
MikkoMä älähdin hiljaa Janin kysymystulvan saadessa kerta toisensa perään mut rypistämään kulmia ja vieraat nauramaan vedet silmissä. Aluksi kysymykset oli helppoa perussettiä: syntymäpäiviä, kumpi saa Sirun nopeammin nukahtamaan, kummalla on pidempi pinna. Vähitellen niiden sävy muuttui. Mikä on merkittävin hevonen? Mä haroin tukkaa ähkäisten.
Merkittävin hevonen? Mä en voinut vastata väärin, ja mun oli vastattava samalla tavalla kuin Anni. Mä saatoin miettiä hiljaa itsekseni, kuinka helppoa Annin oli. Sen ei tarvinnut olla kaikkien edessä, saati sitten esiintyä tuoreelle appiukolle. Kaikkien edessä. Mutta Anni oli viety multa, ja mä helvetti halusin sen takaisin.
"Meera" mä lopulta vastasin, "koska Anni ratsasti sillä talvella paljon."
"Haa! Meille vai teille - kumman luona ensimmäinen yö vietettiin?" Janin ääneen nousi uhkaavalla tahdilla kiihtyvä oveluus, enkä mä pitänyt siitä virneestä jätkän huulilla. Voi perkele.
"Lehtomäellä."
Mä en ihan pystynyt katsomaan vieraisiin, joiden joukosta mä tunsin Annin perheiden katseen poltteet. Seuravaa kysymys oli helppo - Haarlemin lähtöpäivä - mutta viimeistä kysymystä mä jouduin tosissani miettimään.
Missä ensimmäiset silmäykset vaihdettiin? Mä murahdin hiljaa vieraiden katseiden kääntyessä muhun odottavina. Ensimmäiset silmäykset? Mitä helvettiä se tarkoitti? Me oltiin tavattu ihan ensimmäisen kerran Reunassa, mutta tallilla me kai oltiin huomattu toisemme.
"Susikalliolla."
Ne hetket, kun mä yritin kuunnella rappusista ryövärijengin paluuta, oli piinaavat. Siru pohti ääneen, toisiko ne Annia ollenkaan takaisin. Mä loin tyttäreeni puolittaisen virneen päätäni hitaasti pudistellen.
"Se on Lehtelä semmoinen juttu" Jani Kallion ääni kajahti hämärästä rapusta ennen kuin mies astui näkyviin, "että kyllä sä sun vaimosi takaisin saat. Mutta yksi pikkujuttu."
Mä nielaisin.
"Sä vastasit yhteen kysymykseen väärin! Annin mielestä te vaihdoitte katseita Reunassa. Jotta pelin henki on se et sun vaimoo rangaistaan sun virheistä. Onko joku joskus kuullut hakaneulan piilotuksesta?"
Joku vieras hihkaisi, toinen räjähti nauruun. Mä katsoin hölmistyneenä bestmania, joka lähestyi mua hakaneula kädessään. Mitä helvettiä?
"Annin tehtävä on löytää Mikon vaatteista hakaneula" Jani julisti voitonriemuisesti virnuillen. "Sokkona."
Anni"Mikko vastasi väärin! Rangaistuksen vuoro", Erkka ilmoitti vahingoniloisesti virnistäen. Matias kaiveli povitaskuaan ja tarjosi sitten sieltä kaivamaansa unimaskia suuntaani.
"Mäkö sen joudun suorittamaan?" ynähdin. "Vaikka
Mikko vastasi väärin?"
"Sitä se avioliitto on", Erkka naureskeli hoputtaen mua sokkoleikkiinsä.
Mä kuulin hyväntahtoista naureskelua, kun jätkät taluttivat mut portaikolta keskemmälle ravintolaa. Mulla ei ollut mitään hajua, mitä helvettiä tuleman piti, ja se sai mun monen tunnin hymyputkeni katkeamaan.
"No niin Anni, sulle olisi tässä helppo tehtävä. Sun ei tarvitse etsiä neulaa heinäsuovasta, vaan hakaneula Mikon puvusta", Jani selosti kirvoittaen vierailta naurut. Mä pystyin näkemään sen tyytyväisen virneen miehen kasvoilla, kun joku tyrkkäsi mua pehmeästi eteenpäin. Seuraavaksi mä tunsin tutun käden, joka kiertyi sormieni ympäri vetääkseen mut lähemmäs.
Taustalla alkoi pauhata
Candy Shop, ennen kuin mä olin edes ehtinyt koskettaa Mikon pukua. Irvistin kohottaessani käteni sille korkeudelle, jolla mä kuvittelin Mikon kaulan sijaitsevan. Puvun kaulus tuntui sileältä ihoa vasten, mutta nopealla tunnustelulla mä en löytänyt siitä mitään ylimääräistä.
"Anni... Ei se nyt ihan noin helppoa ole", Jani tokaisi vieraita naurattaen. Mä tuhahdin hiljaa, pyytäen hiljaa mielessäni anteeksi isältä liu'uttaessani kättäni alemmas aviomieheni vartalolla.
Hakaneulaa ei löytynyt taskuista, hartioilta, kyljistä tai hihoista. Mä kävin läpi istuvan Mikon reidet, saaden aikaiseksi pari vislausta.
"Kylmenee, Jani hekotti, kun mun kädet laskeutuivat polvien alapuolelle. Jos mä olisin voinut, mä olisin luonut mieheen ihan helvetin pitkän katseen. Mikko murahti tuskin kuuluvasti, kun mun kädet nousivat ylemmäs. Mä skippasin taktisimmat alueet, tunsin vyönsoljen kylmyyden sormiani vasten. Ja aivan sen yläpuolella tuntui jotain kauluspaitaan kuulumatonta.
MikkoAnni riuhtaisi siteen silmiltään voitonriemuisesti hihkaisten. Mä murahdin vaimeasti käsien kadotessa mun keholta. Se oli sanalla sanoen ollut jäätävää, sä rakastit toisen kosketusta, mutta samalla sä tiesit
kaikkien tuijottavan. Mun oli välillä täytynyt sulkea silmät kestääkseni sen kosketuksen. Jani nappasi unimaskin Annin kädestä. Mä kaappasin naisen lähelleni virnuillen sen posken pehmeälle iholle.
"Sori" mä virnuilin Annin irvistäessä.
Vanessa kipitti äitinsä edellä tanssilattian suuntaan. Mä naurahdin tytön tömähtäessä ja noustessa bumerangina ylös. Matka jatkui kuin mitään ei olisi sattunut.
"Hups" Viona virnisti tyttärensä törmättyä Annin helmoihin.
"Ja paljon onnea nyt vielä" Susikallion omistajattaren hymy oli vähän väsynyt naisen kopatessa vajaan yksivuotian tyttönsä syliinsä.
"Kiitos" Anni hymyili onnellisena, kilistäen alkoholitonta siideriään. Mä huomasin jääneeni tuijottamaan sitä etikettiä ja Vanessan kirkkaan vihreitä silmiä vasta Vionan rykäistessä hivenen huvittuneena.
"Hmm?" Mä kohotin katseeni pikkulapsesta lyhyeen naiseen.
"Niin että ole huoleti honeymoonilla, kyllä me Susarilla pärjätään" Viona nauroi pakatessaan tytärtään auton kantokoppaan.
"Hyvät naiset ja herrat, yllätysnumeron vuoro!" Janin ääni kantoi pitkälle kellariravintolassa. Baari oli ollut koko illan auki, vähitellen ravintolan oli täyttänyt iloinen puheensorina. Anni vilkaisi mua kysyvästi, mä vain virnistin.
"Tiedätkö sä tästä jotain?" Anni pihahti, ripustautuen mun käteen. Mä en sanonut mitään, murahdin hiljaa. Bändipojat sohlasivat keskenään pienen lavan takana.
"Joo, se on
sulhasenkaappaus nyt" Erkka räkätti, saaden Annin puristamaan mun kättä kovemmin.
"Ei enää" Anni mumahti. Mä naurahdin matalasti, kumartuen suukottamaan vaimoni ohimoa.
"Kukaan ei vie mua sulta."
Ruskeissa silmissä välähti mun sanojen myötä päästäessäni otteeni Annin kädestä.
Mun piti hetki säätää kitaran kanssa. Se ei ollut mun oma, enkä mä ollut esiintynyt pitkään aikaan. Bändi mun takana oli kuitenkin valmis, mä kuulin vieraiden odottavat supinat. Mä olin onnistunut pitämään sen hetken salassa Annilta. Mutta kun mä asetin sormet kielille, sanat putoilivat mun huulilta yhtä helposti kuin Tampereella, kun mä ensimmäisen kerran olin Annille esiintynyt. Koko muu yleisö katosi mun tajunnastani. Vaikka mun ääneni oli käheä ja matala, mä annoin kaikkeni.
AnniEnsin mut oli ryöstetty, sitten mä olin joutunut kopeloimaan Mikkoa koko vieraskatraan edessä. Ja yhtäkkiä mut oli istutettu etummaiseksi katsomaan aviomieheni paluuta estradille.
Mä tunnistin kappaleen ensimmäisestä soinnusta lähtien. Kaikki järkevät ajatukset pakenivat mun päästäni, enkä mä saanut katsettani irti Mikosta, jonka katse pysyi tiiviisti minussa mikrofonin takaa. Välillä miehen silmät painuivat kiinni oikeita nuotteja hakiessa, mutta meidän yhteinen kuplamme säilyi rikkoutumattomana.
'Cause all of me
Loves all of you
Love your curves and all your edges
All your perfect imperfections
Give your all to me
I'll give my all to you
You're my end and my beginning
Even when I lose I'm winning
'Cause I give you all of me
And you give me all of you, oh ohBändi näytti hyvältä yhdessä. Vaikka ne eivät olleet keikkailleet tuolla kokoonpanolla pitkään aikaan, Mikon poistumista bändistä ei olisi huomannut ulkopuolisena. Mä näin sen kuitenkin siinä tyytyväisyydessä, joka aviomiehestäni huokui.
How many times do I have to tell you
Even when you're crying you're beautiful too
The world is beating you down, I'm around through every mood
You're my downfall, you're my muse
My worst distraction, my rhythm and blues
I can't stop singing, it's ringing, in my head for youEi sitä tunnetta voinut verrata mihinkään. Samaan aikaan mä olin maailman otetuin ja häkeltynein, mutta taistelin punastumista vastaan. Mikon ääni kaikui kellariravintolassa ja mä huomasin miettiväni, kuinka olin voinut unohtaa sen täydellisyyden. Mä rakastin sitä ääntä sen jokaisessa muodossa.
Mä syöksyin kietomaan käteni Mikon kaulan ympärille saman tien, kun mies oli aplodien päätteeksi saanut kitaran pois käsistään. Mä ehdin väläyttää nopean hymyn muille bändiläisille painaessani pääni tuttua rintakehää vasten, varoen jättämästä puuteritahroja uuteen pukuun.
"One and only, Mikko Lehtelä", Jani virnuili tottuneesti mikrofoniin, taputtaen parasta ystäväänsä olalle.
MikkoTuntui hyvältä pidellä Annia siinä, vaikka samalla mä taas tunsin kaikkien katseet meissä. Mutta mä en enää pitkään aikaan ollut välittänyt niistä. Mä halusin vain pidellä Annia, suudella sen huulia. Joku vislasi kun mä laskin käden vaimoni kasvoille ja kumarruin suutelemaan sitä. Mun ääni oli vähän kähennyt laulamisesta mun naurahtaessa Joonaksen teatraaliselle irvistykselle.
"Kyllä säkin vielä jonain päivänä löydät oman Annisi, Joonas!" Erkka lohkaisi, saaden nuoremman jätkän kasvot helahtamaan tulipunaisiksi. Se mutisi jotain emmä tiiä-tapaista, uskaltamatta katsoa Annia päinkään. Morsian laski poskensa takaisin mun rintakehälle, enkä mä olisi halunnut enää mitään muuta kuin viedä rakkaani ensimmäiseen yöhön aviopuolisoina.
Mutta mä sain odottaa sitä hetkeä vielä ihan siinä missä Joonaksenkaan kasvoilta ei laskeutunut tomaatinpunainen väri. Jani istutti Annin showmiehen päättäväisyydellä keskelle tyhjennettyä tanssilattiaa, ilmoittaen, että oli aika kunnioittaa loppujakin perinteitä.
Sukkanauha. Mä murahdin laskeutuessani toisen polven varaan Annin eteen.
"Potut pottuina" Anni mutisi, ruskeissa silmissä välkähti ovela virne. Mä laskin kädet tutuille säärille helman alle.
"Ei käsiä!" Kallio muistutti raivostuttavan myhäilevään sävyyn. Mä loin mieheen pitkän katseen, kääntäen nopeasti katseeni toisaalle, sillä Annin perhe oli lyöttäytynyt bestmanin taakse. Mun huulilta pääsi matala urahdus tarttuessani haasteeseen.
Okei. Ei ollut ihan niin helppoa riisua sukkanauhaa, vaikka se siltä aluksi vaikuttikin. Mutta kun sä et saanut käyttää käsiäsi ja koko suku kyttäsi purskahdellen nauruun ja vislaten, sä huomasit jossain vaiheessa kyykkineesi tuoreen vaimosi helmoissa jo ihan hyvän tovin.
"Jaa, Lehtelä tainnut viihtyä siellä pidempäänkin..."
Anni nauroi mun huulten hipaistessa reittä, mutta lopulta mä sain pyydystettyä pitsihärvelin hampaideni väliin.
Ja se lensi kahden jätkän väliin. Vincent tuijotti sinistä sukkanauhaa silmät selällään. Joonas toimi nopeammin, poika nappasi kangaskappaleen lattialta voitonriemuinen hymy tulenpunaisilla kasvoillaan.
"JEES!" Jätkä kiljaisi, enkä mä ollut ihan varma, oliko poika edes kärryillä sen merkityksestä. Mä nauroin auttaen Annin ylös tuolilta, suoristin valkoisen hameen helman virnuillen.
AnniJoonaksen ilo kangaspalasesta oli suloisen koomista katsottavaa, kuten myös Vincentin pettynyt irvistys. Mä olin tervehtinyt poikaa hymyillen, mutta se ei ollut halunnut jutella mun kanssani sen enempää. Hans sen sijaan oli jo yrittänyt viritellä keskustelua ensi kesän töistä, mutta keskustelu oli kääntynyt nopeasti Grietjeen.
"Kimppu", Sinna sihahti, kun mä olin lähtenyt mua luokseen viittoman Janin luo. Nappasin kaasoni ojentaman kimpun kiitollisesti virnistäen, suunnaten naisväen tomerasti kasaan koonneen bestmanin luo.
"No niin naiset, nätisti sitten", Jani vitsaili, kun mä olin jo kääntymässä ympäri. Mikko hymyili kauempaa, kun laskin kolmeen kaikessa rauhassa ja nakkasin kimpun pääni yli toivoen, ettei se lävähtäisi päin kenenkään näköä.
Ensin oli hiljaista. Mun oli pakko kääntää katseeni naisjoukkoon, jossa kohahti. Ensin mun katse osui helpottuneeseen Sinnaan, serkkukatraaseeni ja lopulta Talvikkiin, joka tuijotti hölmistyneenä sylissään lepäävää kimppua.
"Loukkaannun jos ei tule kutsua", virnistin naiselle, jonka poskipäät olivat alkaneet punertaa.
"Onko mun pakko lähteä?" Siru tivasi isältään. "Enkö mäkin voi nukkua hotellissa? Teidän kanssa?"
Mikon suupieli nykäisi, kun mies kaappasi tyttärensä syliinsä meidän pöytämme edustalla. Mä seurasin tilannetta hymyillen, siemaisten siideriäni, jonka Jani oli ystävällisesti kiikuttanut. Lasiin kaadettu holiton versio oli enemmän kuin kätevä, koska se blokkasi kysymykset mun juomattomuudestani.
"Menet kiltisti mummin luo, niin jaksat vielä huomenna nähdä meidät", Mikko mutisi Sirulle, joka oli painanut päänsä lannistuneena isänsä olkapäätä vasten. Tyttö nyökkäsi ja sen katse kohtasi mun omani. Mä hymyilin taas, kun vaaleansinisissä silmissä välähti ilo Sirun heilauttaessa mulle kättään.
© Cella
