Post by Anni on Jul 22, 2018 10:11:50 GMT 2
21.7.2018
Anni
Kolme yötä sairaalassa oli ollut mulle ihan tarpeeksi. En saanut nukutuksi kunnolla yhtäkään yötä, vaikka poika olisikin antanut mun nukkua. Hyvää asentoa ei löytänyt nitisevässä sängyssä mitenkään, mutta ennen kaikkea mulla oli ikävä Mikon viereen.
“Tässä aletaan olla viimeisten täällä syntyvien lasten kanssa”, hoitaja totesi surumielisesti hymyillen tuodessaan mulle aamupalaa toivottavasti viimeisen sairaalayön jälkeen. Soteuudistukset eivät olleet ulottuneet vielä Ersolaan, mutta nyt palvelut karsiutuisivat täältäkin. Vilkaisin pöydällä värähtänyttä puhelinta huomaten Mikon viestin, jossa mies kertoi lähtevänsä kohta tulemaan sairaalalle.
Mikko ehti nähdä pojan juuri ennen lääkärintarkastusta. Sen pienen hetken ajan kaikki muu näytti katoavan miehen ympäriltä ja sen näkeminen sai mut hymyilemään sitä hölmön onnellista hymyä, joka kipusi kasvoille aina, kun mä näin isän ja pojan yhdessä. Äiti oli ihastellut samaa porukoiden käytyä eilen katsomassa ensimmäistä lastenlastaan. Matias oli käynyt eilen ja tuonut tullessaan omien kummilahjustensa lisäksi töiden takia estyneen Tytin puolesta kukkakimpun.
“Hoitaja vakuutteli, että me päästään tänään kotiin”, hymyilin. “Toithan sä mulle ne colleget?”
Sää oli sateinen ja ajatuskin ulos lähtemisestä oli paleltanut niin, että olin pyytänyt Mikkoa tuomaan mulle lisävaatetta selvitäkseni kotiin asti. Olin erityisesti kehoittanut miestä penkomaan entisiä vaatteitani, joihin mahtuisin taas. Se oli hämmästyttävää, ihan kuten kaikki muukin oli viime päivinä ollut.
Mikko
"Toin", hymyilin lempeästi vaimolleni. Mä nostin kassin ja vauvan kantokopan tuolille sängyn vierelle, vilkuillen vaimoani vähän epäröiden. Jaksaisiko se jo oikeasti tulla kotiin? Oliko poika nyt varmasti kunnossa? Mun pään täytti kysymysten tulva, joka veti kulmat ryppyyn.
"Mitä?" Anni hymähti, hilautuen hitaasti ylös sängyltä tavoitellakseen omia vaatteitaan. Oli hätkähdyttävää, miten nopeasti Anni palautui. Vauvavatsa oli kadonnut, ja sen tilalla oli liian suuri paita.
"Kunhan haluan sut -teidät - jo kotiin", virnistin hiljaa, pyyhkien mielestäni kaiken muun.
Ne kolme päivää oli olleet outoja. Mä en olisi halunnut jättää Annia ja poikaa yksin sairaalaan hetkeksikään, mutta samaan aikaan mulla oli tila ja Siru hoidettavana. Tyttö tosin oli ilmoittanut terävästi, ettei aikonut tulla kotiin mummolasta. Joten me oltiin vietetty laatuaikaa. Mä olin pitänyt Sirulle ja Pommille jöötä kentänlaidalla, me oltiin katseltu tytön valikoimaa elokuvaa ja tehty sen vaatimia tortilloja. Mun mielessä oli käväissyt, miten vähän mä loppujen lopuksi olin huomioinut tytärtäni kaiken hää- ja Ronaldohumun keskellä. Pieni puristus oli helpottanut mun rinnassa vasta, kun Siru toisena iltana oli huokaissut syvään ja myöntänyt kaipaavansa äitipuoltaan jo kotiin. Ei se varsinaisesti hihkunut veljensä perään, mutta pienistä askelista piti osata iloita.
Outoa oli ollut olla ilman Annia. Mä en muistanut, koska mä olisin viimeksi nukkunut Lehtomäen makuuhuoneessa ilman vaimoani. Huone tuntui suuremmalta kuin koskaan, kuin sen nurkkiin olisi voinut hukkua. Samalla se tuntui pienemmältä kuin koskaan, sen nurkat pimeämmiltä kuin aikoihin. Mä en ollut nukkunut. Tuijotettuani kattoa yhden yön, mä luovutin suosiolla ja vietin toisen yön laittaen Ronaldon huonetta kuntoon. Kaikki oli valmiina.
Anni
Tuntui hyvältä vetää ne colleget jalkaan. Vaikka mä olin kuinka yrittänyt nauttia raskaudesta ja kummusta, joka ei ollut pysyvä osa elämää, mä olin silti enemmän kotonani omassa kehossani ilman sitä. Nyt se ei enää rajoittaisi mua ja mä saisin nauttia perheestäni niin, että sen neljäskin jäsen oli osa arkea.
Sipaisin Mikon isäpartaa, joka sai mut virnistämään.
“Ensimmäisenä sä ajat ton pois”, tuhahdin nojaten pääni Mikon rintakehään. Mies murahti jotain hiuksiini, pitäen musta kiinni jotenkin varovasti. Vasta siinä vaiheessa mä tajusin, kuinka oudolta tunuti olla niin lähellä Mikkoa. Kumpu oli blokannut mut koko kesän kauemmas aviomiehestäni ja oli hämmentävää, että mä pystyin nyt pääsemään niin lähelle miestäni.
Ronaldo parkaisi, mutta hiljeni päästessään isänsä käsivarsille. Mä kuuntelin hoitajien puhetta ajatuksiini vaipuneena: nyt koittaisi kotiinlähdön aika. Se oli samaan aikaan ihanaa ja pelottavaa. Nyt kukaan ei enää neuvoisi kädestä pitäen, miten mun kuului pitää poikaa ja mitä tehdä milloinkin.
“Mennäänkö?” inahdin hiljaa, kun me oltiin jääty kahden. Mikko laski pojan varovasti kantokoppaan, joka näytti valtavalta pienenä syntyneen lapsen ympärillä. Mun olisi tehnyt mieli pitää pientä sylissä, mutta se ei olisi onnistunut autossa. Onneksi mä voisin silti säilyttää katsekontaktin koko matkan.
Mikko
Annin katse ei hellittänyt otettaan pojasta missään vaiheessa. Mun suupieltä nyki se muutos, jonka mun vaimo oli käynyt läpi viimeisten päivien, viimeisen kesän aikana. Sen näki siitä katseesta, joka tummiin silmiin oli noussut. Anni oli muuttunut, ja mä rakastin sitä muutosta. Mä kiedoin vapaan käteni vaimoni selälle, nauttien, miten lähelle mä saatoinkaan sen taas vetää. Mä melkein olin unohtanut, miltä läheisyys todella tuntui, kun vauvavatsa ei ollut rajana.
"Mennään", mä kuiskasin matalasti Annin tummiin hiuksiin.
"Ihana päästä kotiin", Anni huoahti, päästämättä katsettaan pojasta hetkeksikään koko matkan aikana. Mä ajoin tavallista hiljempaa, Audi lipui verkkaiseen Ersolan halki. Ersolan päiväkoti ja koulu vilahtivat ohi, luoden mielikuvia tulevaisuudesta, josta me vielä muutama päivä sitten oltiin vasta haaveiltu. Nyt se tulevaisuus nukkui konkreettisena kantokopassaan takapenkillä.
"On", mä hymähdin, hipaisten vaimoni kättä.
Lehtomäellä vallitsi rauhallinen hiljaisuus, kuin koko tila ottaisi tulokkaan vastaan.
"Tervetuloa kotiin", mä virnistelin pitäessäni ovea auki kaksikolle. Anni nosti pojan varoen kantokopasta, kuorien vaatekerrosten alta esiin pikkuisen, joka ei vielä jaksanut pitää silmiään auki kovin montaa hetkeä. Tummansiniset silmät pälyilivät läpi kodin, huokaisun myötä poika nukahti äitinsä käsivarsille.
"Mä siirsin eilen pinnasängyn makuuhuoneeseen", mä madalsin ääntäni, etten herättäisi poikaa.
Makuuhuoneen ikkunan edessä oli pieni nurkkaus poikaa varten: hoitopöytä ja pinnasänky, jotka myöhemmin siirrettäisiin yläkertaan sen omaan huoneeseen. Musta tuntui, että sitä päivää ei ihan heti nähtäisi.
"Mä voisin keitellä kahvit", hymähdin Annin touhutessa pojan kanssa kuin olisi tehnyt niin aina. "Levätkää te hetki."
Mä aioin ajaa partani ja tehdä pientä evästä, mutta sitä ennen mä halusin nauttia siitä, mistä viimeisten viikkojen aikana oli saattanut vain haaveilla: suuri vatsa, krampit ja supistukset olivat muodostaneet meidän välille omituisen muurin. Nyt se muuri rakoili, väläytellen muistoja kosketuksista ja tunteista. Mä laskin käden vaimoni vyötäisille, kumarruin painamaan huulet sen omille. Ja mä hymyilin.
Anni
Poika ähkäisi pari kertaa ja vääntelehti sängyn päiväpeitolla, johon mä olin pikkuisen hetki sitten laskenut. Sipaisin punertavaa poskea ja katselin häkeltyneenä, kuinka Ronaldon liikkeet hidastuivat ja poika vajosi vähitellen uneen.
“Ensimmäisenä me laitetaan sun nimi vaihtoon”, kuiskasin huvittuneena, vaikka kutsumanimi olikin ollut hyödyllinen.
Mä olin nukahtaa, mutta mä en halunnut nukkua. Vääntäydyin ylös ja kohensin pinnasängyn pehmusteita nostaen pienen miehen varoen ikiomaan sänkyynsä. Nappasin kännykällä kuvan, jonka saatoin jakaa kummisedille, äidille ja Hannelle, jotka kaipailivat kuvamateriaalia joka hetkestä.
“Tuo ei näytä levolta”, Mikko murahti toinen kulma vähän kohonneena, kun laahustin keittiöön. Marssin suoraan kahvinkeittimelle, joka oli valuttanut puoli pannullista mustaa juomaa kuin mua varten.
“Otan vaan ihan vähän”, virnistin miehelle, joka mittaili puuhiani epäilevän oloisena. Mä olin haaveillut kahvista jo monta päivää, koska olin kieltäytynyt sairaalan versiosta. Vasta tänäaamuna yksi hoitajista oli kertonut, ettei kupillinen haittaisi mitään ja siinä vaiheessa mä olin päättänyt jättää ensimmäisen kahvihetkeni kotiin.
“Niin hyvää”, henkäisin hiljaa. Kiedoin molempien käsien sormet kahvikupin ympärille ja vajosin kulmasohvalle. Olo oli raukea, mutta musta tuntui, että olisin silti voinut valvoa vaikka vuorokauden. Itkuhälytin nökötti takan päällä, mutta mä kuulostelin silti jatkuvasti makuuhuoneen oveenrakoa siltä varalta, että pojan päiväunet jäisivät lyhyemmiksi.
Mikko
Anni vajosi sohvatyynyille puristaen kahvikuppia sormiensa välissä. Mielessä välähti kuva siitä samasta naisesta siinä samalla sohvalla, kun mä olin täyttänyt 28. Siitä tuntui olevan pieni ikuisuus. Kuin me oltaisi oltu aivan eri ihmisiä. Mä tajusin katsovani sitä naista uudella tavalla. Mun suupieli venyi hymyyn.
"Mmh?" Anni ynähti mun istuessa sen viereen ja kaapatessani sen käsivarteni alle aviomiehen oikeudella.
"Mä olen onnellinen", hymähdin, suukottaen vaimoni päälakea. Se oli totta: mä olin aivan helvetin onnellinen, että kaikki oli mennyt hyvin. Että Anni oli siinä, sillä samalla sohvalla, mun kanssa.
"Hölmö", Anni mumisi, painaen poskensa mun rintaa vasten hiljaa huokaisten. Mä nappasin kahvikupin vaimoni kädestä hengityksen muuttuessa tasaisemmaksi mun sylissä.
Anni ei havahtunut itkuhälyttimeen. Mä siirsin naisen varoen sohvatyynyjen varaan noustessani ylös. Itku lakkasi avatessani makuuhuoneen oven.
"Mitä äijä", hymähdin nostaessani pikkumiehen käsivarsilleni. Oli häkellyttävää, että meidän elämässä oli uusi perheenjäsen, että meidän elämä tulisi muuttumaan pysyvästi. Tummat silmät kiersivät huonetta vähän huolestuneena, mutta pysähtyivät muhun ja rauhoittuivat.
Hiljaiset askeleet pysähtyivät makuuhuoneen ovelle.
"Te olette söpöjä", Annin ääni hymähti, varoen häiritsemästä pikkumiehen ruokahetkeä. Mä vilkaisin vaimoani olkani yli, mutta mä ehdin vain hymyillä kun poika tuli kylläiseksi. Mä laskin tuttipullon pöydälle ja nostin lapsen olalle. Vaikka Sirun vauvavuosista oli vierähtänyt aikaa, en mä kuitenkaan ollut unohtanut mitään. Paitsi sen, kuinka hauraalta toisen pieni elämä tuntui. Kuinka häkellyttävää se oli, että koko maailma oli jaettava pienen ihmisen kanssa.
"Eila laittoi viestiä, että ne voisivat olla tulossa", huokaisin laskiessani pojan takaisin pinnasänkyynsä. Mä käännyin Annin puoleen pieni virne huulille nousten. "Mutta mä ajattelin... Mitä jos oltaisiin tänään ihan vain me kolme."